Himertävät tähdet Otavan...

 Luchino Viscontin Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell'Orsa...)

Himertävät tähdet Otavan, uskonut en koskaan
Palaavani näkemään teidät ja
Loisteenne isäni puutarhassa
Enkä puhuvani teille ikkunoista
Tämän talon lapsuuteni
Jossa onneni rippeiden katoavan näin...

- Giacomo Leopardi

Mitä voi sanoa taideteoksesta, johon ei usko?

Tuhon tähdet, elokuva vuodelta 1965, on kulttuurihistoriallisesti tärkeä artefakti, koska sen on luonut kanonisoitu elokuvaohjaaja. Luchino Visconti (1906-76), Lonate Pozzolon kreivi, oli kuvausten aikaan jo luonut yli 20-vuotisen uran elokuvantekijänä ja käynnistänyt mm. neorealistisen suuntauksen. Tuhon tähtiä edeltäneestä ylenpalttisesta Tiikerikissasta tuli hänen kuuluisin elokuvansa; niukkaeleinen Tuhon tähdet on muodoltaan lähes sen antiteesi, koruton, mustavalkoinen kamaridraama. Venetsiassa se pokkasi Kultaisen Leijonan.

Kansainvälisesti Viscontin nimi tunnetaan nimenomaan elokuvapiireissä, mutta hän oli paljon muutakin: merkittävä teatteriohjaaja ja oopperaohjaajana jopa aikansa suurimpana pidetty kiitos osittain Maria Callaksen kanssa toteuttamistaan tuotannoista.

Tuhon tähtiä voisi erehtyä pitämään romaanisovituksena. Se on kuitenkin alkuperäisskenaario, jossa on kourallinen antiikin mytologiaa ja kahmalokaupalla Tennessee Williamsia. Useassa kohtauksessa hahmot penäävät suoraa puhetta - mitä juuri Visconti & co. pihtaavat.

Tuhon tähdet on pohjimmiltaan hajonneen perheen kuvaus. Isä on kuollut, äiti sairastunut henkisesti, sisko on mennyt naimisiin amerikkalaisen kanssa ja laiskuripoika käy joka toinen kuukausi perheen palatsimaisessa kotitalossa hakemassa arvoesineitä myytäväksi. Perhettä puristaa kaksi skandaalia: juutalainen tiedemiesisä on kuollut natsien vainoissa jonkun ilmiantamana; ja sisarusten suhteen väitetään olevan sukurutsainen.

Tässä olisi paljonkin aineksia, mutta Visconti ei milloinkaan päädy tyydyttävään loppuratkaisuun. Mitään yleispätevää ei sanota: seuraamme ulkopuolisina tarkkailijoina yksityistä perhedraamaa, josta ei ole mitään sanottavaa. Eräät lopun käänteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa yliammutuksi melodraamaksi.

Taide-esineenä Tuhon tähdet on taiten tehty. Alkupuolella elokuvassa on keveyttä ja lentoa, jota Viscontin suurtöistä jää toisinaan kaipaamaan. Komeata mustavalkokuvausta seuraa nautinnolla ainakin kertomuksen puoleenväliin, ja näyttelijät ovat hyviä. Varsinkin Claudia Cardinale keskushahmona. Toisaalta, KAVIn kopion ääniraita oli kurjassa kunnossa, mutta sellaisena paljasti myös alkuperäisen äänityön kömpelyyden.

Suomenkielinen nimi on outo. En puhu italiaa, mutta en löytänyt syytä, miksi "vaghe" on suomennettu "tuhon". "Vaghe stelle dell'Orso" pitäisi kaiken järjen mukaan kääntyä suunnilleen "Otavan himmeästi loistavat tähdet". Ehkä tässä on konnotaatio, josta en ole tietoinen. Leopardi on kuollut 185 vuotta sitten, joten häneltäkään ei voi kysyä.

******

NIAGARAN ARKISTOSARJA JATKUU:

28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Goblin, bändi, jonka elokuva loi

Claudio Simonetti's Goblin konsertoi Pakkahuoneella 11.5. Keskiviikkona 8.5. Monroen Leffavisassa on palkintona, kiitos Svart Recordsin, pari lippua italoprogen legendojen keikalle.

Lokakuussa 1971 brittiläinen progeyhtye Van Der Graaf Generator julkaisi neljännen albuminsa, Pawn Hearts. Kuten kulttiyhtyeeksi jääneen bändin muutkin teokset, levy jäi vaille huomiota kotimaassaan. Ja melkein kaikkialla muuallakin.

Mutta Italiassa Pawn Hearts pamahti listaykköseksi. Kun Peter Hammill ja kumppanit saapuivat saapasmaahan kiertueelle, he saivat täydelliseksi yllätyksekseen supertähtikohtelun turvamiehineen kaikkineen.

Progesta kehittyi Italiassa äärimmäisen suosittu genre jo varhaisessa vaiheessa, ja sen suosio kesti läpi 70-luvun ja, muodossa tai toisessa, pitkälle 80-luvullekin. Vaikka maan oma progekenttä oli laaja ja menestyksekäs (esim. Le Orme, Premiata Forneria Marconi, Banco del Mutuo Soccorso), ei se milloinkaan lyönyt kansainvälisesti läpi samalla tavalla kuin saksalainen proge.

Ainoa poikkeus: Goblin.


Vuonna 1972 - jolloin VDGG valloitti maata - perustetun yhtyeen päätyminen kansainväliseksi nimeksi kulki poikkeuksellisia teitä, ja on ikuisesti linkittynyt ohjaajalegenda Dario Argentoon. Kun giallomaestro kutsui omintakeisen soundin kehittäneen bändin äänittämään musiikkia vuoden 1975 elokuvaansa Profondo rosso (Verenpunainen kauhu), oli yhtye ehtinyt levyttää vain kerran ja tuolloinkin nimellä Cherry Five. Goblin, sellaisena ja sen nimisenä kuin sen tunnemme, syntyi Argenton katseen alla. Elokuvasta tuli Argenton menestyksekkäin siihen mennessä, ja sen soundtrackista sukeutui varsinainen kultturi-ilmiö: albumi myi yli miljoona kappaletta ja nousi kotimaassaan ykköseksi sekä albumi- että singlelistalla. Goblin syntyi, kun se löysi paikkansa Argenton rinnalla ja valkokankaalla; Argento osallistui kiinteästi, eräänlaisena ulkojäsenenä, Goblinin levytyksiin.

Goblin on elokuvan aikaansaannos: elokuva innoitti yhtyeen parhaisiin töihinsä ja valtaosa sen tuotannosta on elokuviin sävellettyä. Kaikissa Argenton parhaissa/tunnetuimmissa ohjauksissa on Goblinin musiikki; yhtye loi 70-80-luvuilla soundimaailmaa monen muunkin elokuvantekijän teoksiin. "Omia" levyjä ei ole kuin pari kolme.

Vuosikymmenten saatossa Goblinista on kasvanut pikemminkin instituutio kuin perinteinen pop-yhtye. Syyt tähän eivät ole erityisen kauniit. Bändi olisi kuka ties saavuttanut jotain vieläkin suurempaa, jos sen perustajat olisivat oppineet tulemaan toimeen keskenään. Yhtye on luonut nahkansa lukuisia kertoja, yhä uudestaan itsensä nimeten, milloin minkäkinlaisina kokoonpanoina. "Goblinissa" on soittanut kaikkiaan 16 muusikkoa eikä sitä käytännössä ollut Phenomenan jälkeen olemassakaan 15 vuoteen. 2000-luvulla yhtye on hajonnut neljäksi kiertäväksi kokoonpanoksi. Paljonpuhuvaa on, että Fabio Capuzzon perusteellisessa Goblin-historiikissa on sivuja liki 600.


Kosketinsoittaja Claudio Simonetti on luonut perustajajäsenistä kirkkaasti huomattavimman uran, osoittaen suurinta kiinnostusta elokuvasäveltämiseen. São Paulossa syntynyt, 67-vuotias Simonetti on Goblin-töiden lisäksi vastannut yli 30 elokuvan musiikista. Säveltäjänä hän on eittämättä Goblinin luova voima - mutta yhtyeen todellinen voima piilee sen ainutlaatuisessa yhtyesoundissa, jossa on helposti hoksattavia vaikutteita Genesikseltä, Mike Oldfieldiltä ja muilta brittiprogaajilta, mutta nämä vaikutteet muussantuvat täysin omanlaisekseen, kiehtovan rikkaaksi äänimaisemaksi, joka elokuvaan liitettynä tekee enemmän kuin säestää: se luo ja kontekstoi koko tunnelmaa.

Pakkahuoneen keikalla paikalla ovat molemmat, kuva & ääni, kun Simonetti tuo Tullikamarille Goblinin parhaat neronleimaukset elokuvanäytteiden kera.

Monroen Leffavisa Ravintola Artturissa 8.5. klo 18:30.

Viva Erotica 2018: Apinanaisia ja seeprapeippoja

Viva Erotica 25.-29.4.
Marco Ferrerin Apinanainen (La donna scimmia)
Lizzie Bordenin Ilotytöt (Working Girls)
Mark L. Lesterin Truck Stop Women
Luise Donschenin Casanova-geeni (Casanovagen)

Sodankylän elokuvajuhlien tekijöiltä saapuu Etelä-Suomeen pieni eroottinen seikkailu nimeltä Viva Erotica - eroottisen elokuvan festivaali jo vuodesta 2015. Kevääseen, totta kai, sijoitettu tapahtuma kotiutuu mukavasti kuin peippo Helsingin Unioninkadun WHS Union -teatteriin, josta kuin huomaamatta on viime vuosien aikana sukeutunut yksi Suomen TOP 3 -elokuvakeitaista. Ulkonainen vaatimattomuus kätkee sisäänsä sylikaupalla kotoista tunnelmaa ja usein sanattomaksi jättävän kunnianhimoisen ohjelmiston - ja WHS:ssä esitetään paljon muutakin kuin elokuvaa. Atmosfääri näillä hyvin järjestetyillä festivaaleilla leijuu lattiasta kattoon leppeänä ja innostuneena. Neljä elokuvaa lienee turhan suppea panostus jääden kauaksi esimerkiksi päävieras Valentina Nappin festaroinnista; italialainen hardcore-tähti katsoi ilmeisesti lähes kaiken ennen poistumistaan sunnuntaina, osoittaen oikeata cinefiili-henkeä.

