Dokumentaristit astuvat parrasvaloihin

Miia Tervon Aurora (ensi-ilta 25.1.2019)
Katja Gauriloffin Baby Jane (ensi-ilta 8.3.2019)


Harvinaisen sattuman kautta valkokankaille saapuvat muutaman viikon sisällä kahden upean naisdokumentaristin ensimmäiset pitkät näytelmäelokuvat; kaiken lisäksi molemmat tekijät ovat lähtöisin Lapista. Mutta, elokuvauutuudet itsessään voisivat tuskin erota toisistaan enempää. Onnistumisen tasot sijoittuvat nekin janan eri päihin.

Koska hämärä kritiikki ei ole koskaan hyödyttänyt ketään, niin sanotaan suoraan: Baby Jane on aika pahasti epäonnistunut elokuva.

Tämä on ihan okei. Baby Jane ei kaadu yrittämisen puutteeseen, huonojen elokuvien pienimpään yhteiseen nimittäjään. Eikä se varsinkaan kompastu lahjakkuuden puutteeseen. Joskus elokuva ei vaan toimi parhaista aikomuksistakaan huolimatta. Ohjaajan seuraavaa kannattaa odottaa.

Baby Jane ei ole "esikoiselokuva": Katja Gauriloffin kaksi ensimmäistä pitkää ovat tämän vuosikymmenen parhaat kotimaiset dokumenttielokuvat. Dokumentaristeina aloittaneista kasvaa usein sukupolvensa hienoimpia elokuvantekijöitä (esim. Hirokazu Kore-eda), mutta Baby Jane osoittaa, ettei siirtymä fiktion puolelle aina suju kivuttomasti.

Samaan aikaan Miia Tervo kerta kaikkiaan räjäyttää pankin, sillä Aurora on mestariteos, joka "esikoisena" hakee vertaistaan suomalaisen elokuvan historiassa.

Siinä missä Gauriloffin kolme pitkää elokuvaa ovat kaikki erilaisia, on Aurora erehtymättömän tunnistettavasti Tervon käsialaa. Gauriloff on lähtenyt kääntämään elokuvaksi romaania, kun Aurora on kirjoitettu suoraan elokuvaksi. Baby Janesta aistii, että ohjaaja kamppailee saadakseen oman äänensä kaikumaan Sofi Oksasen tarinassa. Tuloksena on kohtauksia, joiden kunnianhimoisuus muistuttaa Säilöttyjä unelmia - ja Kuun metsän Kaisa -teoksien omaperäisistä visioista, mutta jäävät epätäydellisiksi ja teennäisiksi, luullakseni koska niistä puuttuu tekijän omakohtaisuus. Muutenkin jälleen tänä vuonna Jussi-ehdokkaaksi asetetun Heikki Färmin merkillisen valju työ saa aavistelemaan, ettei huippukuvaaja ole kokenut aihetta omakseen. Näyttelijät kyllä antavat aivan kaikkensa, mutta rentous puuttuu. Roosa Söderblomin intuitiivinen, kokemattomuutta henkivä näytteleminen ei mene kunnolla yhteen Maria Ylipään tarkoin tutkitun, analyyttisen tekemisen kanssa. Toisin kuin Aurorassa, Baby Janen henkilöihin ei samastu.

Sekä Tervo että Gauriloff kuvaavat naisia. Nuoria ja ongelmaisia. Baby Janessa Jonna rakastuu Helsingissä Pikiin, joka kärsii pahasta paniikkihäiriöstä. Rovaniemeläinen Aurora puolestaan on menettänyt liian aikaisin äitinsä ja joutuu huolehtimaan alkoholisoituneesta reppanaisästään, samalla kun tiedostamattaan yrittää bilettää itsensä ennenaikaiseen hautaan. Tielle kävelee Darian, iranilainen pakolainen, joka haluaa joko kuolla tai mennä naimisiin. Molemmissa elokuvissa juhlitaan railakkaasti elämän turhuutta, mutta vain toisessa löydetään sateenkaaren päähän.

Ehkä Baby Jane ei vain syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä Aurora taatusti syntyi. Aurora ei sekään ole "esikoinen". Tervonkin jo lähes 15 vuotta kestänyt ura elokuvantekijänä on tehnyt hänestä yhden maan rakastetuimmista "lyhäreiden" ohjaajista.  Tervon kaikki lyhytkuvat on palkittu Tampereella. Lumikko voitti koko roskan, festivaalien Grand Prix'n, ja on edelleen tämän vuosikymmenen tärkein kotimainen lyhytdokumentti, yhtä täysipainoinen taideteos kuin mikä tahansa ylistetty kokopitkä.

Aurora muistuttaakin Tervon aikaisemmista läheisimmin Lumikkoa, vaikka yhtymäkohdat jäävätkin nuoreen naiseen huomion keskipisteessä sekä lumiseen maisemaan. Mutta katse on sama.

Aurora onnistuu niin harvinaisessa tempussa, että se on käytännössä ihme. Käsitellessään ajankohtaisia, yhteiskunnallisia "kipupisteitä", se ei hetkeksikään kangistu asiaelokuvaksi eikä saarnaa suurta Sanomaa. Tervo ei lähesty pakolaistilannetta tai sukupuolista tasa-arvoa ulkoapäin, tutkijan silmin, vaan lähtee henkilöistä itsestään, jotka saavat viedä katsojan sisään mainittuihin aiheisiin arkipäivän tasolla. Tämä on suurinta mahdollista humanismia valkokankaalla. Pikantiksi Auroran tekee se, että se on aivan tajuttoman hauska.

Hullun hyvää dialogia kirjoittavalla Tervolla riittää vitsejä ja piloja, mutta taika piilee niiden rytmityksessä ja ajoituksessa, joita ei voi kirjoittamalla selittää. Menkää itse katsomaan. Menkää katsomaan, mitä Miitta Sorvali tällä materiaalilla tekee, kuinka hän ensimmäisessä kohtauksessaan saa nauramaan yhdellä lauseella, jossa ei paperilla näytä edes piilevän mitään hauskaa. Tai katsokaa miten Juhaa esittävä Chike Ohanwe eläytyy rooliinsa kuin uskoisi, ettei enää ikinä saa mitään näin huikeaa tehdäkseen. Ehkä syystäkin.

Koko näyttelijäkastista huokuu rakkaus ohjaajansa kohtaan. Aurora saattaa liikkua ahdistavien asioiden äärellä, mutta Tervo saa näyttelijänsä rentoutumaan täydellisesti. Parhaana esimerkkinä ohjaajan kosketuksesta on miespäärooliin inspiroituneesti roolitettu Tuulensieppaajat-ohjaaja Amir Escandiri, jonka ei ilmoisna ikuna uskoisi esiintyvän ensimmäistä kertaa kameran edessä.

Siltikin, Aurora kuuluu Mimosa Willamolle, joka näyttelee kuin esittäisi itseään. Sanalla sanoen, roolisuoritus on täydellinen, ja Willamo on Suomen paras naisnäyttelijä. Eikä roolista puutu vaikeutta, kun Willamon pitää olla sekä koskettava että hauska; samaan aikaan tapahtumia tallentava kamera ja kameran kohde; toisaalta huolettoman rasistinen ja vailla moraalista kompassia, toisaalta koko jutun omatunto (puhumattakaan, että hänen täytyy pitää puolensa Sorvalia ja Hannu-Pekka Björkmania vastaan).

Auroran parhaana ystävänä Oona Airola katoaa myös rooliinsa sillä tavalla, että häntä ei oikein usko Hymyilevän miehen siivoksi maalaistytöksi. Siitä, että Tervon galleriassa riittää mehukkaita tyyppejä, todistaa hysteerisen hauska Pamela Tola kolmannen maailman ongelmat "sillai tosi vahvasti tuntevana" tuulipussina.

No, ovatko Gauriloff ja Tervo sitten "kasvaneet oikeitten elokuvien tekijöiksi", ja mitä se muka tarkoittaa? Sekä lyhytelokuvat että dokkarit ovat itsenäisiä lajeja, jotka vaativat yhtä täysipainoista paneutumista kuin fiktiotkin. Toisaalta, dokumenttielokuvien tuotannot ovat tavallisesti kevyempiä kuin näytelmäelokuvien. Pitkiä dokkareita voi tehdä jopa yhden henkilön voimin, kuten vakuuttavasti on todistanut esimerkiksi Gianfranco Rosi. Keksityt elokuvatarinat vaativat panostamista lavasteisiin, puvustukseen, meikkeihin - tai, kuten Mimosa Willamon tapauksessa, hiustenpidennyksistä vastaaviin. Palapelissä on enemmän osia.

Silti, monet elokuvantekijät ovat keskittyneet pelkästään dokumenttien tekemiseen ja yhtä monet tekevät molempia lajeja. Esimerkiksi Spike Leen tuotteliaalla uralla merkittävin ero dokumenttien ja fiktioiden välillä tuntuu olevan jälkimmäisten saama suurempi media- ja yleisöhuomio.

Tämän huomion merkitys jääköön itse kunkin ratkaistavaksi.

Viva Erotica 2018: Apinanaisia ja seeprapeippoja

Viva Erotica 25.-29.4.
Marco Ferrerin Apinanainen (La donna scimmia)
Lizzie Bordenin Ilotytöt (Working Girls)
Mark L. Lesterin Truck Stop Women
Luise Donschenin Casanova-geeni (Casanovagen)

Sodankylän elokuvajuhlien tekijöiltä saapuu Etelä-Suomeen pieni eroottinen seikkailu nimeltä Viva Erotica - eroottisen elokuvan festivaali jo vuodesta 2015. Kevääseen, totta kai, sijoitettu tapahtuma kotiutuu mukavasti kuin peippo Helsingin Unioninkadun WHS Union -teatteriin, josta kuin huomaamatta on viime vuosien aikana sukeutunut yksi Suomen TOP 3 -elokuvakeitaista. Ulkonainen vaatimattomuus kätkee sisäänsä sylikaupalla kotoista tunnelmaa ja usein sanattomaksi jättävän kunnianhimoisen ohjelmiston - ja WHS:ssä esitetään paljon muutakin kuin elokuvaa. Atmosfääri näillä hyvin järjestetyillä festivaaleilla leijuu lattiasta kattoon leppeänä ja innostuneena. Neljä elokuvaa lienee turhan suppea panostus jääden kauaksi esimerkiksi päävieras Valentina Nappin festaroinnista; italialainen hardcore-tähti katsoi ilmeisesti lähes kaiken ennen poistumistaan sunnuntaina, osoittaen oikeata cinefiili-henkeä.

