keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Jos Osamu Tezuka -näyttely olisi dokumenttielokuva

Osamu Tezuka - Mangan jumala -näyttely Tampereen taidemuseossa 5.1.2020 asti

Monroe, Tampereen ainoa aktiivinen elokuvakerho, huomioi Taidemuseon ohittamattoman Osamu Tezuka -näyttelyn. Elokuvantekijät ovat ylipäätään harvoin esillä taidemuseoissa, mutta nyt on kyseessä tämän taiteilijan ensimmäinen laaja museoretrospektiivi Euroopassa. Tampere on siis jälleen ykkönen maailman kaupunkien joukossa. Ja Tezukaa on nähty täällä aiemminkin, vuoden 1996 legendaarisilla Filkkareilla, jolloin Astro Boy komeili festaripaidoissa ja Tampere-taloon koottiin pieni näyttelykin.


Riippumatta siitä pitääkö hänen töistään - ja täytyy olla noin 10 danin jästi, jollei löydä tuotannostaan mitään mieleistä - tai onko ylipäätään kuullut hänestä, kuuluu Osamu Tezuka (1928-1989) viime vuosisadan vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin. Mangan modernisoijana ja animen alkuun panijana Tezuka on viime kädessä vastuussa Japanin metroille ja junille leimallisesta ilmeestä sarjakuvien lukemiseen uppoutuneine matkustajineen, suuresta osasta cosplay-kulttuuria sekä japanilaisen pop-kulttuurin imagosta lännessä suurisilmäisine, puhtoisine fantasiahahmoineen. Niin ikään suurimpien elävien elokuvantekijöiden joukkoon lukeutuvan Hayao Miyazakin velka Tezukalle on suunnaton - niin kuin on kaikkien Miyazakin kollegoidenkin. Pixarin John Lasseter on puolestaan nimennyt Miyazakin elintärkeäksi esikuvakseen, ja Woodyn ja Buzz Lightyearin hahmoissa voikin helposti havaita niihin välittyneitä tezukamaisia piirteitä. Tezuka kuuluu jättiläisiin, jonka olkapäiltä kaikki hamuavat näkemään pidemmälle.

Taidemuseon näyttelyn rungon muodostavat 200 originaalipiirrosta, jotka ovat pelkkiä pisaroita merestä, sillä mestarin merkittävyyden kulmakivi oli hänen yli-inhimillinen tuotteliaisuutensa: Osamu Tezuka loi 150 000 sivua sarjakuvaa noin 45 vuodessa. Siinä sivussa hän myös perusti perheen, luki lääkäriksi, oli suosittu luennoitsija ja ohjasi 70 animea. Tuon rinnalla vapisee jo Stahanovkin.

"Nero" on kaikkien mielisana siihen pisteeseen saakka, että sen ylikäyttö on aiheuttanut inflaation koko käsitteelle, mutta Osamu Tezuka läpäisee testin kirkkaasti. Hän oli menestyksekäs jo siinä vaiheessa, kun muut vasta valmistautuivat yo-kokeisiin. 26-vuotiaana Tezuka oli kohonnut jo Japanin eniten ansaitsevaksi taiteilijaksi. Hän oli visionääri, joka näki mangan olevan vielä lapsenkengissään ja mitä mahdollisuuksia foorumi tarjosi tarpeeksi vireälle mielikuvitukselle. Ja mielikuvitusta mestarilla riitti. Vielä uransa loppuvuosina, piirrettyään jo 700:aa eri nimikettä Tezuka totesi ideoita riittävän yhä vaikka alennusmyyntiin, kun vain kädet tottelisivat kuten nuorempana. Näyttelyssä voi omin silmin todistaa, että hänen piirrosjälkensä oli villistä tahdista huolimatta läpi uran kaunista, voimakasta, rikasta ja jännittävää. Sekä aina elokuvamaista.


Jos Mangan jumala olisi dokumenttielokuva, se olisi kaiketi huolellisesti valmisteltu, järjestelmällinen ja kaikin puolin ammattitaitoinen tv-tuotanto. Sitä olisi helppoa katsella, se soljuisi mutkattomasti eteenpäin ja sanoisi kaiken tarvittavan laajasta aiheestaan. Ehkäpä se ei tarjoaisi suuria yllätyksiä, eikä sen kuvaus jättäisi voimakkaita muistoja, mutta se sivistäisi sitäkin enemmän. Ennen kaikkea se herättäisi nälän tutustua aihepiiriin syvemmin.

Näyttely kiertää Taidemuseossa kahdessa kerroksessa. Lisäksi pohjakerroksessa nähdään tärkeä mangan historiaa syventävä oheisnäyttely, MangaMania. On aina outoa nähdä sarjakuvasivuja irrotettuna niille luonteenomaisesta ympäristöstä seinille ripustettuna, missä ne tuntuvat kuin hukkuvan tilaan. Taidemuseonkin ripustuksesta puuttuu Tezukalle ominainen tilalla ja koolla leikittely. Kuka ties ständeillä, vitriineillä tai kangassuurennoksilla olisi saatu näyttelyyn kolmiulotteisuuden tuntua, mitä sarjakuvassa on vaikeata tavoittaa. MangaManian esillepanossa näitä mahdollisuuksia onkin päästy hyödyntämään paremmin. Tezuka-näyttelyä kannattaakin tarkastella kokonaisuutena, ikään kuin valtavana kuutiona, jonka eri sivuilla sama taiteilija näyttäytyy hieman eri vinkkelistä. Kannattaa melkein aloittaa toisen kerroksen oikeasta siivestä, missä voi katsella hyvän videobiografian Tezukasta. Jos tältä antoisalta näyttelyltä jotain jää kaipaamaan, niin vielä paljon lisää anime-näytteitä. Tezuka, joka ohjasi ensimmäisen animensa jo vuonna 1958, kuului myös animen perustuksen laskijoihin. Vuonna 1963 ilmiöksi noussut Astro Boy (tai oikeammin Atom) oli ensimmäinen japanilainen animoitu tv-sarja.

Mangan jumala vetää luokseen useammin kuin kerran. On enemmän kuin suositeltavaa suunnata näyttelyyn aina kun siellä on yleisöopastus tai jokin useista oheiskivoista, kuten ikebana-työnäytös (6.10.) tai kokonainen Japani & manga -tapahtumapäivä (26.10.) Museokortilla voi vaikka piipahtaa hetkiseksi lukemaan jotakin monista manga-pokkareista.

Elokuvakerho Monroe kehottaa mitä lämpimimmin kokemaan Taidemuseon ainutlaatuisen näyttelykokonaisuuden!

tiistai 24. syyskuuta 2019

LEFFAVISA 18.9. - Syyskauden avaus

Visan tulokset (CUP-pisteet suluissa)

1. Nakatomi 36 pt. (6)
2. Iguaanit 29 pt. (5)
3. Kiired & Vihased 28 pt. (4)
3. Silverscreen 28 pt. (4)
5. Mi Casablanca es su Casablanca 23 pt. (3)
6. Zomba Famiglia 20 pt. (2)
7. Ei tod. tiedetä 14,5 pt. (1)
8. Tylyt tytöt 13,5 pt. (1)
9. Team Genette 10 pt. (1)

LEFFAVISA 18.9.2019


I. (10 pt.)

1. Mikä elokuva voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, eli kultaisen leijonan pari viikkoa sitten? (1pt.)
2. Taron Egerton näytteli tänä vuonna Elton Johnia elokuvassa Rocketman, mutta missä elokuvassa Egerton on näytellyt Elton Johnin kanssa? (1pt.)
3. Kuka näytteli naispääosaa elokuvissa Jules ja Jim (Jules et Jim, 1962), Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l’échafaud, 1958) sekä Yö (La Notte, 1961)? (1pt.)
4. Mikä elokuva? [0:00-0:53] (1pt.)
5. Mikä elokuva? (1pt.)
6. Mikä elokuva? (1pt.)
7. Mikä elokuva?