Valentina Nappia käsittelevä uunituore dokumentti jäi näkemättä. Sen sijaan dokkarikiintiön sai täyttää saksalaisen Luise Donschenin vielä tuoreempi Casanova-geeni, reilun tunnin mittainen työ, josta halusin tosi paljon pitää. Tosi hienosti tarkoin rajatuin otoksin kuvattu teos otti inspiraationsa Casanovasta ja viettelyn tarpeesta, lähtökohtanaan seeprapeippojen uskottomat, polyamoriset elämäntavat. Ihanasti kielen päällä rullaavalla nimellä siunattu elokuva kuitenkin karkaa tekijänsä käsistä aivan äimistyttävällä tavalla. 90 %:lla materiaalista ei ole mitään tekemistä varsinaisen aiheen kanssa. Kiehtovasta, kokeellisen elokuvan motiivien kanssa flirttailevasta seeprapeippojen soidinkuvauksesta siirrytään metsään, missä muutaman lapsen nähdään leikkivän. Myös nähdään jonkun seurakunnan kristillisiä menoja ja, myöhemmin, "pyhiinvaellus" läpi metsän.

Näiden kohtausten yhteys aiheeseen jäi itselleni täysin ilmaan, mikä herättää tutun kysymyksen: kumpi epäonnistui, ohjaaja vai katsoja? Jos ei muussa, ohjaaja epäonnistui ainakin ajatustensa kulun selittämisessä yleisölle.

Seeprapeippojen lisäksi asian ytimessä ollaan Casanovaa sekä lavalla että omassa elämässään esittävää John Malkovichia haastatellessa. Nämäkin kaksi jaksoa sijoittuvat kovin epävarmasti elokuvan ontuvaan rakenteeseen. Kömpelöiltä tuntuvat myös lavastetut kohtaukset nuorisobaarista omine menoineen. Hyvällä tahdolla voi vielä nähdä hypnotisoijan suggeroimana orgasmiin laukeavan naisen tähdellisyyden teemalle, mutta jo dominaa ja hänen asiakastaan kuvaava pitkä jakso kertoo jostakin muusta - mitä mm. Ulrich Seidl on jo kuvannut terävämmin. Kaiken kaikkiaan Casanova-geeni on uskomattoman turhauttava, teoreettinen amatöörityö, joka jättää tämän kysymyksen: onko "Casanova-geeni" niin tärkeä tutkimusaihe, että se oikeuttaa satojen seeprapeippojen vangitsemisen häkkilinnuiksi?


No, oli miten oli. Casanova-geenin täydellinen vastakohta löytynee Commandon ohjaajan varhaisteoksesta Truck Stop Women (1974). Ehtana drive in -eksploitaationa se sopisi nakutettuna Cinemadromeen. Väkivaltaa, kelteisillään kekkulointia ja ehtaa punaniskameininkiä nähdään hyvinkin yhden elokuvan tarpeiksi. Tapahtumien syy-seuraussuhteesta ei niin väliksi. Maailman parhaan elokuvaesittelijän, Olaf Möllerin, johdannossa viime syksynä Night Visions -yleisöön lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä Mark L. Lesteriä kutsuttiin "monumentaaliseksi paskiaiseksi". Lester, joka saa edelleen tehdä kertakäyttöisiä elokuviaan, on aina ollut surkea ohjaaja, mutta tällaisen elokuvan tarpeisiin vaaditaan tiettyä paskamaisuutta, että saadaan tarinan pösilöt roistot tuntumaan jotenkin samastuttavilta. Scopena kuvattu leffa näytti retrohyvältä ja osa näyttelijöistä on oikeasti hyviä. Päätähden osan saa kuvankaunis, vain 29-vuotiaana auto-onnettomuudessa menehtynyt Playboy-tyttö Claudia Jennings, mutta hän jää kyllä äitiään esittävän Lieux Dresslerin - varsinaisen päähahmon - katveeseen. Myös Dresslerin ympärillä pyörivät rekkakuskit ovat mainioita tyyppejä. Hurtilla meiningillä etenevään juttuun on saatu aikaiseksi shakespeariaaninen lopetus, jonka tyylirikkoisuus liikkuu The Roomin tasoilla. Rekkakuskiteemainen country-soundtrack on oma ilon aiheensa. "Hello, I'm a truck".

Festivaalin pääjuttu oli Cannesissa ja Berliinissä urallaan palkitun Marco Ferrerin harvoin nähty varhaisklassikko Apinanainen (1964). Erotiikkaa tästä löytyy vain ripaus ja huumoriakin olisi nähnyt enemmän, mutta seksistä tässäkin on kyse. Usein tabuaiheisiin tarttunut ironikko poimi tällä kertaa linssinsä eteen hypertrikoosista kärsivän naisen, jonka keho on kauttaaltaan paksun karva peitossa. Myöhemminhän samaa aihetta käsittelivät Michel Gondry ja Charlie Kaufman elokuvassa Human Nature - luonnon pikku oikkuja (2000).

Ehkä Ferreriä paremmin? Kuka ties, se on makuasia. Kummassakin ansionsa ja puutteensa. Apinanainen on viisaampi, Human Nature hauskempi.

Sisällöltään Apinanainen oli joka tapauksessa muutamaa vuotta aikaansa edellä. Apinanaisen ja tämän luostarista löytävän opportunistin suhteen kuvauksessa puhutaan suoraan seksielämästä, sillä se johtaa tässä tapauksessa dramaattisiin seurauksiin. Miehen ja naisen valtataistelu, itsemääräämisoikeus sekä oikeus seksuaaliseen itseilmaisuun ulkonäöstä riippumatta saavat omaperäisen ja hätkähdyttävän valotuksen.

Ongelmaksi nousee elokuvakerronta. Pitkillä otoksilla kokeileva Ferreri ei saa aikaan tarinan lennokkuutta palvelevaa rytmiä, vaan juttu laahaa. Selkeästi kahteen osaan jaettu teos vaihtaakin strategiaa toisessa osassa paremmin tuloksin. Silti kuvaus on teknisesti tasapaksua peruskauraa - mutta varsinkin loppua kohti se haittaa yhä vähemmän, sillä niin hyviä Ugo Tognazzi ja varsinkin Annie Girardot ovat.

Apinanaisella on Möllerin mukaan kolme eri loppua levittäjästä riippuen. Viva Eroticassa nähty kyyninen lopetus herättää kysymään sen tarpeellisuutta. Mikä on arvo sinänsä.


Neljästä elokuvasta kirkkaasti parhaaksi voi helposti nimetä Lizzie Bordenin Ilotytöt (1986). Pieni ja taloudellinen indie-tuotanto seuraa yhden päivän ajan newyorkilaista bordellia keveästi, painokkaasti, hauskasti ja vakavasti. Apinanaisen lailla Ilotytötkin ilmestyi aikaansa edellä, ja sen älykäs feministisyys on vieläkin liian kova pala purtavaksi joillekin.

Mitä on huoraaminen ja kuka on huora? Eikö huora ole se, joka myy periaatteensa kapitaalille? Siinä tapauksessa oman ruumiinsa "vuokraaminen" seksiin omasta valinnastaan on jotain muuta, yksityisyrittämistä siinä missä mikä tahansa. Tällaisena aiheeseen perehtynyt Borden lähestyy seksityöläisyyttä. Ammattina kahvitaukoineen ja työvuoroineen, asiakaspalveluna, missä asiakkaista löytyy helmiä ja sikoja. Yhdelle paskaduuni muiden joukossa, toiselle ehkä elämänmittainen ura. Sukupuoleen katsomatta.

Vaikka Ilotytöt rajautuukin naisiin. Erityisen Ilotytöistä tekee se, että leffa ei missään vaiheessa kuivu teoreettiseksi analyysiksi. Näyttelijät ovat paljaissa rooleissaan täysin luontevia eikä homma karkaa eksploitaatioksi tai "maskuliiniseksi katseeksi", vaan realismi säilyy erittäin huolellisessa toteutuksessa. Varsinkin Louise Smith päähenkilönä, tyttöystävältään salassa työtään harjoittavana valokuvaajana, on erinomainen. Ensikertalaisen olisi suonut jatkaneen uraansa, mutta niin ei ollut määrä käydä. Fred Neumannin - "Fantasia-Fredin" - kanssa Smith ja Borden kehittävät huutavan hauskan jakson, joka toimisi lyhytelokuvanakin.

Jyrkkiä kannanottoja välttelevä Borden kertoo kaikesta huolimatta naisesta, joka tekee paskaduunia koska laskut täytyy maksaa. Elokuvasta kehittyykin vähitellen fuuga, missä seksityöläinen Smith saapuu päivän aikana hetki hetkeltä lähemmäksi päätöstä ottaa loparit. Monitulkintainen loppukuva tarjoaa katsojalle anteliaasti näkökulmia ja mietittävää elokuvan jälkeenkin.

DocPoint 2018: All Hail Michael Bambihill

Giovanni Totaron Buon inverno ("Hyvää talvea")
Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri
(Véréna Paravelin ja Luvien Castaing-Taylorin Caniba)

Onko festivaalien huonoin elokuva löytynyt? Ranskalaisen ohjaajakaksikon muotokuva japanilaisesta kannibaalista, Caniba, on poikkeuksellisen epäonnistunut. Pyrkimystä persoonalliseen, katsojan haastavaan muotoon löytyy, se vain on matkan varrella muuttunut sietämättömän teennäiseksi ja tärkeileväksi kvasi-provoiluksi, jonka loputtoman pitkät haahuiluotokset kumisevat tyhjyyttään kertomatta edes metaforan tasolla mistään mitään. Jätin ne muiden kiusana kankaalla lillumaan puolivälin tienoilla.



Täysin onnistunut ei ole palermolaista rantaparatiisia leppoisasti kuvaava "Hyvää talveakaan". Silmää miellyttävästi kuvattu "Hyvää talvea" on kuin postikortti. Sitä on kiva katsella, mutta kääntöpuolelta ei löydy oikein minkäänlaista pointtia tai punaista lankaa. Nuoren ohjaajan kokemattomuus loistaa silkoisen pinnan alta siinä, miten hän ei osaa kertoa rantalomaa viettävistä italialaisista mitään ihonalaista. Ehkä pyrkimyksenä oli tehdä satiiria Ulrich Seidlin tyyliin, mutta siihen eivät rahkeet vielä riitä.

DocPointin kunniavieras on Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saaja Mika Kaurismäki. Parin vaisun vastaanoton saaneen fiktion jälkeen Mika on työstänyt Ryhmäteatterissa jotain selvästi pirteämpää. DocPointin kunnianosoituksesta silmin nähden otettu auteur painoi vielä aivan maailmanensi-illan aattona pitkää päivää saadakseen projektin festivaaliyleisön silmien eteen.



Lopputulos herättää kysymyksiäkin, mutta on vastaanpanemattomasti nautittava, viihdyttävä ja hauska Ryhmiksen 50-vuotisjuhlaelokuva. Dokumentti lähtee välittömästi täydellä höyryllä liikkeelle eikä energia missään vaiheessa hyydy. Ensi-iltayleisö kiittikin useaan otteeseen elokuvan notkeaa leikkausta ja hyvästä syystä. Kaurismäki on koko uransa tehnyt läheistä yhteistyötä Ryhmäteatterin näyttelijöiden kanssa ja on projektille ihanteellinen ohjaaja, jonka seurassa haastatellut rentoutuvat. Siitä syntyy ääneen naurattavia muisteloja ja anekdootteja Karien Heiskasen ja Väänäsen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Vesa Vierikon, Arto af Hällströmin, Martti Suosalon, Mika Myllyahon, Esa Leskisen, Juha Kukkosen ja monien muiden kanssa.

Edellä mainitussa listassa saattaa jokin pistää silmään. Kyllä, Ryhmäteatterissa puhutetaan naisiakin, mutta dokumentti on selvästi miespainotteinen. Varsinkin saa siitä sen kuvan, että Ryhmäteatterin veturina on aina toiminut karsimaattinen miestähti tai -ohjaaja. Leena Uotila, Ulla Tapaninen ja erityisen tärkeä Raila Leppäkoski, muiden ohessa, jäävät kyllä sivulehtereille. Sitä, missä määrin oikeutettua tämä on, en ole pätevä arvioimaan. Mutta se, että vene on tällä tavalla kallellaan kielii Ryhmäteatterin tietystä pinnallisuudesta. Kaurismäki käy komealla laukalla läpi Suomen vanhimman vapaan teatterin kronologiaa, mutta persoonalliset kysymykset jäävät kysymättä. Henkilökemiallisiin kitkoihin korkeintaan viitataan diskreetisti, mutta kulissit eivät sitttenkään aukene yleisölle. Missä on draama, missä riidat? Missä ovat näin tiiviiseen yhteisöön kuuluvat yhden yön harha-askeleet ja harkkojen raivokohtaukset, jotka laannuttuaan ovat vahvistaneet yhteishenkeä? Missä hiki?

Poissaolollaan loistavat myös vertailut muihin vapaisiin teattereihin ja siihen, mitä niissä tehtiin eri lailla, sekä yleisön näkökulma. Edes arkistomateriaalissa ei nähdä aikalaiskommentteja välittömästi jonkin Ryhmiksen päänavauksen jälkimainingeissa. Ja vaikka Ryhmistä vihanneesta Jukka Kajavasta puhutaankin, puuttuu kuvasta oikea (itse)kritiikki. Vieläpä Ryhmiksen modus operandia status quon haastajana olisi voinut syventää, vaikka reaktio pinttyneisyyksiin ja muutoshalu käyvätkin selväksi.

Ryhmäteatteri tuntuukin kaikessa yleisöystävällisyydessään tehdyn erityisesti Ryhmäteatterin faneille. Ne, joilla ei ole ollut onnea nähdä koskaan Ryhmistä tosi toimissa lavalla, saavatkin syyttää itseään. Koskaan ei silti ole myöhäistä. Ryhmäteatteri on edelleen voimissaan, ja Mika Kaurismäen historiikki sopii sekä vasta-alkajille että edistyneille. Maagiset loppukuvat Muodonmuutoksesta jättävät elokuvista poistuvalle teatterikuumeen.

Oscar-viikko (7/7): 5 syytä miksi David Langin pitää voittaa (Youth-arvostelu)

Paolo Sorrentinon Nuoruus (Youth)

Nuoruus on viimeisen vuoden nautittavimpia elokuvia. Alakuloinen pohjavire peittyy kerronnan iloa säteilevään ohjaukseen, missä visuaaliset motiivit ovat Paolo Sorrentinon uran jännittävimpiä. Lopputuloksena Nuoruus on paljon parempi kuin Oscar-juhlittu Suuri kauneus (La grande bellezza, 2013), jonka ansiot hukkuivat poskettomaan ylipituuteen.

Nuoruus on kuvattu samassa Waldhaus-hotellissa Sveitsin Alpeilla, joka nähdään Olivier Assayasin Clouds of  Sils Mariassa (2014). Elokuva assosioituu toiseenkin vuoden 2014 elokuvaan, Ruben Östlundin Turistiin, kertoessaan Alpeilla arjesta irtautuneiden lomalaisten hieman epätodellisesta ajasta. Päähenkilö on Michael Cainen virheettömästi esittämä säveltäjä, joka on vetäytynyt eläkkeelle vaimonsa menetettyään. Juhlittu säveltäjä viettää aikaansa sveitsiläisparantolassa lähinnä nuoruudenystävänsä, Harvey Keitelin (joka ei ole ollut näin hyvä aikoihin) esittämän amerikkalaisen elokuvantekijän kanssa menneistä ajoista jutellen. Cainen vastaeronnut tytär (Rachel Weisz) yrittää parhaansa mukaan huolehtia viimeisistä säikeistä, jotka vielä liittävät Cainen tämän entiseen elämään konserttisalien keskipisteenä.

Paolo Sorrentino on vasta 45-vuotias, mutta useat hänen elokuvistaan käsittelevät vanhenemista ja kuolemanpelkoa. Nuoruus syöksyy suorimmin asiaan. Caine ja Keitel ovat molemmat luovuttaneet elämän suhteen, vaikka toinen heistä ei ole sitä itse vielä tajunnut. Alppien epätodellisessa idyllissä on helppo unohtaa todellisen elämän olemassaolo. Tästä ristiriidasta elokuvaan syntyy jännittävä viritys, missä raskaat aiheet saavat keveän, valoisan käsittelyn.

Täydellinen elokuva ei Nuoruus ole. Dialogi on yleensä - kuten Suuressa kauneudessakin - pikemminkin nokkelaa kuin syvällistä; tämä ei tosin kauheasti haittaa, kun äänessä on kaksi tällaista mestaria. Nuoruus on edeltäjänsä lailla ylipitkä, mutta tällä kertaa olisi vain toivonut, että Sorrentino olisi noudattanut mottoa "kill your darlings". Sorrentino on yhtä rakastunut monologeihin kuin J.J. Abrams linssiheijastuksiin. Weisz tekee aina hienoa työtä, mutta hänen raadolliseksi tarkoitettu monologinsa isälleen ei yksinkertaisesti toimi, koska tuo kaikki on jo kuultu - yleensä Bergmanin elokuvissa, joiden tasolle Sorrentino ei ihailustaan huolimatta yllä.

Luca Bigazzin kameratyö on periaatteessa tuttua juttua tarjoilevan Nuoruuden silmiinpistävin ansio. Rajaukset ovat jatkuvasti innovatiivisia ja valtavirrasta poikkeavia. Nuoruutta katsoo kertakaikkiaan mielellään, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Nuoruus tuntuu elokuvalliselta parhaalla mahdollisella tavalla.

Caine ja Keitel kohtaavat parantolassa joitakin mielenkiintoisia henkilöitä. Paul Dano, jolla on tämän ja Love & Mercyn jäljiltä takanaan loistava vuosi, tekee hienon muotokuvan nuoresta näyttelijästä, jolla on jotain opetettavaa Cainelle. Vanhuksia muistuttaa nuoruuden menetetyistä iloista hengästyttävän upea Miss Universumia esittävä romanialaismalli Mădălina Diana Ghenea, jonka alaston pulahdus kylpylässä on vuoden 2015 hienoimpia elokuvakohtauksia. Ghenea omistaa kypsällä näkemyksellä ohjatun kohtauksen, missä kerrotaan enemmän erotiikasta, katseesta sekä miesten ja naisten viettisiteistä kuin missään pitkiin aikoihin - ei sitten Fellinin ja kumppaneiden inspiroituneimpien päivien?

Kuten mainittu kohtaus, koko elokuva on ennen kaikkea esteettinen nautinto pimeässä salissa. Tämä nautinto laajenee myös musiikkiin. David Lang, jonka musiikkia kuultiin jo Nuoruuden edeltäjässä, on Oscar-ehdokkaana vuoden parhaasta elokuvasävelmästä kappaleestaan Simple Song #3. Se ansaitsee tulla palkituksi, tässä viisi syytä miksi.

David Lang

1) Simple Song #3 on ehdokkaista paras. Jos sysätään makuasiat sivuun, on kappale viisikosta rakenteeltaan taidokkain ja musiikilliselta ajattelultaan kypsin. Laulu ei ole poppia, vaan tulee taidemusiikin puolelta: sen esittää huippusopraano Sumi Jo.

2) Simple Song #3 ei ole ehdokkaana, koska sen esittäjä on julkkis. Tämän vuoden ehdokkaat ovat itse asiassa tavallista korkeatasoisempia. Yhtäkään Disney-musikaalilässytystä ei kuulla. Heikoin ehdokkaista on Golden Globen voittanut, ikävystyttävän pateettinen Bond-tunnari Writing's on the Wall, esittäjänä jostain tuntemattomasta syystä suosittu Sam Smith. Kummoinen ei ole toinenkaan ennakkosuosikki, Lady Gagan Til It Happens to You, tendenssiballadi USA:n niin sanottua "raiskauskulttuuria" propagoivasta kohudokumentista The Hunting Ground. Kappaleen melodia on laahaava, mutta kiusallisinta ovat puskuritarraviisautta viljelevät sanat. Lady Gagakaan ei ole vokalistina parhaimmillaan.

Sen sijaan The Weekndin Fifty Shades of Grey -biisi Earned it ei ole hassumpi. Allekirjoittanut olisi silti - pinnallisuutensa osoittaen eli ei - nostanut samasta elokuvasta mieluummin esiin jättihitti Love Me Like You Don, jonka tarttuvuutta tai Ellie Gouldingin hyvyyttä ei voi kieltää.

Ja sitten on Racing Extinction -dokkarista (tämä on Oscar-historian 1. kerta, kun tässä sarjassa on ehdolla kaksi dokumenttia) J. Ralphin ja Antonyn/Anohnin Manta Ray. Ei siinäkään pahaa ole, jos tämä äärettömän kaunis, Erik Satie -vaikutteinen kappale, jota Anohni "säveltää" pelkästään omalla, viiltävällä äänellään, voittaa.

3) Simple Song #3:n pitää voittaa, koska David Lang. En muuten sanonut, että kaikkien syiden pitäisi olla hyviä. Mutta asian voi muotoilla toisinkin: Langin voitto auttaisi uskomaan Oscareihin edes vähän. 59-vuotias amerikkalainen Lang on toista maata kuin kilpakumppaninsa. Hän kuuluu tämän ajan arvostetuimpiin nykysäveltäjiin. Palkintokaapista löytyy mm. Pulitzer. Olisi ylentävää, jos Oscar-äänestäjillä olisi silmää korvaa tällaiselle sofistikoituneisuudelle.