Valentina Nappia käsittelevä uunituore dokumentti jäi näkemättä. Sen sijaan dokkarikiintiön sai täyttää saksalaisen Luise Donschenin vielä tuoreempi Casanova-geeni, reilun tunnin mittainen työ, josta halusin tosi paljon pitää. Tosi hienosti tarkoin rajatuin otoksin kuvattu teos otti inspiraationsa Casanovasta ja viettelyn tarpeesta, lähtökohtanaan seeprapeippojen uskottomat, polyamoriset elämäntavat. Ihanasti kielen päällä rullaavalla nimellä siunattu elokuva kuitenkin karkaa tekijänsä käsistä aivan äimistyttävällä tavalla. 90 %:lla materiaalista ei ole mitään tekemistä varsinaisen aiheen kanssa. Kiehtovasta, kokeellisen elokuvan motiivien kanssa flirttailevasta seeprapeippojen soidinkuvauksesta siirrytään metsään, missä muutaman lapsen nähdään leikkivän. Myös nähdään jonkun seurakunnan kristillisiä menoja ja, myöhemmin, "pyhiinvaellus" läpi metsän.

Näiden kohtausten yhteys aiheeseen jäi itselleni täysin ilmaan, mikä herättää tutun kysymyksen: kumpi epäonnistui, ohjaaja vai katsoja? Jos ei muussa, ohjaaja epäonnistui ainakin ajatustensa kulun selittämisessä yleisölle.

Seeprapeippojen lisäksi asian ytimessä ollaan Casanovaa sekä lavalla että omassa elämässään esittävää John Malkovichia haastatellessa. Nämäkin kaksi jaksoa sijoittuvat kovin epävarmasti elokuvan ontuvaan rakenteeseen. Kömpelöiltä tuntuvat myös lavastetut kohtaukset nuorisobaarista omine menoineen. Hyvällä tahdolla voi vielä nähdä hypnotisoijan suggeroimana orgasmiin laukeavan naisen tähdellisyyden teemalle, mutta jo dominaa ja hänen asiakastaan kuvaava pitkä jakso kertoo jostakin muusta - mitä mm. Ulrich Seidl on jo kuvannut terävämmin. Kaiken kaikkiaan Casanova-geeni on uskomattoman turhauttava, teoreettinen amatöörityö, joka jättää tämän kysymyksen: onko "Casanova-geeni" niin tärkeä tutkimusaihe, että se oikeuttaa satojen seeprapeippojen vangitsemisen häkkilinnuiksi?


No, oli miten oli. Casanova-geenin täydellinen vastakohta löytynee Commandon ohjaajan varhaisteoksesta Truck Stop Women (1974). Ehtana drive in -eksploitaationa se sopisi nakutettuna Cinemadromeen. Väkivaltaa, kelteisillään kekkulointia ja ehtaa punaniskameininkiä nähdään hyvinkin yhden elokuvan tarpeiksi. Tapahtumien syy-seuraussuhteesta ei niin väliksi. Maailman parhaan elokuvaesittelijän, Olaf Möllerin, johdannossa viime syksynä Night Visions -yleisöön lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä Mark L. Lesteriä kutsuttiin "monumentaaliseksi paskiaiseksi". Lester, joka saa edelleen tehdä kertakäyttöisiä elokuviaan, on aina ollut surkea ohjaaja, mutta tällaisen elokuvan tarpeisiin vaaditaan tiettyä paskamaisuutta, että saadaan tarinan pösilöt roistot tuntumaan jotenkin samastuttavilta. Scopena kuvattu leffa näytti retrohyvältä ja osa näyttelijöistä on oikeasti hyviä. Päätähden osan saa kuvankaunis, vain 29-vuotiaana auto-onnettomuudessa menehtynyt Playboy-tyttö Claudia Jennings, mutta hän jää kyllä äitiään esittävän Lieux Dresslerin - varsinaisen päähahmon - katveeseen. Myös Dresslerin ympärillä pyörivät rekkakuskit ovat mainioita tyyppejä. Hurtilla meiningillä etenevään juttuun on saatu aikaiseksi shakespeariaaninen lopetus, jonka tyylirikkoisuus liikkuu The Roomin tasoilla. Rekkakuskiteemainen country-soundtrack on oma ilon aiheensa. "Hello, I'm a truck".

Festivaalin pääjuttu oli Cannesissa ja Berliinissä urallaan palkitun Marco Ferrerin harvoin nähty varhaisklassikko Apinanainen (1964). Erotiikkaa tästä löytyy vain ripaus ja huumoriakin olisi nähnyt enemmän, mutta seksistä tässäkin on kyse. Usein tabuaiheisiin tarttunut ironikko poimi tällä kertaa linssinsä eteen hypertrikoosista kärsivän naisen, jonka keho on kauttaaltaan paksun karva peitossa. Myöhemminhän samaa aihetta käsittelivät Michel Gondry ja Charlie Kaufman elokuvassa Human Nature - luonnon pikku oikkuja (2000).

Ehkä Ferreriä paremmin? Kuka ties, se on makuasia. Kummassakin ansionsa ja puutteensa. Apinanainen on viisaampi, Human Nature hauskempi.

Sisällöltään Apinanainen oli joka tapauksessa muutamaa vuotta aikaansa edellä. Apinanaisen ja tämän luostarista löytävän opportunistin suhteen kuvauksessa puhutaan suoraan seksielämästä, sillä se johtaa tässä tapauksessa dramaattisiin seurauksiin. Miehen ja naisen valtataistelu, itsemääräämisoikeus sekä oikeus seksuaaliseen itseilmaisuun ulkonäöstä riippumatta saavat omaperäisen ja hätkähdyttävän valotuksen.

Ongelmaksi nousee elokuvakerronta. Pitkillä otoksilla kokeileva Ferreri ei saa aikaan tarinan lennokkuutta palvelevaa rytmiä, vaan juttu laahaa. Selkeästi kahteen osaan jaettu teos vaihtaakin strategiaa toisessa osassa paremmin tuloksin. Silti kuvaus on teknisesti tasapaksua peruskauraa - mutta varsinkin loppua kohti se haittaa yhä vähemmän, sillä niin hyviä Ugo Tognazzi ja varsinkin Annie Girardot ovat.

Apinanaisella on Möllerin mukaan kolme eri loppua levittäjästä riippuen. Viva Eroticassa nähty kyyninen lopetus herättää kysymään sen tarpeellisuutta. Mikä on arvo sinänsä.


Neljästä elokuvasta kirkkaasti parhaaksi voi helposti nimetä Lizzie Bordenin Ilotytöt (1986). Pieni ja taloudellinen indie-tuotanto seuraa yhden päivän ajan newyorkilaista bordellia keveästi, painokkaasti, hauskasti ja vakavasti. Apinanaisen lailla Ilotytötkin ilmestyi aikaansa edellä, ja sen älykäs feministisyys on vieläkin liian kova pala purtavaksi joillekin.

Mitä on huoraaminen ja kuka on huora? Eikö huora ole se, joka myy periaatteensa kapitaalille? Siinä tapauksessa oman ruumiinsa "vuokraaminen" seksiin omasta valinnastaan on jotain muuta, yksityisyrittämistä siinä missä mikä tahansa. Tällaisena aiheeseen perehtynyt Borden lähestyy seksityöläisyyttä. Ammattina kahvitaukoineen ja työvuoroineen, asiakaspalveluna, missä asiakkaista löytyy helmiä ja sikoja. Yhdelle paskaduuni muiden joukossa, toiselle ehkä elämänmittainen ura. Sukupuoleen katsomatta.

Vaikka Ilotytöt rajautuukin naisiin. Erityisen Ilotytöistä tekee se, että leffa ei missään vaiheessa kuivu teoreettiseksi analyysiksi. Näyttelijät ovat paljaissa rooleissaan täysin luontevia eikä homma karkaa eksploitaatioksi tai "maskuliiniseksi katseeksi", vaan realismi säilyy erittäin huolellisessa toteutuksessa. Varsinkin Louise Smith päähenkilönä, tyttöystävältään salassa työtään harjoittavana valokuvaajana, on erinomainen. Ensikertalaisen olisi suonut jatkaneen uraansa, mutta niin ei ollut määrä käydä. Fred Neumannin - "Fantasia-Fredin" - kanssa Smith ja Borden kehittävät huutavan hauskan jakson, joka toimisi lyhytelokuvanakin.

Jyrkkiä kannanottoja välttelevä Borden kertoo kaikesta huolimatta naisesta, joka tekee paskaduunia koska laskut täytyy maksaa. Elokuvasta kehittyykin vähitellen fuuga, missä seksityöläinen Smith saapuu päivän aikana hetki hetkeltä lähemmäksi päätöstä ottaa loparit. Monitulkintainen loppukuva tarjoaa katsojalle anteliaasti näkökulmia ja mietittävää elokuvan jälkeenkin.

DocPoint 2018: Ex Libris - amerikkalaiset eivät ole tyhmiä

Frederick Wisemanin Ex Libris: The New York Public Library


Ex Libris, 3h17min., on paperilla tämänvuotisen DocPointin pisin elokuva. Elävässä elämässä se ei silti ole edes yhtä pitkä kuin My Helsinki -kampanjamainos. Jonkun paisunut ego kaipaa puhkaisua, sillä vaatii aikamoista omahyväisyyttä olettaa, että festariyleisö jaksaa ennen odottamaansa elokuvaa katsoa kerta toisensa jälkeen mitäänsanomattoman mainoksen, jolla on pituutta 2 minuuttia ja 5 sekuntia.

Nostan DP18:n pääelokuvaksi mestari Wisemanin kirjastoelokuvan. En sen takia, että se olisi itseoikeutetusti festivaalien ns. paras teos, vaan koska siinä kiteytyy niin paljon siitä, mitä dokumenttielokuvan pitäisi olla: sivistynyt, peloton, jalo, inhimillinen, näkemyksellinen, yhteiskunnallinen, viisas, silmiä avaava. Lisäksi se Wisemanin kautta kytkeytyy dokumenttielokuvan traditioon syvimmällä mahdollisella tavalla.

50-vuotisen uran luonut Frederick Wiseman on 88-vuotias, mutta tekee yhä 3-4-tuntisia elokuvia, joissa hän tutkii ihmistä, ihmisen luomia laitoksia ja näiden kahden välistä suhdetta; instituutiothan koostuvat ihmisistä tarkoituksenaan olla jotain enemmän kuin osiensa summa. Niin ovat muuten Wisemanin elokuvatkin. Wiseman on korkeasti koulutettu älykkö, entinen juristi, joka vasta reilusti yli kolmekymppisenä jätti yliopistouransa siirtyäkseen kommentoimaan ympäröivää maailmaa elokuvan keinoin. Hän aloitti tutkimuksella mielisairaita rikollisia hoitavasta sairaalasta. Legendaarinen Siilipäiden revyy (Titicut Follies, 1967) joutui ennenkuulumattomasti pannaan ja aloitti suuren sananvapauskeskustelun. Siitä lähtien Wiseman on lukeutunut alansa tärkeimpiin. Hän ei kuitenkaan ole koskaan ollut sensaatiohakuinen paljastuselokuvien tekijä, vaan on pyrkinyt tunkeutumaan syvemmälle yhteiskunnan piilorakenteisiin. Eräässä mielessä hän tekee kartoittajan työtä. Kerronnaltaan Wiseman sivuaa direct cinemaa - ja on suuresti siihen vaikuttanut -, mutta ei kuulu siihen samalla tavalla kuin esimerkiksi D. A. Pennebaker. Wiseman on pysytellyt merkityksellisen itsenäisenä ja persoonallisena toimijana.

Silti hänen pitkälle hiottu tyylinsä tavoittelee näennäistä persoonattomuutta. Hän on mestari luomaan objektiivisuuden illuusion. Itse elokuvansa leikkaava Wiseman kuvaa tyypillisesti toista sataa tuntia aineistoa, josta hän kärsivällisesti veistää oman näkemyksensä tapahtumista. Wiseman leikkaa aktiivisesti, mutta ei koskaan haastattele, ei kuvaa ihmistä suoraan edestä, käytä musiikkia tai taustoita kuvaamiaan henkilöitä. Wisemanin elokuvissa katsoja kävelee aina huoneeseen täynnä tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät tiedosta hänen läsnäoloaan. Huomion täytyy silloin kiinnittyä siihen, mitä ihmiset sanovat, miten he sen sanovat ja miten muut siihen reagoivat. Tämä vaatii katsojalta valppautta, vireyttä ja keskittymistä, mutta palkinto on sen arvoinen: kokemus siitä, että minua ei manipuloida, vaan saan itse ja rauhassa muodostaa oman käsitykseni sekä makustella valtavaa tietomäärää, joka rauhallisesti hopealautasella eteeni ojennetaan.

Loputtoman rikas Ex Libris ottaa haltuun kirjaston. Wisemanin hienostuneisuudesta kertoo paljon se, että hän välittää yhden pääsanomansa pelkästään sillä, että vasta elokuvan kolmannella tunnilla nähdään ensimmäisen kerran joku lainaamassa jotain. Kirjasto on 2000-luvulla jotain aivan muuta kuin kirjojen säilytyspaikka. NYPL:ssa järjestetään pyörryttävä määrä keskustelutilaisuuksia, luentoja, lukuhetkiä, tanssi- ja muita kursseja, rekrytointitilaisuuksia jne. Elokuvan keston mittaan alkaakin vaikuttaa siltä, että kirjasto on ottanut hoitaakseen tehtäviä, jotka aiemmin ovat kuuluneet kansanopistoille, työkkärille, päiväkodeille ja yliopistolle. Kaikille avoimena laitoksena kirjasto on sivistyksen ja oppimisen tärkein kivijalka. Kirjastosta on tullut tiedon säilyttäjä, ja se pyrkii yhä aktiivisemmin myös jakamaan sitä. Näin se taistelee tietämättömyyttä ja tyhmistämistä vastaan. Näin se asettuu poikkiteloin yhteiskunnan ylimmän portaan arvojen ja toiveiden kanssa.

Ex Libris onkin täydellistä vastalääkettä Daniel Quinnin lanseeraaman "kulttuuriäidin" pauhuksi yltymään käyvälle kuiskeelle. Amerikkalaiset eivät ole tyhmiä tai henkisesti laiskoja, vaan uteliaita ja tiedonhaluisia. Joka ikinen äänessä oleva artikuloi sanottavansa hämmästyttävällä selkeydellä ja kaunopuheisuudella kirjastonjohtajasta puhepiiriläiseen. (Myöskin jokainen tanssikurssin kasikymppisistä rouvista tanssii paremmin kuin minä.) Wisemanin elokuvissa on vain aniharvoja kuvia, joissa ei näy ihmistä; niinpä Ex Libriksessä kuullaan mahtava kavalkadi puheita ja puheenvuoroja, ja jokainen niistä tuo uuden palan mosaiikkiin. Tämä voisi olla puuduttavaa, mutta Ex Libris ei ole puuduttava, se on vain pitkä. Eikä pituus ole muuta kuin aikaa. Tässä tapauksessa hyvin käytettyä aikaa.

Ex Libriksen näyttämä amerikkalaisten esiintymiskyky kytkeytyy varmasti ko. kulttuuriin. Amerikkalaisia ei kasvateta ujoiksi, ja he saavat jo vauvasta asti mallia medialta, miten esiintyä muiden edessä. Wisemanin teosta voi tarkastella myös tutkielmana puhetaidosta ja sen eri ilmenemismuodoista. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että Ex Libris näyttää Yhdysvalloista vain pienen siivun; näkökulma ansaitsee silti nousta esiin Fox Newsin propagandan alta, ja on elintärkeää, että se nousee.

Ex Libristä katsoessa kokee järkyttyneenä, että ei tiedä edes kirjastosta mitään, vaikka olen joskus ollut sellaisessa töissäkin. Wiseman paljastaa kulissien takaa sen valtavan näkymättömän työn, mitä puolentoista Suomen kokoista väestöä palveleva NYPL tekee tiedon ja kulttuurin säilyttämiseksi. Arkistointi vaatii sinnikkyyttä ja ammattitaitoa. Hypnoottinen on kohtaus studiossa, missä nauhoitetaan äänikirjaa. Virheettömästi lausuvan lukijan ja hänen äänittäjänsä pikkutarkkaa professionaalisuutta seuraa kuin suggeroivinta draamaa. Äänihuoneen lampun päästämä pienen pieni niksahduskaan ei saa päästä nauhalle.

Elokuvan tärkein kulissien takainen juonne liittyy rahoitukseen, joka järjestyy eri lailla kuin Suomessa. Liki puolet NYPL:n budjetista koostuu filantropistien lahjoituksista. Se on meikäläisestä näkökulmasta erikoinen järjestelmä, ja Wiseman avaa sitäkin ajatuksia herättävästi.

Wisemanin omat painotukset näkyvät alusta lähtien. Elokuva alkaa Richard Dawkinsin haastattelutuokiolla, missä teema tiedon merkityksestä ihmiskunnan majakkana astetaan kivijalaksi. Wiseman ei kuitenkaan käy uskontoa vastaan, vaan jatkaa toiseen suuntaan: rasismiin. Toistuvasti Ex Libris kuvaa vähemmistöjä, etenkin afrikanamerikkalaisia, keskustelemassa kirjastossa siitä, miten virallinen historiankirjoitus vaikuttaa heidän jokapäiväiseen arkeensa. Samalla elokuva osoittaa kirjaston valtavan merkityksen yhteisöjen luojana ja ylläpitäjänä. Kuten NYPL:n johtaja ilmoittaa vakaumuksenaan, kirjasto on aidosti demokraattinen, kaikille avoin laitos.

Vaikka onkin viime vuoden tärkeimpiä elokuvia, ei Ex Libris ehkä muotonsa puolesta nouse aivan Wisemanin huipputöiden joukkoon. Koska Wiseman vaatii katsojaltaan poikkeuksellista huomiokykyä, kiinnittyy huomio yksityiskohtiin, jotka käyvät häiritseviksi. Tällaisiin lukeutuu kameramiehen kömpelyys esimerkiksi fokusta kesken otoksen tarkentaessaan tai rajausta muuttaessaan. Digitaaliseen tallentamiseen katoaa jälleen jotain olennaisen vitaalia maailmasta. Wisemanin varhaisemmat teokset väreilivät tavalla, jolla kuva Ex Libriksessä ei väreile.

Vaikka Ex Libris saattaa tuntua pituudessaan ja skaalassaan isolta elokuvalta, on Frederick Wisemanin visio vielä valtavampi. Kirjastoelokuva on vain yksi luku elämäntyössä, jonka kokonaiskuva hahmottuu toisiaan tukevista osista. Frederick Wiseman on käynyt säntillisesti läpi lähes koko yhdysvaltalaisen yhteiskuntarakenteen tavalla mihin kukaan toinen dokumentaristi ei ole pystynyt. Se on juuri sellainen aarre, jonka säilyttämiseksi jälkipolville kirjasto on luotu.

DocPoint 2018: Ovia Kamtsatkasta Serbiaan

Irina Zhuravlevan ja Vladislav Grishinin Kamchatka Bears, Life Begins (Kamtsatkan karhut, elämä alkaa)
Mila Turajlićin Druga strana svega ("Kaiken toinen puoli")



Festariviikkoon mahtui sentään yksi luontodokumenttikin. Kamtsatkan karhut on DocPointille komea kaappaus, sillä elokuva sai siellä maailmanensi-iltansa. Perussympaattinen seurantadokumentti näyttää 7 kuukauden ajan, mutta vain 52 minuuttia yhtä ruskeakarhuperhettä. Kamtsatka sijaitsee meistä katsottuna kaukana perä-Siperiassa - se on juuri sitä seutua, jota Sarah Palin jatkuvasti kiikaroi terassiltaan. Venäläisdokumentin hellyttävät päähenkilöt pysyvät kyllä suojassa Amerikan tädin haukankatseelta.

Kamtsatkassa karhut pysyvät ihan periaatteesta suojassa kaikkien ihmisten katseelta, sillä heidän elinympäristönsä on suojeltu. Venäläiskaksikon elokuvan suurin arvo on yksinkertaisesti tämän maailmankolkan ja näiden eläinten tallentamisessa jälkipolville. Muuten sen elokuvalliset ansiot jäävät väiteltäviksi.