4pt.
Se sai ensi-iltansa joulun alla vuonna 1998.
Elokuvan käsikirjoitti David Marconi, mutta myös Aaron Sorkin, Henry Bean ja Tony Gilroy olivat mukana korjailemassa käsikirjoitusta.
Sen sivuosissa nähtiin mm. Jack Black, Seth Green, Barry Pepper, Jason Lee, Jake Busey, Gabriel Byrne, Lisa Bonnet ja Jon Voight.

2pt.
Elokuvan tähti oli tähän aikaan Hollywoodin kuumimpia nimiä. Hän on tehnyt viimeisen kymmenen vuotta melko huonoja valintoja, mutta tänä vuonna on mahdollisuus paluuseen.
Elokuvan on tuottanut Jerry Bruckheimer
Elokuvan teemat olivat olivat edellä aikaansa ja ennakoivatkin 2000-luvun USAn kansallisen turvallisuuden nimissä tekemiä heikennyksiä yksityisyyssuojaan.

1pt.
Elokuva on Tony Scottin kymmenes ohjaustyö.
Toisena pääosana nähdän Gene Hackman, joka näytteli samanhenkistä hahmoa jo vuoden 1974 elokuvassa Keskustelu (The Conversation).

II. (10 pt.)

8. Mikä on uusin Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva? (1pt.)
9. Kuka on murhaaja elokuvassa Perjantai 13. (1980)? (1pt.)
10. Mitkä olivat Leonardo Dicaprion ja Brad Pittin roolihahmojen nimet elokuvassa Once Upon a Time in Hollywood?
11. Mikä elokuva? [2:06-4:06] (1pt.)
12. Mistä tuoreesta elokuvasta? (1pt.)
13. Mistä tuoreesta elokuvasta? (1pt.)
14. Minkä elokuvan suomennos tai suomenkielinen lisänimi on (4pt.):
A) Luojan tähden paetkaa
B) Vieras tulevaisuudesta
C) Väristyksiä
D) Keikka Bahamalla

III. (20 pt.)

15. Mistä maasta ovat seuraavat elokuvat kotoisin?
A) Musta joulu (1974)
B) Musta Orfeus (1959)
C) Musta jää (2007)
D) Musta hiili, ohut jää (2013)
16. Mikä oli Geroge Lucasin esikoisohjaus ja minä vuonna se ilmestyi? (2pt.)
17. Once Upon a Time in Hollywoodissa, Leonardo Dicaprion hahmo eli Rick Dalton näyttelee Sergio Corbuccin spagettivesternissä Navajo Jim. Tosielämässä Sergio Corbucci ohjasi vuonna 1966 elokuvan Navajo Joe. Kuka näytteli sen pääosaa? (1 pt.)
18. Mikä elokuva? [0:00-2:11] (1pt.)
19. Kuulette musiikkikappaleen vuodelta 1990. Mistä vuoden 1966 elokuvasta tämä kappale on ottanut dialogi-osuutensa? Ja missä vuoden 2013 elokuvassa kappale soi? (2pt.)
20. Kuulette musiikkikappaleen vuodelta 1997. Mistä vuoden 1971 elokuvasta tämä kappale on ottanut dialogi-osuutensa? Ja missä vuoden 2014 eurooppalaisessa elokuvassa kappale soi? (2pt.)
21. Minkä elokuvan suomennos tai suomenkielinen lisänimi on (4pt.):
A) Yeah! Yeah! Tässä tulemme!
B) Banaanipojat Hula-hula saarella
C) Aikakone eli mitä Jack Viiltäjälle kuuluu tänään
D) Tulikuumat pakoputket
22. Mikä elokuva?

4pt.
Tämä esikoisohjaus valmistui vuonna 1972
Elokuva tehtiin vaatimattomalla 87 000 dollarin budjetilla ja se tuotti n. 3 miljoonaa dollaria.
Yhtä elokuvan pääosista näyttelee David Hess, joka teki myös soundtrackin elokuvaan, ja se kuulostaa tältä!

2pt.
Elokuvan on tuottanut Sean S. Cunningham, joka paremmin muistetaan elokuvan Perjantai 13. (1980) ohjaajana.
Tästäkin elokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 2009, kuten myös Perjantai 13.
Suurin osa elokuva näyttelijöistä oli amatöörejä paitsi Richard Towers, Eleanor Shaw ja Sandra Peabody, joiden tausta oli saippua-oopperoista.
Elokuva on hyvin pahamaineinen!

1.pt.
Elokuva on uudelleentulkinta Ingmar Bergmanin elokuvasta Neidonlähde
Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Wes Craven.

VASTAUKSET (suluissa oikeiden vastausten määrä prosentteina)

Kuvakierros

1.
A) Christopher Lee (55%)
1941 – Anteeksi, Missä on Hollywood? (1979) (33%)
B) Dustin Hoffman (88%)
Hook – Kapteeni koukku (1991) (100%)
C) Samantha Morton (33%)
Minority Report (2002) (77%)
D) Julianne Moore (77%)
Kadonnut Maailma – Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park, 1997) (88%)
E) Audrey Hepburn (33%)
Always – Ikuisesti (1989) (11%)
F) Michael Lonsdale (11%)
München (Munich, 2005) (44%)
G) Ralph Fiennes (100%)
Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993) (100%)
H) Tim Robbins (66%)
Maailmojen sota (War of the Worlds, 2005) (66%)
I) Vin Diesel (66%)
Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998) (100%)

2. Steven Spielberg (100%)

I.

1. Joker (2019) (88%)
2. Kingsman: The Golden Circle (2017) (88%)
3. Jeanne Moreau (33%)
4. Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) (88%)
5. Suuri Pakoretki (The Great Escape, 1963) (55%)
6. Lohikäärmeen kidassa (Enter the Dragon, 1973) (55%)
7. Valtion vihollinen (Enemy of the State, 1998) (55%)

II.

8. Olen suomalainen (2019) (100%)
9. Pamela Voorhees (Jasonin äiti) (77%)
10. Rick Dalton ja Cliff Booth (77% & 55%)
11. The Departed (2006) (66%)
12. Us (2019) (11%)
13. Under the Silver Lake (2018) (11%)
14.
A) Amityville Horror - Luojan tähden paetkaa (55%)
B) Sphere - Vieras tulevaisuudesta (22%)
C) Tremors - Väristyksiä (66%)
D) After the Sunset - Keikka Bahamalla (44%)

III. 

