Tue ukrainalaista elokuvaa, boikotoi MM-kisoja

Tämä ei ole agitaatioteksti, mutta tosiasiat ovat seuraavat:

21. jalkapallon MM-kisat alkavat tänään Venäjällä. Moskovassa pelattavassa avausottelussa kohtaavat isäntämaa ja Saudi-Arabia alkaen kello 18. Samaan aikaan ukrainalaisen elokuvantekijän ja aktivistin, Oleg Sentsovin (s. 1976), nälkälakko on kestänyt kuukauden.

Nelikymppinen Sentsov pidätettiin Venäjällä neljä vuotta sitten. Kansainvälistä huomiota keränneessä ja laajalti protestoidussa oikeudenkäynnissä Sentsov tuomittiin 20 vuoden vankeusrangaistukseen tuhopoltoista ja terroriteoista. Kommentaattorit Margaret Atwoodista Ian McEwaniin ovat todenneet venäläisen oikeusjärjestelmän korruptoituneeksi ja Sentsovin syytteet todennäköisesti tekaistuiksi; Sentsov kuuluu Vladimir Putinin äänekkäimpiin kriitikoihin ja Krimin vapauttamisen vaatijoihin.

Ennen vankilaan joutumistaan Sentsov ehti tehdä kaksi lyhytelokuvaa sekä Rotterdamin festivaaleilla nähdyn, mikrobudjetilla toteutetun esikoispitkän Gámer (2011). Videopelikilpailujen maailmaan sijoittuva elokuva kuvattiin aidossa turnausympäristössä, päärooleissa oikeita kilpapelaajia.

Sentsov on saanut saman kohtelun kuin Iranissa kotiarestiin määrätty huippuohjaaja Jafar Panahi. Tänään Oleg Sentsovin tarina alkaa muistuttaa irlantilaisen poliittisen aktivistin Bobby Sandsin elämää, mistä Steve McQueen teki elokuvan Hunger (2008). Vuonna 1981 Sands aloitti vankilassa nälkälakon, jonka seurauksena kuoli kaksi kuukautta myöhemmin. Viime kuussa Sentsov aloitti nälkälakon vaatien 65 ukrainalaisen poliittisen vangin vapauttamista. Sentsov ajoitti tietoisesti nälkälakkonsa siten, että sen ensimmäinen kuukausi täyttyy MM-kisojen avajaispäivänä, ja Sandsin lailla hän on vannonut vievänsä protestinsa loppuun saakka.

Elokuvayhteisö on ottanut voimakkaasti kantaa Sentsovin puolesta. Saadessaan Venetsian filmijuhlilla 2015 Robert Bresson -palkinnon, iranilainen Mohsen Makhmalbaf omisti palkinnon Sentsoville. Kesäkuussa 2014 Euroopan elokuva-akatemia (EFA) laati vetoomuksen Sentsovin puolesta, jonka allekirjoittivat mm. Pedro Almodóvar, Agnieszka Holland, Mike Leigh, Ken Loach, Béla Tarr ja Wim Wenders.Venäläisten huippuohjaajien kerma mukaan lukien Nikita Mikhalkov, Alexander Sokurov ja Andrei Zvyagintsev ovat asettuneet julkisesti Sentsovin puolelle, mikä nykyisessä poliittisessa ilmastossa on vaatinut moraalista rohkeutta. Kaksi viikkoa sitten Sentsovin puolesta organisoitiin videokirjekampanja, joka julkaistiin YouTubessa.

Jalkapallo on kuningas lajien joukossa ja sen kerran neljässä vuodessa järjestettävät maailmanmestaruuskilpailut yhdistävät maailman kansalaisia kuten ei mikään toinen tapahtuma. Jos, kuten sanonta kuuluu, elämä on osa jalkapalloa, eikö jalkapallon pitäisi ottaa kantaa siihen, mitä elämässä tapahtuu? FIFA ei ota kantaa, perusteluna halu erottaa lajeista hienoin poliitikasta - mutta eikö MM-kisojen antaminen Venäjän järjestettäväksi ole sulka Vladimir Putinin hallinnon hattuun? Jos politiikka ei ole erotettavissa jalkapallosta, millä oikeudella jalkapalloyhteisö antaa tämän maailman olegsentsovien nääntyä? Elokuvayhteisö on ainakin pitänyt omiensa puolta.

Tämän blogauksen otsikko on vain ehdotus niille, jotka haluavat puhua vainottujen ja väärin kohdeltujen puolesta. Jalkapallo on puhtaimmillaan suurin ilo, mitä maan päältä löytyy: jos sitä ei olisi olemassa, elokuvan pitäisi keksiä se. Mutta esimerkiksi seuraavan kuukauden ajan voi futismatsin seuraamisen sijaan mennä leffaan. Tai kauniiden säiden jatkuessa paikallisotteluun.

Jos Messi kuukauden päästä voittaa maailmanmestaruuden, se on hienoa, mutta ei vaikuta oikeasti mihinkään. Jos Oleg Sentsovin annetaan kuolla MM-kisojen pauhun alla, tulee maailmasta hieman pahempi paikka.

Oleg Sentsov

DocPoint 2018: Ovia Kamtsatkasta Serbiaan

Irina Zhuravlevan ja Vladislav Grishinin Kamchatka Bears, Life Begins (Kamtsatkan karhut, elämä alkaa)
Mila Turajlićin Druga strana svega ("Kaiken toinen puoli")



Festariviikkoon mahtui sentään yksi luontodokumenttikin. Kamtsatkan karhut on DocPointille komea kaappaus, sillä elokuva sai siellä maailmanensi-iltansa. Perussympaattinen seurantadokumentti näyttää 7 kuukauden ajan, mutta vain 52 minuuttia yhtä ruskeakarhuperhettä. Kamtsatka sijaitsee meistä katsottuna kaukana perä-Siperiassa - se on juuri sitä seutua, jota Sarah Palin jatkuvasti kiikaroi terassiltaan. Venäläisdokumentin hellyttävät päähenkilöt pysyvät kyllä suojassa Amerikan tädin haukankatseelta.

Kamtsatkassa karhut pysyvät ihan periaatteesta suojassa kaikkien ihmisten katseelta, sillä heidän elinympäristönsä on suojeltu. Venäläiskaksikon elokuvan suurin arvo on yksinkertaisesti tämän maailmankolkan ja näiden eläinten tallentamisessa jälkipolville. Muuten sen elokuvalliset ansiot jäävät väiteltäviksi.

Kamtsatkan karhut haluaa vimmatusti olla (mielellään henkeäsalpaavan) kaunis, mutta se on pikemminkin vain nätti; nätti samalla tavalla kuin National Geographicin luonto-ohjelmat tai Enyan levy. Superterävä, jälkikäsitelty HD-kuva siivoaa luonnosta pois kaaoksen ja virheet idealisoiden usein raa'at olosuhteet kuvakirjamaiseksi epäaitoudeksi. Pehmeä ambient-musiikki tuudittelee loputkin katsojat paksuin viltein vuorattuun kehtoon, jonne eivät yllä hallin haukku, metsämiehen pyssy eikä kognitiivinen dissonanssi. Mutta onhan nallet söpöi.



Toista maata on serbialaisen Mila Turajlićin "Kaiken toinen puoli". Se voitti pääpalkinnon IDFAssa - "dokkari-Cannesissa" - ja syyn voi ymmärtää. Turajlićin äiti on maan poliittisia johtohahmoja vielä nytkin, valokeilasta pois astuttuaan. Hänen kauttaan ohjaaja luo selkeän ja tarkkanäköisen katsauksen Jugoslavian sotaan ja Slobodan Milosevićin ajan kaoottiseen Serbiaan. Maan poliittisen elämän keskiössä yli sata vuotta elänyt Turajlićin suku edustaa rauhan puolesta puhuvaa vasemmistoidealismia, jolle maan lähihistorian ja nykyhetken todellisuus on niin kova pala, että elokuvassa puhutaan toistuvasti muille maille muuttamisesta.