4) Simple Song #3:n pitää voittaa, koska Youth ansaitsee lohdutuspalkinnon. Youth olisi ansainnut edes hieman enemmän huomiota AMPASilta. Esimerkiksi kuvausehdokkuus olisi ollut paikallaan.

5) Tärkein syy, miksi Simple Song #3 ansaitsee Oscarin muihin ehdokkaisiin nähden, on, että sitä käytetään oikeasti osana elokuvaa eikä pelkästään koristeena lopputeksteissä. Cainen säveltäjähahmo osoittautuu elokuvan myötä yhden hitin vangiksi. Eräs tärkeä juonne tarinassa on yritys saada Caine esittämään kuuluisan sävellyksensä vielä kerran ja miksi se on Cainelle mahdotonta. Kappaleen "tarina" on Nuoruuden kaunein ja koskettavin osa, ja se tarina saa hienon lopetuksen.

Sitten kun vielä Ennio koppaisi oman pystinsä, niin voisi taas nukkua yönsä rauhassa. Mădălinasta uneksien.

Il maestro Scola in memoriam, 1931-2016

Lähes tasan vuosi Francesco Rosin (1922-2015) kuoleman jälkeen Italian elokuvaperinnöstä on lohjennut jälleen valtaisa pala, kun maan merkittävin elävä ohjaaja Ettore Scola on jättänyt tänään lopulliset hyvästinsä 84 vuoden iässä.

Sodankylän elokuvajuhlien päävieraisiin vuonna 1990 kuulunut Scola jätti perinnöksi kolmisenkymmentä ohjausta, jotka muodostavat yhden maansa tärkeimmistä elokuva-aarteistoista. Nekin ovat silti vain osa Scolan elämäntyötä, sillä 50-luvulla parikymppisenä aloittanut suuruus oli jo ennen ensimmäistäkään ohjaustaan antanut merkittävän panoksen hahmotettaessa maineikasta sodanjälkeistä italialaista komediaa. Vuodesta -64 eteenpäin hän osallistui tähän työhön myös ohjaajana. Kymmenkunta komediaa luotsattuaan Scola nousi maailmanmaineeseen päätyöllään Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (C'eravamo tanto amati, 1974), jonka Peter von Bagh nosti yhdeksi elämää suuremmista elokuvista. Italian koko jälkifasistisen ajan summaus on ainutlaatuinen kronikka sodasta selvinneen sukupolven pettymyksestä - eikä ainutlaatuinen vähiten erikoisen epäkronologisen muotonsa takia. Vittorio de Sicalle postuumisti omistettu mestariteos on muun ohella hieno kuvaus elokuvahulluudesta: yksi sen kolmesta miehisestä päähenkilöstä on Polkupyörävarkaita pakkomielteenomaisesti ihaileva, auttamaton leffanörtti ja sellaisena asiaankuuluvan säälittävä ilmestys.

1970- ja 80-luvuilla Scola oli maansa elokuvan keihäänkärki yhdessä Federico Fellinin kanssa. Vuoden 1976 Rumat. likaiset ja ilkeät (Brutti, sporchi e cattivi) palkittiin Cannesissa ohjauksesta. Hittikomedia kuvaa roomalaisessa ghetossa asustavaa neljän sukupolven perhettä, jonka jokainen jäsen suunnittelee muiden murhaa... Terassi (La terrazza, 1980) puolestaan palkittiin Cannesissa vasemmistolaisen ylimystön apatiaa valottaneesta käsikirjoituksestaan. Siinä välissä valmistunut Kohtaaminen Roomassa (Una giornata particolare, 1977) kuuluu Sofia Lorenin ja Marcello Mastroiannin takia Scolan rakastetuimpiin. Mastroianni oli suorituksestaan Oscar-ehdokkaana, kuten elokuvakin parhaan vieraskielisen sarjassa.

80-luvun tärkeimpiä Scola-teoksia ovat Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes, 1982), Perhe (La famiglia, -87) sekä Tanssit (Le Bal, -83), joka muiden huomionosoitusten joukossa palkittiin Berlinalen parhaana ohjauksena. Vielä vuoden 1998 Illallinen (La cena) osoitti Scolan pysyneen terässä.

Scola oli elokuvantekijänä suuri kollaboratööri. Hän oli kapellimestari, joka kokosi yhteen ja jäsensi ryhmänsä jäsenten parhaat ideat ja suodatti ne oman herkkyytensä ja maailmankatsomuksensa läpi. Hänessä oli jotain samaa kuin Robert Altmanissa: yhdistäviä tekijöitä olivat terävä huumorintaju, älykkyys ja ensemblen käyttö. Esimerkiksi Tanssit seuraa samaa tanssipaikkaa 50 vuoden ajan. Scolan elokuvat olivat hienostuneita ja arkisia, älyllisiä, mutta maan tasolla liikkuvia. Hiottu käsikirjoitus oli ilman muuta keskeinen, mutta se saatiin henkiin vain tarkalla kameratyöllä ja täsmällisellä leikkauksella. Sekä tietysti näyttelijätyöllä. Scola oli suuresti rakastettu näyttelijöiden killan taholta. Menkää vaikka kysymään.

Ettore Scolan viimeinen näytelmäelokuva oli vuoden 2003 Gente di Roma. Hän päätti elokuva-auteurin uransa tahdikkaasti dokumenttielokuvaan ystävästään ja esikuvastaan, Fellinistä (Che strano chiamarsi Federico, 2013).

Richard Kiel on enemmän kuin Humanoidi

Aldo Ladon Humanoidi

Kaikkien aikojen isoimman Bond-pahiksen (kuka tämän kiistäisi?), Richard Kielin (1939-2014), tunnetuin pääosarooli löytyy Aldo Ladon fusilliscifistä Humanoidi (L'umanoide, 1979). Tähtien sodan menestyksen rippeitä kahmimaan pyrkinyttä tekelettä on pidetty kalkkunana. Suurelta osin syystä, mutta asia ei ole aivan mustavalkoinen.

Elokuva-arkiston kulttuuritekoa, ja sanon tämän vailla sarkasmia, katsomaan oli saapunut suuri joukko hölmöilylle virittyneitä ö-elokuvan ystäviä, jotka joutuivat odottamaan yllättävän kauan palkintoaan. Ensi alkuun nimittäin vaikuttaa siltä, että tekijät ovat vilpittömän yritteliäästi liikkeellä. Ensimmäisenä pistää silmään ihanan fotogeeninen kuvaus. Kameran takana oli osaava Silvano Ippoliti, jonka työtä ovat - useiden Spencer & Hill-farssien ohella - mm. Suuri hiljaisuus, Sacco & Vanzetti ja Caligula. Ohjaajakin hallitsee kuvajaon periaatteet, vaikka käyttääkin hulvattoman härskiä salanimeä George B. Lewis (oikeasti George Lucasin toinen etunimi on Walton). Budjettiakin oli haalittu enemmän kuin kunnioitettavat 5 miljoonaa sen ajan dollaria, siis lähes puolet esikuvateoksen rahoista. Paria naurunpyrskähdystä lukuun ottamatta tämä riittääkin pitämään Humanoidin suorastaan kiehtovana puolen tunnin ajan. Tarinassa Alderaanilta näyttävän Maapallon rauhaa uhkaa sen hallitsijan pahan veljen pako vankilasta. "Se-on-nähtävä-uskoakseen"-tyyliin Darth Vaderin häiriintyneeksi kaksosveljeksi sonnustautuneen Graalin Suuri Suunnitelma on palkata hullu tiedemies mutatoimaan ihmisistä haavoittumattomia supersotilaita Kappatron-aineen avulla. Maalaiset tietysti sinnittelevät vastaan, mutta jos muu ei auta, niin mukana heiluu deus ex machinana jodorowskyläisen mystinen, 11-vuotias Tom Tom, jumalasta heti seuraava.

Jossain vaiheessa tarina siis karkaa pahasti handusta, mutta alkupuoli tarjoaa vilpitöntä nautintoa. Eikä vähiten, vaan eniten Kielin sympaattisen parrakkaan esiintymisen takia. Hän ohjailee Golobina alustaan avaruudessa eksyneenä pilottina rennoin elkein onnistuen melkein pitämään aisoissa maailman ärsyttävimmän robokoirankin. Elokuva alkaakin luisua alamäkeen vasta siinä vaiheessa, kun Graal ja hänen Frankensteininsa mäjäyttävät Golobia päähän Kappatron-raketilla, joka räjäyttää tältä parran kasvoilta.

Tämän jälkeen Kielin ei tarvitse kuin mölistä neanderthalia ja viskoa puolet pienempiään pois tieltä. Se on vähän niin kuin sääli, koska siihen saakka Kielin näyttelemisestä on ihan vilpittömästi nauttinut. Kalkkunansa raakana nauttivat saavat tosin mässätäkseen, mutta rehellisyyden nimissä suurin osa hölmöyksistä on aika tuttua Ed Wood -koulukunnan kauraa.

Muutama asia Humanoidissa ansaitsee huutamalla maininnan. Ensinnäkin lavastukset ovat lavastuksia ihan siinä missä paremmissakin tuotannoissa. Tyylipuolella kaikki pisteet menevät kuitenkin puvustusosastolle (pomona Luca Sabatelli), joka tekee Oscar-tason työtä hienovaraisesti pervertoidessaan Tähtien sodan kuosit. Graalin S/M-vaikutteinen asu ja Graalin heilan, Barbara Bachin esittämän Lady Agathan, mielikuvituksellinen überpush-up-viritys ovat mestariteoksia - myös insinööritaidonnäytteinä. Samat kehut myös Maalaisten keveille kangasasuille, jotka tekevät varsinkin naisille oikeutta.

007-geekki on saattanutkin jo bongata kaksikin "bond"-nimeä edellä kirjoitetusta. Kielin ja Bachin täydentää tässä mielessä trioksi (ainakin esteettisesti) upea Corinne Cléry pääsankarittarena, jota olisi voitu dipata kosteudesta näkymättömäksi muuttuvassa hameessaan toisenkin kerran uima-altaassa. Humanoidissa ei edes näytellä erityisen huonosti, paitsi jos ohjaaja niin käskee, kuten käy elokuvan edetessä etenkin mielipuolitohtoria esittävän Arthur Kennedyn kohdalla.

Viimeinen sana kuuluu Ennio Morriconelle, joka tähän hölmöilyyn taituroi yhden innovatiivisimmisista ja kauneimmista partituureistaan. Mikä on vähän tuhlausta, kuten sekin, että Lado soittaa jatkuvalla soitolla sinänsä hienoa pääteemaa, mutta ei soita kertaakaan alusta loppuun tätä mestariteosta:

R&A, vol. 28: Mainstream

Elokuvafestivaalien valtavirtaan kuuluvat "varmat tärpit": festivaalivoittajat, nimekkäiden konkareiden uusimmat, amerikkalaiset indieleffat, joissa usein on yksi niminäyttelijä, jne. Perjantain kolmen elokuvan ohjelmaan ei kuulunut festivaalilöytöjä, vaan edellä mainitun kaltaisia pakko katsoa -tapauksia.

Kuten Me and Earl and the Dying Girl, viime talven Sundance-voittaja. Itse asiassa Gleetä ohjanneen Alfonso Gomez-Rejonin toinen pitkä ohjaus voitti sekä pääpalkinnon että yleisöpalkinnon. Siitä pitävät siis kaikki. Ja vaikka maailma on täynnä paljon pahempia leffoja, voi Me and Earl... saada aikaan reaktioita, jotka väittävät muuta.

Jesse Andrewsin romaaninsa pohjalta kirjoittama Fox Searchlight -tallin Me and Earl... on muodollisesti hyvin kirjoitettu ja erityisen hyvin ohjattu - vika vain on siinä, että se ratsastaa kevyen amerikkalaisen draamakomedian troopeilla kaikin maustein. Me and Earl... on high school -elokuva. Se on myöskin todennäköisesti saanut rahoituksen Tähtiin kirjoitettu virhe -hitin jälkeen. Juttu nimittäin kertoo leukemiaa sairastavasta tytöstä, jota päähenkilö, sosiaalisesti kömpelö nörtti käy kaveeraamaan. Ja niin edelleen. Me and Earl... on täynnä Fox Searchlightin jo niin tutuiksi tekemiä pikkunokkeluuksia ja sarkasmia ja ironiaa. Kaikki on oikein hyvin tehty, mutta hyvin pian alkaa ottaa päähän tunne siitä, että tekijät tekeytyvät katsojaa paremmiksi neropateiksi jatkuvine meta- ja intertekstuaalisine silmäniskuineen. Sitä elokuvallista name droppailun määrää... Päähenkilö nimittäin tekee kotielokuvia, jotka parodioivat klassikkoja eikä sen paremmin me kuin Earlkaan pysty piilottelemaan omaa erinomaisuuttaan. No, Earl ehkä. Raskainta on, että elokuvalla on hyvä sydän, ja se haluaa sanoa arvokkaita asioita - mutta laskelmoi sanottavansa sen mukaan, mitä kuvittelee yleisön haluavan. Koko elokuva on lopulta kokoelma trikkejä.

Sitten meillä on Yorgos Lanthimosin ensimmäinen englanninkielinen teos The Lobster, pääosassa Colin Farrell. Uudemman kreikkalaisen elokuvan keihäänkärki Lanthimos löi itsensä läpi äimistyttävällä Dogtoothilla (2009), joka pääsi peräti ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi asti. The Lobster sai kunniakseen viime kevään Cannesissa juryn palkinnon. Se jatkaa ilmaisultaan ja ihmiskuvaltaan Dogtoothin teemoja, mutta laajennettuna ja tavoitteiltaan kunnianhimoisempana. Tarina on aivan yliveto: eletään yhteiskunnassa, jossa sinkkuus on kielletty. Siitä kärsivät viedään lomahotelliin, jossa heillä on pari kuukautta aikaa löytää uusi kumppani. Jos sellaista ei löydy, sinkku muutetaan eläimeksi, jollaisena hän loppuelämänsä viettää. Luonnollisesti katveesta löytyy vastarintaliike, joka puolestaan ei salli minkäänlaisia romanttisia suhteita.

Ajatusleikki on verraton, itse asiassa kuin Charlie Kaufmanin aivoista. Lanthimos ja kirjoittajakumppani Efthymis Filippou ottavat aiheesta kaiken irti Lanthimosin pukiessa koko jutun mahdollisimman latteaan ja lakoniseen asuun kirurgisella tarkkuudella. Kaksikon tähtäimessä on modernin maailman absurdiuteen asti ristiriitainen sinkkukulttuuri, missä ihmisiä on enemmän kuin ikinä, mutta kukaan ei onnistu löytämään paria. Ja älykkäitä ja (yhteiskunnan tarpeisiin) koulutettuja ihmisiä pommitetaan sekä viesteillä "sinkkuus on siistii!" että "löydä rakas netistä tänään!".

The Lobster on pitkä, mutta siinä ei ole yhtä turhaa kohtausta. Lanthimos co. havainnollistaa sosiaalisia normeja selkein esimerkein, jotka alkavat tuntua vain juuri ja juuri liioitelluilta. Hotellin juhlasalissa käydään joka päivä niin tutun tuntuisia rituaaleja, joissa kaikkien täytyy teeskennellä pitävänsä hauskaa ja käyvänsä kaupaksi edes jollekulle. Ihmisyys on täysin kuollut. Ihmisolento on vain joukko mitattavissa olevia ominaisuuksia ja CV-merkintöjä. Ja kun aito tunne ainoan kerran löytyy kahden päähenkilön välillä, heidän täytyy se visusti muilta kätkeä. Näinkö me käymme arvioimaan toisia ihmisiä yhä älyllisemmäksi järjestäytyvässä yhteiskunnassa, mittojen ja suoritusten ja samankaltaisuuksien perusteella?

Lanthimosin kannan voi käydä tarkistamassa tästä ensiluokkaisesta elokuvasta, jonka avainkohtaus saattaa olla sen ensimmäinen, missä prologimaisesti nainen käy laitumella ampumassa hevosen. Colin Farrell on keski-ikäisyyden kuvana loistava ja Rachel Weisz näyttää edelleen sairastavan jonkinlaista Benjamin Button -syndroomaa.

Päivän konkariosastoa edusti Abel Ferrara tutkielmallaan Pier Paolo Pasolinista. Liekö Ferrara lakannut mömmöjen vetämisen, sillä Pasolini on tasapainoinen, harmoninen, sivistynyt ja kaunis pohdinta taiteilijasta ja runoilijan maahan lyömisestä. Elokuva keskittyy Pasolinin viimeisiin päiviin, joiden aikana ohjaaja antaa haastatteluita, lukee lehteä, syö aamiaista, kertoo uuden Salóa seuraavan elokuvansa hienon synopsiksen ja seurustelee ystäviensä kanssa. Epäkonventionaalinen teos valottaa elämäkertaelokuvaksi poikkeuksellisella tavalla kohteensa luonnetta, ajatusmaailmaa ja luovaa prosessia. Pasolinia esittää älykäs ja näkemyksellinen näyttelijä, Willem Dafoe, joka tekee haasteelle kunniaa.

cineMadMaxdrome 2015: lauantai-illan huumaa

Kevään 2015 Cinemadromen huippukohta oli George Millerin Mad Max 2 35-millisenä loistokopiona, mutta lauantai-ilta osoittautui muutenkin yhdeksi festivaalin historian antoisimmista ja parhaista päivistä. Ohjelmistosuunnittelun taidonnäytteessä koko illanmittaisen genrehurjastelun dramaturgia tarjosi sekoilua, visionäärisyyttä, surrealismia ja lisää sekoilua juuri sopivassa suhteessa ja sopivina kerta-annoksina niin, että neljän leffan putken jaksoi istua liiemmin maitohapoille menemättä.



Aloitusleffa Tapa tai tule tapetuksi (Kill Or Be Killed, Etelä-Afrikka, 1976) oli elokuvallisena retromatkailuna mainio tunnelman asettaja. Karateleffan kopiosta olivat värit valuneet vuosien saatossa pois, mikä sopi sisällön tasoon nakutetusti. Tapa tai tule tapetuksi on juuri niin huono leffa, että se on jo hyvä. Täysin pöhkössä filkassa ent. natsikenraali von Rudloff on yhä ja edelleen käärmeissään siitä, että hänen valmentamansa joukkue hävisi vuonna 1941 Berliinissä järjestetyssä karateturnauksessa Japanille. Maanikkopatu haastaa Japanin joukkuetta luotsanneen valmentajan uusintaturnaukseen, missä kumpikin kerää 20 ihan satavarmasti parasta karatekaa mitä maailmasta löytyy tappelemaan "huimista palkinnoista". Päähenkilö on James Ryanin (rasvaprosentti noin 0,3) esittämä Steve Hunt, joka ensin on kenraalin palveluksessa, sitten ei, kunnes tulee taas kiristetyksi takaisin, minkä jälkeen ketä kiinnostaa? Olennaista ei ole tarinankuljetus tai hahmokuvaus, vaan perusasiat, eli mukana ovat

- natsit
- kääpiöpalvelija
- hehkuvasilmäisinä aavikkosusina stunttaavat saksanpaimenkoirat
- hillittömät poseeraukset joka ikisen iskun jälkeen.

Erikoismaininta vielä noiden iskujen äänitehosteille, mitkä eivät kertaakaan kuulosta ainakaan luonnollisilta tai mitenkään ihmisen tuottamilta. Elokuvan (ihan oikeastikin) parhaassa kohtauksessa pakoon aavikolle karauttanut rakastunut pääpari muuttaa hajonneen kuplavolkkarinsa käden käänteessä tuulipurjekiituriksi. Erinomaista.

Etelä-Afrikan lahja koko elokuvia katselevalle ja karatea harrastavalle maailmalle saatteli hyvässä vireessä Mad Maxin jatkoseikkailujen pariin. Siis pääasiaan. Itse oikeutetusti Max keräsikin illan isoimman yleisön: huomionarvoista on, että jos edellisessä hurlumheissä jengi otti aika löysin rantein evästä sipsipusseistaan, Maxin harras yleisö oli hiiren hiljaa hiiskumatta, ainakin ensimmäiset kymmenen minuuttia. Tätä oli odotettu.



Varmasti voidaan iloa pilaamatta myöntää, että joissakin suhteissa ikä alkaa klassikossa jo näkyä, mutta sen originellius ja aitous tekevät yhä vaikutuksen. Äänitekniikka ei enää pärjää tästä ajasta ponnistaville haastajille eikä kamera liiku niin notkeasti kuin esim. uusimman Maxin trailerissa, mutta kokonaisuus on edelleen väkevää lientä. Nyt filmiltä ja pitkän ajan jälkeen katsottuna Mad Maxin intertekstuaalisuus hätkähdyttää. Millerin visio on omaperäinen yhdistelmä westerniä, raamatullisuutta, punk-estetiikkaa ja homokuvastoa. Aikakautensa huippusuositulle kaahausleffalajille Mad Max 2 merkitsee revisionismissaan vähän samaa kuin Huuliharppukostaja lännenelokuvalle. Tämä rikas konnotaatioverkosto - yhdessä kuvauksen kauneuden, leikkauksen tiukkuuden ja stunttien mahtavuuden kanssa - saavat Mad Max 2:sen kestämään aikaa.