15.
A) Kanada (11%)
B) Brasilia (44%)
C) Suomi (100%)
D) Kiina (44%)
16. THX 1138, 1971 (77% & 33%)
17. Burt Reynolds (11%)
18. Ilta Andrén kanssa (My Dinner with André, 1981) (0%)
19. Helvetin jengi (The Wild Angels, 1966) ja World’s End (2013) (0% & 11%)
20. Vanishing Point - Nasta laudassa (1971) ja Clouds of Sils Maria (2014) (33% & 0%)
21.
A) A Hard Days Night - Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (66%)
B) Who Finds a Friend Finds a Treasure - Banaanipojat Hula-hula saarella (11%)
C) Time after Time - Aikakone eli mitä Jack Viiltäjälle kuuluu tänään (11%)
D) Hells Angels on Wheels - Tulikuumat pakoputket (0%)
22. Viimeinen talo vasemmalla (The Last House on the Left, 1972) (33%)


maanantai 23. syyskuuta 2019

Syksyn arkistosarja Niagarassa: katsaus (2019)



Tampereen paras elokuvasarja on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan syksyn maanantai-illoista 12 on pyhitetty Niagarassa 35-milliseltä filmiltä esitettäville klassikoille tai muuten vain vanhoille leffoille. Alkaen tänään. Ikävä kyllä, elokuvat joudutaan edelleen esittämään kela kerrallaan valkokankaan hiljentyessä puoleksi minuutiksi parinkymmenen minuutin välein. Näin pyritään säästämään yhä arvokkaammaksi käyviä filmikeloja. Eihän se silti ihanteellista ole. Kuten ei tietysti sekään, että Tampereen kokoisessa kaupungissa - Pohjolan suurimmassa sisämaakaupungissa - nähdään vuodessa vain 24 arkistoklassikkoa vuodessa. Mutta "tätä tämä on", sano.

Tällä kertaa valikoima nojailee vahvahkosti tuttuihin, yleisön rakastamiin klassikoihin ryyditettynä parilla kulttifilmillä. Varsinaisia elokuvahistoriallisia harvinaisuuksia mahtuu mukaan yksi kappale: sarjan ainoa naisohjaus - eikä se yllättäen ole kunnianosoituksen ansaitsevan Agnés Vardan tuotannosta. Muita paikallaan olevia kunnianosoituksia sentään löytyy sieltä täältä.

Tilastollisesta näkökulmasta arkistosarjan elokuvien keski-ikä on valitettavan nuori. Vanhin elokuva saapui ensi-iltaan 1955, joten tuommoinen noin puolikas elokuvahistoriasta jää pimentoon. Toisaalta uusimmalta leffalta löytyy ikää jo 27 vuotta. Neljällä näytteellä todella rasittavaa nostalgiahuumaa nauttiva 80-luku on yliedustettuna. Myös 70-luku saa neljä edustajaa, joten nämä kaksi vuosikymmentä vievät 2/3 sarjasta.

Maantieteellisesti sarja jakautuu ennalta arvattavasti englannin hallitessa dialogia; Yhdysvallat saa neljä, Iso-Britannia kolme paikkaa. Euroopasta kajahtaa kertaalleen Ranskasta, Espanjasta, Neuvostoliitosta ja Suomesta. Aasian ainut edustaja tulee Hong Kongista.

Sarjan elokuvat lyhyesti:

23.09.  Ian MacNaughton: MONTY PYTHONIN PAREMMAT PILAT -S- (UK, 1971, 88 min.)

Legendaarisen komediainstituution huippukaudella tehty sketsikokoelma valkokankaita varten. TV-sketsien parhaita elokuvamuotoon uudelleen kuvattuna. Harvoin kankaalta näillä lakeuksilla nähty, ei ehkä kovin omaperäinen elokuvana, mutta nerokasta komediaa yhtä kaikki.

30.09.  Gus Van Sant: DRUGSTORE COWBOY -K16- (USA, 1989, 102 min.)

Huippulahjakas amerikkalainen teki ehkä tuoreimmat elokuvansa 90-luvun molemmin puolin. Yhdessä Matkalla Idahoon -teoksen kanssa nämä muodostavat eräänlaisen pienen budjetin diptyykin laitapuolen kulkijoista. Matt Dillonin tähdittämässä ryöstelyajelehtelussa tarina on alisteinen vahvasti luodulle tunnelmalle. Amerikkalaisen unelman varjopuolta tallensi vähän yllättäen Robert Yeoman, joka sittemmin on kuvannut kaikki Wes Andersonin visiot.

07.10.  Russell Mulcahy: HIGHLANDER – KUOLEMATON -K16- (UK, 1986, 117 min.)

Sarjan huonoin elokuva on helppo löytää tästä kohtaa. Australialainen Mulcahy kuuluu elokuvahistorian kehnoimpiin ohjaajiin ja Christopher Lambert heikoimpiin näyttelijöihin. Skotlannissa patriootti Sean Conneryn suojeluksessa toteutetusta pöhköstä fantasiasta sukeutui videoiden kautta ilmiö vailla vertaa. Fanipohja koostunee noin 99 %:sesti  tuolloin nuorista miehistä. Mutta kaikkihan Highlanderin tuntevat, joten klassikko mikä klassikko.

14.10.  Carlos Saura: KORPPI SYLISSÄ -K16- (ESP, 1976, 108 min.)

Ja heti seuraavana maanantaina nähdään kenties sarjan paras elokuva. Useasti ja täysille katsomoille Niagarassa nähty mestariteos kestää kyllä kulutusta. Helposti lähestyttävää taidetta lapsuuden muistoista.

Kuvahaun tulos haulle ana torrent cria cuervos

21.10.  Jerry Zucker: GHOST – NÄKYMÄTÖN RAKKAUS  -K12- (USA, 1990, 127 min.)

Ehkei Ghost koskaan hyvä leffa ollutkaan, mutta aikaa se ei ainakaan ole kestänyt järin hyvin. Ilmestyessään se osui yleisön suoneen romantiikan, fantasian ja komedian sekoituksellaan: Ghost oli jättimäinen hitti, jonka näkivät kaikki. Patrick Swayze ja Demi Moore ovat valitettavan huonoja, mutta Whoopi Goldberg sai hyvitys-Oscarin jäätyään palkinnotta paljon vaikuttavammasta työstä Spielbergin Häivähdys purppuraa -ohjauksessa. Ghostiin saatiin mukaan Spielbergin hovileikkaaja Walter Murch. Goldbergin lisäksi Oscarin voitti käsikirjoittaja, mitä on kyllä vaikea niellä. Ohjaaja Zucker teki ennen Ghostia aikakauden hauskimmat amerikkalaiset komediat, kuten Hei, me lennetään! ja käytännössä lopetti uransa tähän megahittiin.

28.10.  Tony Maylam: SPLIT SECOND – SAALISTAJA -K16- (UK, 1992, 91 min.)

Sarjan harvemmin nähtyihin löytöihin kuuluva scifi-trilleri on mukana muistokirjoituksena heinäkuussa kuolleelle Rutger Hauerille. Predator 2:lle ja Blade Runnerille velkaa oleva, Lontoossa tapahtuva mysteeri saattaisi toimia heikommankin tähden varassa, mutta Hollannin suuri poika kantaa projektin maaliin.

04.11.  Nicholas Ray: NUORI KAPINALLINEN -K12- (USA, 1955, 111 min.)

Sarjan ainoa virallinen "elämää suurempi elokuva" on sekin usein nähty. Siihen on syynsä, että Nicholas Rayn kuuluisimman työn mainetta ei enää horjuta mikään, mutta jos se nyt tämän kerran sallitaan, niin elokuvallisesti Nuori kapinallinen tuskin on Rayn paras. Aika on vähän puraissut, ja esimerkiksi sinänsä upeasti näyttelevä James Dean on 24-vuotiaana liian vanha esittämään 16-vuotiasta. Mutta Nuori kapinallinenhan ei varsinaisesti ole elokuva, vaan romanttinen Näky, joka kiteyttää kokonaisen sukupolven tunnot.

