Bruno Dumontin Pikku Quinquin (P'tit Quinquin, 2014) kuuluu ilman muuta R&A:n huippuelokuviin. Eurooppalaisen ultrarealismin gurua uskoisi kaikkein viimeksi komedian mestariksi, mutta todistusaineisto on jokaisen nähtävillä. Neliosaisena tv-sarjana (jollaisena se nähdään kohta myös Yle Teemalla) julkaistu kolme ja puolituntinen Pikku Quinquin on kiertänyt elokuvafestivaaleja myös valkokangasversiona. Kankaalle se kuuluukin, sillä toteutus on täysin "elokuvallista", televisiomaista on vain, juuri ja juuri, neljään otsikoituun lukuun jaettu rakenne.
Luvut vievät katsojan kesäiseen hälläväliä-pikkukaupunkiin pohjois-Ranskassa, missä pojankoltiainen Quinquin viettää aikaansa kamujensa ja suloisen tyttöystävänsä kanssa. Koko kaupungin Vinski ranskalaisittain.
Paitsi että se ranskalainen on Bruno Dumont, ja se tarkoittaa sanoinkuvaamattomia kauheuksia. Niinpä koko stoori alkaa ruumiista, joka löytyy paloiteltuna silvotun lehmän sisältä. Ja lisää ruumiita seuraa. Mikä on tämä absoluuttinen paha, joka on pesiytynyt keskipäivän varjoon? Vastaus on silmien edessä, mutta valitettavasti sen etsimistä johtavat pikkupaikkakunnan johtava poliisi Van Der Weyden ja hänen apulaisensa Carpentier, sekä epäpätevimmät että hauskimmat poliisietsivät ikinä missään. Ikinä. Missään.
Pikku Quinquin on Dumontin syvästi originelli rakkauskirje omille kotiseuduilleen, ehkäpä lapsuudelleenkin. Enimmän aikaa hän kuvaa Quinquinin perheen, tuttujen ja muiden kyläläisten arkista elämää, rikostarinan kulkiessa omassa rauhassaan siinä sivussa. Jollain taikatempulla Dumont on kääntänyt tavaramerkkimäisen angstinsa kurssistaan viistoon ihmeelliseksi komediaksi, jonka täysin yllättävät ideat tarjoavat totaalisia tipautuksia. Useimmiten näistä vastaa kyttäkaksikko, jonka vanhempi osapuoli pyörittelee absurdilla tavalla silmiään ja juttelee jonkin ihan oman logiikkansa mukaan etenevää yläpilveä, ja nuorempi haaveilee rallikuskin urasta, mikä demonstroituu joka ikinen kerta "ykkönen silmään ja nasta lautaan"-liikkeelle lähtönä. Dumont paljastuu komedian rytmittäjänä ilmiömäiseksi taituriksi.
Pikku Quinquinin tunnelma onkin ainutlaatuinen. Sen pitäisi olla farssi, mutta Dumont kieltäytyy mm. käyttämästä musiikkia, mikä tuo kaiken realismin maastoon. Sitä paitsi suuri osa elokuvasta on eräänlaista lempeätä, myötäelettyä draamaa, missä on sekä aidon tunteellisia hetkiä että todella kauheita tapauksia, jotka tuntuvat vain tapahtuvan, vaikka syy-seuraussuhteen kyllä näkee. Nämä kauheudet eivät rajoitu murhiin, vaan myös esimerkiksi muukalaisuuteen, mitä Quinquinin afrikkalaistaustainen toveri edustaa. Dumont rakentaakin jonkinlaista mikrokosmosta nurkkakuntaisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Vaikka Pikku Quinquin onkin ihmeen valoisa, manifestoi sekin ohjaajansa uskoa jokaisen sisällä asuvaan pahuuteen, joka vain odottaa syytä nousta pintaan.
Dumont on mahtava kuvilla kertoja, mutta todella uskomaton on hänen armoitettu kykynsä löytää ja käyttää amatöörinäyttelijöitä. Ei kerta kaikkiaan ota uskoakseen, että Pikku Quinquininkin huikeat tyypit ovat ensi kertaa kameran edessä. Ja valkokankaalla nämä lukuisat upeat kasvot pääsevät oikeuksiinsa. Salaisuus piilee siinä, että absurdeimmillaankin kaikki Pikku Quinquinin hahmot tuntuvat tosilta.
Toisaalla Berberian Sound Studion tekijä Peter Strickland palaa huolellisesti veistetyllä, mutta etäiseksi jäävällä The Duke of Burgundyllä (2014). Nimensä elokuva on ottanut eräältä perhoslajikkeelta. Perhosien tutkiminen kun on keskeisen lesboparin harrastus. Kuten myös sadomasokismi.
60-lukulaiseen estetiikkaan viittavaa The Duke of Burgundyä on miellyttävää katsella kauniin geometrisesti rakennettujen kuvien virtana. Sen näennäinen omaperäisyys vain tuntuu jäävän pintaan. Pääparin (toisessa roolissa Vallan linnakkeen Sidse Babett Knudsen) jännitteisen suhteen salaisuudet paljastuvat ensimmäisen puolen tunnin aikana, minkä jälkeen kaiken tapahtuvan ottaa vastaan ilmeisenä. Elokuvasta puuttuu yllättävä käänne, joka saisi todella kiinnostumaan. Mielikuvat Peter Greenawaystä ja varsinkin Harold Pinteristä sujahtelevat päässä, mutta niiden vertaista ei kankaalta löydy. Lähinnä The Duke of Burgundyssä on festivaalien parhaat alku- ja lopputekstit. Muun muassa kaikki perhoset on kreditoitu, samoin kuin alusasusuunnittelija (alusasut ovat tärkeässä roolissa) sekä kuvauspaikan viihdytysvastaava ja ihmisvessakonsultti. Näitä ei monessa leffassa näe. Spielbergiltä ei nyt muistu yhtäkään mieleen. Varauksettomat kiitokset lähtevät myös Cat's Eyesin hienolle musiikkiraidalle. Kuvauspaikkana käytetty unkarilainen linna on sekin upea.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti