Näytetään tekstit, joissa on tunniste mestariteos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mestariteos. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. joulukuuta 2023

Baby did a bad, bad thing

 




CRUISE
KIDMAN
KUBRICK

TÄNÄÄN
21.15
ALUSTUS 20.15

10 EUROA
ARTHOUSECINEMA NIAGARA
ELOKUVAKERHO MONROE




perjantai 25. helmikuuta 2022

Oscar-sarja, osa 4: Diktaattori

Charles Chaplinin Diktaattori (The Great Dictator, 1940)

Erikoisuuksia Oscar-palkinnon historiasta

Vaikka ns. kaksoisrooleja pidetään yleisesti näyttelijän virtuositeetin suurimpana koetinkivenä, vain kaksi näyttelijää on palkittu Oscarilla kahden eri hahmon taituroinnista samassa elokuvassa - eikä kumpikaan kuulu lajin suurimpiin klassikoihin.

Vuonna 1931/32 Fredric March voitti pystin Rouben Mamoulianin Tri Jekyll & Mr. Hyde -versiosta. Ja vuonna 1965 kaksoisroolistaan melko unhoon jääneessä Jane Fonda -länkkärissä Paukkurauta-Kati (Cat Ballou) palkittiin Lee Marvin.

Näin esimerkiksi Peter Sellersin legendaarinen kolmoisrooli Tohtori Outolemmessä jäi vaille palkintoa. Vuonna 2002 Nicolas Cage sai ehdokkuuden taiturimaisesta esityksestään komediassa Adaptation. Jeremy Irons puolestaan on sanonut, että noutaessaan Oscarin suggeroivasta roolistaan psykologisessa jännärissä Onnen kulissit (1990), hän sydämessään vastaanotti sen hieman aikaisemmin julkaistusta David Cronenberg -klassikosta Erottamattomat. Ironsin tulkinta identtisistä kaksosista on lajin huippuja. Kokonaan oma tapauksensa on kaikkien aikojen suurimpiin komedioihin kuuluva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), jossa nerokas Alec Guinness vetäisee kahdeksan roolia, joilla kullakin on aivan oma luonteensa. Guinnessin tour de force on edelleen vertaistaan vailla - mutta Akatemialta se jäi kokonaan huomaamatta.

Mutta, elokuvan historian kuuluisimmasta kaksoisroolista vastaa silti Charles Spencer Chaplin.

"Kaikkien erityisten ansioittensa ohella Diktaattori on vertaansa vailla oleva ilmiö, suurenmoinen tapaus ihmiskunnan historiassa. Aikakautensa suurin klovni ja rakastetuin henkilö uhmasi peittelemättä miestä, joka oli kiihotuksellaan saanut aikaan enemmän pahaa ja inhimillistä kärsimystä kuin kukaan toinen uuden ajan historiassa". Näin David Robinson Chaplin-elämäkerrassaan vuonna 1985.

Kuka on kaikkien aikojen suurin elokuvantekijä? En tiedä. Joku - en kuollaksenikaan saa päähäni kuka - aloitti vastauksensa ikuisuuskysymykseen suurin piirtein tähän tapaan: "Jätetään Chaplin pois tässä yhteydessä, sillä hän on kaikkien yläpuolella." Diktaattorin syntyvuosina 1938-40 viisikymppinen Chaplin oli voimiensa huipulla. Hänen viimeisin työnsä, Nykyaika (1936), oli täydellinen taiteellinen triumfi: rikkainta, syvällisintä ja hauskinta, mitä hän oli koskaan valkokankaalle luonut. Miimikkona Chaplin oli tahallaan jäänyt jälkeen ajastaan: Diktaattorissa hän astui aikaansa edelle tavalla, joka on yhä ainutkertainen seitsemännen taiteen historiassa.

Hän teki sen tyylillä ja jokaisen rippeen itsestään antaen. Diktaattori Hynkelin raivopuheiden loputon uusiminen paahtavassa helteessä veti Chaplinin kipurajan yli - mutta silti hän jatkoi. Eikä hänen olisi suinkaan tarvinnut tuossa iässä itseään rääkätä. Olihan hän jo saavuttanut enemmän kuin kukaan voi uneksia mitä tulee arvostukseen, taiteellisiin voittoihin tai taloudelliseen menestykseen. Mutta silti hän jatkoi, päivästä toiseen.

Diktaattorin tuotanto kesti 168 päivää.

Diktaattori on fantastinen komedia täynnä huikeita gagejä, fantastinen elokuva, jonka pariin voi palata milloin vain, kuinka monta kertaa tahansa pajatson tyhjenemättä - ja vielä enemmän. Se on lippu, jonka kantaja "sotii" sotimista vastaan kaikin elokuvan ja inhimillisen ilmaisun keinoin, jokaisella kohtauksellaan, jokaisella kuvallaan. Se on millimetrintarkka tyrannin ruumiinavaus, joka paljastaa itsevaltiuden ja itserakkauden erottamattomat siteet sekä hinnan, joka tästä liitoksesta koituu koko ihmisyydelle. On olennaista, että Diktaattori on komedia, sillä minä tahansa muuna vastenmielisyys, jota se huokuu sodanlietsojia, fasisteja, valloittajia ja "vahvoja miehiä" kohtaan, kävisi sietämättömäksi. Se on säilynyt ajankohtaisena yli 80 vuotta, ja tänä päivänä maailma kaipaa pikku kulkuria kipeämmin kuin koskaan. Mutta missään ei näy ketään, joka mahtuisi noihin ylisuuriin kenkiin.

Diktaattori on yhä intohimoisin puheenvuoro rauhan puolesta, mitä elokuva tuntee. Samalla se on esikuva kaikille elokuvallisille tutkielmille propagandan mädästä luonteesta. Sen lievästi ilmaistuna kuuluisa loppukohtaus on kaiken kirjallisuuden kuuluisimpia rauhanpuheita. Sitä pitäisi näyttää koululaisille kaikkialla kaiken aikaa. Se pesee aivot puhtaaksi liasta.

Chaplin sai suurenmoisesta näyttelijäsuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden. Diktaattori valloitti ehdokkuudet myös neljässä muussa kategoriassa.

Chaplinin historia Oscareitten kanssa on ainutlaatuisen paranoidi, paremman sanan puutteessa. Paperilla hän kyllä näyttää saaneen peräti kolme pystiä, mutta lähemmässä tarkastelussa yksikään niistä ei ole "oikea" Oscar.

Aivan ensimmäinen Oscar-gaala 1920-luvun lopulla oli vielä enemmän tai vähemmän kevytmielistä puuhastelua aivan eri pohjalta kuin nykyjärjestelmä. Chaplin oli julkaissut hulvattoman Sirkus-komedian, ja alustavasti elokuvalle oli varattu nippu ehdokkuuksia. Jossain vaiheessa kuitenkin Chaplinin nimi pyyhittiin kaikkialta pois, sillä silloinen raati päätti jakaa Chaplinille erityishuomionosoituksena kunniapalkinnon mestarin laaja-alaisuudesta ohjaajana, kirjoittajana, näyttelijänä ja tuottajana.

Vasta vuonna 1972 Chaplinille myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään.

Ja seuraavana vuonna hän voitti yhden historian erikoisimmista Oscar-palkinnoista. Se tuli musiikista vuoden 1952 Parrasvaloihin: poliittisista syistä elokuvaa ei ollut tuotu aikanaan levitykseen Yhdysvalloissa; Akatemian tuolloiset säännöt määräsivät, että ehdokkuuksia voivat tavoitella kaikki elokuvat, jotka ovat olleet kalenterivuoden aikana esillä losangelesiläisessä elokuvateatterissa. Ja Parrasvalot sai viimein Hollywood-ensi-iltansa 1972. Akatemia on sittemmin muokannut sääntöjään näiltä osin, eikä vastaavaa periaatteessa voi enää tapahtua.

Sotavuoden 1941 gaalassa Chaplin hävisi näyttelijänä James Stewartille, jonka kaikella muotoa arvostettava työ Skandaalihäissä (The Philadelphia Story) ei edes omana aikanaan kestänyt millään vertailua. Mutta Stewart oli useimmille paljon turvallisempi valinta. Stewart kohosi Toisen maailmansodan aikana armeija-arvoltaan korkeammalle kuin kukaan toinen hollywoodilainen ja signeerasi myöhemmin tukun roolisuorituksia, jotka pyyhkivät Skandaalihäillä pöytää.

Käsikirjoittajana Chaplin hävisi kylläkin toiselle koomiselle nerolle, Preston Sturgesille, jonka poliittinen satiiri The Great McGinty oli kiistatta vuoden parhaita elokuvia. Mutta sen maine ei ole kestänyt edes Diktaattorin varjon vertaa.

Parhaan elokuvan Oscarin (johon tulenaralla Diktaattorilla ei kyllä ollut todellisia mahdollisuuksia ajan olosuhteissa) Chaplin hävisi Hitchcockin persoonattomimpiin töihin lukeutuvalle Rebeccalle, jonka jännityksen mestari oli tehnyt tilauksesta Selznickille. Tämä oli selkärangattomuuteen asti turvallinen valinta, missä Hollywoodin sisäpiiri katsoi vain itseensä. Rebecca löi kilpailussa jopa John Fordin mestariteoksen Vihan hedelmät, joka sekin katsottiin kai liian rehelliseksi.

Ja näin se sitten meni. Hollywoodilta jäi jälleen kerran tilaisuuden ollessa käsillä maailma muuttamatta. Kukaan ei uskaltanut tosissaan sanoa mitään. Hyräilivät vain la la landiä.

Moraalisesti oikein onkin, ettei pikku kulkurille työnnetty pussin painoksi patsasta, joka olisi vain tehnyt matkan teosta raskaampaa. Kulkurillehan patsaat on tehty yösijoiksi...



maanantai 21. helmikuuta 2022

Seksiä, valheita ja Kultaisia Palmuja

Steven Soderberghin seksiä, valheita ja videonauhaa (sex, lies and videotape)

Pirkanmaan elokuvakeskuksen pyörittämä Arthouse Cinema Niagara on koko maakunnan tärkein elokuvateatteri jo yksistään siitä syystä, että se ainoana tarjoaa kahdesti vuodessa vaihtoehdon nykyaikaiselle digielokuvalle esittämällä arkistosarjoissaan elokuvia 35 mm:n filmiprojektioina. Samalla nämä KAVIN kanssa toteutetut klassikkonäytökset näyttävät pilkahduksia elokuvan historiaan.

Tämän kevään erinomainen ohjelma:

14.2. Steven Soderbergh: SEKSIÄ, VALHEITA JA VIDEONAUHAA (Sex, Lies And Videotape, USA 1989)
21.2. Luchino Visconti: TUHON TÄHDET (Vaghe stelle dell´Orsa…Italia/Ranska 1965)
28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Arkistosarja alkaa huipulta: Kultaisella Palmulla palkittu seksiä, valheita ja videonauhaa on upea elokuva.