Kamtsatkan karhut haluaa vimmatusti olla (mielellään henkeäsalpaavan) kaunis, mutta se on pikemminkin vain nätti; nätti samalla tavalla kuin National Geographicin luonto-ohjelmat tai Enyan levy. Superterävä, jälkikäsitelty HD-kuva siivoaa luonnosta pois kaaoksen ja virheet idealisoiden usein raa'at olosuhteet kuvakirjamaiseksi epäaitoudeksi. Pehmeä ambient-musiikki tuudittelee loputkin katsojat paksuin viltein vuorattuun kehtoon, jonne eivät yllä hallin haukku, metsämiehen pyssy eikä kognitiivinen dissonanssi. Mutta onhan nallet söpöi.



Toista maata on serbialaisen Mila Turajlićin "Kaiken toinen puoli". Se voitti pääpalkinnon IDFAssa - "dokkari-Cannesissa" - ja syyn voi ymmärtää. Turajlićin äiti on maan poliittisia johtohahmoja vielä nytkin, valokeilasta pois astuttuaan. Hänen kauttaan ohjaaja luo selkeän ja tarkkanäköisen katsauksen Jugoslavian sotaan ja Slobodan Milosevićin ajan kaoottiseen Serbiaan. Maan poliittisen elämän keskiössä yli sata vuotta elänyt Turajlićin suku edustaa rauhan puolesta puhuvaa vasemmistoidealismia, jolle maan lähihistorian ja nykyhetken todellisuus on niin kova pala, että elokuvassa puhutaan toistuvasti muille maille muuttamisesta.

Tyttären ohjaus ei ole millään lailla visionääristä, mutta se on jäntevää, hienosti keskustelevaa ja älykästä dokumenttielokuvaa. Ja henkilökohtaista. Ohjaaja pysyy kaiken aikaa lähellä kohdettaan, eli perhettään: se mikä tapahtuu paksunahkaiselle äidille, koskettaa tytärtäkin. Usein se on kipeää. Humanismi joutuu jostain syystä perustelemaan itsensä kovan linjan nationalisteille, jotka täysin absurdisti vetävät äidin oikeuteen syyttäen tätä "maanpetoksellisuudesta". Pääministeriksi nousee 48 %:n kannatuksella Milosevićin entinen tiedotusministeri. Maan syviä rivejä on vaikea ymmärtää. Dokumentti valottaa syitä tähän.

"Kaiken toinen puoli" ei aiheestaan huolimatta ole ahdistava tai dramaattinen. Mila Turajlićin kerronta on maanläheistä ja naturalistista. Yksi tarinan päähenkilöistä on perheen koti. Teos kiertyy keskeisen symbolinsa ympärille: oveen, joka on pysynyt lukittuna aina toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen kommunistisen vallankumouksen jälkeen, muistutuksena siitä, miten helppoa on ummistaa silmänsä historialta.

DocPoint 2018: All Hail Michael Bambihill

Giovanni Totaron Buon inverno ("Hyvää talvea")
Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri
(Véréna Paravelin ja Luvien Castaing-Taylorin Caniba)

Onko festivaalien huonoin elokuva löytynyt? Ranskalaisen ohjaajakaksikon muotokuva japanilaisesta kannibaalista, Caniba, on poikkeuksellisen epäonnistunut. Pyrkimystä persoonalliseen, katsojan haastavaan muotoon löytyy, se vain on matkan varrella muuttunut sietämättömän teennäiseksi ja tärkeileväksi kvasi-provoiluksi, jonka loputtoman pitkät haahuiluotokset kumisevat tyhjyyttään kertomatta edes metaforan tasolla mistään mitään. Jätin ne muiden kiusana kankaalla lillumaan puolivälin tienoilla.



Täysin onnistunut ei ole palermolaista rantaparatiisia leppoisasti kuvaava "Hyvää talveakaan". Silmää miellyttävästi kuvattu "Hyvää talvea" on kuin postikortti. Sitä on kiva katsella, mutta kääntöpuolelta ei löydy oikein minkäänlaista pointtia tai punaista lankaa. Nuoren ohjaajan kokemattomuus loistaa silkoisen pinnan alta siinä, miten hän ei osaa kertoa rantalomaa viettävistä italialaisista mitään ihonalaista. Ehkä pyrkimyksenä oli tehdä satiiria Ulrich Seidlin tyyliin, mutta siihen eivät rahkeet vielä riitä.

DocPointin kunniavieras on Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saaja Mika Kaurismäki. Parin vaisun vastaanoton saaneen fiktion jälkeen Mika on työstänyt Ryhmäteatterissa jotain selvästi pirteämpää. DocPointin kunnianosoituksesta silmin nähden otettu auteur painoi vielä aivan maailmanensi-illan aattona pitkää päivää saadakseen projektin festivaaliyleisön silmien eteen.



Lopputulos herättää kysymyksiäkin, mutta on vastaanpanemattomasti nautittava, viihdyttävä ja hauska Ryhmiksen 50-vuotisjuhlaelokuva. Dokumentti lähtee välittömästi täydellä höyryllä liikkeelle eikä energia missään vaiheessa hyydy. Ensi-iltayleisö kiittikin useaan otteeseen elokuvan notkeaa leikkausta ja hyvästä syystä. Kaurismäki on koko uransa tehnyt läheistä yhteistyötä Ryhmäteatterin näyttelijöiden kanssa ja on projektille ihanteellinen ohjaaja, jonka seurassa haastatellut rentoutuvat. Siitä syntyy ääneen naurattavia muisteloja ja anekdootteja Karien Heiskasen ja Väänäsen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Vesa Vierikon, Arto af Hällströmin, Martti Suosalon, Mika Myllyahon, Esa Leskisen, Juha Kukkosen ja monien muiden kanssa.

Edellä mainitussa listassa saattaa jokin pistää silmään. Kyllä, Ryhmäteatterissa puhutetaan naisiakin, mutta dokumentti on selvästi miespainotteinen. Varsinkin saa siitä sen kuvan, että Ryhmäteatterin veturina on aina toiminut karsimaattinen miestähti tai -ohjaaja. Leena Uotila, Ulla Tapaninen ja erityisen tärkeä Raila Leppäkoski, muiden ohessa, jäävät kyllä sivulehtereille. Sitä, missä määrin oikeutettua tämä on, en ole pätevä arvioimaan. Mutta se, että vene on tällä tavalla kallellaan kielii Ryhmäteatterin tietystä pinnallisuudesta. Kaurismäki käy komealla laukalla läpi Suomen vanhimman vapaan teatterin kronologiaa, mutta persoonalliset kysymykset jäävät kysymättä. Henkilökemiallisiin kitkoihin korkeintaan viitataan diskreetisti, mutta kulissit eivät sitttenkään aukene yleisölle. Missä on draama, missä riidat? Missä ovat näin tiiviiseen yhteisöön kuuluvat yhden yön harha-askeleet ja harkkojen raivokohtaukset, jotka laannuttuaan ovat vahvistaneet yhteishenkeä? Missä hiki?

Poissaolollaan loistavat myös vertailut muihin vapaisiin teattereihin ja siihen, mitä niissä tehtiin eri lailla, sekä yleisön näkökulma. Edes arkistomateriaalissa ei nähdä aikalaiskommentteja välittömästi jonkin Ryhmiksen päänavauksen jälkimainingeissa. Ja vaikka Ryhmistä vihanneesta Jukka Kajavasta puhutaankin, puuttuu kuvasta oikea (itse)kritiikki. Vieläpä Ryhmiksen modus operandia status quon haastajana olisi voinut syventää, vaikka reaktio pinttyneisyyksiin ja muutoshalu käyvätkin selväksi.

Ryhmäteatteri tuntuukin kaikessa yleisöystävällisyydessään tehdyn erityisesti Ryhmäteatterin faneille. Ne, joilla ei ole ollut onnea nähdä koskaan Ryhmistä tosi toimissa lavalla, saavatkin syyttää itseään. Koskaan ei silti ole myöhäistä. Ryhmäteatteri on edelleen voimissaan, ja Mika Kaurismäen historiikki sopii sekä vasta-alkajille että edistyneille. Maagiset loppukuvat Muodonmuutoksesta jättävät elokuvista poistuvalle teatterikuumeen.

DocPoint 2018: Festareiden "dat film"?

Theo Anthonyn Rat Film


"There has never been a rat problem in Baltimore. There was always a human problem."

Tämä elokuva ei oikeasti kerro rotista, vaan se kertoo ihmisistä. Tämän se tekee tavalla, joka kertaheitolla nostaa Theo Anthonyn tuntemattomuudesta kiinnostavien uusien amerikkalaisdokumentaristien kärkijoukkoon.

Anthony ymmärtää dokkarin tekemisestä paljon. Sen, että dokun tekeminen ei ole vain kameran napsauttamista päälle ja ympäristön kuvaamista ilman näyttelijöitä; sen, että dokumenttielokuvan voi suunnitella yhtä huolellisesti kuin fiktionkin; ja sen, että dokkari taipuu omaa persoonaa myötäilevään hahmoon.

Anthonyn aihe on Baltimore, kaupunkina Helsingin kokoinen, metropolina kaksi kertaa isompi perinteikäs satamakaupunki. Tänne sijoittuvat kaikki John Watersin elokuvat, ja Waters epäilemättä osaisi arvostaa Anthonyn visionääristä teosta. Kaiketi tuo amerikkalaisen vaihtoehtoelokuvan suuri originelli arvostaa rottiakin.

Rat Film on läpeensä sosiologinen elokuva. Anthonyn perusoivallus on rinnastaa rottayhdyskunta ja ihmisyhdyskunta toisiinsa elokuvan keinoin. Tämän hän tekee usein nerokkaalla tavalla. Se, että nämä neronleimaukset nousevat esiin siellä täällä, tekee ironisesti elokuvasta hieman epätasaisen. Joka tapauksessa, tässä meillä on silmiemme edessä dokumentti, joka tempaa katsojan mukaansa puhtaan elokuvallisesti. Errol Morrisin varhaisista töistä vaikutteita saanut Rat Film käyttää geometrisia kompositioita yhdessä direct cinema -ilmaisun kanssa limittäen mukaan asiakirjoja ja jopa tietokonepeligrafiikkaa viedäkseen sanomansa perille. Ääniraidan valtaa kliininen, lähes robottimainen naisääni, joka sitoo elokuvan lukuisat langat yhteen. Mistä siis on kyse?

Rattus norvegicus, isorotta, on elokuvassa kuvattujen intohimo. Sitä metsästetään (pesäpallomailoin, itse tehdyin kiväärein ja virvelein!), myrkytetään ja hellitään lemmikkinä. Sympaattisen tuholaishävittäjän asiakkaille rotta on ongelma, mutta rotta paljastuukin ongelmaksi, joka peittää isomman ongelman. Anthony esittää vakuuttavan teesin, että rottainfestaatio vaikuttaa lähinnä köyhimmissä kaupunginosissa. Nämä kaupunginosien väliset erot on tietoisesti suunniteltu vuosikymmeniä sitten valkoisten miesten toimesta.

Rat Film on elokuva luokkayhteiskunnasta, missä yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Kaikki Anthonyn kuvaamat ihmiset kurjina säilytetyissä naapurustoissa ovat kouluttamattomia ja tyhmiä. Silmiinpistävää on rajoittunut sanavarasto ja mielikuvituksen puute. Poikkeuksen muodostaa yhdistävänä tekijänä joviaali myrkyttäjä, joka tietää elämästä enemmän kuin antaa alkuun ymmärtää. Anthonyn pinnan alainen väite on, että joku haluaa pitää nämä ihmiset tyhminä omien etujensa tähden.

Suggeroiva Rat Film kaivaa historiasta päivänvaloon rottatutkimuksia, joissa sosiologit ovat tutkineet ihmispopulaation hallintaa ja ihmisten käyttäytymistä rajatuissa olosuhteissa. Rotat, älykkäät ja valppaat jyrsijät, tulivat hulluiksi. Baltimoressa tehdään ällistyttävä määrä murhia. Asukaslukuun suhteutettuna neljä kertaa enemmän kuin "murhapääkaupunki" Chicagossa. Anthony vieraileekin toteavine kameroineen baltimorelaisessa laitoksessa, jossa moderni rikospaikkatutkinta syntyi. Kun kaupungin suuri poika, veteraaniohjaaja Barry Levinson lähti luomaan tv-klassikkoa, hän pisti nimeksi Homicide.

Helsingissä tehtiin vuonna 2015 murhia 7 kappaletta. Samana vuonna Baltimoressa niitä tehtiin eniten kaupungin historiassa. Murhia kertyi kalenterivuodessa 344. Näistä uhreista 321 oli mustaihoisia.

Rottia vastaan on taisteltu Baltimoressa kaikin keinoin, kaikissa yhteiskuntaluokissa vuosikymmeniä. Ne eivät ole hävinneet minnekään. Vika ei ole keinoissa, vaan järjestelmässä. Oiretta on turha hoitaa silloin, kun sairaudesta ei edes puhuta.

Rat Film puhuu. Mahtava elokuva.

DocPoint 2018: Sellaista elämä on

Shevaun Mizrahin Distant Constellation ("Etäinen tähtikuvio")


Vain parikymmentä sielua oli kerääntyneenä lunta pyryttävänä päivänä Kiasman teatteriin yhteen festivaalin sydämellisimmistä näytöksistä. Ei levottomuutta, ei kahinaa, ei rapinaa; vain vilpitöntä kiinnostuneisuutta muutamaa turkkilaista vanhainkodin asukkia kohtaan. Yleisön antaessa hänelle mahdollisuuden, elokuvantekijä pystyi tässä keskittyneessä, aidosti uteliaassa ilmapiirissä luomaan siltoja kahden toisilleen etäisen maan ihmisten välille elokuvan välityksellä. Ilman spektaakkelia, ilman draamaa, samalla tavalla kuin elämässä ihmiset esitellään toisilleen.

Turkkilaisella dokumenttielokuvalla menee tällä hetkellä hyvin. Vuosi sitten DocPointin kohokohtien joukkoon nousi istanbulilaisia kissoja kuvaava, totaalisen ihana Kedi. Mistä johtuukaan, että poliittisesti pakkopaitaisimmissa maissa syntyvät tämän hetken inhimillisimmät elokuvat? Amerikanturkkilaisen valokuvaajan Shevaun Mizrahin ensimmäinen pitkä elokuva on kaikessa sympaattisessa vaatimattomuudessaankin pelkkää sydäntä ja pyrkimystä päästä likelle ihmistä.

Loistavaa otsikkoa kantava "Etäinen tähtikuvio" käsittelee aikaa, sitä miten se kuluu ja miten se kuluttaa. Istanbulilaisessa vanhainkodissa aika tuntuu pysähtyneen ja silti sen jättämät jäljet näkyvät Mizrahin kuvaamissa ihmisissä. Sen paremmin asukkailla kuin ohjaajallakaan ei ole kiire. Kaikki kulkevat samaa vauhtia saman ajan kyytiläisinä. Tapaamme ottomaanien suorittaman armenialaisten kansanmurhan silminnäkijän - "Etäinen tähtikuvio" kertoo myös Kronoksen veljestä, Historiasta. Vaikuttava, huolellisesti veistetyin lausein puhuva 100-vuotias rouva torkahtelee kesken jutun, hitaasti kuin robotti, jonka akku hyytyy. Merkillistä, miten inhimillisiltä me vaikutamme muistuttaessamme konetta... Kuten runoilija Różewicz sanoo, tämäkin vanhus on arvokkaampi kuin kaikki ihmisen tekemät esineet. Ihmiselämä on mittaamattoman arvokas. Sen arvo on ääretön. Siksi kaksi elämää ei ole arvokkaampi kuin yksi eikä kukaan voi laittaa kenenkään puolesta hintalappua ihmishengelle.

Toisaalla kaksi ystävystä on keksinyt juttutuvan laitoksen hissistä. Sinne rauhaansa piiloutuneina he huristavat kerroksesta 3 kerrokseen -1, ylös-alas, ylös-alas. Ja juttu luistaa. Henkesi haiskahtaa, ystävä hyvä, ottaisit eucalyptus-pastillin. Unohtui huoneeseen. Niin, niin... Keittiön hölmöläinen nimesi lintunsa Yolandaksi. Mikä nimi! Hississä sopii jutella kenenkään kuulematta. Kuten aika, hissikin liikkuu, mutta ei vie minnekään. Sellaista on elämä, sanoo hän, jonka henki ei haise.

Talon viereen rakennetaan toista, valtavaa. Mizrahi nappaa kamerallaan kiinni nuoresta rakennusmiehestä, joka on vasta vanhainkotiin johtavan tiensä alussa ja koittaa imeä kaiken vanhemman kollegan elämänohjeista.

Resignoituminen ei ole vallannut vielä aivan kaikkea. Vallankumouksellisuus yllättää päätään pilkistäen siellä täällä. Kaksi toverusta puhkeavat Marseljeesiin, toisaalla konkaripianisti pauhuttaa ilmoille Chopinin Vallankumousetydin. Nykyaika ei ole vielä voittanut eikä muutoksen liekki sammunut. Kuten eivät etäisten taivaankuvioiden tähdetkään.

Mizrahi omistaa elokuvansa sen valmistumisen aikana pois nukkuneille. Heitä on neljä.

DocPoint 2018: Phie Ambo

Phie Ambon Mechanical Love
ja Äiti Maan antimet (Så meget godt i vente)


Tanskalainen Phie Ambo (s. 1973) vierailee Helsingissä DocPointin päävieraana, pienen retrospektiivin esitellen.

Dokumentaristina Ambo on aito elokuvantekijä, ja sellaisena sukua hienoimmille suomalaisille naiskollegoilleen. Hänen tuotantoaan voisi katsoa rinta rinnan esimerkiksi Katja Gauriloffin, Kiti Luostarisen tai Pirjo Honkasalon ohjausten kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ambolla riittäisi yllin kyllin persoonallisuutta. Siitähän oikeat elokuvantekijät on tehty.

Hauskan ristiriitaisesti Japanissa, Saksassa ja Tanskassa kuvattu Mechanical Love (2007) kertookin persoonattomuudesta. Tai epäpersoonasta: Mechanical Loven aihe on robotiikka.

Professori Hiroshi Ishiguro rakentaa geminoideja, mahdollisimman täydellisesti ihmistä ulkonäöltään ja liikkeiltään imitoivia robotteja. Hänen silmäteränsä on assosiaatioita kreikkalaiseen tarustoon avaava kopio omasta itsestään. Voiko alakouluikäinen tytär samastua robottiin kuin isäänsä? Varsinkin kun professorin itsensä persoonallisuus tuntuu hiljalleen kadottavan inhimillisimmät piirteensä.


Mechanical Love ei oikeasti kerro roboteista, vaan se on elokuva ihmisistä. Samaan aikaan, kun japanilaisprofessori yrittää ratkaista luonnollisen hymyn ongelmaa, saksalaisessa vanhainkodissa hurmaava rouva löytää lohdun yksinäisyyteensä paijaamalla myös Japanissa kehitettyä robottikuuttia. Lempeästi Ambo ohjaa katsojaa kysymään, miksi laitokseen muilutettu rouva joutuu etsimään seuraa tekoälynukesta - ja toisaalta, mitä pahaa siinä on? Rouvalle kelpaa kyllä. Samalla ajaudutaan suurempienkin kysymysten äärelle: mitkä lopulta ovat ne taustatekijät - tiedostamattomat tai tiedostetut - jotka herättävät ihmisessä intohimon robotiikkaan?

Viisaasti Ambo välttää syöttämästä valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Samalla tästä tasapainoisin kuvin (Orionissa esitettiin poikkeuksellisen huonolaatuinen digitaalinen kopio...n kopion kopio...) etenevästä, tarkkaan kontrolloidusta elokuvasta tuntuvat ironisesti puuttuvan ratkaisevat sydämenlyönnit, jotka jäisivät elämään katsojassa jälkeenpäin. Mene tiedä miksi. Joka tapauksessa, elokuvan ansioihin kuuluu edelleen aliarvostetun, kymmentä tuomaskantelista vastaavan Sanna Salmenkallion täydellisesti natsaava musiikki.

Festivaalin viidestä elokuvasta jo kaksi on kertonut lehmistä. Näistä vuonna 2014 valmistunut "Niin paljon hyvää edessä" saattaa olla Phie Ambon pääteos. Ainakin se on hänen katsotuimpansa. Ja kovin hyvä elokuva onkin.

Ambon lehmäelokuva on täydellinen vastakohta ja täydellistä vastalääkettä Andreas Pichlerin luotaantyöntävälle maitoleffalle. Siinä missä Pichler saarnaa, Ambo ottaa katsojaa pehmeästi kädestä ja kuljettaa mukanaan. Tämän hän tekee tietysti kuvan kautta, koska tämä on elokuvaa.