Tyttären ohjaus ei ole millään lailla visionääristä, mutta se on jäntevää, hienosti keskustelevaa ja älykästä dokumenttielokuvaa. Ja henkilökohtaista. Ohjaaja pysyy kaiken aikaa lähellä kohdettaan, eli perhettään: se mikä tapahtuu paksunahkaiselle äidille, koskettaa tytärtäkin. Usein se on kipeää. Humanismi joutuu jostain syystä perustelemaan itsensä kovan linjan nationalisteille, jotka täysin absurdisti vetävät äidin oikeuteen syyttäen tätä "maanpetoksellisuudesta". Pääministeriksi nousee 48 %:n kannatuksella Milosevićin entinen tiedotusministeri. Maan syviä rivejä on vaikea ymmärtää. Dokumentti valottaa syitä tähän.

"Kaiken toinen puoli" ei aiheestaan huolimatta ole ahdistava tai dramaattinen. Mila Turajlićin kerronta on maanläheistä ja naturalistista. Yksi tarinan päähenkilöistä on perheen koti. Teos kiertyy keskeisen symbolinsa ympärille: oveen, joka on pysynyt lukittuna aina toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen kommunistisen vallankumouksen jälkeen, muistutuksena siitä, miten helppoa on ummistaa silmänsä historialta.

R&A XxX: Nöyryys

Tiistai 19.9.2007

Sergei Loznitsan Krotkaya ("Nöyryys", Ukraina, 2017)
Hope Dickson Leachin The Levelling ("Tilien tasaus", GB, 2016)

- elokuvien nöyryys arvioidaan asteikolla 0-5 -

Sergei Loznitsan hirmuhyvän "Nöyryyden" jälkeen ei ymmärrystä, kärsivällisyyttä tai nöyryyttä enää riittänyt taas yhdelle esikoisteokselle. "Tilien tasauksen" kohtaloksi tuli uloskävely kolmen vartin jälkeen.


Loistavat arvostelut saanut Hope Dickson Leachin ohjaus on täysin banaali pikku kertomus, jonka elokuvallisessa visiossa ei ole mitään tuoretta. Liikutaan viimeisillään sinnittelevällä maatilalla, jonka omistavan perheen poika on nähtävästi tehnyt itsemurhan haulikolla. Tätä siskon - joka on muuten jo festivaalin toinen eläinlääkäriopiskelija (ks. Raw) - on vaikea hyväksyä.

Leachin ohjaus on esikoisen stereotyyppi. Draama ja kuvakerronta kulkevat kuolleeksi poljettuja polkuja pitkin eikä näyttelijäohjaus ole ihan hallussa. Pääosan tekevä, ilmeikäs Ellie Kendrick näyttelee naturalistiseen skaalaan nähden yli, ja liika yritys paistaa myös isää esittävän David Troughtonin työstä. Digikuva on aivan liian kirkasta ja syväterävää, kuin HDTV:tä katsoisi. Jopa varjokohdat ovat kirkkaita. Kuvat ovat monotonisia ja niiden katseleminen draaman puuttuessa on tylsää.

Nöyryys: 3/5

Digikuvaus on ehkä ainoa mainittavampi vika Loznitsan loistavassa neljännessä pitkässä fiktiossa. "Nöyryyskin" liikkuu periferiassa kaukana sivistyksen keskuksista, ja niinpä kirkas, väreiltään voimakas digikuvaus ei aina palvele parhaalla rosoisimpia piirteitä. Siitä huolimatta "Nöyryyden" paikan ja ajan tuntu puhuttelee syvästi.