Perusasetelma on klassinen. Andie McDowell ja Peter Gallagher ovat hyvin toimeentuleva aviopari: Andie on estynyt ja frigidi, Peter taas narsistinen lakimies, joka pettää vaimoaan tämän hedonistisiskon kanssa. Huolella rakennetut kulissit saapuu murtamaan huikeasti näyttelevä James Spader, Peterin opiskelutoveri yhdeksän vuoden takaa, johon Andie ihastuu.

Tiukoissa raameissa ekonomisesti työskentelevä Soderbergh keskittyy vain näihin neljään ihmiseen rajaten lähes kaikissa kohtauksissa ulkopuoliset pois. Useimmat elokuvansa myös kuvannut ja leikannut auteur on vain harvoin ottanut kynän käteen, yhtenä poikkeuksena esikoinen: skenaario on niin häikäisevän hieno, että syntyy kiusaus väittää tekijän sanoneen siinä kerralla kaiken olennaisen.

Onnistuminen syntyy kiinnostavasta perustarinasta, jonka sisällä näyttelijöillä oli vapaus muokata dialogia suuhun sopivaksi. Onnellisten tähtien alla syntynyt elokuva sai saumattomasti yhteen sopivan ensemblen.

Siksi elokuva tuntuu käsin kosketeltavan todelta. Soderbergh tutkii ihmiskäyttäytymistä kuin ulkopuolinen tarkkailija eri kulmista valottaen; mutta kaikki kiertyy pääteesin ympärille: miten epätasapainoinen suhde seksiin saa ihmiset valehtelemaan toisilleen.

James Spaderin näyttelijäpalkinto Cannes'ssa tuli siitä taituruudesta, millä hän puhaltaa hengen Grahamiin, joka on muuten vaarassa jäädä akateemiseksi. Syvien traumojen kanssa tasapainoileva parannuksen tehnyt patologinen valehtelija ei suostu muiden kolmen tapaan valehtelemaan - paitsi itselleen. Omalaatuiseksi selviytymismekanismiksi hän on kehittänyt kuvausprojektin, eräänlaisen privaatin dokumenttisarjan, jossa hän haastattelee videolle tapaamiaan naisia näiden seksikokemuksista. Näin hän voi olla muiden edessä näennäisen suora ja rehellinen, ja silti ylläpitää tunnemuuria. Kunnes hänet haastaa älykäs, avioliittoonsa turhautunut nainen. Ja äkkiä alkavat näkymättömät muurit sortua vähän joka puolella.

Soderberghin oman tunnustuksen mukaan seksiä, valheita ja videonauhaa on vieraantuneen nuoren miehen työ. Siinä määrin, ettei hän tiennyt miten iloita elokuvan yllättävästä menestyksestä Ranskan Rivieralla (ja myöhemmin lippuluukuilla, missä elokuva toi budjettinsa takaisin 30-kertaisesti). Esikoisohjaus käynnisti paitsi ohjaajansa myös neljän päänäyttelijänsä urat ja on jälkianalyyseissä paljastunut vaikutusvaltaiseksi airueksi, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen huikeata amerindieaaltoa. Aikaansa edellä ollutta teosta voidaan hieman romantisoiden jopa pitää ensimmäisenä 90-lukulaisena amerikkalaiselokuvana.

Aikaansa edellä siinä määrin, että se tuntuu yhä tuoreelta ja uniikilta, vaikka samoja teemoja on pyöritelty lukemattomissa vähäisempien kykyjen tuotoksissa. seksiä, valheita ja videonauhaa - upea nimi, jolle on tehtävä oikeutta kirjoittamalla se soderberghiläisittäin tyyliteltynä - kolahtaa edelleen myriadeilla tasoilla. Ohjaajan maanmiehet eivät olleet ihan ajassa. Vuoden 1989 ensi-illaksi leffassa puhutaan harvinaisen suoraan mm. masturboinnista. Ehkä siksi monet elokuvasta pitäneet ammattikriitikotkaan eivät osanneet ottaa teosta haltuun: elokuvan julisteessa lainattu kriitikko julistaa "vuoden hauskinta komediaa". Vaikka seksiä, valheita ja videonauhaa onkin viihdyttävä ja aika ajoin huvittava (varsinkin kun kankaalla häilyy Steven Brillin maan mainio baarikärpänen), se on pohjimmiltaan vakava työ aidoista aiheista. Huumorikin on läpeensä happaman ironian maustamaa.

Merkkiteoksen menestys Euroopassa on helppo ymmärtää. Soderberghin, jonka sukujuuret johtavat Ruotsiin ("Staffan Söderberg"?) ja Italiaan, tyylissä on paljon vaikutteita eurooppalaisesta perinteestä: Ingmar Bergmanista ja varsinkin puheliaasta ranskalaisesta tapakuvauksesta. Eräät asetelmat tuovat mieleen Claude Sautet'n, muiden ohessa. Henkinen miljöö on silti väärentämättömän amerikkalainen.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Steven Soderbergh on luonut ainutlaatuisen uran amerikkalaisena elokuvantekijänä. Hän ei ole pelännyt riskejä ja epäonnistumisia. Epäonnistumisetkin ovat olleet järjestään kiinnostavia epäonnistumisia, joissa voi vilpittömästi nauttia Soderberghin hiotusta tekniikasta, jossa ei ole mitään tarpeetonta. Tähänastisena pääteoksena voinee pitää majesteettista The Knickiä, jonka Soderbergh toteutti 20-osaisena televisiolle, leikaten ja kuvaten itse jokaisen jakson, mitä voi pitää lähes yli-inhimillisenä suorituksena. Musiikin siihen, kuten videonauhaan, teki verraton Cliff Martinez.

Silti seksiä, valheita ja videonauhaa on tekijänsä hienoin työ tähän mennessä. Ja sellaisena eräänlainen lupaus, jota Soderbergh ei ole vieläkään täysin lunastanut.

maanantai 23. syyskuuta 2019

Syksyn arkistosarja Niagarassa: katsaus (2019)



Tampereen paras elokuvasarja on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan syksyn maanantai-illoista 12 on pyhitetty Niagarassa 35-milliseltä filmiltä esitettäville klassikoille tai muuten vain vanhoille leffoille. Alkaen tänään. Ikävä kyllä, elokuvat joudutaan edelleen esittämään kela kerrallaan valkokankaan hiljentyessä puoleksi minuutiksi parinkymmenen minuutin välein. Näin pyritään säästämään yhä arvokkaammaksi käyviä filmikeloja. Eihän se silti ihanteellista ole. Kuten ei tietysti sekään, että Tampereen kokoisessa kaupungissa - Pohjolan suurimmassa sisämaakaupungissa - nähdään vuodessa vain 24 arkistoklassikkoa vuodessa. Mutta "tätä tämä on", sano.

Tällä kertaa valikoima nojailee vahvahkosti tuttuihin, yleisön rakastamiin klassikoihin ryyditettynä parilla kulttifilmillä. Varsinaisia elokuvahistoriallisia harvinaisuuksia mahtuu mukaan yksi kappale: sarjan ainoa naisohjaus - eikä se yllättäen ole kunnianosoituksen ansaitsevan Agnés Vardan tuotannosta. Muita paikallaan olevia kunnianosoituksia sentään löytyy sieltä täältä.

Tilastollisesta näkökulmasta arkistosarjan elokuvien keski-ikä on valitettavan nuori. Vanhin elokuva saapui ensi-iltaan 1955, joten tuommoinen noin puolikas elokuvahistoriasta jää pimentoon. Toisaalta uusimmalta leffalta löytyy ikää jo 27 vuotta. Neljällä näytteellä todella rasittavaa nostalgiahuumaa nauttiva 80-luku on yliedustettuna. Myös 70-luku saa neljä edustajaa, joten nämä kaksi vuosikymmentä vievät 2/3 sarjasta.

Maantieteellisesti sarja jakautuu ennalta arvattavasti englannin hallitessa dialogia; Yhdysvallat saa neljä, Iso-Britannia kolme paikkaa. Euroopasta kajahtaa kertaalleen Ranskasta, Espanjasta, Neuvostoliitosta ja Suomesta. Aasian ainut edustaja tulee Hong Kongista.

Sarjan elokuvat lyhyesti:

23.09.  Ian MacNaughton: MONTY PYTHONIN PAREMMAT PILAT -S- (UK, 1971, 88 min.)

Legendaarisen komediainstituution huippukaudella tehty sketsikokoelma valkokankaita varten. TV-sketsien parhaita elokuvamuotoon uudelleen kuvattuna. Harvoin kankaalta näillä lakeuksilla nähty, ei ehkä kovin omaperäinen elokuvana, mutta nerokasta komediaa yhtä kaikki.

30.09.  Gus Van Sant: DRUGSTORE COWBOY -K16- (USA, 1989, 102 min.)

Huippulahjakas amerikkalainen teki ehkä tuoreimmat elokuvansa 90-luvun molemmin puolin. Yhdessä Matkalla Idahoon -teoksen kanssa nämä muodostavat eräänlaisen pienen budjetin diptyykin laitapuolen kulkijoista. Matt Dillonin tähdittämässä ryöstelyajelehtelussa tarina on alisteinen vahvasti luodulle tunnelmalle. Amerikkalaisen unelman varjopuolta tallensi vähän yllättäen Robert Yeoman, joka sittemmin on kuvannut kaikki Wes Andersonin visiot.

07.10.  Russell Mulcahy: HIGHLANDER – KUOLEMATON -K16- (UK, 1986, 117 min.)

Sarjan huonoin elokuva on helppo löytää tästä kohtaa. Australialainen Mulcahy kuuluu elokuvahistorian kehnoimpiin ohjaajiin ja Christopher Lambert heikoimpiin näyttelijöihin. Skotlannissa patriootti Sean Conneryn suojeluksessa toteutetusta pöhköstä fantasiasta sukeutui videoiden kautta ilmiö vailla vertaa. Fanipohja koostunee noin 99 %:sesti  tuolloin nuorista miehistä. Mutta kaikkihan Highlanderin tuntevat, joten klassikko mikä klassikko.

14.10.  Carlos Saura: KORPPI SYLISSÄ -K16- (ESP, 1976, 108 min.)

Ja heti seuraavana maanantaina nähdään kenties sarjan paras elokuva. Useasti ja täysille katsomoille Niagarassa nähty mestariteos kestää kyllä kulutusta. Helposti lähestyttävää taidetta lapsuuden muistoista.

Kuvahaun tulos haulle ana torrent cria cuervos

21.10.  Jerry Zucker: GHOST – NÄKYMÄTÖN RAKKAUS  -K12- (USA, 1990, 127 min.)

Ehkei Ghost koskaan hyvä leffa ollutkaan, mutta aikaa se ei ainakaan ole kestänyt järin hyvin. Ilmestyessään se osui yleisön suoneen romantiikan, fantasian ja komedian sekoituksellaan: Ghost oli jättimäinen hitti, jonka näkivät kaikki. Patrick Swayze ja Demi Moore ovat valitettavan huonoja, mutta Whoopi Goldberg sai hyvitys-Oscarin jäätyään palkinnotta paljon vaikuttavammasta työstä Spielbergin Häivähdys purppuraa -ohjauksessa. Ghostiin saatiin mukaan Spielbergin hovileikkaaja Walter Murch. Goldbergin lisäksi Oscarin voitti käsikirjoittaja, mitä on kyllä vaikea niellä. Ohjaaja Zucker teki ennen Ghostia aikakauden hauskimmat amerikkalaiset komediat, kuten Hei, me lennetään! ja käytännössä lopetti uransa tähän megahittiin.

28.10.  Tony Maylam: SPLIT SECOND – SAALISTAJA -K16- (UK, 1992, 91 min.)

Sarjan harvemmin nähtyihin löytöihin kuuluva scifi-trilleri on mukana muistokirjoituksena heinäkuussa kuolleelle Rutger Hauerille. Predator 2:lle ja Blade Runnerille velkaa oleva, Lontoossa tapahtuva mysteeri saattaisi toimia heikommankin tähden varassa, mutta Hollannin suuri poika kantaa projektin maaliin.

04.11.  Nicholas Ray: NUORI KAPINALLINEN -K12- (USA, 1955, 111 min.)

Sarjan ainoa virallinen "elämää suurempi elokuva" on sekin usein nähty. Siihen on syynsä, että Nicholas Rayn kuuluisimman työn mainetta ei enää horjuta mikään, mutta jos se nyt tämän kerran sallitaan, niin elokuvallisesti Nuori kapinallinen tuskin on Rayn paras. Aika on vähän puraissut, ja esimerkiksi sinänsä upeasti näyttelevä James Dean on 24-vuotiaana liian vanha esittämään 16-vuotiasta. Mutta Nuori kapinallinenhan ei varsinaisesti ole elokuva, vaan romanttinen Näky, joka kiteyttää kokonaisen sukupolven tunnot.

Kuvahaun tulos haulle james dean a rebel without a cause

11.11.  Alan J. Pakula: KLUTE – RIKOSETSIVÄ -K16- (USA, 1971, 115 min.)

Merkillinen Chandler-pastissi, joka on nimetty sivuhenkilön mukaan. Donald Sutherland on kyllä Klute, mutta huomion varastaa näyttävimmät kohtauksensa paikan päällä improvisoinut Jane Fonda, jolle ojennettiin ensimmäinen kahdesta Oscaristaan. Pakula oli erittäin lahjakas ohjaaja. Tässä hän käyttää tehokkaasti taaksepäin suuntautuvia kamera-ajoja.

18.11.  Julija Solntseva: RUNOELMA MERESTÄ -S- (NL, 1958, 109 min.)

Tämän kertaisen arkistosarjan helmi löytyy tästä liian harvoin esillä olleesta neuvostoklassikosta. Solntseva ohjasi toisiinsa lomittuvien kertomusten mosaiikin kaksi vuotta aiemmin  kuolleen aviomiehensä Aleksandr Dovzhenkon käsikirjoituksesta. Dovzhenko muodosti Eisensteinin ja Pudovkinin  kanssa neuvotoelokuvan kuuluisan mestaritrion. Solntseva oli itsekin niin hieno elokuvantekijä, että näiden kahden rinnalle nousee elokuvantekijäavioparina vain Demy & Varda.

25.11.  Rauni Mollberg: MILKA -K16- (FIN, 1980, 110 min.)

Timo K. Mukan Tabu-romaanin kohahduttava filmatisointi oli paitsi kaikkea muuta myös ilmestymisvuotensa kolmanneksi katsotuin kotimainen. Helena Yläsen mukaan Milka ei ole helppo eikä mukaansa tempaava, mutta palkitseva.

Kuvahaun tulos haulle irma huntus

02.12.  Jean-Pierre Melville: PUNAINEN YMPYRÄ -K12- (FRA, 1970, 141 min.)

Vuosikymmenten myötä Punainen ympyrä on noussut Melvillen tunnetuimmaksi työksi. Yhtä aikaa vaativa ja suggeroiva, eeppinen ja ankara kiteytys ohjaajan pääteemoista: rikos ja rangaistus, lainrikkojan ja lainvalvojan olematon ero, yhteiskunnan illuusio, miehisyyden koodisto. Alain Delon on suurenmoinen, kuten ovat Yves Montand ja muut, mutta suorapuheinen "patruuna" haukkui muut apulaisensa vaikeassa ja isossa tuotannossa lyttyyn. Vain järjestäjä ja rekvisitööri saivat kehuja. Niinpä Melville lienee tosiasiallisessa vastuussa monella muullakin osa-alueella.

09.12.  Wong Kar-Wai: AS TEARS GO BY -K18- (HK, 1988, 102 min.)

Sarjan ainoa esikoisohjaus kantaa esikoisohjauksen tyypillisiä hyveitä ja paheita. WKW aloitti lupaavasti ja nousi muutamassa vuodessa huipulle. Tässä näytteessä on vielä runsaasti ajalle tyypillisiä Hong Kong -gangsterointien maneereita, mutta paljon myös aivan omalaatuisia tunnelmatuokioita - joissa kerta toisensa jälkeen tuntuu soivan Take My Breath Away. Miksi?

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Cin cin, Cinemadrome!

Kuvahaun tulos haulle hard ticket to hawaii
Tyypillisiä havaijilaisia

Kippis ja skool! Cinemadrome täyttää 18 tänä viikonloppuna. Näin se ansaitsee kaikki oikeudet ja velvollisuudet, mitä täysi-ikäiselle elokuvatapahtumalle kuuluu; vaikka eipä 'Drome ole koskaan välittänyt muodollisista rajapyykeistä, vaan on rohkeasti reilusti alaikäisenä sukeltanut päihteiden, pornon ja kyseenalaisen splatterin maailmoihin, nuorna-vitsa-väännettävä-asenteella. Hyvä niin.

Rajapyykki tai ei, Cinemadrome juhlii merkkipaalua kiinnostavalla seitsemän elokuvan valikoimalla, josta löytyy niin ensi-iltaa, kanonisoitua klassikkoa kuin piristävää eklektisyyttäkin. Viimeksi mainittua puolta edustaa etenkin perjantai-illan huima löytö Andy Sidariksen kriitikoiden katseita välttelevästä oeuvresta: Hard Ticket to Hawaii (1987). Sidaris löysi 80-luvun juppihengessä markkinaraon halvalla tehdylle toimintaviihteelle, missä luonnonmaisemat ja hyvännäköiset näyttelijämallit olivat kaikki kaikessa. Nopeasti rahat pois -periaate ei ole omiaan synnyttämään ajan hammasta kestävää jälkeä, mutta niin vain Cinemadromessa nähtävä Kovaa peliä Havaijilla (IMdB-arvo 4,6!) on noussut kvasikulttiasemaan, koska entinen Playerin basisti Ronn Moss heittäytyi ennakkoluulottomasti päätähdeksi ennen ryhtymistään Ridge Forresteriksi. Tämä kannattaa katsoa, koska sitten voi jättää väliin Sidariksen 11 muuta ohjausta. Eikä niistä muista - tai mistään muualtakaan - löydy vastaavaa frisbeen hyödyntämistä.

Havaijin lämppäreinä nähdään Paul Verhoevenin häijyn satiirinen Robocop (1987) ja maailmanensi-iltaan saapuva Stephen King -jorina Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 2019). Ensin mainittu natisee liitoksistaan eikä ole kaikin osin vanhentunut kovin kauniisti verrattuna vaikkapa Terminatoriin tai Predatoriin, mutta on silti pirullisen tehokasta provoilua. Varsinkin Verhoevenin juppiyhteiskunnan piikittely kestää kulutusta. Viihtyminen taattu. Jälkimmäinen puolestaan on kenties kaivattukin uusinta 30 vuotta vanhasta Mary Harronin ohjauksesta, joka kuuluu kymmenien King-filmatisointien häntäpäähän. Ja ovathan kirotut hautausmaa -tarinat melkein pakkokatsottavaa.

Lauantaina 'Drome pistää vitosvaihteen silmään, sillä diginä nähtävä Alien (1979) on ohjelmiston vähiten kiinnostava täky. Paljon harvemmin nähtyjä löytöjä ovat muut, joihin kuuluu vuoden 1959 The Tingler eli Värisyttäjä. Tämä on legendaarisen helppoheikin ja show-miesten kuninkaan William Castlen 41. ohjaustyö, halvalla, nopeasti ja hurtisti tehty, auteurin luovimmalta kaudelta. Robb Whiten "kirjoittama" tarina kuuluu siihen loiskauhun alagenreen, josta David Cronenberg, John Carpenter ja muut muovasivat body horrorin ikimuistoisimmat helmet. Castlen leikkisämpi tyyli vetoaa muin avuin. Aikanaan parhaissa teattereissa onnekkaimmat katsojat saivat kokea aitoja sätkyjä istuimiinsa piilotetuista "värisyttäjistä". Värisyttäjä kuuluu sarjaan 10 001 elokuvaa, jotka on nähtävä elämänsä aikana.
Kuvahaun tulos haulle rodan
Mies kumipuvussa vai ei?

Cinemadromessa nähdään myös kaksi taideteosta filmiltä. Nykyolosuhteissa tämä on kulttuuriteko jo itsessään, puhumattakaan siitä, että ko. valinnat ovat toki poimintoja elokuvahistorian korkeimmilta lehtereiltä.

Cyborg (1989) vie meidät ohjaajansa kautta takaisin Havaijille, sillä Albert Pyun syntyi tuolla tulivuoristoisella saariryppäällä vuonna 1954. Ja tekee elokuviaan edelleen, yleisön pyynnöistä välittämättä. Jean-Claude Van Dammen tähdittämä kulkutautinen apokalypsi kuuluu Nukkemiehen (1991) ohella Pyunin tunnetuimpiin rykäisyihin. Syntisen halvalla toteutettu actioner tuotti budjettinsa monikymmenkertaisena takaisin ja takasi sekä elokuvantekijän että tähden uran jatkumisen.

Cinemadromen päättää kunnianarvoisa Ishirô Honda. Kunnianarvoisa, koska hänen ideoimallaan Godzilla-myytillä rahastetaan tänäkin päivänä. Ohjaajan 15. työ, Rodan, tuntematon vihollinen (Sora no daikaijû Radon, 1956) jatkaa Gojiran viitoittamalla tiellä louhien pelkotiloja siitä, mitä tapahtuu, kun menneisyyteen haudattuun ja luonnon järjestykseen kajotaan. Rodanin (vai onko se sittenkin radon?) mukaan silloin vapautuu jättiläismäisiä hyönteisiä ja esihistoriallisia lentoliskoja, jotka tuhoavat tieltään kaiken ihmisen suurella vaivalla rakentaman; simppelin ajatuksen voima piilee kuitenkin sen vertauskuvallisissa, esimerkiksi ihmismielen alitajuntaan rinnastuvissa tulkinnoissa.

Kampai!

torstai 24. tammikuuta 2019

Dokumentaristit astuvat parrasvaloihin

Miia Tervon Aurora (ensi-ilta 25.1.2019)
Katja Gauriloffin Baby Jane (ensi-ilta 8.3.2019)

Kuvahaun tulos haulle baby jane elokuva
Harvinaisen sattuman kautta valkokankaille saapuvat muutaman viikon sisällä kahden upean naisdokumentaristin ensimmäiset pitkät näytelmäelokuvat; kaiken lisäksi molemmat tekijät ovat lähtöisin Lapista. Mutta, elokuvauutuudet itsessään voisivat tuskin erota toisistaan enempää. Onnistumisen tasot sijoittuvat nekin janan eri päihin.

Koska hämärä kritiikki ei ole koskaan hyödyttänyt ketään, niin sanotaan suoraan: Baby Jane on aika pahasti epäonnistunut elokuva.

Tämä on ihan okei. Baby Jane ei kaadu yrittämisen puutteeseen, huonojen elokuvien pienimpään yhteiseen nimittäjään. Eikä se varsinkaan kompastu lahjakkuuden puutteeseen. Joskus elokuva ei vaan toimi parhaista aikomuksistakaan huolimatta. Ohjaajan seuraavaa kannattaa odottaa.

Baby Jane ei ole "esikoiselokuva": Katja Gauriloffin kaksi ensimmäistä pitkää ovat tämän vuosikymmenen parhaat kotimaiset dokumenttielokuvat. Dokumentaristeina aloittaneista kasvaa usein sukupolvensa hienoimpia elokuvantekijöitä (esim. Hirokazu Kore-eda), mutta Baby Jane osoittaa, ettei siirtymä fiktion puolelle aina suju kivuttomasti.

Samaan aikaan Miia Tervo kerta kaikkiaan räjäyttää pankin, sillä Aurora on mestariteos, joka "esikoisena" hakee vertaistaan suomalaisen elokuvan historiassa.

Siinä missä Gauriloffin kolme pitkää elokuvaa ovat kaikki erilaisia, on Aurora erehtymättömän tunnistettavasti Tervon käsialaa. Gauriloff on lähtenyt kääntämään elokuvaksi romaania, kun Aurora on kirjoitettu suoraan elokuvaksi. Baby Janesta aistii, että ohjaaja kamppailee saadakseen oman äänensä kaikumaan Sofi Oksasen tarinassa. Tuloksena on kohtauksia, joiden kunnianhimoisuus muistuttaa Säilöttyjä unelmia - ja Kuun metsän Kaisa -teoksien omaperäisistä visioista, mutta jäävät epätäydellisiksi ja teennäisiksi, luullakseni koska niistä puuttuu tekijän omakohtaisuus. Muutenkin jälleen tänä vuonna Jussi-ehdokkaaksi asetetun Heikki Färmin merkillisen valju työ saa aavistelemaan, ettei huippukuvaaja ole kokenut aihetta omakseen. Näyttelijät kyllä antavat aivan kaikkensa, mutta rentous puuttuu. Roosa Söderblomin intuitiivinen, kokemattomuutta henkivä näytteleminen ei mene kunnolla yhteen Maria Ylipään tarkoin tutkitun, analyyttisen tekemisen kanssa. Toisin kuin Aurorassa, Baby Janen henkilöihin ei samastu.

Sekä Tervo että Gauriloff kuvaavat naisia. Nuoria ja ongelmaisia. Baby Janessa Jonna rakastuu Helsingissä Pikiin, joka kärsii pahasta paniikkihäiriöstä. Rovaniemeläinen Aurora puolestaan on menettänyt liian aikaisin äitinsä ja joutuu huolehtimaan alkoholisoituneesta reppanaisästään, samalla kun tiedostamattaan yrittää bilettää itsensä ennenaikaiseen hautaan. Tielle kävelee Darian, iranilainen pakolainen, joka haluaa joko kuolla tai mennä naimisiin. Molemmissa elokuvissa juhlitaan railakkaasti elämän turhuutta, mutta vain toisessa löydetään sateenkaaren päähän.
Kuvahaun tulos haulle aurora elokuva
Ehkä Baby Jane ei vain syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä Aurora taatusti syntyi. Aurora ei sekään ole "esikoinen". Tervonkin jo lähes 15 vuotta kestänyt ura elokuvantekijänä on tehnyt hänestä yhden maan rakastetuimmista "lyhäreiden" ohjaajista.  Tervon kaikki lyhytkuvat on palkittu Tampereella. Lumikko voitti koko roskan, festivaalien Grand Prix'n, ja on edelleen tämän vuosikymmenen tärkein kotimainen lyhytdokumentti, yhtä täysipainoinen taideteos kuin mikä tahansa ylistetty kokopitkä.

Aurora muistuttaakin Tervon aikaisemmista läheisimmin Lumikkoa, vaikka yhtymäkohdat jäävätkin nuoreen naiseen huomion keskipisteessä sekä lumiseen maisemaan. Mutta katse on sama.

Aurora onnistuu niin harvinaisessa tempussa, että se on käytännössä ihme. Käsitellessään ajankohtaisia, yhteiskunnallisia "kipupisteitä", se ei hetkeksikään kangistu asiaelokuvaksi eikä saarnaa suurta Sanomaa. Tervo ei lähesty pakolaistilannetta tai sukupuolista tasa-arvoa ulkoapäin, tutkijan silmin, vaan lähtee henkilöistä itsestään, jotka saavat viedä katsojan sisään mainittuihin aiheisiin arkipäivän tasolla. Tämä on suurinta mahdollista humanismia valkokankaalla. Pikantiksi Auroran tekee se, että se on aivan tajuttoman hauska.

Hullun hyvää dialogia kirjoittavalla Tervolla riittää vitsejä ja piloja, mutta taika piilee niiden rytmityksessä ja ajoituksessa, joita ei voi kirjoittamalla selittää. Menkää itse katsomaan. Menkää katsomaan, mitä Miitta Sorvali tällä materiaalilla tekee, kuinka hän ensimmäisessä kohtauksessaan saa nauramaan yhdellä lauseella, jossa ei paperilla näytä edes piilevän mitään hauskaa. Tai katsokaa miten Juhaa esittävä Chike Ohanwe eläytyy rooliinsa kuin uskoisi, ettei enää ikinä saa mitään näin huikeaa tehdäkseen. Ehkä syystäkin.

Koko näyttelijäkastista huokuu rakkaus ohjaajansa kohtaan. Aurora saattaa liikkua ahdistavien asioiden äärellä, mutta Tervo saa näyttelijänsä rentoutumaan täydellisesti. Parhaana esimerkkinä ohjaajan kosketuksesta on miespäärooliin inspiroituneesti roolitettu Tuulensieppaajat-ohjaaja Amir Escandiri, jonka ei ilmoisna ikuna uskoisi esiintyvän ensimmäistä kertaa kameran edessä.

Siltikin, Aurora kuuluu Mimosa Willamolle, joka näyttelee kuin esittäisi itseään. Sanalla sanoen, roolisuoritus on täydellinen, ja Willamo on Suomen paras naisnäyttelijä. Eikä roolista puutu vaikeutta, kun Willamon pitää olla sekä koskettava että hauska; samaan aikaan tapahtumia tallentava kamera ja kameran kohde; toisaalta huolettoman rasistinen ja vailla moraalista kompassia, toisaalta koko jutun omatunto (puhumattakaan, että hänen täytyy pitää puolensa Sorvalia ja Hannu-Pekka Björkmania vastaan).

Auroran parhaana ystävänä Oona Airola katoaa myös rooliinsa sillä tavalla, että häntä ei oikein usko Hymyilevän miehen siivoksi maalaistytöksi. Siitä, että Tervon galleriassa riittää mehukkaita tyyppejä, todistaa hysteerisen hauska Pamela Tola kolmannen maailman ongelmat "sillai tosi vahvasti tuntevana" tuulipussina.

No, ovatko Gauriloff ja Tervo sitten "kasvaneet oikeitten elokuvien tekijöiksi", ja mitä se muka tarkoittaa? Sekä lyhytelokuvat että dokkarit ovat itsenäisiä lajeja, jotka vaativat yhtä täysipainoista paneutumista kuin fiktiotkin. Toisaalta, dokumenttielokuvien tuotannot ovat tavallisesti kevyempiä kuin näytelmäelokuvien. Pitkiä dokkareita voi tehdä jopa yhden henkilön voimin, kuten vakuuttavasti on todistanut esimerkiksi Gianfranco Rosi. Keksityt elokuvatarinat vaativat panostamista lavasteisiin, puvustukseen, meikkeihin - tai, kuten Mimosa Willamon tapauksessa, hiustenpidennyksistä vastaaviin. Palapelissä on enemmän osia.

Silti, monet elokuvantekijät ovat keskittyneet pelkästään dokumenttien tekemiseen ja yhtä monet tekevät molempia lajeja. Esimerkiksi Spike Leen tuotteliaalla uralla merkittävin ero dokumenttien ja fiktioiden välillä tuntuu olevan jälkimmäisten saama suurempi media- ja yleisöhuomio.

Tämän huomion merkitys jääköön itse kunkin ratkaistavaksi.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Espoo Ciné 2.2: Koiran vuosi

Wes Andersonin Koirien saari (Isle of Dogs)

Koirien saari                             蜻蛉
räjähdyttää tajunnan.               狂ひしづま
Kevät on täällä.                        三日の月

Japanissa on oikeasti kissojen saari. Itse asiassa kaksikin, mutta näistä maan keskiosan itäpuolella, Tyynessä valtameressä sijaitseva Tashirojima on se kuuluisa turistikatiska. Sen tuhatta katukissaa ruokkii väki, joka uskoo kissojen syöttämisen tuovan onnea.
Kuvahaun tulos haulle isle of dogs

Ei ole liian kaukaa haettu ajatus, että Wes Andersonin visionäärinen Koirien saari on saanut innoituksensa Tashirojimasta kääntäen asetelman niin nurin kuin mahdollista. Anderson sijoittaa tarinansa 20 vuoden päähän, jolloin eräässä Japanin prefektuurissa kissaihmiset ajavat todella kovaa koiralinjaa. Populistinen pormestari tekee kuonokuumeesta ja koiranuhasta (mitä termejä!) kärsivistä koirista syntipukkeja, jotka saavat kannettavakseen kansalaisten tyytymättömyyden. Viattomat ihmisen parhaat ystävät karkotetaan internoidaan Roskasaarelle odottamaan lopullista ratkaisua. Eräänä päivänä saarelle kirjaimellisesti rysähtää pormestarin ottopoika Akira etsimään omaa karvaturriaan.

Näin. Haluan uskoa, että Peter Greenaway hyväksyisi Koirien saaren, sillä vaikka se kertoo tarinan - vieläpä hyvin suoraviivaisen sellaisen -, teoksen sanoma, ajatus, ydin löytyy sen ei-tarinallisesta ilmaisuvoimasta. Joka on ilmiömäisyydessään täysin tyrmäävä. Berlíinissä elokuva palkittiin ohjauksestaan. Muita vaihtoehtoja - Kultaista Karhua lukuun ottamatta - tuomaristolla tuskin olikaan. Koirien saari, joka on upeampi kuin yksikään viime vuonna vuonna julkaistu amerikkalaiselokuva, ällistyttää nimenomaan mestarillisena ohjauksena.

Koirien saaressa Andersonin pikkutarkka kuvasuunnittelu naittuu unelmaliittoon hurjalla sykkeellä juoksevan kerronnan kanssa tavalla, joka käy ohjaajan eetoksen synteesistä. Joku suurista ranskalaiskriitikoista sanoi 1950-luvulla Aldrichin Kiss Me Deadlystä, että sen jokainen kuva sisälsi uuden idean. Samansuuntaisesti Koirien saari yllättää leikkauksesta toiseen yhä uusilla sommitelmilla ja rajauksilla. Näin visuaalisesti rikkaasta ja anteliaasta elokuvasta pääsee nauttimaan vain harvoin. Samalla Andersonin edellinen animaatio, Fantastinen Mr. Fox, paljastuu pelkäksi harjoitelmaksi. Siihenkin - isoista studioanimaatioista puhumattakaan - verrattuna Koirien saaren estetiikka käy epäröimättä vastahankaan genrelle tyypillisen makeilevuuden kanssa. Yksistään Koirien saaren väripaletti herättää turtuneet aistit kokemaan jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja leffalla on vetää hihastaan valtavan paljon muutakin ihailtavaa.


Koirien saaren rytmi puolestaan perustuu taiko-rummutukseen. Hengästyttävän musiikkimaiseman elokuvaan luonut Alexandre Desplat käyttää esikuvanaan taiko-mestari Kaoru Watanaben lyhyttä ja iskevää bagatellia, joka elokuvassa kuullaan kolmesti. Musiikki seuraa ja kehystää animaatiota lähes yhtäjaksoisesti huumaavalla tavalla.

Lopputulos on sanalla sanoen mestariteos. Olen nähnyt elokuvan kahdesti, ja voisin käydä katsomassa sen kerran viikossa, helposti. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Koirien saaresta kuoriutuu parhaiden elokuvien lailla yhä uusia kerroksia. Yhtäältä Koirien saari on simppeli vähemmistöjen puolustus ja vertauskuva rasismin seurauksista. Samalla se on 2000-lukua piinaavan poliittisen oikeistopopulismin ja massojen sumutustekniikoiden analyysi. Yhtä hyvin Koirien saari käy tarinasta ihmisen ja koiran välisestä siteestä, joka juontuu vuosituhansien taakse, sekä kunnianosoituksesta japanilaisen elokuvan verrattomalle perinteelle. Joka tapauksessa, Koirien saari on painavien teemojensa päällä mielettömän hauska, kekseliäs mielikuvituksen ja pilojen runsaudensarvi. Lisäksi se on kaunis, kuten kaikki koiria kuvaava lähtökohtaisesti on.

Jos koira on poissa, onko ihmisellä toivoa?
Kuvahaun tulos haulle isle of dogs

Marginalia

1) Aivan kestämätöntä massojen sumutusta on sekin, että Koirien saari tuodaan Suomeen kääntämättä sen otsikkoa. Suomalaisten elokuvalevittäjien on omalta osaltaan aika ottaa vastuu siitä, että englanti ei ole yksi maamme virallisista kielistä.
2) Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Yhdysvalloissa Koirien saari tuotti avausviikonloppunaan ällistyttävät 1,5 miljoonaa dollaria vain 27 teatterissa. Per teatteri -tuotoissa se haastaa jopa uusimman Marvel-tankin. Melkoista, vaikka nämä luvut eivät suoraan verrannollisia olekaan.
3) Valkokankaan jokaisen neliösentin hyödyntävä Koirien saari projisoidaan poikkeuksellisella tavalla, jotta tekstitys saadaan kokonaan kuvan ulkopuolelle. Hieno juttu. Koirien saari on kääntäjän painajainen, ja Marko Hartamo (?) tekee erinomaisen työn.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Pääsiäiskatharsis

Hugo Niebelingin Olisi parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta - Johannes-passio (Es wäre gut, daß ein Mensch würde umbracht für das Volk - Johannes-passion)

Pääsiäinen: tuo vuoden synkin aika juuri ennen porttien aukeamista Kevään puutarhaan, aika, jolloin joukko takapajuisia mystikoita pysäyttää koko maan muistellakseen jotakin, mitä ei tapahtunut kaksi vuosituhatta sitten.



Ironisesti nuo vuosituhansien takaiset legendat ovat inspiroineet osan länsimaiden ja koko ihmiskunnan suurimmasta taiteesta kuten ehkä taiteilijoista suurimman, säveltäjä Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Johannes-passion (1724). Siinä Bach esittää musiikin muodossa myytin Jeesus Nasaretilaisen kiinniotosta, tuomiosta ja kuolemasta sellaisena kuin se Johanneksen evankeliumissa kerrotaan.

Vuonna 1991 saksalainen dokumentaristi, teollisuuselokuvantekijä ja musiikkielokuvien spesialisti Hugo Niebeling (1931-2016) otti filmatakseen Bachin suurteoksen Speyerin yli 900-vuotiaassa, romaanista arkkitehtuuria edustavassa tuomiokirkossa.

Johdannon aikana nähdään näyttelijöiden saapuvan kirkolle ja valmistautuvan esitykseen; pukeudutaan rooliasuihin ja kerrataan tekstiä. Jeesusta näyttelevä Christoph Quest katsoo peilistä peruukkipäistä hahmoaan ja tekee ratkaisunsa: peruukki saa lentää nurkkaan. "Haluan olla oma itseni!" Niinpä Jeesuksena nähdään Ed Harrisin ja Arjen Robbenin risteymä. Tulkinnasta tulee tulisieluinen.

Niebelingin voimakkaan, jopa vimmaisen tyylitelty elokuva korostaa esityksen luonnetta. Sen vastapooli löytyy Mel Gibsonin vuosikymmentä myöhemmästä, näennäisrealistisesta melodraamasta, joka kuvattiin ja lavastettiin aitoihin ympäristöihin Italiassa. Kiehtovaa kyllä, Gibsonin rekonstruktiivinen pyrkimys tuottaa paljon köyhempää elokuvaa.

Niebelingin Johannes-passio perustuu Bachin sävelteokseen, joka elokuvassa kuullaan kokonaisuudessaan Karl Richterin legendaarisena taltiointina. Bachin "käsikirjoituksen" puitteissa ohjaaja luo säkenöivästi leikatun elokuvateoksen täynnä väkeviä kuvia, tanssikohtauksia ja valtavan elokuvallista liikettä, joka virtaa harmoniassa ylimaallisen musiikin kanssa. Staattiset, taustavaloon komposoidut "ikoniset" otokset saattavat seuraavassa hetkessä vaihtua Speyerin kirkon palkkeja nuoleviin horisontaalisiin ajoihin, joissa Niebeling käytännössä synnyttää huumaavan kolmiulotteisen vaikutelman. Tämä vaikutelma toistuu useissa nerokkaasti perspektiiviä hyödyntävissä kuvissa. Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen välisissä keskusteluissa Niebeling siirtyy lähikuviin ja antaa näyttelijöidensä siirtyä puhedialogiin kontrapunktissa musiikin kanssa.

Niebelingin tulkinnassa korostuu kritiikki uskonnollista fanaattisuutta ja kuolemantuomiota vastaan. Juutalainen papisto toteuttaa sokeasti lakinsa kirjainta, vaikka ylintä käskyvaltaa käyttävä Pilatus "ei löydä syytetystä mitään vikaa". Oltiin mitä mieltä tahansa siitä, miten fiksua on syöttää Jeesuksen myyttiä täytenä totena, tarina rauhantahtoisesta miehestä, jonka status quo kokee niin vaaralliseksi, että tämä täytyy tuhota, resonoi nykymaailmassakin. Kuten kaikki antiikin vahvimmat kertomukset Homeroksesta alkaen. Tätä heijastelee jo olemuksellaan palavasilmäinen Christoph Quest modernissa ja upeassa roolisuorituksessa.

Johannes-passio, jota Hugo Niebeling oli hautonut 20 vuotta, jäi ohjaajan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi. Mestariteos näytettiin Helsingin WHS Union -teatterissa loistokuntoisena 35 millin kopiona; jopa kopion viimeisiin minuutteihin vaikuttanut ilmeinen kehitysvirhe, joka teki kuvan vasemmasta puoliskosta epätarkan, loi omaa epätodellista ja jollain kumman tavalla täysin niebelunghenkistä tunnelmaansa. Lopussa, kun kahden raskaiden kiviseinien sisällä vietetyn tunnin jälkeen kamera riistäytyy ulos, vaikutelma on henkeäsalpaava.

Tämän perään sopii katsottavaksi vain yksi elokuva, se kaikista kaunein: Andrei Tarkovskin Peili, jonka elokuvalopetuksista suurimmassa lehahtavat lentoon Johannes-passion ensi nuotit.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

True Detective, Etelä-Korea

Bong Joon-hon Salinui chueok (Memories of Murder)
Image result for salinui chueok

Pyhä jysäys, että tämä on hyvin ohjattu elokuva. Ei ihmekään, että elokuvakoulut käyttävät tätä kursseillaan näytteenä esimerkillisestä ohjauksesta. Kymmenen vuotta myöhempää pannukakkua Snowpiercer ei meinaa uskoa saman miehen tekemäksi. Vaan eiväthän Kummisetä ja Jack tunnu nekään tulevan samasta osoitteesta.

"Muistoja murhasta" - monimielinen otsikko, kuten jäljempänä nähdään - syntyi poikkeuksellisten vaiheiden kautta. Taustalla on aivan oikea, 80-luvulla Etelä-Korean maaseudulla järkyttänyt murhien sarja, siitä vuonna -96 tehty näytelmä sekä Bong Joon-hon lahjana saama Alan Mooren From Hell -sarjakuva. Näistä ammentaen Joon-ho käytti vielä puoli vuotta taustatutkimukseen ja murhasarjan koskettamien haastattelemiseen ennen kuin pisti ensimmäistäkään kirjoitusmerkkiä liuskalle. Vähemmälläkin on saatu mestariteoksia aikaan.

Ja mestariteos Memories of Murder on, monella tasolla liikkuva, eri tyyliaineksia film noirista surrealistiseen komediaan sekoittava kronikka, jonka pitää kasassa henkeäsalpaavan ilmeikäs ohjaus.

Elokuvakoulujen suosikiksi Memories of Murder lienee noussut pitkien, staattisella kameralla kuvattujen kohtaustensa takia, joissa kuva-alassa tapahtuu syvyyssuunnassa useassa eri kerroksessa. Tällaisen taloudellisen ja rikkaan kerronnan mestareihin lukeutuu Steven Spielberg, mutta Joon-holla on ihan oma, äkkiväärä kosketuksensa, jonka yksi yllättävä kaukainen sukulainen löytyy Bruno Dumontin Pikku Quinquinistä (2014).

Elokuvakerrontana Memories of Murder ansaitsee mainetta monesta muustakin syystä. Joon-ho toteuttaa viisautta siitä, että jokaisen otoksen pitää esitellä yksi, vahva idea. Yli kaksituntisen, hosumattoman elokuvan pitää kiinnostavana otosten jäntevä vaihtelu lähikuvasta yleiskuvaan, tableau vivantista kamera-ajoon sekä veitsenterävä leikkaus. Kompositiot ovat täsmällisiä ja harmonisia, kamera-ajot ovat ajoja energiansa, eivät itsetietoisen brassailun takia. Loppuun asti mietitty toteutus palvelee aina kohtauksen tarpeita.
Image result for salinui chueok

Ohjauksen vahvuuden takia elokuva kestää ympäristön realistisen kuvauksen törmäämisen farssimaisten hahmojen kanssa, joita esittää joukko loistavia näyttelijöitä. Murhien sarjaa tutkivat sekä toinen toistaan epäpätevämmät maalaiskytät että Soulista apuun kiiruhtava fiksumpi kaupunkietsivä. Mutta kaikki he osoittautuvat tutkinnan kestäessä yhtä avuttomiksi murhaajan edessä.

"Salinui chueok" kääntyy (parhaan tietämykseni mukaan) suomeksi suunnilleen "muistoja murhasta", mutta alkukieleen sisältyy näkemiseen tai silmään viittaava kaksoismerkitys. Ohjaajan verrattoman luottonäyttelijän Kang-ho Songin esittämä päähenkilö, katujyrämäinen tärkeilijä, uskoo vuorenvarmasti tunnistavansa ihmisten silmistä kuka on paha. Ja on kerta toisensa jälkeen väärässä. Elokuva viittaa nimensä kautta myös maansa lähihistoriaan, ja "murhilla" tarkoitetaan muutakin kuin poliisien tutkimaa tapausta.

Suomen Lapin kokoisessa Etelä-Koreassa asuu 50 miljoonaa ihmistä. Ensimmäiset vapaat presidentinvaalit järjestettiin 1987. Elokuvan tapahtumat alkavat loppuvuodesta 1986. Vain kuusi vuotta aiemmin Etelä-Koreassa oli koettu sotilaallinen vallankaappaus. Memories of Murderin uhrit ovat punaisiin sonnustautuneita naisia, ja murhat tapahtuvat aina sadepäivinä. Pääepäilty on muuttanut seudulle hiljattain Kwangjun kaupungista, jonka asukkaat keväällä 1980 vallankaappauksen jälkeen nousivat kapinaan. Tämä johti "Kwangjun verilöylyyn", Etelä-Korean omaan Tiananmeniin, jossa sai surmansa yli 600 ihmistä.

Monet Memories of Murderia katsovat eteläkorealaiset muistavat, että kwangjulaiset naiset pukeutuivat punaiseen, ja että kapinan aikaan satoi.

Memories of Murderissa elää vahvana Fritz Langin "murhaaja keskuudessamme" -teesi. Murhaaja on mies vailla ominaisuuksia, mattimeikäläinen. Kuka tahansa meistä, yhteiskunnan synnyttämä.

Kun Kang-ho Song viimeisen kerran etsii murhaajaa tämän silmistä, hänen tuijotuksensa kääntyy suoraan valkokankaalle. Tavoitellen tosielämän murhaajaa, yhä vapaalla jalalla.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Sunnuntaipiknik jurakautisessa puistossa


"Jurassic Park is frightening in the dark." - "Weird Al" Yankovic

Sunnuntai on suomalaisessa kalenterissa ollut viikon viimeinen päivä vasta vuodesta 1973. Niin muodoin sitä ennen viikko kaiketi aloitettiin lepäämällä, kun se nykyään päätetään lepoon. "Niin muuttuu mailma, Eskoni", ja sitä myöten ovat nähtävästi ajatkin muuttuneet nummisuutarien päivistä. Mikäpä siinä, ilman muutostahan ei olisi kehitystä ja evoluutiota; ei ihmistä - eikä dinosauruksia.

Normaali eppu viettää - sikäli kuin toisen käden tietoon on luottaminen - tavan sunnuntait perheelleen pyhittäen. Onhan sunnuntai oletettavasti ainoa viikon päivistä, joka edes teoriassa kerää koko perheen yhteen ilman, että kenelläkään on mitään velvollisuuksien leimaamia menoja. Herätään siis myöhään, tehdään kaikki hitaasti, kysellään muiden kuulumiset viimeiseltä viikolta enemmän kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta ja lorvaillaan. Jos sattuu kaunis ilma, mennään ehkä yhdessä internetin ulkopuolelle, vaikkapa kävelylle tai jopa puistoon pikinikille (mutta korkeintaan kerran vuoteen).

Samalla kun Heikki ja Kaija lapsineen syövät makkaravoileipiä viltin päällä silmiään auringossa siristäen, introvertti filmihullu "ulkoistaa" kokemuksen tilaamalla pitsan, vetämällä verhot suljettujen sälekaihtimien eteen ja syöttäen dvd-levyn toisensa perään laitteen kelkkaan. Filmihullu sukeltaa jonkun toisen mielikuvituksen siivin fantasiapiknikille dinosaurusten sekaan jurakautiseen puistoon. Filmihullu jättää muun maailman omaan rauhaansa, laittaa kännykän pois päältä ja katsoo pimeässä kopissaan, joka ei aivan ansaitse "kodin" arvonimeä, koko neljän elokuvan saagan (1993-2015) - käänteisessä järjestyksessä. Sitten filmihullu kertoo näkemästään kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.

Pitsassa oli kebablihaa, tonnikalaa, pepperonia, vihreätä chiliä ja aurajuustoa. Jäätelö oli vadelma-valkosuklaata.

Jurassic World (2015)

On kivaa olla oikeassa. Siitä tulee miellyttävän endorfiininen onnistumisen tunne. Idea Jurassic Park -saagan katsomisessa käänteisessä järjestyksessä perustui teoriaan, että näin ilta vain paranisi vanhetessaan. Ja näinhän kävi, sillä Jurassic World on kirkkaasti sarjan heikoin lenkki. Viihde-elokuvaksi siinä ei ole kummempaa vikaa, se on vain tuollainen persoonaton paketti, joita Hollywood valmistaa rutiinilla liukuhihnaltaan. Oikeastaan, jos halutaan sukeltaa oikein syviin vesiin, nämä tällaiset eivät ole varsinaisesti elokuvia, ne ovat vain jotain, mitä katsoa. Ero on samankaltainen kuin isotädin Mallorcan lomakuvien ja Sebãstiao Salgadon galleriaan ripustettujen valokuvien välillä. Sama, mutta ei kuitenkaan sama.

Jurassic Worldhan rullaa menevästi eteenpäin sillä tutulla rytmillä, mikä on syvällä Hollywood-ammattilaisten selkärangassa, joten tottahan sitä katselee. Mistään ei vain löydy mitään omaa ja näyttelijät muistuttavat ihmistä enemmän heistä multiplexin aulaan valmistettuja pahvi-standeja. Chris Pratt pääsankarina vielä menee, mutta Bryce Dallas Howard (joka näyttää ihan Julia Robertsilta Notting Hillin feikki-scifissä Helix) on kuin säälittävä muisto Manderlayn ajoilta, puhumattakaan tarinan pakollisista lapsista, jotka edustavat Disney-mielikuvaa alaikäisistä ällöttävimmillään. Tosin alkuperäisen tri Wun eli B. D. Wongin mukaan tuominen oli tyylikäs veto.

Yllättävintä Jurassic Worldissa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun otsikon puisto näytetään toiminnassa ja turisteja täynnä. Olisikin ehkä ollut hyvä idea valita juoneen mukaan pari satunnaista puiston vierasta, joihin katsoja olisi voinut samaistua. Mutta ei tällä kertaa.

Colin Trevorrow tuntuu nähdyn perusteella todella oudolta valinnalta ohjaajan pallille, sillä toista elokuvaansa ohjaava Trevorrow ei oikein osaa ohjata toimintaa. Toimintajaksot tulevat ja menevät rutiinilla, josta puuttuu yllätysmomentti. Eritoten kaahailujen ajoitus ja rytmittäminen on mekaanista.

Elokuvan "suuri idea" on sen todistaminen, että geenimanipulaatio on hullun hommaa. Sitähän kaikki aiemmatkin osat paasasivat. Jurassic World ei malta olla viemättä teemaa liian pitkälle. Velociraptorien antropomorfosointi saa niin huvittavia piirteitä, että loputkin jännityksestä valuu maahan. Olisivat tehneet saman tien apinoidenplaneetat ja pistäneet raptorit puhumaan ihan ihmisten kieltä.

Jurassic Worldin ylivoimaisesti paras kohtaus on itse asiassa lyhyt ja huomaamaton hetki valvomossa, missä muuan nörtti saa pakit ihastukseltaan. Elokuvan ainoa inhimillinen hetki.
Image result for jurassic park 3
Jurassic Park III (2001)

Tämä on saagan isoin myönteinen yllätys.

Aika on tehnyt hyvää sarjan kolmannelle, spin-offmaiselle elokuvalle. Jurassic Park III on taka-ajatukseton, tekemisen iloa hohkaava, esimerkillisen napakka viihdytin, jossa on koko sarjan paras käsikirjoitus. Käsikirjoitusta oli sorvaamassa Oscar-luokan (tällä kertaa termin parhaassa merkityksessä) ammattilainen Alexander Payne, ja ehkä hänen peruja on skenaarion tiukkaan ruuvattu rakenne: leffa kestää vain 80 minuuttia. Siinä on kaikki tarvittava eikä mitään turhaa. Ensi-iltakierroksella JP3 tuntui ehkä liiankin kauas alkuperästään etäännytetyltä, mutta ajan myötä Paynen ja kumppaneiden ideat ovat saaneet pontta alleen. Toisaalta, koska se muistuttaa paljon vanhoja sarjafilmejä, JP3 saattaa sopia saagan muita osia paremmin kotikatsomoon.

Ohjaaja Joe Johnston on mielenkiintoinen kaveri. Kolmekymppisenä hän oli jo Oscaria voittamassa Kadonneen aarteen metsästäjien (1981) erikoistehosteista. Esikoisohjaus oli jättihitti Kulti, kutistin kakarat (1989), kulttikoomikko Rick Moraniksen ehkä hienoin hetki. Toista kertaa ei Johnston ole käynyt Oscarin lähelläkään - ehkä lähempänä Razzieta -, sillä kaikessa hänen tekemisessään näkyy rakkaus Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuviin, siihen Unelmatehtaan b-osastoon (tässä mielessä Johnston on Joe Danten hengenheimolainen): Rocketeer (-91), Jumanji  (-95) ja viimein vanhan ajan patinalla kyllästetty Kapteeni Amerikka (2011) henkivät kaikki kaipuuta lapsuuden aikojen sarjaelokuviin ja -kuviin.

Joka tapauksessa, JP3:ssa Johnston tekee monta asiaa oikein. Yksi elokuvan valteista on sen kasti, johon on kerätty taitavia, persoonallisia luonnenäyttelijöitä, jotka tuovat kuvaan mukaan kahmalokaupalla karismaa. Eronnutta avioparia esittävät William H. Macy ja aina ja ikuisesti aliarvostettu Téa Leoni käytännössä varastavat leffan, mutta Michael Jeter (1952-2003) ottaa hänkin kaiken irti jokaisesta hetkestä. Australian Harrison Fordista hyvin käyvä Sam Neill kantaa elokuvaa vaivatta harteillaan paleontologina, joka huijataan pelatusoperaatioon Isla Sornalle. Tässä elokuvassa on myös helposti sarjan siedettävin lapsihahmo (Trevor Morgan).

Toinen valtti elokuvan hihassa on sen huumori, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä napsahtaa takuuvarmasti kohdalleen. Se myös entisestään lisää hahmojen aitouden tuntua, kun nämä dinoamatöörit kompastelevat kuin puolivahingossa kohti turvaa luottaen enemmän tuuriin kuin militanttiseen suunnitelmallisuuteen. Sarjan kirkkaasti aliarvostetuin osa.

Joe Johnstonin viimeisin elokuva, Not Safe For Work (2014), kestää alle tunnin ja vartin...
Image result for dr. ian malcolm
Jurassic Park: Kadonnut maailma (1997)

Jurassic Park III on monella tapaa kakkososaa parempi - se on tiiviimpi, hauskempi, "luonnollisempi" -, mutta loppujen lopuksi osa 2 herättää sittenkin enemmän ihailua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjasi Steven Spielberg, ehkä autenttisin "savant"-nero, mitä elokuvan historia tuntee. Enemmän kuin kenties kukaan muu, Spielberg syntyi elokuvantekijäksi: elokuva on hänelle yhtä luonnollinen kieli kuin englanti. Tuskin kenenkään muun elokuvissa kuvat järjestyvät yhtä vaivattomaksi helminauhaksi. JP2 ei ole lähellekään parasta Spielbergiä, mutta kun kone lähtee käyntiin, meno on vaikuttavaa.

Ollakseen lähtökohtaisesti lahjakkaampi kuin kukaan muu - ollakseen Elokuvan Mozart tai Capablanca -, Spielbergiltä löytyy paljon vähemmän mestariteoksia kuin pitäisi. Syitä tähän on useita, mutta tärkein niistä on kyvyttömyys panostaa käsikirjoitukseen. Niin E.T.:ssä kuin Schindlerin listassa, niin erilaisia kuin ovatkin, on erinomainen käsis, ja tuloksena ohjaajan kaksi parasta elokuvaa. JP2 on usein loistavasti ohjattu, mutta siinä on todella heikko käsikirjoitus, todella heikolta kirjoittajalta (David Koepp), jota Spielberg on käsittämättömästi käyttänyt kerta toisensa jälkeen. Kaiketi Koepp on nopea. Mutta jälkikin on sen mukaista. Koepp hallitsee käsikirjoittamisen säännöt ja osaa luoda pitävän rakenteen ja sentata pinnallisen näppärää dialogia, mutta JP2 ei lopulta ole muuta kuin tyhjästä temmattu paluu saarelle (teknisesti ottaen eri saarelle, "b-asemalle"), joka on tarkoitukseton seikkailu ilman syytä kaiken takana. Koepp muutti ilmeisesti alkuperäistä romaania ratkaisevasti ja monin tavoin - tyhjemmäksi.

Siinä missä kolmososaa hallitsi Sam Neillin paleontologi Grant, JP2 on rakennettu Jeff Goldblumin mainion rock-tähtimäisen kaaosmatemaatikon ympärille. Kakkososa on myös ykkösosaa selvästi tummasävyisempi ja "vaarallisempi": loppujen lopuksihan Jurassic Park -elokuvat eivät koskaan tavoita varsinaista kauhun tuntua, mutta tämä kakkonen käy lähimpänä. Elokuva ottaa aikansa ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin, mutta kun iso vaihde lopulta isketään silmään, ei draivi katkea hetkeksikään. Spielberg luo koko joukon upeita kuvia, kuten "ruohomeressä" saaliitaan kohti "uivat" raptorit, joiden takia elokuvan heikkoudet antaa lopulta mielellään anteeksi. Ohjauksellisesti ehdoton kliimaksi on juonen näkökulmasta aivan järjettömän pitkä jakso, missä päähenkilöt ovat trooppisen myrskyn keskellä loukussa kaksiosaisessa asuntovaunussa, jonka toinen osa roikkuu kielekkeen yli. Jakso on loistelias esimerkki Spielbergin armoitetusta kyvystä pitää yllä herkeämätöntä jännitystä. Kuvarajaukset ovat vaihtelevia, yksityiskohtiin todella paneudutaan ja rytmitys on timanttinen. Hän puristaa lisäksi kaiken mahdollisen irti verrattoman Richard Schiffin donquijotemaisista yrityksistä pelastaa kollegansa. Puhtainta mahdollista elokuvaa, missä juonella ei ole enää mitään väliä, vain hahmojen kokemusten välittämisellä.

Sitten, jonkin ajan kuluttua tästä, takaa-ajon yhä hellittämättä, Spielberg tallentaa koko uransa kiusallisimman, cringeworthyimmän, hetkensä, joka liittyy pakolliseen lapsihahmoon ja hänen telinevoimisteluharrastukseensa.

Jurassic Park: Kadonnut maailma on sekalainen valikoima onnistumisia ja epäonnistumisia, joka yhtä kaikki pitää mukanaan ja tarjoaa loistavia esimerkkejä visuaalisesta kerronnasta. Vaikka ne menettävätkin keskimääräistä enemmän kotiruudussa. JP2:ssa on myös Spielbergin suora, ei täysin onnistunut kunnianosoitus seikkailuelokuvista ehkä suurimmalle, Hatari!lle (1962). Myös John Williams ammentaa Hatari!sta paljon musiikkiinsa. JP2 lainaa Hatari!n lisäksi paljon muistakin lähteistä, kuten King Kongista, Godzillasta tai Gojirasta ja Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Maailman omaperäisin elokuva se ei siis ole. Omaperäisyyttä Spielberg panttasi nähtävästi seuraavaan projektiinsa, kun hän vuotta myöhemmin mullisti sotaelokuvagenren Pelastakaa sotamies Ryanilla.

Image result for jurassic park poster

Jurassic Park (1993)

Aito ja alkuperäinen. Jurassic Parkin hohto ei näemmä ota himmetäkseen, sillä se vakuuttaa yhä sarjan mestariteoksena. Ja yllätys, yllätys, siinä on saagan paras tarina.

Tämä johtuu siitä, että Michael Crichton oli yhä kovasti mukana franchisen hahmottelussa. Crichton kertoi Spielbergille ideastaan jo romaanin kirjoitusvaiheessa ja toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana David Koeppin ohella.

Michael Crichton (1942-2008) oli poikkeuksellisen älykäs mies ja suuri unelmoija. Hän menestyi niin kirjailijana, elokuvantekijänä kuin televisiotuottajanakin (ER). Hittisarja Westworld perustuu Crichtonin esikoiselokuvaan Tappokone vuodelta 1973, jonka perusidealle Jurassic Park itse asiassa myös rakentuu. Crichtonin mielikuvitusta kiihottivat kaksi teemaa ylitse muiden: teknologian editysaskeleet ja lääketiede. Kirjailijana ja elokuvaohjaajana Crichtonin tuotannossa esiintyvät robotit yllättävän suuressa roolissa. Jurassic Park on silti hänen suurin voittonsa, kulttuuri-ilmiö, joka vertautuu Harry Potteriin, jos siihenkään.

Jurassic Park olisi ollut iso juttu pelkkänä romaaninakin, mutta Spielbergin filmatisointi ajoi asian lopullisesti perille: siitä tuli muutamaksi vuodeksi maailman katsotuin elokuva, ja kokonainen sukupolvi koki ennen näkemättömän "dinobuumin". Elokuvasta voisi kirjoittaa väitöskirjan verran tekstiä, mutta keskitytään tässä vain pariin seikkaan.

Mitä useammin Jurassic Parkin katsoo, sitä selvemmäksi käy aikalaiskritiikin epäreiluus sen kritisoidessa elokuvan hahmojen paperisuutta. Elokuvan rikas henkilögalleria on sen tosiasiallinen sydän, ja esimerkiksi Sam Neillin ja Laura Dernin avopari on täynnä henkeä ja keskinäistä rakkautta. Toisaalla, Wayne Knightin esittämän tietokonenörtin odysseia olisi täynnä ummehtunutta ilmaa, jollei hän saisi katsojaa puolelleen. Knightin kollegaa esittää ketjupolttava Samuel L. Jackson, joka olisi kiinnostava vaikka säkki päässä. Ja jo ensi-iltakierroksella kehuja keräsivät Jeff Goldblum ja Richard Attenborough (1923-2014). Elokuvan lapsetkin ovat siedettäviä.

Jurassic Park III:n käsis on sarjan onnistunein, mutta alkuperäisen elokuvan tarina on monipuolisin, lähtien Wayne Knightin petoksesta, joka suistaa kaiken radaltaan. Spielberg on tarinan kuljettajana etevimmillään eikä ote petä missään kohdassa. Jos Jurassic Worldissä ei ole ensimmäistäkään visuaalista oivallusta, on Jurassic Park suorastaan pullollaan ikonisia kuvia, kuten pelkkä dinosauruksen silmän näkyminen ja pupillin supistuminen taskulampun valokeilassa tai kuuluisa peilikuvailluusio raptorien metsästysmaaksi muuttuneessa keittiössä. Jakso, jossa Neill ja toinen lapsista pakenevat puusta alas rymyävän jeepin edeltä on aidosti omaperäinen toimintajakso, joka luo autotakaa-ajon ja tappaja-autotematiikan kokonaan uudelleen. Jurassic Parkin visuaalinen ilme on aivan omansa, suorastaan omituisen kirkas ja lattea. Se ei ole yhtä tyylikäs kuin JP2, mutta yhtenäinen se on. Kuvaaja oli Dean Cundey, ja hän on viimeinen kuvaaja ennen kuin Spielberg siirtyi kokonaan käyttämään puolalaista mestaria Janusz Kaminskia.

Jurassic Park on yhä erikoistehosteiltaan tärkein elokuva mitä on tehty. Niiden takana oli alan ehdoton eliitti: Michael Lantieri, Dennis Muren, Phil Tippett ja Stan Winston. Se oli ensimmäinen elokuva, joka onnistui luomaan tietokoneanimaationa uskottavia eläimiä, ja ne näyttävät yhä hienoilta. Kaikki sitä seuranneet elokuvat ovat seisseet Jurassic Parkin olkapäillä. Esimerkiksi edellä mainitun keittiökohtauksen raptoreihin uskoo yhä. Jopa Jurassic Worldin dinot tuntuivat epätasaisemmilta (ja elokuvan alussa nähty rastas on täysin epäuskottava). Ehkä osa ansiosta kuuluu tavalle, jolla Spielberg kuvasi dinoja uskottavimmassa valossa, mene tiedä.

Jurassic Park on kuin hyvä ystävä, joka ei petä. Sillä on aina annettavaa. Se on luova ja aidosti mielikuvituksellinen - ja sitä paitsi aitoa science fictionia - ja sen ajatukset geenimanipulaation sudenkuopista tuntuvat yhä päteviltä eivätkä lainkaan saarnaavilta. Se on hieno päätös saagalle.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

H8: vihaa ja inhoa vuorimajalla

Quentin Tarantinon The Hateful Eight



Quentin Tarantino. The very best there is. When you absolutely, positively got to kill every motherfucker in the room, accept no substitutes.

The Hateful Eightin (joka on tekijänsä 8. elokuva) myötä Quentin Tarantinon ura näyttäisi avautuvan uuteen suuntaan. Laajojen, toiminnallisten eeposten sijaan omapäinen auteur on toteuttanut elokuvallisen kamarinäytelmän, joka viestii tekijänsä mielenkiinnon suuntautuvan entistäkin vahvemmin kirjallisen ilmaisun suuntaan; Tarantino on julkisuudessa kertonut kiinnostuksestaan siirtyä kaunokirjailijaksi ja mahdollisesti teatterin suuntaan - The Hateful Eight taipuisikin helposti lavalle.

Tyylilajiltaan The Hateful Eight on musta komedia. Se on eräänlainen "sikojen illallinen", missä samaan, klaustrofobiseen tilaan ajautuneet, toinen toistaan vastenmielisemmät henkilöt nokittelevat toisiaan sekä kalistelemalla älyn kalpojaan että polttamalla ruutia kuudestilaukeaviensa panospesissä valtapelissä, jossa alusta alkaen selvästi vain vahvin jää lopussa pystyyn. Asetelma on kaksinkertaisesti ironinen: vaikka melkein kaikilla osanottajilla löytyy hoksottimissa, on henkinen maisema lohduton barbaarisessa yhteiskunnassa (U!S!A! U!S!A!), missä ihmiset ovat kirjaimellisesti valuuttaa ja hyvin vähän mitään muuta; kun samalla ympärillä levittäytyvät Coloradon huikeat vuoristomaisemat, mutta päähenkilöt ovat loukussa karussa kestikievarissa.

Itsestään selvästi tämä on Tarantinon tekstikeskeisin työ. Se on sitä - hyvällä, parhaalla mahdollisella tavalla - raskauteen asti, sillä sitä katsoessa tulee yhä voimistuva tunne, että jokaisella lauseella ellei peräti jokaisella sanalla on erityinen arvo osana kokonaisuuden palapeliä. Tätä ajatusta voi valottaa pelkästään avaamalla elokuvan suomentamatta jätettyä nimeä.

Sen voisi yksinkertaistaen, mutta oikeellisesti kääntää vaikkapa näin: läpeensä paha kahdeksikko. Mutta "hateful" käsittää myös denotaatiot "vihan täyttämä" sekä "vihaamisen arvoiset". Tarinan henkilöt ovat johodonmukaisesti kaikkia kolmea. Tämä ei ole kertomus hyvistä, sympatiaa ansaitsevista ihmisistä. Se ei tosin tarkoita etteikö heissä voisi olla charmia ja panachea. Huijarit ja valehtelijat kun tuppaavat usein olemaan erinomaisia tarinaniskijöitä ja kunnon tarinoinnissa on hypnoottista imua. Nyt näitä loruilijoita on tuvan täydeltä.

Image result for the hateful eight

Tarina itsessään muistuttaa klassista dekkaria. Siinä on muistumia jopa Agatha Christiestä à la Kymmenen pientä intiaania, tai se voisi olla psykologisen trillerin mestarin Patricia Highsmithin hahmottelema.

Kaksi palkkionmetsästäjää joutuu lumimyrskyn ajamana mainittuun kievariin, missä säätä pitää jo sekalainen porukka. Joukosta löytyy mm. määränpäässä häämöttävän pikkukaupungin virkaan astuvat sheriffi ja hirttäjä. Kehäketumpi verihurtista haistaa kuitenkin palaneen käryä jo heti ovella ja alkaa pelata omaa, salavihkaista peliään. Tarantino rakentaa kuviota kärsivällisesti ja detaljirikkaasti palkiten katsojansa puolivälissä niin maukkaalla käänteellä, että ruokalaskussa säästää, kun olo on kylläinen koko päivän.

On mahdollista, että joissain muissa vuoden 2015 amerikkalaisissa ensi-illoissa on sanomaltaan syvempi, yhteiskunnallisesti kantaa ottavampi tai aiheeltaan painokkaampi käsikirjoitus, mutta silkkana tekstinä The Hateful Eight - tässä vaiheessa kirkkaasti paras amerikkalaiselokuva, mitä viime vuodelta on nähty - on täysin ylivoimainen suoritus. Tarantino briljeeraa sanavarastollaan, joka on parin edeltävän elokuvan tavoin varsinainen runsaudensarvi. Dialogissa on myös dynaamista rytmiä: eri suihin kirjoitetut vuorosanat ovat kuin yhtä, tarkkaan "kuunneltua" sikermää. Yhdellä katsomiskerralla ei ole mahdollista tavoittaa läheskään kaikkia nyansseja, joten analyysikin jää tässä vaiheessa vajaaksi. Se voidaan sanoa melkoisella vakaumuksella, että näyttelijät suorastaan hehkuvat päästessään herkuttelemaan sen tasoisella dialogilla, mitä he eivät teatterilavojen ulkopuolella melkein koskaan pääse leipomaan. Katsokaa vaikka, miten riemuissaan Tim Roth on omasta, parodisesta hirttäjän hahmostaan. Jos ikinä haluatte nähdä, kun näyttelijä pitää pitkän kuvaussession aikana hauskaa roolinsa kanssa...

Toisaalla Jennifer Jason Leigh muistuttaa alikäytetystä lahjakkuudestaan häpeämättömän räkäisessä proto-white trash -hahmossaan. Omalaatuinen, georgialaisuutensa itsepäisesti säilyttänyt näyttelijä Walton Goggins, joka alunperin tuli framille Shield-sarjassa, tekee luonteenomaisen tyhmännerokasta työtä kääntymystään vakuuttavana sheriffialokkaana, joka ajautuu yllättävään allianssiin. Pari vuotta sitten Oscar-ehdokkaana näyttäytynyt Demián Bichir tekee vitsikkäimmän roolin meksikaanin pilakuvana. Kurt Russell on yksinkertaisesti mahtava John Wayneä kanavoivassa "kunniallisen palkkionmetsästäjän" roolissaan, joka on ehkäpä eniten katsojiin menevä.

Image result for the hateful eight

Lopulta The Hateful Eight kuuluu kuitenkin Samuel L. Jacksonille. Hänelle Tarantino on kirjoittanut pirullisimmat repliikit ja räjähtävimmät monologit, jotka mestari laukoo pitelemättömällä maanisuudella, missä on sähköä ja vinolla hymyllä höystettyä ilkeyttä. (Sanon sen näin sulkuihin piilotettuna: jos Jackson ei saa Oscar-ehdokkuutta, on aika monelta mennyt koko leffan pointti ohi popkorneihin tuijotellessa.) Jackson saa käsikirjoittajalta myös erityisen haasteen joutuessaan taituroimaan läpi Tarantinon uran härskeimmän, ilkeimmän ja julmimman monologin.

Jos The Hateful Eightissä on moraalinen pohja, näkyy se siinä, miten Tarantino ei anna armoa yhdellekään tarinansa kammotuksista. Näiden veikkosten silkkinen verbaalinen ulosanti antaa väliin unohtaa, että jokainen heistä on tehnyt inhimillisesti sietämättömiä asioita. He ovat kaikki tekojensa mustaamia, jos kohta jotkut ovat mustempia kuin toiset... Perustavanlaatuinen ydinasia, jonka missatessaan missaa koko leffan, on se, että The Hateful Eight on elokuva sisällissodasta. Sen tapahtumat ajoittuvat heti Yhdysvaltain suurimman kansallisen trauman, satojatuhansia henkiä vaatineen, monivuotisen ja katkeran sisällissodan jälkeen, kun jälkimainingit lyövät vielä korkeina. Joko oletettavasti tai todistetusti kaikki tarinan henkilöt osallistuivat tähän sotaan: eräässä vaiheessa majatalo jakautuu "eteläleiriin" ja "pohjoisleiriin". He ovat viimeistään sodan myllyssä kadottaneet sielunsa - valuutta-arvoltaan merkityksettömänä -, menettäneet taivaspaikkansa, kuten sanotaan. Jos The Hateful Eightin hahmojen teoille haluaa löytää psykologisen selityksen, se löytyy tuosta yhteiskunnallisesta maanjäristyksestä, jossa kansakunta vapautti orjansa ja tappoi johtajansa. Tätä alleviivaa Tarantinon sykähdyttävästi käyttämä Roy Orbison -biisi laulajan armeliaasti unohdetusta westernistä The Fastest Guitar Alive (1967). Tarantino loihtii myös joitakin uransa koskettavimpia - hyvin epätodennäköisesti juuri tässä yhteydessä - kohtauksia erään "Lincoln-kirjeen" ympärille.

Image result for the hateful eight

Jos The Hateful Eightistä on löydettävissä jotain vikaa, niin sen lopussa on tyhjiö siinä, missä pitäisi olla jonkinlainen katarsis. Lukuun ottamatta Orbisonin upeaa kappaletta, elokuvan lopetuksesta puuttuu tietty paatos, johdonmukainen surumielisyys kaiken turhuuden edessä. Voi olla, että tämä vaikutelma kohenee uusintakatselulla - tai suurenee vielä isommaksi lommoksi kiiltävässä kyljessä. Siitä kiiltävyydestä vastaa pääasiassa kuvaajanero Robert Richardson, joka tekee yhden huoneen draamasta jännitteisen lähinnä väreillä ja valaistuksella pelaamalla. On tosin sanottava, että The Hateful Eightin pakkokatsotus digi-2K:na on surullista ja turhauttavaa, barbaarisuudesta puhumattakaan. Elokuva kuvattiin 65-milliselle filmille linsseillä, joita ei ole käytetty 50 vuoteen. Tulee mieleen, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa pitäisi olla jokin instanssi, joka kohtelee elokuvaa taidemuotona muiden joukossa ja huolehtii tällaisesta tuotannosta edes yhden 35-millisen kopion maahan.

Viimeinen sana maaliskuussa Suomessa konsertoivalle Ennio Morriconelle. Vastikään Golden Globen elokuvasta voittanut maestro tekee parasta työtään vuosiin. Eikä kukaan ansaitse Oscaria (jos ne nyt katsotaan ansaitsemisen väärteiksi) paremmin, mutta täytyy kyllä sanoa, että ihan työn laatuun katsoen tänä vuonna pysti kuuluisi kyllä Disasterpeacelle. Mutta sanottiin Oscareista mitä tahansa puoleen tai toiseen, se on instituutiona luonut huomattavan parnasson, jolle Ennio olisi  pitänyt nostaa jo ainakin kymmenen kertaa...