Todella kaunis, todella inhimillinen, todella lehmäillinen Äiti Maan antimet paneutuu (sanan painokkaimmassa mielessä) Niels Stokholmin (s. 1933) elämäntyöhön Tanskan ensimmäisenä biodynaamisena farmarina. Ambo vietti 2½ vuotta Stokholmin tilalla, minkä ansiosta elokuva on aihettaan harvinaisen syvästi ymmärtävä. Vuodesta 1975 maatilaansa luonnonmukaisesti ja luonnon ehdoilla hoitanut lehmipoika osoittaa Ambon elokuvassa monien esimerkkien kautta, mitä tehotuotanto on ymmärtänyt väärin (kaiken) ja mitä olemme unohtaneet karjankasvatuksen historiasta (valtaosan). Luutuneet käsitykset teholannoitteiden ihanuudesta ja karjankäsittelyn standardeista näytetään käytännössä harhoiksi. Tärkein Stokholmin opetuksista on sen ymmärtäminen, miten tärkeää on rakastaa eläimiä, jotka meidät ruokkivat. Stokholm ottaa kaikessa tekemisessään huomioon lehmän näkökulman. Tämä tuottaa ihmisravinnoksi parempaa lihaa, parempaa juustoa, parempaa oloa.

Ne lehmät, ne ruokitaan ruoholla ja heinällä eikä sademetsiä hävittävällä soijalla. Kun lehmä ryyppää, se kittaa vettä 50-70 litraa, mikä riittää pidemmäksikin aikaa. Ja sen veden lehmä muuttaa neljässä vatsassaan ruohon kanssa maidoksi. Käy myös ilmi, että lehmän sarvilla, jotka huolettomasti pätkäistään tieltä pois, onkin tarkoituksensa lehmän ruokahalun säätelemisessä. Kyllä ihminen on tyhmä. Kun lehmän ruokailusta on huolehdittu, voi lehmä pitää huolta ihmisen ruokailusta: Stokholmin tilan tärkein yhteistyökumppani on noin vaan vaatimattomasti kööpenhaminalainen kolmen Michelin-tähden ravintola Noma, maailman parhaaksi valittu.

Tässäkin elokuvassa Phie Ambo panostaa musiikkiin: sen on säveltänyt islantilainen huippu Jóhann Jóhannsson. Foley-äänistä vastaa Heikki Kossi.

Kun Äiti Maan antimet tuli levitykseen Tanskassa, se teki valtiomiestason vaikutuksen ja oli osaltaan saamassa aikaan isoa muutosta kestävään kehitykseen pohjaavan maatalouden tukemisessa. Iloa kesti puolisen vuotta, kunnes tanskalaiset äänestivät oikein, ja uusi hallitus palautti vanhat linjaukset kyseenalaiseen kunniaan. Niels Stokholmia se ei pysäyttänyt.

DocPoint 2018: Got milk?

Andreas Pichlerin Das System Milch ("Maitosysteemi")
Gustavo Salmerónin Muchos hijos, un mono y un castillo ("Paljon lapsia, apina ja linna")

Parempaa on tulossa, mutta tämänvuotinen dokumenttikatsaus pääkaupungissamme alkoi Monroen kirjeenvaihtajan osalta heikoissa merkeissä. Ehkä festivaalin dramaturgian kannalta on hyväkin aloittaa mäen alta?

Leffan hienoin kuva on sen juliste

Saksalaisen Andreas Pichlerin, köyhän miehen Herzogin, pinnalta sliipatussa elokuvassa on tärkeä aihe. Olipa toteutuksesta mitä mieltä tahansa, tekee Pichlerin propaganda selväksi, että globaalin maitotuotannon asiat ovat kerrassaan kehnolla tolalla. Aivan tolkulliset, koulutetut ja fiksut pohjoismaalaiset maitofarmarit puhuvat nisäkästovereistaan lehmistä hyödykkeinä ja tavaroina. Mutta kuten Pichler näyttää, ei vika ole heissä, vaan koko "maitosysteemissä", jossa farmarit ovat meijereiden orjia siinä missä lehmät farmareiden. Tämä johtaa rakenteelliseen epäinhimillisyyteen, mistä yhtenä esimerkkinä tuotantolehmien keski-iän laskeminen kahdenkympin korvilta viiteen vuoteen.

Tämä kaikki on tärkeää ja hyvää. Mutta "Maitosysteemi" on tarkoitettu elokuvaksi eikä kirjaksi. Ja tässä kohdin katsojalle tulee stoppi. Nimittäin, Pichler ei ymmärrä mitä elokuva on.

Ensi vilkaisulla kaikki tuntuu olevan kunnossa. Kuva on siisti, kaiuttimista kuuluu musiikkia, leikkaajakin on palkattu ja varsinkin värimäärittely miellyttää silmää. Pichler siis tietää, mistä aineksista elokuva rakennetaan - hän ei vain tiedä, miten näitä aineksia käytetään. Teokseen syvemmin uppoutuessaan huomaa pian, että leikkaus on yhtä siisti kuin tasapaksu, kerrontaa kuvittavaa musiikkia työnnetään joka väliin eikä Pichler osaa luoda orgaanista yhteyttä yhteenkään haastattelemaansa. Lehmistä nyt puhumattakaan. Vakavin virhe on ohjaajan päätös toimia kertojanäänenä myös kansainvälisessä versiossa. Ylihuolellinen, mutta silti murtava englanti saa Pichlerin kuulostamaan huumorintajuttomalta Herzogilta. Ja koska ohjaajan tosikkomaisesta tekstistä puuttuu herzogilainen persoonallisuus, saa havaita elokuvan sijaan seuraavansa luentoa, jossa on tosi hieno powerpoint-esitys. Koska en ollut ostanut lippua sellaiseen, poistuin luokkahuoneesta tunnin jälkeen.

Gustavo Salmerónin amatöörimäinen muotokuva yli kasikymppisestä äidistään ei ole paljon parempi, mutta Pichlerin tarjontaan verrattuna se on sentään sympaattinen, mikä johtuu siitä, että ohjaaja pääsee kuvattaviensa iholle.

Salmerón ei osaa tehdä elokuvia ja tietää sen. Hän yrittää kosiskella yleisöltä sympatiaa jättämällä lopulliseen leikkaukseen energisen äitinsä viittaamassa poikansa kuvauksiin "kotivideona". Ymmärrettävää, mutta ei pyyhi pois tosiasioita. Elokuva on selvästi tehty ilman käsikirjoitusta, muutaman idean pohjalta vaatimattomalla kalustolla (linssi on usein silmiinpistävän likainen). Ohjaajan kokemattomuudesta johtuu, että hänen terävät ideansa eivät puhkea kukkaan.

Sinänsä kiinnostavasti "Paljon lapsia..." alkaa pojan muotokuvana äidistään, entisestä francolaisesta, joka keski-ikäisenä saa massiivisen perinnön. Elokuvan nimi viittaa Julita-äidin kolmeen toiveeseen elämältä: perinnön turvin Julita saa ostettua oman linnan. Tästä alkaa leffan kiinnostavin juonne, kun Espanjan talouskriisi köyhdyttää uusrikkaan matriarkankin. Valitettavasti Salmerón ei kykene pintatasoa syvempään analyysiin ja juttu jää puolitiehen.

Lopputulos on...kotivideo.

AFF -15: Lyhytelokuvakilpailu

Artova Film Festivalin perusrunkoon kuuluu lyhytelokuvakilpailu, joka tänä vuonna esitteli kotimaista työtä kolmessa näytöksessä. Viimeinen näistä, otsikolla "Uni", jäi valitettavasti väliin. Valitettavasti, koska kaksi ensimmäistä näytöskokonaisuutta muodostivat varauksettoman innostavan ikkunan uuteen suomalaiseen lyhäritekemiseen: mukana ei ollut yhtään huonoa elokuvaa. 17 nähtyä elokuvaa olivat kaikki omalakisiaan, vailla velkaa muille. Vain raskas perusdraama puuttui. Ei tullut ikävä. Suurimman kritiikinaiheen synnytti jälleen huomio siitä, että digille ei vieläkään osata kuvata: ehkä jotain yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki nähdyt leffat olivat liian kirkkaita, ylivalaistuja. Tämä tappaa paljon kuvan nyansseista. Muutoin elokuvat säväyttivät kerta toisensa jälkeen kypsällä ilmaisullaan.

Sarja I: Toveruus

Viikset

Anna-Mari Nousiainen - "Glitter Stories"

Teknisesti viimeisteltyä videotaidetta kaikin asianmukaisin klisein. Nuoren naiseuden demonstrointia. My Little Pony juustoraastimessa. Glitter Stories tutkii naiskuvaa sekä subjektiivisesta että objektiivisesta näkökulmasta. Liikettä omanarvontunnon ja narsismin rajan molemmin puolin. Pääpalkinto.

Savage Streets -kollektiivi - "Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien"

Viime kevään MonroeCupissa Savaget (lausutaan "savaget") jäivät neljänneksi, mutta Artovassa tuli kunniaa - rakkauskirjeellä Seppo Hoville. Tyypit, oikeesti nyt. Minkään tässä ei pitäisi toimia ja silti kaikki toimii. Se on elokuvan taikaa. Erikoisen vaikuttavaksi tämän järjettömän hauskan pätkän tekee se, että se valmistui kahdessa päivässä Uneton48-kilpailuun. Kunniamaininta.

Anni Oja - "Viikset"

Perinnetietoinen nukkeanimaatio pitää sisällään riittävät yhden teeman: viiksikateuden. Etevä, muodoltaan hallittu oppilastyö päätyy pikkunokkelaan loppuratkaisuun. Mainio musiikki.

Iddo Soskolne & Janne Reinikainen - "Tuolla puolen"

Loistavana näyttelijänä tunnettu Janne Reinikainen on ollut tässä mukana myös kameran takana. Tutusta kuolemanenkeliaiheesta on saatu yllättävän paljon tuoretta irti. Isoin etäännyttäjä muutoin vilpittömässä teoksessa on kömpelöhkösti kirjoitettu kertojanääni sekä epätasainen näyttelijäohjaus. Yksinkertaiset, mutta silti säväyttävät erikostehosteet yllättävät oikeissa kohdissa.

1,048

Martta Tuomaala - "I Am A Spider"

Tamperelaisen Wacky Tie Filmsin tuottama dokumentti skeittauskulttuurista Australiasta, mistä löytyy suomalais-libanonilainen pariskunta. Hyvä elokuva vaihtoehtoiseksi koetusta elämäntavasta, missä elämän tavoitteena ei ole punainen tupa ja perunamaa. Martta Tuomaala kuvaa enemmän ihmisiä kuin skeittausta. Erityisesti leikkaus (Jussi Sandhu) pitää liki puolituntisen elokuvan eloisana ja kiinnostavana. "I think people are awesome, because they...have thumbs and shit." Nuff said.

Juho Fossi - "1,048"

Aitojen some-viestien intelligentti kuvitus vaikuttaa ilmeiseltä, mutta syvenee koko ajan. Kylmäävä sisältö saa vastineen arkkitehtonisesta toteutuksesta. Nimi viittaa itsemurhaan päätyneen naisen sosiaalisista kontakteista, jotka eivät eväänsä heilauttaneet auttaakseen.

Salla Kallio - "Me ystävät hulivilit"

Sympaattinen ja lämmin dokumentti elokuvantekijän ja oletettavasti Alzheimeria sairastavan naisen ystävystymisestä. Tervettä vastapainoa aiheeseen liittyvälle ulkokultaiselle säälille.

Erkka Nissinen - "Polis X"

Suomen johtaviin ja kansainvälisesti tunnustetuimpiin videotaiteilijoihin kuuluvan Erkka Nissisen taattua tavaraa. Ei tämäkään kertakatsomisella aukene, mutta kyydissä on hauskaa yhtä kaikki. Totta puhuen Nissinen kartoittaa absurdismin kautta ahdistaviksi koettuja sosiaalisia tilanteita purkaen niitä auki. Muun muassa.

Sarja II: Pimppi

Not to scale at all

Kaisu Koski - "Not to scale at all"

Oivaltava animaatiodokumentti perustuu 1. vuoden lääketieteen opiskelijoiden ulkomuistista tekemiin piirroksiin pimpistä. Analyysit avaavat monia ovia seksuaalisuuteen, omakuvaan, pelkoihin, kaikkeen inhimilliseen. Kunniamaininta.

Charlotte Forsgård - "Period Stories"

Tämäkin perustuu näennäisen yksinkertaiseen ideaan, mistä avautuu yllättävän rikas ajatusten ja kokemusten verkosto. Charlotte Forsgård pyysi internetissä tarinoita kauheimmista kuukautiskokemuksista ja kokosi niistä viisaan dokkarin, joka paljastaa miten tabujen raskauttama aihe monille yhä on. Loistavasti toteutettu. Pääpalkinto, paikallinen kilpailu, ja yleisöpalkinto. (Paikallisen kilpailun pääpalkinnon jakoi Hanna Kaihlasen Memory Mixtape.)

Emilia Ukkonen - "Monologi"

Alfauros pätee. Pimppi löytyy tällä kertaa keskeltä äijän naamaa, mitä kamera ei herkeä tuijottamasta. Assosiaatioiden juhlaa.

Hannaleena Hauru - "Säälistäjät"

Voiko pimppiä jakamalla pysäyttää kouluampujia, kuten Aamulehden toimittaja Markus Määttänen vuonna 2011 polemisoi? Hannaleena Haurun kiistellyssä vastineessa on vahvuutensa ja heikkoutensa. Halpojen naurujen vastapainona on inspiroitunutta satiiria ja hyviä näyttelijöitä. Loppu on sekä näyttävä että vähän tyhjä.

Jenni Hiltunen - "Grind"

Tiina Lymi - "Naisen nimi"

Maanmainion näyttelijän tiukka ohjaus ja käsikirjoitus, "feministikomedia". Mitä feminismi on ja miten sitä pitäisi käyttää? Niin, ja mihin? Likkakaverit ryyppäävät väitellen avioitumiseen kuuluvasta nimen ottamisesta, ja sulhanen ja tyttöystävä jäävät seinäruusuiksi. Tiina Lymi loistaa etenkin dialogin kirjoittajana ja näyttelijäohjaajana. Lopputulos on tipauttavan hauska. Iina Kuustonen saa osoittaa taitonsa ja tyylitajunsa. Lotta Kaihua "femakkolepakkona" on tour de force.

Elsa Trzaska - "Kottarainen"

Yksinkertaisista aineksista kudottu lähes sanaton luotaus erään kottaraisen viikonloppuun. Ohjaaja jättää katsojan pääteltäväksi, miten metsän keskeltä hamettaan kohennellen nousseelle tytölle on käynyt.

Otto Metsämäki - "Pleasure"

Hyytävä elokuva miehisestä perversiosta sisältää tyrmäävimmän, pahaa tekevimmän raiskauskohtauksen sitten Irreversiblen. Graafisuuden sijaan kohtauksen teho perustuu naisnäyttelijän huikean autenttiseen äänisuoritukseen. Varsinaisesti Otto Metsämäen veitsenterävä kritiikki kohdistuu nykyilmapiirissä vaikuttavaan empatian ja lähimmäisen ihmisenä näkemisen puutteeseen. Korvaajina ovat psykopaattinen itsekeskeisyys ja narsismi. Leffa kuin polttorauta.

Mikko Silvennoinen - "Bass Solo"

"Pimeydestä piirtyy pillu..." Kokeellinen sekatekniikkaelokuva inhimillisestä kaipuusta ja tarpeesta soi vieläkin päässä. Kiitos vaan.

Arabian yöt: unta, pimppiä ja kolhoositoveruutta

Artova Film Festival 4.-6.9.2015



Pääkaupunkiseudun ruuhkasyksyssä elokuvafestivaalit seuraavat toisiaan katkeamattomana virtana viikonloppu toisensa perään. Kulttuuri on mahtavaa, mutta kakkubuffetissakin huomaa jossain vaiheessa, ettei seuraava pala meinaa enää mennä kurkusta alas. Kaksi suurinta ja kauneinta, Espoo Ciné ja R&A, kestävät vielä pöyhkeästi puolitoista viikkoa täynnä liian lyhyitä yöunia, yksitavuisia murahduksia työtovereille, närästyttävää pikaruokaa, stressijuoksua esityspaikalta toiselle ja siristävin silmin usvassa kirjoitettuja, juuri ja juuri suomen kieltä muistuttavia reportaaseja. Kaikki tämä olosuhteissa, jotka vuosi vuoden perään muistuttavat erehdyttävästi viime vuotista. Oravanpyörä kultaisessa häkissä.

Juuri noiden edellä mainittujen festivaalidinosaurusten väliin tunkee Arabian kaupunginosan oma leffafestari, kuudetta kertaa järjestettävä Artova Film Festival, mistä löytää vielä yllätyksiä ja tekemisen tuoreuden. Tänä vuonna AFF on telakoitunut vasta viime keväänä ovensa avanneeseen, elokuvaopiskelijoiden perustamaan Kino Sheryliin, avaraan, neonvaloin tuikkivaan fatboy-keitaaseen.

Täällä, Intohimojen keisarinna -julisteen ja popcornittoman myyntitiskin välissä voi cinefiili paistatella kotoisaksi olonsa tuntien, sillä koko festivaalin erikoisohjelmisto esitetään 35- ja 16-milliseltä filmiltä. Alustuksin. Ilmaiseksi. Ja ohjelmisto on huippukiinnostava, pääteemoina Maria Montez ja neuvostoutopia. Filmiharvinaisuuksia toisensa perään.

Perjantai kävi alkulämmittelynä viikonlopulle eikä haaviin jäänyt lopulta kuin kaksi kokeellista lyhäriä ja puolitoista pitkää elokuvaa.

Maria Montez (1912-51), joka Peter von Baghin sutkauksen mukaan oli "ainoa näyttelijä, joka teki löhöämisestä taiteen", oli - monessakin mielessä - läheisten tutkimusten kohteena alkaen kuuluisimmasta elokuvastaan ja AFFin maskottiteoksesta Arabian öitä (Arabian Nights, 1942). Samana vuonna, kun Visconti käynnisti Italiassa neorealismin, Hollywood löi vaa'an toiseen kuppiin tämän exotican eskapistisen manifestin, missä päähuomio on satumaisessa ylöspanossa. Tällä kertaa kokemus tyssäsi kelanvaihtotauon antamaan livahdustilaisuuteen, mutta nähty ei jättänyt mitenkään pahaa makua suuhun. Ainakin kevyesti viihdyttävä, lapsenomainen hömppä hehkui upeissa Technicolor-väreissä. Aikanaan Arabian öitä oli jättimenestys, mikä toi sille vanavedessä prestiisiä neljän Oscar-ehdokkuuden muodossa.

Mario Montez

Merkillisesti, puolikas Arabian öitä ei oikein avannut pääasiaa eli Maria Montezia. Esille oli tuotu myös kaksi Jack Smithin (1932-89) työtä, jotka ehkä etäännyttivät yhä kauemmas kohteestaan. Amerikkalaisen performanssitaiteen perustaja Smith kuuluu myös kokeellisen elokuvan klassikoihin, jonka suurimpiin aiheisiin Montez lukeutui. Respectable Creatures ja Reefers of Technicolor Island valmistuivat 60-luvun puolivälissä ja tarjoavat Montezin hahmon innoittaman tulkinnan exotican perinnöstä. Kaitafilmille kuvatut fragmentaariset teokset lähenevät pikemmin perinteistä kuvataidetta kuin elokuvataidetta. Periaatteessa molemmat elokuvat ovat mykkiä, mutta ääniraidalla kuullaan kitschiä exotica-musiikkia. Kameratyö on amatöörimäistä eikä kuva-aiheista synny mahdollisesti tavoiteltua synteesiä. Tämän saattaa selittää se, että Smith oli ehkä tarkoittanut nämäkin monien muiden elokuviensa lailla osaksi poikkitaiteellista lavateosta. Kulttuuritekona näiden kokeellisten klassikoiden esittämistä ei voi aliarvioida, mutta paremmin nämä olisivat olleet kotonaan hieman klaustrofobisessa ja savuisessa taidekahvilassa esitettynä ryppyisellä, virtsatahraisella lakanalla.

Perjantain kiinnostavin anti saapui silti, verdammt, Itä-Saksasta. Horst Seemannin (1937-2000) hyvin mielenkiintoinen säveltäjämuotokuva Beethoven - päiviä eräästä elämästä (Beethoven - Tage aus einem Leben, 1976) esitteli varsin paljon Gary Oldmanistä poikkeavan kuvan kuulusta nerosta. Varsinaisesta silmänruoasta ei rutiinimaisesti kuvatusta Beethovenista saanut itseään täyteen, mutta teoksen ansiot piilivätkin terävässä, jopa piikikkäässä aikakausnäkemyksessä. Ludvig van nähdään ennen muuta vähän naiivina poliittisena agitaattorina, jonka sävellykset niittävät mainetta ja mammonaa kaikkialla muualla paitsi hänen rakkaassa Wienissään. Seemann petaa lausumansa jo hienossa alkutekstijaksossa, missä suursäveltäjän melodiat säestävät yhtä aikakauden monista sotatantereista.

Seemannin Beethoven jäi kotimaassaan sensuurin hampaisiin, syynä tietyt kohtaukset, missä henkilöt saattoivat käydä vuoropuhelua suoraan kameraan katsoen, dialogin sisällön ollessa kysymys siitä, miksi eräät ovat systeemin rattaissa armoitettuja, kun taas eräät eivät. Lyhyisiin lukuihin jaksotetun elokuvan älykäs dialogi puhuttelee yhä, ja Donatas Banionis tekee pääosassa myytistä eloisan, lihaa ja verta olevan ihmisen.

Huomenna Artovassa seuraa perinteinen lyhytelokuvakilpailu, missä nähdään edustus Pirkanmaaltakin, kun mukana ovat Fonal Recordsin monilahjakkuus Sami Sänpäkkilä ja Monroelle tuttu Savage Streets -kollektiivi. Etukäteen tuttu on myös Miikka Lommin Grind. Kolme kilpailunäytöstä on teemoitettu otsikoiden Uni, Pimppi ja Toveruus alle. Lauantain ja sunnuntain välisen yön täyttää aivan eeppinen Yö Kolhoosissa, mikä herättää etukäteen sen polttelevan kysymyksen, että mikä on popcornin kolhoosivastine? Punajuurilastut?

Tässä unien täyttämille unettomille filmiöille:

DP15: Kaupunkikuvia

DocPoint 2015, 4. päivä



Matka Yhdysvaltain Keskilännessä jatkuu Debra Granikin ohjauksella Stray Dog (USA, 2014). Tällä kertaa liikutaan Bransonissa, missä trailerissaan asustaa Ronnie "Stray Dog" Hall. Ronnie on kiinnostava persoona, reilusti yli kuusikymppinen "biker" ja Vietnam-veteraani. Nämä kaksi asiaa määrittävät hänet monella tapaa. Hän käy säännöllisesti veteraanien kokoontumisissa ja mielenosoituksissa. 40 vuoden jälkeenkin Ronnie elää yhä Vietnamin sotaa. Mikään hukkapallo ei Ronnie ole, vaan hyvinkin tavallinen, tasapainoinen mies, joka rakentaa hellyyttävää suhdetta meksikolaiseen vaimoonsa ja tämän kaksospoikiin.

Stray Dog muistuttaa maisemansa ohella Rich Hilliä paljossa muussakin. Eroa on silti kuin yöllä ja päivällä. Rich Hill ei ehkä ollut suurteos, mutta Stray Dog on siihen verrattuna monella tapaa aivan amatöörimäinen. Sekin tavoittelee fredericwisemanilaisuutta, mutta Stray Dog on elokuva ilman dramaturgiaa. Sitä voisi käyttää oppimateriaalina sen tärkeydestä, että hallitsee tarinankerronnan aakkoset. Ronnie Hall ja hänen perhe- ja ystäväpiirinsä ovat ihan kiinnostavia, mutta elokuvassa ei ole minkäänlaista jännitettä. Se alkaakin yksinkertaisesti keskeltä Hallin elämää ilman pohjustusta, tarjoamatta tulkinnalle mitään viitekehystä. Ei selviä, minkä takia tämä elokuva on tehty; vähän siellä sun täällä availlaan teemantapaisia, mutta kaikki jää ilmaan. Tästä esimerkkinä elokuva ei onnistu paljastamaan katsojalle, mitä Stray Dog tekee elättääkseen kasvavan perheensä. Elokuvan hahmottomuus on erikoisen yllättävää, sillä vain muutama vuosi sitten Granik nosti Jennifer Lawrencen tähteyteen vahvalla Winter's Bonellaan.



Toisaalla Savoyssa koettiin yksi festivaalin omalaatuisimmista tapahtumista, VOXPoint, jonne minut höyhenenä puhalsivat sattuman tuulet. Esitettävä elokuva oli Kaupunkisinfonia (Suomi, 1995), mutta hyvällä omallatunnolla en voi väittää sitä nähneeni. Sen verran paljolti huomion kiinnittivät muut kuin valkokankaan tapahtumat. Dokkari nimittäin esitettiin suurimmaksi osaksi mykistettynä niin, että katsojat tekivät sille ääniraidan. Tämän ääniraidan luomista kapellimestaroivat Stella Polariksen Mikael Rejström ja Hannu Risku. He pistivät katsomon laulamaan, hymistelemään, tömistelemään ja kaikin tavoin outoilemaan. Turha kai mainitakaan, että kokemus oli introvertille leffahönölle syvästi traumaattinen. Ilta muistutti (ja tämä ei ole suinkaan kritiikkiä) ryhmäterapiaistuntoa, jossa allekirjoittanut yritettiin saada tekemään monenlaista, mitä allekirjoittanut ei ollut millään tasolla kypsä tekemään. Hieman huolestuttaville sfääreille päästiin jo alkuvaiheessa, jossa äkisti oivalsi yleisön messuavan Helsinki-sanan ensimmäistä tavua: "Hell, hell, hell..." Missä ollaan ja mihin menossa ja kuinka sieltä pääsee pois?

Oli miten hyvänsä, kaiken hartiajännityksen lomassa illan aikana koettiin vapauttavia riemun hetkiäkin, joista varsinkin itse elokuvan Tabu-sketsiä muistuttava siviilivihkiminen ja yleisöstä napatun nerokkaan naisen kanssa improvisoitu duetto Uutelan metsästä jäivät varmasti yhtä pysyvästi mieleen kuin ne hetket, joista terapeutti tulee laskuttamaan vihlaisevan summan.



"Perustunteiden äärellä vietetty aika on vääjäämättömästi vienyt ajatukset omiin elokuvateatterin pimennossa vietettyihin tunteihin, jotka kai asiallisesti ottaen ovat olleet jonkinlaista tuhlattua elämää."
- Peter von Bagh kirjansa Elämää suuremmat elokuvat I alkusanoissa

Ja perustunteiden äärelle Petteri johdatti meidät itsekin. Ja DocPoint, joka väistämättömästi osoitti kunnioitustaan muun ohessa suurelle dokumentaristille muistonäytöksen muodossa. Vaikka mistään hartaustilaisuudesta ei kyse ollutkaan, oli tunnelma kontemplatiivinen muutaman kymmenen Maximin kakkossaliin saapuneen keskuudessa. Aivan ennen leffan alkua festivaalin johtaja, oululainen Ulla Simonen käy mitä sydämellisimmällä tavalla tervehtimässä Monroen edustajaa, koska "me tunnumme törmäävän joka paikassa - kuka sinä olet?", ja on muutamaa minuuttia myöhemmin murtua kyyneliin alustusta aloittaessaan. Tahaton ele, joka kertoo määrättömästi tilaisuuden päähenkilön merkityksestä tällaisen festivaalin rakentajille sekä toteuttajien että osallistujien joukossa.

Melkeinpä itsestäänselvästi festivaalin valinta osui toiseksi viimeiseen ohjaukseen Muisteja - pieni elokuva 50-luvun Oulusta (2013). Mikäpä muukaan olisi voinut tällaisessa yhteydessä kyseeseen tulla, kuin tekijänsä muistisukellus lapsuuden maisemiinsa, lähimpänä elokuvallista omaelämäkertaa, mitä von Baghin tuotannosta voi löytää? Tekijänsä filmografiassa Muisteja - joka alkaa komealla "Pirkanmaan elokuvakeskus esittää" -introlla - kuuluu uran vimeiseen vaiheeseen, missä ohjaaja hioi essee-elokuvan tyylilajia huippuunsa. Teos kuuluu 2000-lukua markkeeraavien kaupunkitutkielmien ryhmään, mistä löytyvät esimerkiksi (tämän elokuvan tuottajan) Jouko Aaltosen Taistelu Turusta (2011) ja (Sodankylä-vieras) Terence Daviesin Of Time and the City (2008). Von Baghin oman elokuvaperheen joukossa Muisteja on sisar Helsinki, ikuisesti -teokselle, sitä henkilökohtaisempana kuvaesseenä toisenlaisesta kaupungista.

Vaikka elokuva on vain pari vuotta vanha, leimaa sitä oikeanlainen, miellyttävä nostalgia pelkästään, kun saa kuullakseen von Baghin hoviäänet Erja Manton ja Eero Saarisen. Sekä tietysti Peterin oman äänen, joka kuuluu elokuvahistorian ikonisiin. Viimeisten vuosien töihin yhdistävästi von Bagh luo Oulusta kuvaa kirjallisuuslainauksin, musiikkisitaatein, kuvataide-esimerkein ja tietenkin arkistoleikkein. Tällä kertaa mukana on itse kuvattuakin materiaalia, kun von Bagh kulkee modernin Oulun paikoilla etsimässä, onko mitään jäljellä lapsuuden kotipaikasta.

Mutta kuka oikein ryhtyy tekemään koko illan elokuvaa 50-luvun Oulusta? Se, joka on vuosikymmenet kartoittanut koko Suomen historiaa. Muistejakin laajenee rakenne- sun muiden muutosten ravisteleman Suomen hahmotukseksi yhtä kaupunkia mallina edessämme pitäen. Kun von Bagh puhuu "Suomesta, jota ei enää ole", on värityksessä vahva painotus sillä, mitä on menetetty, matkalla voitetun sijaan. Von Baghin mukaan Suomi on vaihtokaupassa tappiolla eikä hänen argumentaationsa ole helposti kumottavissa, etenkään kun katsoo kaupunkiarkkitehtuuria "ennen ja nyt"; visuaalisen ympäristön koventumista ja riisumista silmää hellivistä ornamenteista.

Ennen kaikkea Muisteja on kaunis ja viisas elokuva eräästä kaupungista, eräästä aikakaudesta, eräästä nuoruudesta. Se ymmärtää realiteetit eikä kadota teräväpiikkisyyttään, mutta on silti hellä ja inhimillinen. Muisteja kertoo Oulusta, mutta yhtä lailla se kertoo tekijästään.

Ja tietysti kiiltokuvista...