Sergei Loznitsa (53) osaa tehdä elokuvaa. Hänen pitkät otoksensa ovat kuin rikkaasti kerrottuja novelleja. Esimerkki siitä, miten elokuvaa tehdään: staattinen otos bussipysäkillä odottelevasta joukosta saa ihan uutta eloa, kun ohi kulkee satunnainen pullojen kerääjä. Tämän jälkeen saapuu bussi, joka pysähtyy, ottaa kyytiläiset sisään ja ajaa matkoihinsa. Pysäkille jää kolme neljä tyhjäntoimittajaa. Pitkä sanaton kohtaus on näin rytmitetty melkein musikaalisesti.

Valko-Venäjällä syntynyt, mutta Ukrainassa kasvanut, paljon Pietarissa työskennellyt ja nykyään Saksassa asuva Sergei Loznitsa on "peruskoulutukseltaan" dokumentaristi. Ensiluokkainen sellainen. Dokumentaarinen havaintokyky ja silmä yksityiskohdille luovat perustan Loznitsan fiktioillekin. "Nöyryyden" idea, synopsis, on tuskin lauseen mittainen, mutta elokuva kestää liki kaksi ja puoli tuntia, koska se on täynnä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Juoni kuljettaa naista, joka koittaa päästä tapaamaan vankilassa viruvaa miestään kaukaisessa kaupungissa, mutta leffan aihe on nyky-Venäjä. "Nöyryys" on traditioista hyvin selvillä oleva, perivenäläinen teos, missä maan suolaa edustavat "tarpeettomat ihmiset" puhkeavat alin omaa tarinoimaan, väittelemään ja hoilaamaan. Vaikka juonta ei ole nimeksikään, "Nöyryys" on kuin rikkailla väreillä ja yksityiskohdilla herkutteleva fresko. Näin hyvin kirjoitettuja elokuvia ei kävele vastaan montaa kertaa vuodessa.

Alkukielinen nimi, Krotkaya, peräisin eräästä Dostojevskin novellista, viittaa nöyrään ja helposti alistuvaan ihmiseen. Päähenkilön olemus henkii elämän raskaassa suossa rämpivää sielua. Roolin on täytynyt olla raskas Vasilina Makovtsevalle, sillä hänen esittämänsä nainen välttelee puhumista ja kulkee tietään kaikkialla yllään sama hymytön ilme, missä tummat renkaat silmien ympärillä käyvät yhä syvemmiksi. Nimettömäksi jätetty Nainen pääsee kaupunkiin, jonka ehdoton keskus suuri vankilalinnake on, mutta ei saa vastauksia mihinkään kysymyksiinsä miestään koskien. Kafkan henki leijuu hyväksyvästi Loznitsan vision yllä.

"Nöyryyttä" voisi helposti pitää ankarana ja lohduttomana, mutta se on vähän liian täynnä aitoa elämää painaakseen mieltä. Loznitsa on viehättynyt kuvaamistaan ihmisistä ja heidän pikku outouksistaan eikä hän jätä hymyilemättä Naisen tilanteen absurdiudelle. Vankilakaupungin ainoa valuutta on valta, jota kaikki käyttävät täysin mielivaltaisesti ja aina siihen mittaan asti, mihin heille on annettu oikeus. "Koska minä sanon niin" riittää vastaukseksi mihin tahansa kysymykseen. Nainen ei ole oikeutettu edes tietämään, onko hänen miehensä yhä tässä vankilassa vai siirretty jonnekin muualle.

Tietoa pimittävästä vankilasta kasvaa kitkerä vertauskuva Venäjälle, missä Loznitsa katsoo kaikkien elävän kuin valtavassa vankilassa, aina jonkun auktoriteetin mielivallan heiteltävinä. Vain rikkaat elävät vapaasti ja vailla vastuuta. Elokuvan otsikko näyttää pintapuolisesti viittaavan päähenkilöön, sinnikkääseen, mutta voimattomaan Naiseen, mutta Loznitsan terävä nuoli lentää itse asiassa kohti kaikkia venäläisiä, jotka ovat alistuneet status quohon ja luovuttaneet valtansa muille.

Lopulta todellisuus ei enää riitä Loznitsalle kuvaamaan todellisuuden mielettömyyttä, vaan elokuva huipentuu pitkään unijaksoon, jossa Naisen kohtaamat ihmiset pitävät toinen toistaan hullumpia juhlapuheita. Vankien oikeuksia ajavan järjestön puuhanainen julistaa, ettei koskaan lakkaa taistelemasta ihmisoikeuksia vastaan, ja niin edelleen. Loznitsa vie vertauskuvansa loogiseen päätepisteeseensä, missä yksilön oikeuksista piittaamattomuus johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. "Nöyryyden" lopetus hakee vertaistaan ehkä viimeiseen festivaalipäivään asti.

Nöyryys: 4/5

R&A: Kohti kirkastumista

Jos tapahtuman nimi on Rakkautta ja Anarkiaa ja elokuvan nimi on Raskautta ja anarkiaa, niin onhan se käytävä katsomassa. Vaikka se tulee levitykseen ihan virallisestikin.



Meluisan ranskalaisfarssin ensimmäisiä aitoja nauruja saa odottaa 25 minuuttia, mutta hiljalleen se voittaa puolelleen. Varauksin. Juttu kertoo nelikymppisestä tosikkotuomarittaresta, joka erehtyy uuden vuoden bileissä maistamaan mukia tapojensa vastaisesti siihen pisteeseen, ettei muista yön tapahtumista mitään. Ja tapahtunut on, kuten tuomari puoli vuotta myöhemmin gynekologilla saa kuulla. Isäksi paljastuu nähtävästi ihmisten paloittelusta ja silmien syömisestä tykkäävä murtovaras.

Loistavana näyttelijänä tunnetun Albert Dupontelin viides ohjaus kieppuu kankaalla näyttävästi Jean-Pierre Jeunet'n viitoittamaa tietä. Kovin ihmeellinen pätkä ei oivallisesti suomennettu Raskautta ja anarkiaa (9 mois ferme) ole, mutta se pysyy tukevasti luotsinsa hanskassa ja tarjoaa viihdyttävän puolitoistatuntisen. Parhaimmillaan huumori onnistuu nousemaan siivilleen aidosti ilahduttavasti. Se ei ole koskaan huono saavutus. Teknisesti Dupontel pystyy brassailemaan kuvan luovalla manipuloinnilla, mutta kyllä parasta ovat näyttelijät. Dupontel itse murtovarkaana ja Sandrine Kiberlain muodostavat mainion parin, joista etenkään jälkimmäisestä ei voi koskaan varmaksi tietää, mitä seuraavaksi tulee. Ihan oma lukunsa ovat sitten "vuosikymmenen cameot"; Terry Gilliam käy pöllämystyttämässä Charles Mansonina kaikki ulos leffasta moneksi sekunniksi; toisaalla nähdään parivaljakko Gaspar Noé ja Jan Kounen; ja Jean Dujardin käy lahjoittamassa leffan parhaat naurut aivan absurdissa ja absurdin hauskassa vierailussa. Lisäksi tässä oli paras festareilla näkemäni digikopio.



Nimestään huolimatta ko. ranskalaiskomedia ei ole se syy, miksi R&A perustettiin. Paljon lähempänä tapahtuman varsinaista tarkoitusta liikkuu norjalaisen Dag Johan Haugerudin Det er meg du vil ha (kv. I'm the One You Want), jota voisi kuvata epätodennäköiseksi risteytykseksi Bo Widerbergin viimeisestä ohjauksesta Jo joutui armas aika ja huikeasta haastatteludokumentista Kuollut kulma. Haugerudin alle tunnin mittainen pikkuelokuva perustuu erään yläasteopettajattaren haastatteluun, jossa hän kertoo kuinka joutui suhteeseen 15-vuotiaan oppilaansa kanssa. Opettajaa esittää Andrea Bræin Hovig, joka kertoo tarinan sellaisenaan suoraan kameralle keittiössään mustavalkoisena. Muutaman kerran elokuva leikkaa muualle, varsinkin jaksottaessaan kronologiaa väreissä kuvatuilla vuodenaikaotoksilla.

