Arabian yöt: unta, pimppiä ja kolhoositoveruutta

Artova Film Festival 4.-6.9.2015



Pääkaupunkiseudun ruuhkasyksyssä elokuvafestivaalit seuraavat toisiaan katkeamattomana virtana viikonloppu toisensa perään. Kulttuuri on mahtavaa, mutta kakkubuffetissakin huomaa jossain vaiheessa, ettei seuraava pala meinaa enää mennä kurkusta alas. Kaksi suurinta ja kauneinta, Espoo Ciné ja R&A, kestävät vielä pöyhkeästi puolitoista viikkoa täynnä liian lyhyitä yöunia, yksitavuisia murahduksia työtovereille, närästyttävää pikaruokaa, stressijuoksua esityspaikalta toiselle ja siristävin silmin usvassa kirjoitettuja, juuri ja juuri suomen kieltä muistuttavia reportaaseja. Kaikki tämä olosuhteissa, jotka vuosi vuoden perään muistuttavat erehdyttävästi viime vuotista. Oravanpyörä kultaisessa häkissä.

Juuri noiden edellä mainittujen festivaalidinosaurusten väliin tunkee Arabian kaupunginosan oma leffafestari, kuudetta kertaa järjestettävä Artova Film Festival, mistä löytää vielä yllätyksiä ja tekemisen tuoreuden. Tänä vuonna AFF on telakoitunut vasta viime keväänä ovensa avanneeseen, elokuvaopiskelijoiden perustamaan Kino Sheryliin, avaraan, neonvaloin tuikkivaan fatboy-keitaaseen.

Täällä, Intohimojen keisarinna -julisteen ja popcornittoman myyntitiskin välissä voi cinefiili paistatella kotoisaksi olonsa tuntien, sillä koko festivaalin erikoisohjelmisto esitetään 35- ja 16-milliseltä filmiltä. Alustuksin. Ilmaiseksi. Ja ohjelmisto on huippukiinnostava, pääteemoina Maria Montez ja neuvostoutopia. Filmiharvinaisuuksia toisensa perään.

Perjantai kävi alkulämmittelynä viikonlopulle eikä haaviin jäänyt lopulta kuin kaksi kokeellista lyhäriä ja puolitoista pitkää elokuvaa.

Maria Montez (1912-51), joka Peter von Baghin sutkauksen mukaan oli "ainoa näyttelijä, joka teki löhöämisestä taiteen", oli - monessakin mielessä - läheisten tutkimusten kohteena alkaen kuuluisimmasta elokuvastaan ja AFFin maskottiteoksesta Arabian öitä (Arabian Nights, 1942). Samana vuonna, kun Visconti käynnisti Italiassa neorealismin, Hollywood löi vaa'an toiseen kuppiin tämän exotican eskapistisen manifestin, missä päähuomio on satumaisessa ylöspanossa. Tällä kertaa kokemus tyssäsi kelanvaihtotauon antamaan livahdustilaisuuteen, mutta nähty ei jättänyt mitenkään pahaa makua suuhun. Ainakin kevyesti viihdyttävä, lapsenomainen hömppä hehkui upeissa Technicolor-väreissä. Aikanaan Arabian öitä oli jättimenestys, mikä toi sille vanavedessä prestiisiä neljän Oscar-ehdokkuuden muodossa.

Mario Montez

Merkillisesti, puolikas Arabian öitä ei oikein avannut pääasiaa eli Maria Montezia. Esille oli tuotu myös kaksi Jack Smithin (1932-89) työtä, jotka ehkä etäännyttivät yhä kauemmas kohteestaan. Amerikkalaisen performanssitaiteen perustaja Smith kuuluu myös kokeellisen elokuvan klassikoihin, jonka suurimpiin aiheisiin Montez lukeutui. Respectable Creatures ja Reefers of Technicolor Island valmistuivat 60-luvun puolivälissä ja tarjoavat Montezin hahmon innoittaman tulkinnan exotican perinnöstä. Kaitafilmille kuvatut fragmentaariset teokset lähenevät pikemmin perinteistä kuvataidetta kuin elokuvataidetta. Periaatteessa molemmat elokuvat ovat mykkiä, mutta ääniraidalla kuullaan kitschiä exotica-musiikkia. Kameratyö on amatöörimäistä eikä kuva-aiheista synny mahdollisesti tavoiteltua synteesiä. Tämän saattaa selittää se, että Smith oli ehkä tarkoittanut nämäkin monien muiden elokuviensa lailla osaksi poikkitaiteellista lavateosta. Kulttuuritekona näiden kokeellisten klassikoiden esittämistä ei voi aliarvioida, mutta paremmin nämä olisivat olleet kotonaan hieman klaustrofobisessa ja savuisessa taidekahvilassa esitettynä ryppyisellä, virtsatahraisella lakanalla.

Perjantain kiinnostavin anti saapui silti, verdammt, Itä-Saksasta. Horst Seemannin (1937-2000) hyvin mielenkiintoinen säveltäjämuotokuva Beethoven - päiviä eräästä elämästä (Beethoven - Tage aus einem Leben, 1976) esitteli varsin paljon Gary Oldmanistä poikkeavan kuvan kuulusta nerosta. Varsinaisesta silmänruoasta ei rutiinimaisesti kuvatusta Beethovenista saanut itseään täyteen, mutta teoksen ansiot piilivätkin terävässä, jopa piikikkäässä aikakausnäkemyksessä. Ludvig van nähdään ennen muuta vähän naiivina poliittisena agitaattorina, jonka sävellykset niittävät mainetta ja mammonaa kaikkialla muualla paitsi hänen rakkaassa Wienissään. Seemann petaa lausumansa jo hienossa alkutekstijaksossa, missä suursäveltäjän melodiat säestävät yhtä aikakauden monista sotatantereista.

Seemannin Beethoven jäi kotimaassaan sensuurin hampaisiin, syynä tietyt kohtaukset, missä henkilöt saattoivat käydä vuoropuhelua suoraan kameraan katsoen, dialogin sisällön ollessa kysymys siitä, miksi eräät ovat systeemin rattaissa armoitettuja, kun taas eräät eivät. Lyhyisiin lukuihin jaksotetun elokuvan älykäs dialogi puhuttelee yhä, ja Donatas Banionis tekee pääosassa myytistä eloisan, lihaa ja verta olevan ihmisen.

Huomenna Artovassa seuraa perinteinen lyhytelokuvakilpailu, missä nähdään edustus Pirkanmaaltakin, kun mukana ovat Fonal Recordsin monilahjakkuus Sami Sänpäkkilä ja Monroelle tuttu Savage Streets -kollektiivi. Etukäteen tuttu on myös Miikka Lommin Grind. Kolme kilpailunäytöstä on teemoitettu otsikoiden Uni, Pimppi ja Toveruus alle. Lauantain ja sunnuntain välisen yön täyttää aivan eeppinen Yö Kolhoosissa, mikä herättää etukäteen sen polttelevan kysymyksen, että mikä on popcornin kolhoosivastine? Punajuurilastut?

Tässä unien täyttämille unettomille filmiöille: