Werner Herzog ja maailman kaunein matkakirja

Wernember 2024

Maailmankirjallisuuden hienoin matkakirja sai alkunsa puhelusta Münchenissä marraskuisena päivänä vuonna 1974. Werner Herzog sai kuulla Lotte Eisnerin todennäköisesti pian kuolevan pariisilaisessa sairaalassa. (Elokuvahistorioitsija Eisner merkitsee saksalaiselle elokuvalla suurin piirtein samaa kuin Peter von Bagh suomalaiselle.) Tätä tietoa ei Herzog pystynyt sulattamaan, vaan päätti, että jos hän saman tien kävelee Pariisiin, ei Eisner mitenkään voi kuolla. Joten laukku olalle, saappaat jalkaan ja menoksi.

Kun Herzog kolme viikkoa myöhemmin laahusti yhä heikkokuntoisen Eisnerin luokse, oli marraskuu vaihtunut joulukuuksi ja muuan saksalainen elokuvantekijä tehnyt yhden kävelyn historian legendaarisimmista taipaleista. Eisner eli tämän suurenmoisen humaanin eleen jälkeen vielä 10 vuotta.

Werner piti jalkapatikassa matkapäiväkirjaa, jolle hän vuonna 1978 pani nimeksi Vom Gehen Im Eis, Jäällä kävelemisestä, ja antoi julkaista sen. Suomessa se sai Kaisu Iston upeana käännöksenä nimen Jäinen matka, vuonna 1992.

Piskuinen, vain 75-sivuinen kirjanen kuvaa itsepäisen ja omintakeisen yksilön ruumiillista ja henkistä matkaa suurkaupungista toiseen läpi tuskan ja loputtomalta tuntuvien vaikeuksien koskaan silti päämäärästä irti päästämättä. Seuraten marraskuun keskellä mätänevien kyläpahasten yksitoikkoista nauhaa Herzog taivaltaa läpi pahimman talvimyrskyn vuosikausiin tiivistäen eksistenssikokemuksensa lakonisiksi ja runollisiksi lauseiksi. "Muuan maalaisnainen kertoi lähestyvästä lumimyrskystä, minä kuuntelin vaieten." 

Yöpaikkaa etsiessään Herzog milloin murtautuu talvea vasten hylättyihin kesämökkeihin, milloin pakenee tuiskua johonkin olkilatoon. Näitä taitoja hän opettaa paljon myöhemmin elokuvaopiskelijoille perustamassaan Rogue Film Schoolissa. Hän kohtaa kuolemaa tekevän lampaan sekä kosken partaalla paikallaan pyristelevän joutsenen, jonka on lopulta luovutettava ja noustava rannalle.

Taiteilija kyllä löytää metaforansa, ja jos se ei riitä, voi antaa mielensä hallusinoida mahdollisia elokuvakohtauksia. Jäisestä matkasta löytyy ensimmäinen luonnos Stroszekin lopetuksesta ja Lasisydämen vuosikausia tuolissaan itsepäisesti istuvasta isoisästä.

Kävelemisestä muodostuu herzogilainen vaihtoehto elokuvantekemiselle.

* * * * *

Ainakin kerran elämässä on tehtävä tilit selviksi maailman kanssa, astuttava esiin, ja suoraan kameraan katsoen lausuttava julki, mihin uskoo. Lukemattomat, kaikkia ilmaisumuotoja edustavat taideteokset ovat vaikuttaneet makuuni, näkemyksiini, ajatusmaailmaani ja luonteeseeni koko elämäni ajan. Ei ole reilu vaihtokauppa, jos en anna edes vähän takaisin kulttuurille, jolta olen niin paljon saanut.

Kun sen taipaleen alkamisesta, joka synnytti Jäisen matkan, tulee tänään kuluneeksi tasan 50 vuotta, saavun Pariisiin aikomuksenani kunnioittaa lempikirjaani kulkemalla jalan saman reitin kuin Herzog aikanaan.

Oman matkani aloitan Pariisista, koska en halua kirjaimellisesti kulkea jonkun jo maahan painamia jalanjälkiä, ja koska minulla ei ole historioitsijan henkeä pelastettavanani. Mutta, tällä tavoin saavun retkeni päätteeksi Werner Herzogin kotikaupunkiin, mikä on toinen tapa tehdä kunniaa mestarille.

Minä rakastan tätä kirjaa ja sitä ihmisyyttä, mitä se edustaa. En usko, että oma matkani pelastaa kenenkään henkeä, mutta kirjan se kyllä synnyttää. Teen matkaa kynä ja muistikirja povitaskussa, ja Müncheniin saapuessani minulla on käsikirjoitus kirjaan, joka käsittelee Jäistä matkaa, sen tekijää, elokuvaa, taidetta, muuttuvaa Eurooppaa, kävelemistä, yksin oloa ja omaa taivallustani. Se on puoliksi eletyn elämän summaus.

Työnimenä sillä on: Herzog-vaellus.

Pariisissa 23.11.2024

Anton Asikainen

Aikakauden loppu: Raimo "Rake" Siliuksen muistolle

Elokuvakerho Monroe ry:n aktiivijäsenet ja kaikki sen historiassa mukana toimineet kunnioittavat tänään Raimo Siliuksen muistoa.

"Aikakauden loppu" ei ole Raken yhteydessä sen enempää klisee kuin liioitteluakaan. Hänessä Tampere menettää elokuvaneuvoksensa ja tamperelaiset leffahullut esikuvansa. On vaikeata kuvitella kaupunkimme elokuvakulttuuria ilman Raken persoonaa.

Raimo Silius oli perustamassa ja rakentamassa sekä Elokuvakerho Monroeta että Tampereen Elokuvajuhlia, jonka ohjelmistosuunnittelijana hän toimi yli 20 vuotta. Filkkareiden klassikkosarjan Rake's Special kuraattorina hän oli vahvasti kuvassa mukana tänäkin vuonna. Monroesta hän luotsasi Suomen suurimman elokuvakerhon.

Rakesta olisi tullut vuosikymmenten saatossa myyttinen hahmo, ellei hän olisi ollut niin fantastisen helposti lähestyttävä tamperelainen kulttuuripersoona. Hän oli aina valmis ryhtymään juttusille muiden elokuvahullujen kanssa, ja Raken väärentämätöntä manselaista nuottia oli aina ilo kuulla erilaisten elokuvaesitysten esittelijänä. Tai radiossa, kun hän 15 vuoden ajan isännöi Ylen Tampereen Alueradiossa viikottaista elokuvapakinaa.

Eikä elokuva ollut Raken ainoa intohimo. Vuosikymmenten ajan hän kävi katsomassa luultavasti kaikki kaupungissa esillä olleet taidenäyttelyt ja kaikki teatterikappaleet mihin ehti.

"Eläkkeellä" - kyseenalainen termi Raken yhteydessä - hän kirjoitti sekä Monroen että Filkkareiden viralliset historiikit. Kaiken kaikkiaan Rake jätti sellaisen perinnön, että jos joku tässä kaupungissa aikoo sen joskus ylittää, tarvinnee hänen löytää jonkinlainen nuoruudenlähde. Rake itse oli kahdeksankymppisenä vielä nuori mies. Sellainen hän oli viime maaliskuussa esitellessään Rake's Special -näytöksen Niagarassa samalla tutulla mukaansa tempaavuudella kuin aina. Rake sai ihmiset innostumaan elokuvan taiasta.

Elokuvakerho Monroelle Raimo Silius merkitsee samaa kuin Lumiéren veljekset elokuvalle, ei yhtään sen vähempää. Kunnioittaaksemme hänen muistoaan voimme vain yrittää pitää kiinni Raken itsestään selvästä humaanista eetoksesta toimia aina kulttuurin kautta rauhan ja yhteisöllisyyden puolesta itsevaltiutta ja epätasa-arvoa vastaan. Tätä periaatetta heijastaa Tampereen Elokuvajuhlat tänäkin päivänä.

Monroelaiset lähettävät joukolla syvimmät pahoittelunsa Raken perheelle. Tiedätte, että Rake oli hyvin rakastettu. Meillä Monroessa alkaa virallinen suruaika.

Uhri Hypnokselle

Wernember 2024

Lasisydän (Herz aus Glas, Länsi-Saksa, 1976) 

Harva taitaa elokuvien aloitukset kuten Werner Herzog. Mahdottoman tuntuista vuorenrinnettä laskeutuva retkiryhmä Aguirressa; pidätetty kääpiö, joka ei millään saa käännettyä tapausnumerolaattaansa oikein päin kameraa varten teoksessa Maasta se kääpiökin ponnistaa; uskomattomat, aavemaiset otokset Nosferatussa taltioituina kallojen täyttämässä meksikolaisessa kammiossa. Vaikkei ohjaajasta pitäisikään, tekee itselleen karhunpalveluksen, jos ei katso Herzogin elokuvista edes alkujaksoja.

Lasisydän on tekijänsä saksalaisista elokuvista vaikeatajuisin ja "taiteellisin", kuka ties myös unohdetuin, vaikka se maineeltaan tunnetaankin ainutlaatuisuutensa vuoksi. Se alkaa sarjalla täydellisesti rakennettuja vuoristo-tableau'ta, joiden taustalla soi ehkä kaunein jodlausmusiikki, mitä levylle on koskaan pantu. Ollaan siis väistämättä alppimaisemissa.

Ja myös menneisyydessä, 1700-1800-luvulla. Kylän maine perustuu sen lasiesineisiin, joista kuuluisimmat on tehty punertavasävyisestä "rubiinilasista". Mutta päälasimestari, ainoa, joka tunsi rubiinilasin salaisuuden, on kuollut vieden salaisuuden mukanaan. Päähenkilö, ennaltanäkijä nimeltä Hias, hahmottaa näkyjä, jotka yksi toisensa perään tulevat toteen: kaikki ne ennustavat kylän tuhoa.

Tällä kertaa aihe ei ole Herzogin oma, vaan hänen vanhan kaverinsa, toisen legendaarisen baijerilaisohjaajan, Herbert Achternbuschin päästä. Anarkistisen H. A.:n kynä ei taivu perinteiseen juonen kyhäilyyn, vaan sen tilalla on sarja kohtauksia, jotka kukin omasta näkökulmastaan valottavat yhteisöä ylitsepääsemättömän kriisin edessä. Tavoittaakseen H. A.:n legendan omaisen, unenkaltaisen tunnelman, elokuvan ohjaaja päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun.

Lukuun ottamatta Hiasin esittäjää ja oikeita lasinpuhaltajia jokainen näyttelijä toteuttaa tässä elokuvassa kohtauksensa tultuaan ensin Werner Herzogin toimesta vaivutetuksi hypnoottiseen transsiin. Tapaus lienee ainutlaatuinen elokuvan historiassa.

Jos näitä taustoja ei tunne, vaikuttavat näyttelijät valistumattoman katsojan silmissä vain seuraavan ohjaajan tarkkoja ohjeita näytellä tyylitellysti yllättäviä painotuksia tehden ja hieman jähmeästi vuorosanansa lausuen.

Jälkeenpäin tekee mieli sanoa, että hypnoosin käyttäminen ei ollut välttämätön metodi, sillä elokuvan hienovireisen, davidlynchmaisen tunnelman olisi tavoittanut perinteisemmilläkin tavoilla. (Lasisydän, muuten, ilmestyi samana vuonna kuin Eraserhead.)

Elokuva on joka tapauksessa todella hieno, vaikka keskittymistä vaativa. Visuaalisesti ja monella muullakin tapaa se voi hyvinkin olla Herzogin kaunein työ, mistä pääkunnia sekä Herzogin että Achternbuschin hovikuvaajalle, Jörg Schmidt-Reitweinille. Ja juuri kun kuvittelee, ettei 1700-luvun maalaustaiteeseen otoksillaan viittaava kuvaaja voi enää pistää paremmaksi, saatellaan katsoja huikaisevaan vertauskuvalliseen epilogiin, joka on toteutettu eräällä irlantilaisella kalliosaarella. Lisäksi, tässäkin elokuvassa Herzogin luotettu on lähes kaikki hänen työnsä aina 1980-luvun alkuun asti leikannut Beate Mainka-Jellinghaus, suuri tuntematon jos kuka.

Lasisydän on itse asiassa kuvaruno. Siitä nauttiakseen on parasta unohtaa tarinankerronnan tiukassa istuvat perinteet. Koko elokuva on vertauskuva siitä, miten yhteisö alkaa horjua, jos siltä viedään pois vain yksi asia, jos se asia on koko yhteisön koossa pitävä voima ja identiteetti. Tällaisen aiheen parissa Herzog on itsekin melkein selvännäkijä.

PS. Tämä pop-hitti vuodelta 1979 otti nimensä tästä elokuvasta:

 

Piirin ulkopuolella

Wernember 2024

Kukaan ei halua leikkiä kanssani (Mit mir will niemand spielen, Länsi-Saksa, 1976)

Kaikesta kiinnostunut Werner Herzog ei ole urallaan useinkaan tehnyt elokuvia lapsista tai lasten kanssa. Lasisydämen ja Stroszekin - molemmat merkittäviä teoksia - välissä valmistunut, vain 14-minuuttinen Kukaan ei halua leikkiä kanssani on poikkeus. Se on tehty yhteistyössä Saksan nuorisoinstituutin kanssa, oletettavasti tilaajan pyynnöstä. Taustalla on erikoisyksikkö, joka tekee töitä eri tavoin heitteille jätettyjen lasten kanssa.

Lopputulos on kummallinen elokuva, joka vahvistaa kuvaa Herzogista toden ja keksityn mestarillisena sekoittajana. Kukaan ei halua leikkiä kanssani on kuvattu aivan kuin dokumentti, mutta leikattu kuin fiktio. Se on surrealistisesti sävyttynyt tarina päiväkoti-ikäisestä Martinista, jonka kanssa tarhan muut lapset eivät halua leikkiä, koska Martin "haisee" ja "syö pelkkää popkornia". Martin onnistuu kuitenkin ystävystymään erään tytön kanssa, joka pitää pojan lemmikkikorpista. Terveydenhoitajalla käy ilmi asioita Martinin kovista kotioloista.

Jos sattuisi olemaan niin, että Herzog ei mielellään työskentele lasten kanssa, ei se ainakaan tästä elokuvasta välity. Täysin kannet auki esiintyvät lapset ovat välittömyyden perikuvia. Kuin mitään kameraa ei olisikaan. Leffan outoihin kosketuksiin lukeutuvat omituisen tunteettomasti lasten tragiikkaan suhtautuvat aikuiset.

Kukaan ei halua leikkiä kanssani on hyvin tehty, tehokas, napakka, hellä, hiljaisen suggeroiva lyhytelokuva, joka jättää paljolti katsojan kontolle miettiä, mitä kuvien ulkopuolelta jätetään kertomatta. Tai mitä hamsterit symboloivat.