Se onkin hyvä, sillä elokuva on aivan uskomattoman kiusallinen. Mutta se on sitä hyvällä tavalla. Kiusallisuus kumpuaa siitä epämukavan intiimistä läheisyydestä, millä Haugerud ja Hovig katsojaa lähestyvät. Puhuessaan tabu-aiheesta, Hovigin opettajatar tulee myös puhutelleeksi poikkeuksellisella tavalla katsojaa sellaisista arkisista asioista kuin mitä rakkaus ja läheisyys itse asiassa ovat. Det er meg du vil ha jättää "tuomitsemisen" katsojan harteille, mutta se kieltäytyy leimaamasta inhimillisiä tunteita joukoksi neurooseja. Toisaalta arka aihe saa norjalaisissa käsissä paljon totuttua (amerikkalaista) tasapainoisemman, paisuttelemattoman käsittelyn. Aidomman. Rehellisemmän. Eniten pitäisi keskustella elokuvan lopusta, mutta se olisi aitoa ilonpilaamista. Tällä tarinalla on loppu, joka oikeuttaa itsensä ja antaa oikeutuksen tulla kerrotuksi myös elokuvamuodossa.

Jos se ei olisi jo varattu, norjalaiselokuvan suomalainen otsikko voisi olla Sellaisena kuin sinä minut halusit. Alkukuvana nähtiin Yes We Love -niminen lyhäri, josta ei jäänyt mitään sanottavaa.

Aleksander Kottin Ispytanie eli Koe oli täydellinen lopetus festareille: se oli nimittäin mykkä. Tai ainakin dialogiton. Pelkkää kuvan runoutta. Koe tarjoaa sitä, mitä allekirjoittaneen festareilta puuttui: estetiikkaa, estetisoimista. Nyt sitä tuli parinkin leffan edestä.



Paradoksaalisesti Kott on kuvannut mykän kuvajuhlansa keskellä ei-mitään. Tapahtumapaikka lienee kaukasialainen aro, pelkkää tasaista ruohon ja hiekan sekoitusta silmänkantamattomiin. Koe on myös epookki, se sijoittuu ehkä 50-luvulle; en ole varma, koska kukaan henkilöistä ei sitä kertonut. Hieman Torinon hevosen mieleen tuovasti arolla on pikkuinen mökki, jossa asuu isä ja tytär. Isä käy töissä jossain, tyttö (viattoman kaunis Elena An) odottaa. Tytölle ilmaantuu kosijoita kaksin kappalein, mikä käy elämästä. Ja niin edelleen.

Koe viittaa nimenä tietysti itse elokuvan muotoon, mutta tarinassa voi myös nähdä kokonaisen sarjankin erilaisia kokeita, ihmisten välillä ja muutenkin. Kott on poikkeuksellinen lahjakkuus, kykenevä luomaan visuaalisesti rikkaan, jäntevän ja todella kauniin kokonaisuuden mitättömistä aineksista. Useat visuaaliset oivallukset ovat todella upeita. Tarinan käännekohta tulee kuitenkin niin yllättäen ja muuttaa elokuvan luonnetta niin poleemiseen suuntaan, että katsoja joutuu taistelemaan kognitiivisen dissonanssin kanssa. Tulee kysyneeksi, onko oikein viedä aivan toisia, helliä tunnelmia tarjonnut elokuva näin tylyille linjoille?

Kottin koe muistuttaa lyhytelokuvaa, tunne, jota loppuratkaisut entisestään korostavat. Jäljelle jää kokemus siitä, että tällaista on nähnyt ennenkin. Kaikesta huolimatta, Koe on silkkana käsityönä (digiä tai ei) niin hieno ja luova, että olen iloinen sen näkemisestä. Jos Raskautta ja anarkiaa ansaitsi maahantuonnin, sitä paremmin sen ansaitsisivat tämän artikkelin kaksi muutakin elokuvaa.