Päähahmo on mielenkiintoinen luomus itsessään. Lempinimestään huolimatta Max ei ole kovin hullu vaan pikemminkin pakan järkevin kortti. Vain 25-vuotias Mel Gibson esittää harvasanaisuudessaan (konekivääridialogiin kykenevälle näyttelijälle) epäkiitollista roolia kunnioitettavan ilmeikkäästi. Myyttinen Max on yllättäen suorastaan antisankari, sillä hän ei esiinny mitenkään ylivertaisena nyrkkitaistelijana eikä hän teknisesti ottaen juuri kerää voittoja kuskinakaan. Loppuratkaisu on ironisuudessaan aivan klassinen. Näytös päättyi asiaan kuuluviin aplodeihin.

Maxista Drome-ilta kääntyi sopivasti sukupuoliroolit kääntäen Everlyyn (2015). Siinä Salma Hayek liittyy viimeisimmäksi lenkiksi actioniä tekevien naistähtien joukkoon Angelina Jolien, Milla Jovovichin ja Scarlett Johanssonin jatkoksi. Eikä jää piiruakaan kilpasisarilleen jälkeen.



Jälkeenpäin juuri Everly jäi Drome-kattauksen luissa ja ytimissä tuntuvimmaksi päräyttäjäksi. Everly on sairaan mielen tuote. Sairaan ja aika nerokkaan. Se on äärimmilleen viety satiiri ikisuositusta "kärsivän ja kostavan naisen" teemasta. Koko jutun alkupiste on kuvan ulkopuolella tapahtuva joukkoraiskaus, mistä Salma hoippuu alastomana vessaan. Tästä lähtökohdasta Everly (joka tietoisesti viittaa ikuiseen) kehkeytyy keskenkasvuiseksi uudelleensyntymisen fantasiaksi, missä Salma tappaa aivan tajuttomasti jengiä. Ihan parhaalla mahdollisella tavalla tasapainossa ei Everly ole, ja ensimmäistä varttia seuraa vähän varuillaan ja skeptisenä. Mutta Joe Lynchillä ja Yale Hannonilla on vetää pakastaan aina vaan uusia kortteja, jotka hilaavat täysin epäuskottavaa, mutta tunnerekisterissään autenttisena pysyttelevää kertomusta yhä surrealistisempaan suuntaan. Surrealismia todellakin, sillä yksi käsikirjoittajien innoittajista lienee Buñuelin Porvariston hillitty charmi, josta täytyy olla peräisin idea sankarista, joka ei vaan pääse ulos huoneesta. (Tai se voi olla perua eräästä Buffy, vampyyrintappajan kutoskauden jaksosta. Jonka taas oli innoittanut Porvariston etc.)

Lynch ja Hannon näyttävät vasta pikku hiljaa pitävänsä kieliään poskissa, mikä tuottaa yhdessä Salma Hayekin vereslihalla tehdyn näyttelijätyön kanssa erikoista tunnelmaa, oikein hyvässä mielessä. Ja juuri kun uskoo kaveruksilta ideoiden loppuneen kesken, saapuu kankaalle Sadistiksi itseään kuvaava herrasmies, joka vetää elokuvan mustan huumorin ihan uusille ulottuvuuksille tuomalla viittauskenttään kidutuspornon.

Everly on pitkästä aikaa ensimmäinen elokuva, jossa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, odottaa oikeasti kiinnostuneena ja ihmetellen. Siksi sille antaa anteeksi mm. budjettirajoitukset ja keskimääräistä kehnomman digisiirron. Salma itsessään muistuttaa olevansa alkujaan gore-beibe perusteoksista Desperado ja From Dusk Till Dawn. Epäselvyyttä on aina tuottanut ja tuottaa nytkin kysymys siitä, osaako ja miten hyvin Salma näytellä, koska hänen ainutlaatuinen fotogeenisyytensä saa jotenkin miettimään muita asioita...



Tasoittavina loppulöylyinä Everlyn ryminöiden jälkeen Antonio Margheritin italo-scifi Il pianeta errante eli War Between The Planets (1966) ei tuntunut kauhean kummoiselta, varmaankaan koska se ei ole kummoinenkaan elokuva, mutta oma miellyttävyytensä siinäkin oli. Yllätyksen tuotti sävyn vakava asiallisuus, missä (kukaties jälkikäteen englanninkieliseen dubbaukseen lisätty) kertoja ÄÄRIMMÄISEN asialliseen tyyliin raportoi astronauttiryhmän toimenpiteistä estää tuntematonta massaa tuhoamasta kotiplaneettaansa. Juurikaan mitään logiikaksi tunnistettavaa ei stoorista löydy, mutta käsintehdyille erikoistehosteille thunderbirdmäisine pienoismalleineen täytyy kyllä nostaa hattua. Kokonaisuudesta henkii tosissaan tekemisen paatos, vaikka lopputulos ei vakavasti otettavaksi ylläkään. Joka tapauksessa elokuvan ideoita on kierrätetty mm. ensimmäisessä Star Trekissä, Armageddonissa, Deep Impactissä sekä, tekee mieli sanoa, tv-sarja Avaruusasema Alfassa. Joten kulttuurihistoriallista mielenkiintoa löytyy eikä 80 minuutin kesto ylitä kipurajaa. Minkä lisäksi War Between The Planets on kauniisti kuvattu - kopio oli loistokunnossa - ja käytännön tehosteet ovat esteettisesti miellyttävää katseltavaa - avaruuskävelykohtauksissa ne ovat lisäksi loistavan hauskoja vaijerien näkyessä ja näyttelijöiden taiteillessa parhaansa mukaan aika hallitsemattomissa olosuhteissa.

Hienoa drometusta jälleen Niagarassa.

Sodis -14: Kesken menoja

Päivä 4 & päivä 5

Aivan liian monesta elokuvasta on tullut käveltyä ulos näillä festareilla. Onko elokuvista kesken lähteminen taidetta, onko se taito?; onko se laiskuutta, moukkamaisuutta, aikaansa arvostavan fiksuutta vai vain välttämätöntä? Samuel Fullerin Alamaailma USA (Underworld USA, 1962) ja Peter Greenawayn Drowning by Numbers (1988) jäivät kesken yksinkertaisesti myöhäisen (tai aikaisen?) ajankohtansa ja vakavan univelkaisuuden yhteistulemana. Toisaalta Snowpiercerin (2014) juna sai jäädä halkomaan ikiroutaa, koska leffa oli surkeinta moskaa mitä Sodiksessa on nähty miesmuistiin. Leffan ensimmäisen puolituntisen aikana sitä junaa näkyy kuvissa korkeintaan 10 sekuntia ja loput toiminnasta tapahtui vaunun sisällä, joka – koska minkäänlaista liikkeen tunnetta ei ollut – näytti miltä tahansa vankilan/kellarin/laivaruuman tmv. lavasteelta. Tyl-sää. Yves Boisset'n ranskalaisten poliittisten trillerien Mestariluokka-sarjaan kuulunut Suurkaupungin sheriffi (La juge Fayard dit Le Shériff, 1977) putoaa tässä kontekstissa johonkin puoliväliin. Olaf Möllerin jälleen hienosta alustuksesta huolimatta omat ansionsakin sisältänyt pätkä kärsi trillerille elintärkeän jännitteen ja jännityksen puutteesta. Paremminkin teos sopii rikosdraaman kategoriaan. Mielenkiintoisesta yhteiskuntanäkemyksestään huolimatta uteliaisuus Suurkaupungin sheriffiä kohtaan lopahti elokuvalliseen tasapaksuuteen. Philippe Sarden musiikki ansaitsee erityismaininnan.

Erityistapauksena voidaan pitää Alice Rohrwacherin La meraviglietä (The Wonders, 2014). Aikani uskomattoman pitkästyttävästi toteutettua maalaisperhekuvausta seurattuani halusin kyllä lähteä, mutta juuri silloin Kitisen rantojen yli pyyhki hulppea sadekuuro. Tuli siis todistettua kuinka erinomaisen kiintoisa lähtökohta nyrpeän isän pompottaman pohjois-italialaisen mehiläisfarmariperheen osallistumisesta berlusconilaiseen kisailushowhömppään kuivui kasaan mielikuvituksettoman ohjauksen lannistamana. Rohrwacherilta puuttuu kyky ymmärtää rytmin merkitys sekä kohtauksen että yksittäisen kuvan sisällä. Kuvakerronta ja kuvarajaus jäivät latteiksi; kameramiehen käsivarakuvaus oli pelkästään kömpelöä verrattuna vaikkapa Dardennen veljeksiin. Näistä syistä käsittely jäi vaille värejä ja nyansseja. Sen vielä ymmärtää, että elokuva esiintyi Cannesin kilpasarjassa, mutta että se voitti Grand Prix'n...se on ihme.

Nämä tunnelmat leimasivat tämänvuotisia festivaaleja yleisemminkin. Koska Panfilov-ohjaukset jäivät talkootöiden vuoksi yhteen, en ainakaan itse törmännyt todella säväyttäviin löytöihin. Omat valinnat taisivat pitkin festaria osua väärään. Huippukohtien puuttumista korostivat liian monet heikot esitykset ja keskinkertaisuudet. Edes aamukeskustelut eivät sähköistyneet totutulla tavalla. Olivier Assayasin haastattelu alkoi jossain vaiheessa tuntua raskaalta ohjaajan vastausten pituuden vuoksi. Ikävää oli myös huomata minä-kulttuurin ja muiden huomioon ottamisen kokeman inflaation kohonneen näillekin leveysasteille; miltähän sen pitäisi tuntua, kun on matkustanut karvaa vaille tuhat kilometriä ja vielä maksanut lipustaan, ja sitten joutunut kuuntelemaan takana istuvien tölkinpoksautteluja ja suklaalevyjen repimisiä tai sipsipussien rapisteluja? Se saattaa tuntua hieman kohtuuttomalta.

Jos Peter von Baghin Sosialismi tulikin tämän otannan parhaaksi elokuvaksi, ylsi kaiken kaikkiaan festareiden kohokohdaksi Jukka Virtasen vetämä Leffaraati. Se sisälsi melkein enemmän neroutta kuin nähdyt leffat yhteensä. Nelihenkinen raati taituroi lyhärikavalkadista uskomattoman rikkaita ja hauskoja analyysejä. Luita ja verta -animaatiosta Oi, vielä jää -mykkäpastissin kautta Sami Korjuksen hyvässä muistissa säilyneeseen Elonkorjuuseen, näytöksen ensimmäinen puolisko kirvoitti huomioita yhteiskuntarakenteen muutoksesta emansipaatioon. Toinen puolisko taasen tuntui etenevän hämmentävän tematiikan logiikkaa noudatellen. M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen homoeroottiseksi todettua, ruotsiksi laulettua Yes, sir, I can Boogieta seurasi Teemu Nikin mitä suurimmassa määrin homoeroottinen Kaveri; sen perään Alvaro Pardon Mitä tapahtui tukalleni? alkoi edelleen munasta – tällä kertaa kanan, joka rikottiin hyvinkin vahvoja symbolisia tasoja piirtäen. Kokonaisuuden mahtavuuden kruunasi MC Virtasen äkkiväärä kapellimestarointi, jota pelkät ihmiskielen sanat tuskin riittävät kuvailemaan. Tämä oli Sodista parhaimmillaan.

Tämä artikkeli kirjoitettiin junassa kohti etelää.

Kalaihmiset ei vielä tee hyvää elokuvaa

Finncon 2013

Tohtori Moreaun saarta rip-offaava italoroskis Ihmislaboratorio (L'isola degli uomini pesce alias The Island of The Fishmen, 1979) aloittaa upottamalla vankilaivan joskus 1800-luvun lopulla. Haaksirikkoutuneet päätyvät myöhemmin kalaihmisiksi paljastuvien olentojen kuljettamina salatulle tulivuorisaarelle, jota pitää vallassaan paha Edmond Rackham. Hänen epäilyttävästä suojeluksestaan nauttii kuolemansairas biologi ja tämän Playboy-mallilta näyttävä tytär. Sankarin tehtävä on selvittää, mitä nämä ihmiset tällä hylätyllä saarella tekevät ja pelastaa kaikki. Tai ainakin pelastaa tyttö ja onkia selville kalaihmisten salaisuus.

 

Juuri oikeassa mielentilassa Ihmislaboratorio saattaa oivasti kolahtaa hölmöilyviihteenä. Sergio Martinon ohjauksella on puolellaan teeskentelemätön ja teeskentelemättömyydessään hyväntuulinen viihdyttämisen tavoite, osaava kuvaaja ja näille b-jutuille merkillisen ominaisesti aika hyvä musiikki. Mutta Ihmislaboratorio on oikeasti, valitettavasti, todella huono elokuva. Luonnollisestikaan se ei ole älyllisesti tarpeeksi kiinnostava, mutta ei se vastaavasti ole myöskään tarpeeksi camp ja irrotteleva. Erittäin pahasti se kärsii vedellä laimennettua maitoa muistuttavasta lääkäri-sankarista, josta ei jaksa innostua millään. Kaiken kaikkiaan Ihmislaboratoriosta ei jää oikein mitään sanottavaa, se kun ei tunnu missään vaiheessa missään.

Muutamassa näyttelijässä on sentään aihetta joihinkin sanasiin. Kuten, että Barbara Bach oli kahdessa vuodessa Bond-tyttöilynsä jälkeen vajonnut jo aika alas. Hänen isäänsä esittää legendaarinen Joseph Cotten, joka muistetaan elokuvan puolelta ennen kaikkea Hitchcockin Epäilyksen varjon pääosasta. Yllättäen hän ei kuitenkaan vie elokuvaa nimiinsä noin näyttelijätyön puolesta, vaan sen roolin ottaa Rackhamia varsin mainioilla ahneen kapitalistin maneereilla esittävä Richard Johnson. Hänen yläluokkainen britti-aksenttinsa on elokuvan nautittavinta puolta.

Kopio oli varsinkin väriensä puolesta muuten hyvässä kunnossa, mutta koko alkutekstijakso haaksirikkoineen jäi näyttämättä.

Intohimo ja väkivalta: keskustelun avaaja

Conversation piece à la Arthur Devis

Ensimmäinen elokuva, jonka näen auroralaisessa elokuvateatterissa tapahtuneen joukkomurhan jälkeen, on nimeltään Intohimo ja väkivalta. Semantiikka on usein ironian paras työmies. Luchino Viscontin toiseksi viimeistä ohjausta ei suomennettu suoraan: alkuperäinen, silmiinpistävän tylsä nimi Gruppo di famiglia in un interno alleviivaa sitä kuinka tämä perhetarina tapahtuu kokonaan sisätiloissa. Paljon jännittävämpää on, että sen englanninkielinen nimi on täysi vastakohta lähes kaikkia muita maita yhdistävälle valinnalle (esim. "Gewalt und Leidenschaft" på svenska): Conversation Piece. Käännettynä "keskustelun avaaja", mikä viittaa moniaalle, muun muassa elokuvaan itseensä keskustelun aiheena sekä tietyntyyppisiin, yleensä brittiläisiin taideteoksiin, joita elokuvan keskushenkilö keräilee. Luonnollisesti elokuvassa myös puhutaan lähes taukoamatta. On siinä semanttista jänneväliä kerrakseen.

Luchino Viscontin elokuvien - eritoten myöhäisen kauden - katseleminen muistuttaa klassisen musiikin kuuntelemista. Niiden huolellinen kokoonpano vaatii keskittymistä ja nyanssien ja rakenteen tajua, mitä en väitä omaavani. Mutta jos Kuolema Venetsiassa, paljon vähemmän puhelias teos, on Mahleria, on Intohimo ja väkivalta Mozartia mollissa. Keskeiseksi nousevat jälleen ikääntymisen pelko, kuoleman pelko ja erityisesti elämän pelko. Paljon pelkoa. Siitä huolimatta Intohimo ja väkivalta ei ole ahdistavan tuntuinen teos, vaan hillitty ja eloisa. Se voisi perustua näytelmään, mutta siitä puuttuu kaikki näytelmällisyys tyystin.

Elämän pelkääjää esittää Burt Lancaster valtavaan roomalaiseen taloonsa taiteen tutkimuksiinsa sulkeutuneena professorina. Silvana Manganan ruumiillistama kreivitär suostuttelee professorin vuokraamaan lastensa käyttöön talon yläkerroksen, jossa sitten aloittavat sopimuksen vastaisesti laajat muutostyöt. Näin kaksi täysin vastakkaista, yhteensovittamatontakin asennetta, elämäntapaa ja jopa aikakautta joutuvat törmäyskurssille. Seuraa sarja keskusteluja, väittelyjä, kiistoja - dialogia kaikissa tunnetuissa muodoissa. Siis kaikissa: on huikeaa kuulla vuonna 1974 tehdyssä sofistikoituneessa taide-elokuvassa sana "cunt". Sitä käyttää kreivittären rattopoika Helmut Berger, teoksen toinen keskushenkilö ja 40 vuotta vanhemman italialaisohjaajan elämänkumppani.

Bergerin ja Lancasterin suhde muodostuu elokuvan selkärangaksi. Nuori saksalainen radikaali antaa professorin sivistyneelle konservatismille älyllisen haasteen, kuten 70-luvulla kävi sukupolvien kesken. En ole vakuuttunut, mihin johtopäätöksiin elokuvan hieman metafyysisessä lopussa päästään, mutta matka sinne on mielenkiintoinen.

Lancasterin loistava tulkinta kantaa Viscontin elokuvaa. "Vanhan maailman arvoja" ja käytöstapoja edustava professori piirretään todella kauniisti ja uskottavasti. Muut näyttelijät, varsinkin Berger, voisivat päästä samalle tasolle, jolleivät joutuisi kamppailemaan vieraan kielen ulosannin kanssa. Replikoinnin kömpelyys haittaa usein näyttelijöiden työn rytmiä, mikä puolestaan suistaa elokuvan silloin tällöin ideoiden esittelyksi eikä myötäeletyksi. Kreivittären tyttärenä 15-vuotiaana debyttiroolinsa tekevä, persoonallisen kaunis Claudia Marsani oli edellisenä vuonna kruunattu Miss Teini-Italiaksi (!) eikä Viscontin enää tänä päivänä varmaankaan annettaisi tehdä Intohimo ja väkivallassa nähtäviä sinänsä häveliäitä alastonotoksia. Mene, tiedä.

Kaikki tämä keskustelu, väkivalta ja intohimo tapahtuu niin monien iäkkäiden ohjaajien tapaan vaikuttavan yksityiskohtaisissa lavasteissa, jotka tekevät roomalaisesta kivipalatsista yhden tarinan henkilöistä. Visconti nostaa etualalle niteen Vincent van Goghin kootusta kirjeenvaihdosta. Professori päätyy ehkä samaan umpikujaan kuin hollantilaistaiteilija.

Toinen elokuva, jonka näin Auroran joukkomurhan jälkeen, oli Terminator: tuhoaja. Välittömästi Viscontin jälkeen. James Cameronin ohjaus vaikutti kylmemmältä ja synkemmältä kuin koskaan, ja poliisiasemakohtaus tuntui jopa liian aikaiselta, vaikka jakso ei visuaalisesti ollut edes niin graafinen kuin muistikuvat kertoivat. Mutta leikkaus, äänitys ja kuvien rajaukset kutovat epämiellyttävän täsmällisen, rajun kuvion, jota on vaikea katsella samoilla silmillä kuin viikko sitten. Tunteeton, ilmeetön, kasvoton hahmo, jolle ihmiselämä kirjaimellisesti ei merkitse mitään, marssii järjestelmällisesti käytävästä ja huoneesta toiseen eliminoiden jokaisen vastaan tulevan. Toivottavasti tämä ei ole aikamme kuva.

Toivottavasti Linda Hamilton on pikemminkin aikamme kuva. Sarah Connorina hän kasvaa läpi elokuvan yhä vastuuntuntoisemmaksi, voimakkaammaksi ja tiedostavammaksi vastarintaihmiseksi. On muuten edelleen hämmästyttävää, miten läpikotaisin tuttukin elokuva muuttuu päästessään kotiareenalle, isolle kankaalle. Näyttelijöiden ilmeet paljastavat ennen huomaamattomia nyansseja, Paul Winfieldin ja Lance Henriksenin poliisikaksikon taitava koomisuus korostuu, kuvakerronnan pikku hienoudet (esim. "I'll be back"-kohtauksen rakentaminen) pulpahtavat esiin, dystooppisista pääkallovuorista saa jopa jotain selvää, kohti punkkarinrenttuja marssivasta alastomasta Schwarzeneggeristä näkyy yllättävän paljon jne. Paikka paikoin vanha tekno-scifin sotaratsu osoittaa jo vanhentuneisuuden merkkejä: Sarahin kämppis vaikuttaa kuolevan silkan huonon musiikkimakunsa takia. Lähes täysi Orionin sali palkitsi ansaitulla naurunremakalla lyhyen hetken, jossa Michael Biehn, tunnustettuaan rakkautensa Hamiltonille, paiskoo "voimakkaan tunteen" vallassa nitroräjähdepötköjä kassiin. Merkillistä, kuinka hyvin näyttelevä Biehn muistuttaa toisessa jatko-osassa tämän poikaa esittävää Nick Stahlia.

Nykyään alkaa jo unohtua, kuinka tämä lajityypin uudistanut virstanpylväs ymmärrettiin ennen sen näkemistä jälleen yhdeksi b-kastin toimintafantasiaksi, jossa Schwarzenegger tai Stallone irvistää. Vaikka osa vuorosanoista kolahtaa korvaan kömpelösti (mm. kuuluisa "On your feet, soldier!"-repliikki, joka heijastaa Cameronin ikävää taipumusta korneihin psykologisiin kliimakseihin), operoi Cameron sekä ohjaajana että kirjoittajana kyvykkäimmillään tässä sekä kuusi vuotta myöhemmin toteutussa jatko-osassa. Terminatorin loppu, alkaen säiliöauton räjähdyksestä, on parasta Cameronin koskaan ohjaamaa elokuvaa: tappokoneen tulen kaluama runko on ikoninen ja yhä pelottava ilmestys ja Hamiltonin kauhu erittäin autenttisen oloista. Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Rossellinien matka Italiaan 1954

Heleän ruotsalaisen näyttelijän Ingrid Bergmanin ja neorealistisen italialaisen elokuvaohjaajan Roberto Rossellinin avioliitto kuuluu 1900-luvun kuuluisimpiin. Se solmittiin vuonna 1950 molempien osapuolten jätettyä silloiset aviopuolisonsa lapsineen päivineen. Tämä aiheutti erityisesti Yhdysvalloissa, missä Bergman oli supertähti, valtavan skandaalin, ja metsää kaadettiin hiki hatussa tabloidilehtien tarpeisiin. "Vuosisadan rakkaustarina" kesti seitsemän vuotta, kunnes Rossellini saattoi intialaisen käsikirjoittajan siunattuun tilaan. Molemmat avioituivat uudestaan vuoden sisällä erosta, Bergman kolmannen ja Rossellini neljännen kerran (missä pirun välissä nämä ihmiset ehtivät elokuvia tekemään?) Liitto tuotti kolme lasta ja viisi elokuvaa. Matka Italiaan oli näistä keskimmäinen. Se kertoo avioparista eron partaalla.

Roberto Rossellini kuuluu elokuvataiteen "suurten koskemattomien" joukkoon - hänen elokuviaan on tarkoitus tutkia, ei arvostella. Perusteita löytyy. Elokuvan suurten joukossa Rossellinille kuuluu sija opettajana ja tienavaajana. Esimerkiksi Truffaut pitää häntä Ranskan uuden aallon esikuvana: erittäin sivistynyt, syvällisesti historiaan perehtynyt italialaismaestro oli ensimmäinen, joka luki 400 kepposen käsikirjoituksen. Hänen ensimmäiset elokuvansa Rooma, avoin kaupunki, Paisà ja Saksa vuonna nolla muodostavat kaiken taiteen parnassolla ainutlaatuisen tilityksen toisen maailmansodan syistä ja seurauksista.

Mutta ruotsalaisen vaimonsa kanssa hän käänsi ajatuksensa intiimimpiin, yksilöllisempiin ja henkilökohtaisempiin teemoihin. Tekijänsä itsensä rakastama Matka Italiaan kuuluu tähän jatkumoon, ja, kaiken kunnioituksen kera, sitä sopii kyllä kritisoidakin.

Kun teos nyljetään aivan luihinsa, on kyse kahdeksan vuotta sitten avioituneen englantilaisen pariskunnan matkasta Italiaan selvittämään miehen sukulaiselta jäänyttä perintöä. Pariskunta ei kykene enää muuhun kuin purkamaan toisiinsa pettymystään hedelmättömään liittoon: he eivät ole enää naimisissa, heitä vain yhdistää avioliitto. Perinteinen aihe siis.

Vaikka elokuvasta voikin väittää löytävänsä kaikenlaisia syvällisiä kosketuksia, täytyy katsoa mahdottomaksi kiistää, etteikö se ole huonosti tehty. Kuvaaja Enzo Serafin ei kertakaikkiaan ole tehtäviensä tasalla. Siispä katseltavana on sävyttömästi valaistua mustavalkokuvaa, jonka estetiikka lähestyy tv-näytelmää. Tämän tasapaksuuden keskellä erityistä huomiota kiinnittävät holtittoman kehnot pannaukset, jotka saavat epäilemään kameran kinopäästä puuttuvan rasvan kaikkinensa. Myös leikkaus on usein karkeaa ja jälkiäänitys surkeaa. Mitä käsikirjoittamisen "tekniikkaan" tulee, Rossellini laittaa merkillisen kömpelösti Ingrid-raukan puhisemaan sisäistä monologia ääneen tämän ajellessa yksin villalta kaupunkiin miehelleen kiehuen.

Nämä ovat teknisiä aspekteja, joista ei voida käydä väittelyä. Ne voisi jättää pitkälti huomiotta, jos elokuva olisi omaperäisempi, kiihkeämpi, oivaltavampi, tai jos sanottava kouraisisi syvemmältä; vaikka elokuva ei ole huono, sitä se ei tee. Teos ei yksinkertaisesti leimahda leiskuun. Paitsi lopussa, viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana. Rossellini rakentaa kaksi hienoa jaksoa, joista ensimmäisessä aviopari katsoo mykistävien tunteiden vallassa arkeologisella kaivauksella maasta paljastuvia luurankoja. Tälle jatkeeksi pari ajautuu keskelle väenryntäystä, joka väkevän merivirran tavoin tempaa vaimon miehensä luota. Vertauskuvan voima on sen yksinkertaisuudessa. Mutta kun mies pelastaa vaimonsa, jättää Rossellini näyttelijänsä kamppailemaan niin latteiden vuorosanojen kanssa, että aito tunne väistyy korniuden tieltä. Näiden kahden jakson lisäksi parasta teoksessa on miestä esittävän George Sandersin superlatiivinen suoritus, joka on suorastaan kuormitettu pienten eleiden ja manerismien verkostolla. Mutta verrattuna hiljattain nähtyihin Ozun ja Mizoguchin mestariteoksiin, Matka Italiassa ei vaan ole samasta puusta veistetty.

Orionin näytöksessä nähtiin myös kaksi harvinaisen turhanpäiväistä alkukuvaa. Ensimmäinen oli ruotsalainen uutispala Kort möte med familjen Rossellini, jossa seurattiin tuttavallisessa pullamössöhengessä elokuvaperhettä puheena olevan teoksen kuvauspaikoilla. Täysin meriittejä vaille jäävän arkistofilmin huippukohdassa perheen rehevästä italialaisesta lastenhoitajasta leikattiin läheisen eläintarhan sarvikuonoon. Kuulostaa hauskalta? Ei ollut. Jälkimmäinen bonus puolestaan koostui Santa Brigidasta säilyneistä mykistä hukkapaloista, uusintaotoksista ja sen sellaisesta c-luokan making of -materiaalista, josta eivät voi innostua muut kuin (ruotsalaiset) Ingrid Bergman -fetisistit.

Fasistin heikkoudet

Millä eväillä tarkalleen ottaen Bernardo Bertolucci kohosi niiden arvokkaiden elokuvantekijöiden joukkoon, joista puhutaan pelkästään sukunimellä? Katsotaanpa signor B:n ansioluetteloa ja mitä siitä saamme irti.

Kuu: jaarittelevaa haihattelua. 

Viimeinen keisari: pompöösiä jaarittelua. 

Viimeinen tango Pariisissa: muutaman hienon jakson sekä Brandon ja Schneiderin loistokkaan näyttelijätyön lisäksi teoksessa on paljon haihattelevaa ilmaa. 

Dreamers: ulkokohtaiseksi jäävää pinnallista haihattelua.

Lähinnä kai "Berton" nimeä rakentamaan jäävät megaeepos 1900, Morriconen säveltämä Naurettavan miehen tragedia (joita en ole nähnyt) sekä paras ja konstailemattomin työ Koskematon kauneus. Ja tietysti Fasisti.

Il conformista ilmestyi Suomessa nimellä Fasisti vuonna 1970. Oikeaoppisempi nimi lienee Konformisti tai Sopeutuja tai Mukautuja. Se kertoo - sikäli kuin siitä selvän saa - Alberto Moravian romaanin pohjalta Mussolinin Italiassa toimivasta keskinkertaisuudesta, joka liittyy fasistien riviin silkkaa utilitaristisuuttaan (tai ehkä taustalla vaikuttaa voimakas lapsuudentrauma).

Fasistin täytyy olla ohjaajansa huonoin elokuva. Tai sitten siitä on vaan aika ajanut ohi. Jättäen pois aina varman Jean-Louis Trintignantin, elokuva on joka tasolla kömpelö. Siitä oppii havainnollisesti, miten hyvät aikeet eivät vielä riitä, vaan elokuvassa ollaan tekemisissä pitkälle teknisen taiteenlajin kanssa. Fasistissa saamme nauttia surkeasta jälkiäänityksestä (Orionin versiossa ranskaksi), jonka verfremdungseffekt yksistään saa elokuvan tuntumaan puolta pitemmältä; leikkauksesta, jonka punainen lanka on kateissa ja kuvajako on silmille hyppivän epäjohdonmukaista; romaanimaisesta rakenteesta, jossa aikatasoissa hyppiminen ei salli kiintyä yhteenkään kuvatuista henkilöistä; ja Vittorio Storaron komplisoiduista kameran liikkeistä, joista useimmiten vain puuttuu ilmaiseva jännite. Lisäksi elokuvassa ei ole melkein lainkaan toimintaa tai huumoria, ja katsoessa syntyy tunne, että joka kerta, kun Bertolucci tuntee tarvetta syventää hahmoja, hän laittaa ne puhumaan seksistä tai harrastamaan sitä, ihan uskomattoman tylsin tuloksin.

Kaiken kaikkiaan henkilöt jäävät etäisiksi ja kertomus laskostuu sekavasti. Siksi temaattinen sisältö jää tyystin yhdentekeväksi. Fasisteja edustavan päähenkilön kohtalo ei puhuttele. Tämä on juuri sellaista elokuvaa, mikä liian usein on antanut eurooppalaiselle taide-elokuvalle raskaan ja hermeettisen leiman. Oli pakko katsoa kelloon jo tunnin kohdalla. Kännykkäkin pärähti soimaan katsomossa kahdesti, mutta siitäkään ei jaksanut olla asianmukaisen närkästynyt.