Kuvahaun tulos haulle james dean a rebel without a cause

11.11.  Alan J. Pakula: KLUTE – RIKOSETSIVÄ -K16- (USA, 1971, 115 min.)

Merkillinen Chandler-pastissi, joka on nimetty sivuhenkilön mukaan. Donald Sutherland on kyllä Klute, mutta huomion varastaa näyttävimmät kohtauksensa paikan päällä improvisoinut Jane Fonda, jolle ojennettiin ensimmäinen kahdesta Oscaristaan. Pakula oli erittäin lahjakas ohjaaja. Tässä hän käyttää tehokkaasti taaksepäin suuntautuvia kamera-ajoja.

18.11.  Julija Solntseva: RUNOELMA MERESTÄ -S- (NL, 1958, 109 min.)

Tämän kertaisen arkistosarjan helmi löytyy tästä liian harvoin esillä olleesta neuvostoklassikosta. Solntseva ohjasi toisiinsa lomittuvien kertomusten mosaiikin kaksi vuotta aiemmin  kuolleen aviomiehensä Aleksandr Dovzhenkon käsikirjoituksesta. Dovzhenko muodosti Eisensteinin ja Pudovkinin  kanssa neuvotoelokuvan kuuluisan mestaritrion. Solntseva oli itsekin niin hieno elokuvantekijä, että näiden kahden rinnalle nousee elokuvantekijäavioparina vain Demy & Varda.

25.11.  Rauni Mollberg: MILKA -K16- (FIN, 1980, 110 min.)

Timo K. Mukan Tabu-romaanin kohahduttava filmatisointi oli paitsi kaikkea muuta myös ilmestymisvuotensa kolmanneksi katsotuin kotimainen. Helena Yläsen mukaan Milka ei ole helppo eikä mukaansa tempaava, mutta palkitseva.

Kuvahaun tulos haulle irma huntus

02.12.  Jean-Pierre Melville: PUNAINEN YMPYRÄ -K12- (FRA, 1970, 141 min.)

Vuosikymmenten myötä Punainen ympyrä on noussut Melvillen tunnetuimmaksi työksi. Yhtä aikaa vaativa ja suggeroiva, eeppinen ja ankara kiteytys ohjaajan pääteemoista: rikos ja rangaistus, lainrikkojan ja lainvalvojan olematon ero, yhteiskunnan illuusio, miehisyyden koodisto. Alain Delon on suurenmoinen, kuten ovat Yves Montand ja muut, mutta suorapuheinen "patruuna" haukkui muut apulaisensa vaikeassa ja isossa tuotannossa lyttyyn. Vain järjestäjä ja rekvisitööri saivat kehuja. Niinpä Melville lienee tosiasiallisessa vastuussa monella muullakin osa-alueella.

09.12.  Wong Kar-Wai: AS TEARS GO BY -K18- (HK, 1988, 102 min.)

Sarjan ainoa esikoisohjaus kantaa esikoisohjauksen tyypillisiä hyveitä ja paheita. WKW aloitti lupaavasti ja nousi muutamassa vuodessa huipulle. Tässä näytteessä on vielä runsaasti ajalle tyypillisiä Hong Kong -gangsterointien maneereita, mutta paljon myös aivan omalaatuisia tunnelmatuokioita - joissa kerta toisensa jälkeen tuntuu soivan Take My Breath Away. Miksi?

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Monroen uutiset: Leffavisa palaa tänään!

Tulkaa vastaan oi ystävät leffahullut! Monroe teki kepposen ja käy taas tam tam Tampereen visaskenen kimppuun lisäämällä oman värinsä syksyn keskiviikkoihin!

Kaupungin pitkäikäisin - ja liki kymmenen vuoden iässä koko maan vanhimpiin lukeutuva - leffavisa ampuu taas tulille kuumimmat triviamontaasit ja kiperimmät nippelitiedon juonenkäänteet Ravintola Artturin tutuilla lauteilla kello 18.30 alkaen.

Jos siis olet elämässäsi nähnyt elokuvan ja tykännyt siitä, tervetuloa samanhenkisten pariin. Elokuvakerho Monroe tivaa leffatietoutta Cinemascopen laajuisella skaalalla, soittaa hyvää tai vähintäänkin epäilyttävää musiikkia ja tarjoaa tilaisuuden henkevään keskusteluun aiheen ympäriltä. Lopussa irti raastettujen hiusten lomaan kannetaan kolmelle joukkueelle juotavia palkintoja ja, kuka tietää, toisinaan monenkirjavia yllätyksiäkin!

Saavu siis, riennä, lennä, raahaudu alhaisista alhaisimman ja korkealentoisimmista korkealentoisimman risteyspaikkaan: Monroen Leffavisaan!

"Sivilisaatio! Sivilisaatio!"
    - Van Dyken ja Flahertyn elokuvasta Valkoisia varjoja Etelämerellä (1928), Jean-Pierre Melvillen mukaan historian ensimmäinen elokuvarepliikki

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Näkemisen tavat 2: Elää ja kuolla Hollywoodissa

Quentin Tarantinon Olipa kerran...Hollywoodissa (Once Upon a Time in...Hollywood)

"The way we see is affected by what we know or what we believe. - - To look is an act of choice. - -  We never look at just one thing; we are looking at the relation between things and ourselves."
- John Berger, Ways of Seeing



Perustavanlaatuinen epäoikeudenmukaisuus sisältyy siihen, miten elokuvantekijät joutuvat alistumaan ensivaikutelmalle arvostelijoiden tehdessä työtään. Yhdenkään toisen taiteenlajin edustajat eivät joudu tuskastelemaan ensivaikutelman ikeen alla kuten elokuvantekijät. Kirjaa voi lukea juuri niin pitkään kuin haluaa (päätoimittajan asettaman määräajan puitteissa), ja sitä voi selailla taaksepäin muistuttaakseen itseään juonen yksityiskohdista ja tutkia eri osien sointuvuutta toisiinsa. Kuvataiteissa teoksiin voi myös uppoutua omassa tahdissaan. Musiikkiarvostelijat kuuntelevat perinteisesti arvioimakseen saamansa levyt kymmeneenkin kertaan; se onkin helppoa, kun levy tavallisesti kestää noin kolme varttia, ja se voi soida tiskatessa taustalla tai lenkillä kuulokkeista.

Teatterintekijät tuntevat epäilemättä sukulaissieluisuutta elokuvantekijöihin, mutta heillä on se etu, että heidän taiteensa voi muovautua lennosta. Tavaksi on muodostunut, että "valmista" näytelmää esitetään yleisölle - joukossa kriitikoitakin - ennen virallista ensi-iltaa, ja teosta muokataan joskus huomattavastikin suoran palautteen perusteella.

Mutta kun elokuva nousee jaloilleen leikkauspöydältä (kuin jokin kuvauksissa aikaan saatu Frankensteinin hirviö), on sille arvostelijoiden murskakritiikin jälkeen hyvin vähän tehtävissä. Ensi-ilta-arviot ovat kiveen hakattuja totuuksia, ja toiveet uudelleen arvioinnista siirtyvät täältä vuosikymmenien päähän.

Käy toisinaan niinkin, että markkinointikoneiston ja tähtipalvonnan ahjossa jokin kauan ja hartaasti odotettu elokuva kerta kaikkiaan häikäisee yleisönsä ja kriitikkokunnan vau-efektillä, jolloin vasta vuosia myöhemmin, tai esimerkiksi televisioesityksen yhteydessä, aletaan herätä siihen hämmennykseen, että miten tätä ja tätä puutetta ja kömpelyyttä ei aiemmin ole huomattu. Siinä ohessa armoton Aika jakaa suosiotaan täysin sattumanvaraisen tuntuisesti.

Jos siis eläisimme maailmassa, missä pedanttinen oikeudenmukaisuus olisi ylin ihanne, jokaisesta elokuvasta julkaistaisiin arvostelu vasta, kun kriitikko on nähnyt sen vähintään kahdesti. Näin ei käy eikä koskaan voi käydä. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, suurimmassa osassa tapauksista kertakatselu riittänee; jokaisella on tarpeeksi kokemuksia siitä, kuinka on heikkona hetkenä päättänyt antaa jollekin huonona pitämälleen leffalle uuden mahdollisuuden kokematta minkäänlaista yllätystä lopputuloksesta.

Turhan paljon on kuitenkin myös niitä kokemuksia, missä jokin entuudestaan tuttu pätkä onkin paljastunut paljon muistikuvaa paremmaksi. Itse olen joutunut myöntämään esimerkiksi, että sellaiset "roskafarssit" kuin Nuija ja tosinuija tai Superbad ovat osoittautuneet toisella katselulla, jos eivät elokuvahistoriallisiksi monumenteiksi, niin yllättävän sympaattisiksi...roskafarsseiksi.

Toisenlaisista, vaativammista elokuvista puhuttaessa en ole ikinä enkä myöskään koskaan tajunnut yhtäkään tarkovskia ensimmäisellä katselulla. Ja kuitenkin, setä Andrei on noin kolmen minulle läheisimmän taiteilijan joukossa lajissa, johon suhtaudun kyseenalaisen syvällä intohimolla. Tarkovskin ohjausten pariin palaaminen on kerta toisensa jälkeen yhtä palkitsevaa. Lempielokuvastani Peilistä uskaltauduin kirjoittamaan vasta nähtyäni sen kolmesti, valkokankaalta. Silti siinä on yhä paljon arvoituksellista.

Summa summarum, elokuva on niin nopearytminen, tarkkaavaisuutta katsojalta vaativa laji, että sitä koskevat arvostelut ovat lähtökohtaisesti vaikutelmia jostain, mikä tuntuu jatkuvasti karkaavan käsistä. Elokuva onkin elävä taidemuoto, jonka plastisuutta eivät määrittele lava ja näyttelijät kolmessa ulottuvuudessa, vaan sen suhteen yleisöön määrittää neljäs ulottuvuus, aika.

Kuvahaun tulos haulle once upon a time in hollywood

OLIPA KERRAN...TARANTINO

Minä palvon Quentin Tarantinoa. Harva elokuvantekijä on innostanut samalla tavalla jokaisella elokuvallaan. Samalla hän on ensimmäinen ohjaajamestari, jonka uran kehittymistä olen voinut seurata "reaaliajassa" alusta lähtien. On myös vähintäänkin keskustelemisen arvoinen väite se, että kaikki Tarantinoa suuremmat elokuvantekijät ovat häntä vanhempia.

Ensikosketukseni maestroon tapahtui hyvin vaatimattomasti videokasetin kautta vuonna 1993. Vuokrasin lapsuudenystäväni kanssa Reservoir Dogsin legendaarisesta Satamakadun Rainbow-videosta tietämättä tästä pikku elokuvasta yhtään mitään. K-18-leima ja näyttelijäkaarti vaikuttivat lupaavilta ja toverini oli ehkä lukenut Empirestä viiden tähden arvion. Päällimmäinen tunne siinä vaiheessa, kun nauhuri imaisi kasetin sisuksiinsa, oli silti epävarma skeptisismi ja toive siitä, ettei elokuva olisi ihan jotain pikkubudjetin sekundaa. On enemmän kuin mahdollista, että tuo videoversio oli tv-kokoon skaalattu, mutta aivan varmasti siitä oli leikattu kuuluisa korvanleikkausjakso (51 sekuntia) pois. Ihan sama, sillä lopputekstien pyörittyä katsoimme kaverini kanssa toisiamme suu auki molempien tajunnat räjähtäneinä. Jos on onnekas (ja avoin ja positiivinen ja muita ällöttäviä asioita) saattaa kohdata vastaavan kokemuksen vajaan kourallisen kertoja elämänsä aikana.

Tarantinon tyylissä suggeroi sen rautaisen itsevarma näkemys ja nerouden rajat ylittävä yhtenäisyys; Tarantinolla dialogin rytmi kulkee elinvoimaisen dynaamisesti käsi kädessä kuvakerronnan rytmin kanssa koko paketti hehkuvan fotogeeniseen ilmaisuun käärittynä. Hän on niin sanotusti "armoitettu tyyliniekka", jonka verbaliikka on jäljittelemätöntä, mutta jonka elokuvat ovat myös ohjauksina virtuoosimaisia.

Helena Ylänen sanoi kerran Steven Spielbergin olevan pohjimmiltaan toimintaohjaaja. Jos näin on, niin Tarantino on kaikkea muuta enemmän rikosgenren edustaja. Kukaan ei ole Jean-Pierre Melvillen jälkeen uudistanut rikosgenreä yhtä paljon ja yhtä röyhkeän itsetietoisella tavalla. QT toi rikoskertomuksen lajiin uudenlaista, post-modernia otetta. Hänen kovaksikeitetyt antisankarinsa ovat reheviä, koska he eivät koskaan ota itseään tai elämää (muiden elämistä puhumattakaan) liian vakavasti. He allekirjoittavat sydänverellään Hamletin vakaumuksen, että "koko maailma on näyttämö, ja kaikki miehet ja naiset vain näyttelijöitä". Missään tämä ei ole yhtä totta kuin tekijän uusimmassa. Tästä viestii jo yksin sen nimi: Olipa kerran...Hollywoodissa.

Sillä Tarantino viittaa kahteen suurimman idolinsa eli Sergio Leonen suurtyöhön, jotka nekään eivät saaneet Suomessa uskollista käännöstä: Once Upon a Time in the West (1968) sai sinänsä tyylikkään, mutta harhaanjohtavan nimen Huuliharppukostaja (joka on kyllä monta luokkaa parempi kuin ruotsinnos Harmonica - En hämnare!), ja Once Upon a Time in America (1984) koki surkean kohtalon "kääntyessään" muotoon Suuri gangsterisota. Nimillä on merkitystä, sillä niiden kautta elokuvansa huolellisesti valmistellut Leone johdatti katsojan varsinaisen sanottavansa äärelle. Kaikkien kolmen Olipa kerran -teoksen aihe on Uusi Mantere: Huuliharppukostaja rikkoi ja uudisti Villin Lännen myyttiä ydinamerikkalaisuuden symbolina, Suuri gangsterisota tutki teollistuneen ja kaupungistuneen Amerikan varjopuolta, ja ...Hollywood tutkii sitä illuusiota Amerikasta, minkä viihdeteollisuus on luonut.

Voisi sanoa, että Tarantino tekee virheen vertauttaessaan oman työnsä Leonen vastaaviin, mutta yrittäessään italialaismestarin rinnalle, hän tulee luoneeksi jotakin kiehtovaa ja uutta. Tarantinon 9:ttä sinfoniaa edelsi katkeamaton mestariteosten sarja; erinomaisuudestaan huolimatta uutuus ei ole aivan täysosuma.



OLIPA KERRAN...60-LUKU

Palatakseni alkuteeseihini: yhdenkään tarantinon kohdalla ensivaikutelmani ei ole muuttunut yhtä paljon kuin tämän uusimman kanssa. Tämä tuli yllätyksenä. Ensikatselulla en meinannut millään saada rytmistä kiinni. Toisella kerralla ymmärsin tämän johtuvan tarinaan kohdistamistani odotuksista; mutta "QT9":ssä tarina ja juoni ovat toissijaisia. Asian ydin on muualla, ja kun tarina on tuttu, siitä muusta on helpompi nauttia; silloin myös rytmi alkaa tanssittaa tutun tarantinomaisella tavalla.

Olipa kerran...Hollywoodissa keskittyy kuvaamaan kahta vuoden 1969 päivää, joiden välillä kuluu puoli vuotta. Rakkauden Kesästä on kaksi vuotta. Kukat Haight-Ashburyn kamaralla ovat nahistuneet ja Vesimiehen aika on kuihtumassa, vaikka kukaan ei sitä vielä tajuakaan. Jäljellä on vielä grande finale: Woodstock. Siihen asti ei päästä.

Elokuvan ensimmäinen ja pidempi osa seuraa entisen tv-tähden työpäivää vierailijana länkkärisarjan kuvauksissa. Rick Dalton on kuin yksi niin monista männäpäivän staroista, jotka Tarantinon kutsumina ovat luoneet nahkansa ja astuneet urallaan uuteen aikaan. Selvimmin Daltoniin rinnastuvat Robert Forster ja Michael Parks, joilta Tarantino on epäilemättä kuullut mehukkaita kulissien takaisia tarinoita. Daltonilla on päivän aikana tehtävänään koko uraa koskeva päätös, jonka seurauksia käsitellään suppeasti elokuvan jälkimmäisessä osassa.

Sanomattakin on selvää, että Tarantino kuvaa hanttinäyttelijäksi vajonneen julistepojan rimpuiluja tyylillä ja rakkaudella. Tarantino rakastaa kertoa heistä, jotka tavallisesti jätetään taustalle, kuten Death Proofissa stunt-miehistä. OkH:ssa ohjaaja tekee temppunsa sukeltamalla ajankuvaan, joka on suurenmoisesti luotu. Kamera liikkuu luontevan oloisesti näennäisen vaivattomasti rekonstruoidussa entisajassa.

Keskeinen ero Leonen ja Tarantinon välillä on siinä, että Leone oli ulkopuolinen, joka tutki laajaa kokonaisuutta, kun taas Tarantino liikkuu Kaliforniassa lapsuutensa leikkipaikoilla - hänen fokuksensa on suppeampi. Elokuvan tapahtuma-aikaan ohjaaja oli kuusivuotias. OkH:ssa maestro yrittää jotakin uutta: Tarantino pyrkii immersoimaan katsojan oman päänsä sisään, jakamaan kokemuksen siitä, millaista on kasvaa jatkuvan americanan syötteessä. Tämän Tarantino tekee ennen kaikkea kertakaikkisen fantastisen ääniraidan kautta. Päähenkilöt tuntuvat käyttävän kymmeniä minuutteja autossa istuen, radion jatkuvasti pauhatessa poppia ja mainoksia (todellisuudessa dialogitonta autoilua koetaan eepoksessa noin seitsemän ja puoli minuuttia; kyllä, olen juuri niin nörtti, että otin aikaa sekkarilla). Amerikka tunkee korvista sisään lähes koko elokuvan ajan, mikä on asian ydin. Lopputuloksena on kiehtova äänidokumentti amerikkalaisesta elämänkokemuksesta, jonka omakohtainen todistaja ohjaaja itse on.

Mutta jokin tuntuu puuttuvan, ja se jokin on analyysi aikakaudesta. Siinä missä Leone rakensi eepoksensa tarkkaan harkitun teesin ympärille, Tarantino tyytyy uiskentelemaan onnellisena fantasiassaan. Olipa kerran...Hollywoodissa on mahtava hengailuleffa, erityinen paikka, missä viettää aikaa ikuisessa auringonpaisteessa, mutta ei ehkä sen enempää.

Tätä ihmetellessä nousevat pintaan ohjaajan manerismit, jotka kahdessa aikaisemmassa elokuvassa ovat vielä hautautuneet silkan bravadon alle. Esimerkiksi voimasanat ja erilaiset karkeudet tuntuvat tällä kertaa anakronistisilta, eivät sen takia, etteikö tuohon aikaan olisi puhuttu rumia, vaan koska niissä on ärsyttävän nykyaikainen klangi. Samalla ne onnistuvat köyhdyttämään tekijänsä maineikasta dialogia. Kuuluisat one-linerit puuttuvat lähes täysin.

Tietysti on tervettäkin, että Olipa kerran...Hollywoodissa on täyskäännös edeltäjäänsä, Hateful Eightiin, nähden, jossa oli yksi Tarantinon parhaista tarinoista ja dialogi soljui kuin silosäe. Kaiken kaikkiaan OkH tarjoaa kuitenkin vähemmän. Ennen kaikkea siltä kaipaa herkkyyttä. Se on alue, jolle Tarantino ei mielellään laske jalkaansa. Kunnolla hän ei ole sallinut sitä sitten Jackie Brownin koskettavan rakkaustarinan (joka sekin perustui Elmore Leonardin visioon), mutta kovanaamaisessa Hateful Eightissäkin se vilahtaa, kun puhe kääntyy "Lincoln-kirjeeseen".

Tätä puutetta symboloi eräs tietty, sinänsä ohikiitävä hetki uutuusteoksessa. Yhdessä pitkistä kruisailujaksoista alati päällä olevasta radiosta vuotaa eetteriin maailman huonoin versio Circle Gamesta. Väitän, että ultra coolin mestarilla ei ole palleja soittaa Joni Mitchellin alkuperäistä, joka kuuluu kaiken popin kauneimpiin helmiin. Tämä lyhyt särähdys paisuu isoimmaksi tyylirikoksi ihailemani elokuvantekijän tuotannossa. Toisaalta elokuva fanittaa Paul Revere and The Ridersia, joka on tavallaan syystäkin painunut unhoon. Eiväthän he ainakaan olleet ikinä yhtä kovia kuin Tommy James and The Shondells.

Kuvahaun tulos haulle once upon a time in hollywood

OLIPA KERRAN...TÄHTI

Teoksen keskiössä ovat sen kaksi päähenkilöä. Rick Dalton, b-listan näyttelijä, joka ei itsekään tajua omaavansa ilmaisuskaalaa, ja Cliff Booth, hänen stunt-miehensä, kuskinsa, miespalvelijansa ja paras ystävänsä. Tämän parivaljakon käsittelyssä loistava näyttelijöiden ohjaaja säkenöi.

Rooleihin hän on palkannut paitsi kaksi poikkeuksellisen etevää näyttelijää, myös kaksikon, joka erittää yltäkylläisesti tuota mystistä "valkokangaskarismaa". Sanalla sanoen, Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt ovat fantastisia. Olipa kerran...Hollywoodissa antaa heille runsaasti tilaisuuksia sekä loistaa soolona että luoda kaunista musiikkia yhdessä eivätkä he ole milloinkaan vähempää kuin ilmiömäisiä. Näiden kahden näyttelijän kautta Tarantino onnistuu sanomaan jotain syvällistä tähteyden vaikeasti tavoitettavasta ominaisluonteesta.

Rick Dalton on kaksikosta hermoherkempi taiteilijasielu, joka tuskailee ja raivoaa uransa aallonpohjassa. DiCaprion suoritus vakuuttaa jo teknisenä taidonnäytteenä lähes huomaamatonta änkytystä myöten. Huikea kohtaus, jossa Dalton löytää näyttelijänä itsestään uusia tasoja, kuuluu DiCaprion vaikuttavan uran suurimpiin hetkiin - ja Tarantino ironisoi sen herkullisesti pistämällä Daltonin kahdeksanvuotiaan, hulvattoman pikkuvanhan vastanäyttelijän supattamaan tämän korvaan: "Tuo oli parasta näyttelemistä mitä olen nähnyt koko elämäni aikana."

Tarantinon varsinainen neronleimaus taitaa silti olla Daltonin oikea käsi, Cliff. Tuhnuisessa perävaunussa koiransa kanssa asuva stunt-mies hehkuu vielä isäntäänsäkin suurempaa karismaa ja kulkee kaikkialla täydellisellä itsevarmuudella tietäen, että koko planeetalla ei ole ketään, joka tosi paikan tullen uhkaisi hänen asemaansa alfa-uroksena. Ja kuitenkin, koska häntä ei kiinnosta näytellä eli teeskennellä olevansa jotain muuta kuin oma itsensä, hän elää nippa nappa kädestä suuhun. Asiaa ei helpota, että häntä pidetään alalla vaimonsa murhaajana, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkaansa.

Tämä ei tunnu juuri Cliffiä hetkauttavan. Hän tietää olevansa viilein kolli kartsalla kuin kartsalla, ja se riittää. Brad Pitt on esittänyt coolia ennenkin, mutta jopa Tyler Durden kalpenee Cliff Boothin - joka voisi olla Tylerin isoveli - rinnalla. Pittin täydellinen rentous joka tilanteessa on hypnotisoivaa. Se on täysi vastakohta DiCaprion levottomuudelle, mutta Pitt nyanssoi ja rytmittää harvemmat repliikkinsä yhtä hienostuneesti. Eikä roolin vaatimaa karismaa voi näytellä, se on synnynnäistä. Pelkästään tavallaan kävellä Pitt sanaakaan lausumatta kirjoittaa gradun siitä, mitä elokuvatähteys on.

Jos ryhtyisi freudilaiseksi, voisi spekuloida Daltonin ja Boothin yhdessä muodostavan heidät luoneen nörtin definitiivisen miesihanteen.

Olipa kerran...Hollywoodissa ei ole naisten tarina, mutta Pittin ja DiCaprion poseerauksen vastapainoksi Tarantinolla on sentään heittää kiinnostava naistutkielma, missä kohtaamme varhaiskypsän lapsen, estottoman teinin, nuoren aikuisen ja keski-ikäisen ammattilaisen. Julia Butters, Margaret Qualley, Margot Robbie ja Zoë Bell hahmottavat tämän kehityskaaren verrattomasti kuin kyseessä olisi sama nainen eri ikäkausina.

Kuvahaun tulos haulle once upon a time in hollywood

OLIPA KERRAN...PAINAJAINEN

Pohjimmiltaan Olipa kerran...Hollywoodissa on yksinkertainen tarina kahden elokuvatyöläisen ystävyydestä. Tarantino limittää mukaan kuitenkin toisen tarinan, missä seurataan kahta päivää Sharon Taten elämässä. Tate oli 60-luvun kuuluisimman murhatapauksen kuuluisin uhri. Elokuvassa Cliff Boothin ja murhat suorittaneen "Perheen" tiet risteävät George Spahnin tiluksilla.

Tämä johtaa elokuvan kuuluisimpaan jaksoon, sen loppuun, joka on mieletön, härski vitsi. Toisenkaan katselun jälkeen en itse pystynyt nielemään sitä vakavasti otettavana taiteellisena kommenttina mihinkään.

Jaksossa Tarantino soveltaa samaa ideaa kuin Kunniattomien paskiaisten loppujaksoissa, joissa Adolf Hitler saa ansionsa mukaan. Ongelma vain on, että Sharon Tate ei kuulu samaan historialliseen paradigmaan Hitlerin kanssa. Taten tragedia on intiimimpi ja vähemmän yleismaailmallinen. Se, että Tarantino lähtee leikkimään vaihtoehtoisella historialla pienen piirin perhetragedian kanssa ei johda samanlaiseen katarsikseen kuin Kunniattomissa paskiaisissa.

Jakson vastaanottamiseen vaikuttaa sekin, että häiriintyneen kulttijohtajan ympärille muodostunut "Perhe" ei ole yhtä puhki tutkittua kaikkien omaisuutta kuin natsi-Saksa, eikä Tarantino kerro siitä tarpeeksi. Kyseenalaista on sekin, että ohjaaja viittaa ko. kulttiin jatkuvasti hippeinä, vaikka he edustivat ideologialtaan ja toiminnallaan hippiliikkeen täydellistä vastakohtaa.

Lopun voi tietysti nähdä ihan hauskana metavitsinä "Hollywood endingistä", mutta enemmän se tuntuu elokuvantekijän henkilökohtaiselta kostolta sellaisten ihmisten puolesta, joihin hänellä ei ole henkilökohtaista suhdetta. Tämä on kummallista ja vähän lapsellista. Merkillistä on sekin, miten Tarantino jättää liikkeen johtohahmon tarinan ulkopuolelle eikä avaa lainkaan miten henkisesti sekavassa tilassa "Perheen" lapset toteuttivat johtajansa käskyjä; murhaajat itse tulivat tästä tietoisiksi vankeusaikanaan.

Luomassaan elokuvailluusiossa Tarantino vastaa tuleen tulella ja tarjoaa väkivallan lääkkeeksi väkivaltaa - eikä se tunnu enää ihan tältä päivältä. Elokuvallisesti loppujakso on moitteeton, mutta poliittisesti se on...naiivi. Varsinkin 56-vuotiaalta.

Ehkäpä mielikuva OkH:sta muuttuu vielä kolmannen katselukerran myötä suuntaan tai toiseen, mutta sanotaan nyt tämä: alkuaikoinaan Quentin Tarantino ihaili muun ohella eurooppalaista taide-elokuvaa, josta imemiään vaikutteita hän hyödynsi ensimmäisissä suurteoksissaan. Nuo vaikutteet ovat uran jälkimmäisellä puoliskolla jääneet yhä suureellisemman, yhä amerikkalaisemman ilmaisun varjoon. Niin upeasti kuin tämä legendaarinen filmihullu nämä keinot hallitseekin, sitä toivoisi mestarin katsovan taas vähän enemmän Godardia.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Näkemisen tavat 1: Jarmusch elää, kuolleet eivät kuole

Jim Jarmuschin The Dead Don't Die
Anthony & Joe Russon Avengers: Infinity War



Kun kävelee keskikesällä pilvettömän auringon alla, kaikki näyttää kirkkaalta ja ääriviivat teräviltä. Mutta kun astuu ulos samaan päivään viruttuaan viisi viikkoa kellariin vangittuna lapsena hakatun psykopaatin toimesta, valo tuntuu sarveiskalvoissa sietämättömän polttavalta ja toivoisi jonkun ojentavan mieluummin aurinkolasit kuin vesilasin.

Kun tämä korni analogia alkaa avautua, voimme alkaa syvemmin keskustella niistä lukuisista reunaehdoista, jotka vaikuttavat elokuvakatsojiin kunakin valittuna hetkenä: oma henkilöhistoria, elokuvakokemusten määrä ja laatu, maku ja mieltymykset sekä missä viitekehyksessä mitäkin elokuvaa alkaa tarkastella.

Katsoin yllä mainitut elokuvat hyvin lähellä toisiaan, Jarmuschin ensin. Kävi niin, että The Dead Don't Dien ilmeiset puutteet alkoivat tuntua merkityksettömiltä samalla kun Infinity Warin yhtäläiset puutteet vain korostuivat. Hieman karrikoituna näiden täysin eri planeetoilta tulevien teosten yhteisenä tekijänä voi pitää sitä, ettei kummassakaan ole juuri järkeä. Mutta The Dead Don't Die on näistä kahdesta paljon sympaattisempi sekoilu.

The Dead Don't Dien ehdoton vahvuus on se, että mainituista elokuvista se erottuu paljon selvemmin massasta. Jätän tässä yhteydessä tarkemmin käsittelemättä sen, miten valtava vaikutus eräällä amerikkalaisella mikkihiiritehtaalla on suuren yleisön makuun juuri tällä hetkellä, totean vain faktana, että tämä studio on luonut hyvin suunnitelmallisesti uudet standardit sille, miltä yleisöelokuvan pitää näyttää, kuulostaa ja tuntua. Ja he ovat tehneet työnsä hyvin; hintana on se, että kuten pikaruokapaikoissa, kaikki alkaa näyttää ja tuntua yhdeltä ja samalta. Kauneinkin, virheettöminkin kesäpäivä alkaa ennen pitkää kaivata illan koittoa, jopa seuraavaa vuodenaikaa.

Osin näistä syistä The Dead Don't Die - joka on kaukana tekijänsä parhaista - on teatterikokemuksena niin läpikotaisin miellyttävä. Se tuntuu aidolta. Se tuntuu liikkuvan aidossa ympäristössä ja kuvaavan aitoja ihmisiä - leppoisaan, hirtehisen humoristiseen tyyliin. Niin Jarmusch kuin Russon veljeksetkin luovat maailmoja, mutta vain jälkimmäisen maailma kaipaa ympärilleen kunnon tarinan.

Kuvahaun tulos haulle avengers infinity war

Infinity Warin (suom. Kostajat: Äärettömyyssota) tarinassa joukko superolentoja viuhtoo Maan ja vieraiden galaksien väliä etsimässä taikakiviä.

Taikakiviä? Marvel-maailmassa? Niinku bling bling? Voisivat yhtä hyvin olla sormuksia paitsi että se tarina on taidettu jo kertoa. Eikä keisari saa vieläkään kunnon vermeitä.

Elinikäisenä Marvel-fanina minua on aina risonut, kun Stan Leen ja kumppaneiden luomaan ylettömän rikkaaseen ihmeiden maailmaan ympätään "Marvel-laeista" piittaamatonta magiaa. Superolentojen mitä moninaisimmissa kyvyissä on ihan tarpeeksi virtaa mihin tahansa moottoriin. Katsokaa vaikka miten paljon tarinaniskijät ovat saaneet irti Hulkista, jolla on kaksi voimaa: lihasvoima ja haavoittumattomuus. Näistä kahdesta tikusta on rakennettu linnoja. Infinity Warissa päähenkilöiden kyvyt jätetään niin jäsentelemättä, että alkaa tuntua (varsinkin kohdassa missä Thor pidättelee neutronitähteä - tai jotain) että he pystyvät juuri sopivasti juuri sellaisiin suorituksiin jotka edistävät tarinaa.

No, The Dead Don't Diessakin on (tahallisen?) huono tarina, mutta sentään hyvät henkilöt. Ja vuoden paras leffabiisi.

The Dead Don't Diessa ei ole pahista eli antagonistia. Ihminen vain maksaa kalliisti ajattelemattomasta ahneudestaan. Infinity Warin antagonisti on nuorena traumatisoitunut ultravoimakas alien Thanos, jonka maailmankuvassa on kyllä oraalla mielenkiintoinen teema ylikansoituksesta, jota teemaa ei ehditä käsitellä mitenkään tähdellisesti. Tämä johtaa siihen, ettei Thanoksen modus operandi saa kunnolla lihaa luidensa ympärille eikä Thanos tunnu missään vaiheessa kovin uskottavalta hahmolta. Liian monet hänen toimistaan maistuvat paperilta. Jos siis elokuva on vain yhtä hyvä kuin sen pahis, no...

Lisäksi Äärettömyyssota näyttää käytännössä melkein täydeltä animaatioelokuvalta, jossa on oikeita ihmisiä näyttelijöinä. The Dead Don't Die on verrokkina virkistävän aito. Sen kuvanlaatu on tosin silmiin pistävän heikkotasoinen - se on kuvattu digikameralla -, mutta itse kuvailmaisun latteus sopii Jarmuschin luomaan maailmaan ihanalla tavalla. Pikkukaupungin jähmeä nurkkakuntaisuus henkii valkokankaalta syliin.

Kuvahaun tulos haulle tilda swinton the dead don't die

Bill Murray, Adam Driver, Steve Buscemi, Chloe Sevigny, Danny Glover ja hurjan näköinen Tom Waits samaan aikaan Jim Jarmuschin elokuvassa - mikä voisi mennä pieleen? Ei juuri mikään. Kaikki tuntuvat nauttivan leppoisasta tekemisestä. Sekin henkii kankaasta läpi. Näyttelijäkaartista huokuu sellainen rentous, että kaikki ovat kertalukaisseet tekstin ja tehneet sitten kuvaushetkellä kuten parhaalta on tuntunut. Tämä on huomionarvoista yhden poikkeuksen takia.

Elokuvan nimittäin varastaa ihan hillitön Tilda Swinton. Paisuttelemattoman mestarillista työtä projektista toiseen tekevä Swinton näyttelee absurdin kummallista hautausurakoitsijaa, joka puhuu hulvattoman paksua skottimurretta ja harrastaa japanilaista miekkailua (vrt. Ghost Dog: The Way of the Samurai). Molemmista haasteista Swinton selviytyy vaikuttavuudella, joka antaa ymmärtää näyttelijän valmistautuneen rooliin vähintään viikkoja - toisin kuin muu kaarti. Mutta tämä kaikki on toki spekulaatiota. Se vain on fakta, että kohtaukset missä Swinton taituroi miekan kanssa nostavat elokuvan luokkaa korkeammalle.

Lopulta kai on vähän sääli, että amerindien kummisedän ja originelleimman auteurin uusimmassa satiiri on sangen ilmeistä eikä yhteiskuntakritiikki kovin originellia. Metavitsit siitä, että tässä nyt katsotaan ja tehdään elokuvaa, eivät toimi. Lopussa Jarmusch toivottaa ihmiskunnan hiiteen tavalla, josta puuttuu puhuttelevaa vakaumusta. Katsoja jää vähän tyhjän päälle.

Ja kuitenkin, mieluummin tätä katsoo kuin Disneyn munatonta versiota lapsuuden supersankareista.