torstai 14. kesäkuuta 2018

Tue ukrainalaista elokuvaa, boikotoi MM-kisoja


Tämä ei ole agitaatioteksti, mutta tosiasiat ovat seuraavat:

21. jalkapallon MM-kisat alkavat tänään Venäjällä. Moskovassa pelattavassa avausottelussa kohtaavat isäntämaa ja Saudi-Arabia alkaen kello 18. Samaan aikaan ukrainalaisen elokuvantekijän ja aktivistin, Oleg Sentsovin (s. 1976), nälkälakko on kestänyt kuukauden.

Nelikymppinen Sentsov pidätettiin Venäjällä neljä vuotta sitten. Kansainvälistä huomiota keränneessä ja laajalti protestoidussa oikeudenkäynnissä Sentsov tuomittiin 20 vuoden vankeusrangaistukseen tuhopoltoista ja terroriteoista. Kommentaattorit Margaret Atwoodista Ian McEwaniin ovat todenneet venäläisen oikeusjärjestelmän korruptoituneeksi ja Sentsovin syytteet todennäköisesti tekaistuiksi; Sentsov kuuluu Vladimir Putinin äänekkäimpiin kriitikoihin ja Krimin vapauttamisen vaatijoihin.

Ennen vankilaan joutumistaan Sentsov ehti tehdä kaksi lyhytelokuvaa sekä Rotterdamin festivaaleilla nähdyn, mikrobudjetilla toteutetun esikoispitkän Gámer (2011). Videopelikilpailujen maailmaan sijoittuva elokuva kuvattiin aidossa turnausympäristössä, päärooleissa oikeita kilpapelaajia.


Sentsov on saanut saman kohtelun kuin Iranissa kotiarestiin määrätty huippuohjaaja Jafar Panahi. Tänään Oleg Sentsovin tarina alkaa muistuttaa irlantilaisen poliittisen aktivistin Bobby Sandsin elämää, mistä Steve McQueen teki elokuvan Hunger (2008). Vuonna 1981 Sands aloitti vankilassa nälkälakon, jonka seurauksena kuoli kaksi kuukautta myöhemmin. Viime kuussa Sentsov aloitti nälkälakon vaatien 65 ukrainalaisen poliittisen vangin vapauttamista. Sentsov ajoitti tietoisesti nälkälakkonsa siten, että sen ensimmäinen kuukausi täyttyy MM-kisojen avajaispäivänä, ja Sandsin lailla hän on vannonut vievänsä protestinsa loppuun saakka.

Elokuvayhteisö on ottanut voimakkaasti kantaa Sentsovin puolesta. Saadessaan Venetsian filmijuhlilla 2015 Robert Bresson -palkinnon, iranilainen Mohsen Makhmalbaf omisti palkinnon Sentsoville. Kesäkuussa 2014 Euroopan elokuva-akatemia (EFA) laati vetoomuksen Sentsovin puolesta, jonka allekirjoittivat mm. Pedro Almodóvar, Agnieszka Holland, Mike Leigh, Ken Loach, Béla Tarr ja Wim Wenders.Venäläisten huippuohjaajien kerma mukaan lukien Nikita Mikhalkov, Alexander Sokurov ja Andrei Zvyagintsev ovat asettuneet julkisesti Sentsovin puolelle, mikä nykyisessä poliittisessa ilmastossa on vaatinut moraalista rohkeutta. Kaksi viikkoa sitten Sentsovin puolesta organisoitiin videokirjekampanja, joka julkaistiin YouTubessa.

Jalkapallo on kuningas lajien joukossa ja sen kerran neljässä vuodessa järjestettävät maailmanmestaruuskilpailut yhdistävät maailman kansalaisia kuten ei mikään toinen tapahtuma. Jos, kuten sanonta kuuluu, elämä on osa jalkapalloa, eikö jalkapallon pitäisi ottaa kantaa siihen, mitä elämässä tapahtuu? FIFA ei ota kantaa, perusteluna halu erottaa lajeista hienoin poliitikasta - mutta eikö MM-kisojen antaminen Venäjän järjestettäväksi ole sulka Vladimir Putinin hallinnon hattuun? Jos politiikka ei ole erotettavissa jalkapallosta, millä oikeudella jalkapalloyhteisö antaa tämän maailman olegsentsovien nääntyä? Elokuvayhteisö on ainakin pitänyt omiensa puolta.

Tämän blogauksen otsikko on vain ehdotus niille, jotka haluavat puhua vainottujen ja väärin kohdeltujen puolesta. Jalkapallo on puhtaimmillaan suurin ilo, mitä maan päältä löytyy: jos sitä ei olisi olemassa, elokuvan pitäisi keksiä se. Mutta esimerkiksi seuraavan kuukauden ajan voi futismatsin seuraamisen sijaan mennä leffaan. Tai kauniiden säiden jatkuessa paikallisotteluun.

Jos Messi kuukauden päästä voittaa maailmanmestaruuden, se on hienoa, mutta ei vaikuta oikeasti mihinkään. Jos Oleg Sentsovin annetaan kuolla MM-kisojen pauhun alla, tulee maailmasta hieman pahempi paikka.

Kuvahaun tulos haulle oleg sentsov
Oleg Sentsov

maanantai 28. toukokuuta 2018

Monroe raportoi maailmalta: Cannes Film Festival 2018


Reilu viikko on vierähtänyt siitä, kun Kultainen palmu jaettiin jälleen kerran. Punainen matto on kääritty rullalle, pikkumusta ripustettu henkariin ja allekirjoittanutkin ehtinyt nukkua univelat pois. Nyt pölyn laskeuduttua onkin hyvä hetki vielä palata muistelemaan kaikkea sitä, mitä tuli nähtyä ja koettua.
Vuoden 2018 virallisessa julisteessa nähdään pusu Jean-Luc Godardin elokuvasta Hullu Pierrot vuodelta 1965

#metoo

Cannesin elokuvajuhlat on yksi maailman pitkäikäisimmistä ja elitistisimmistä elokuvatapahtumista, jonka varmaan suunnilleen kaikki länsimaiset elokuvaihmiset tietävät. Kultainen palmu -palkinto, punaisella matolla näyttäytyvät tähdet, Ranskan Riviera palmuineen ja asuurinsinisine Välimerineen ovat tosia kliseitä. Elokuvajuhlaan kuuluvat olennaisena osana myös erilaiset ”skandaalit”. Milloin joku on päättänyt ottaa kengät pois punaisella matolla kommentoidakseen festivaalin tiukkaa pukukoodia (tänä vuonna se oli Kristen Stewart, vuonna 2016 Susan Sarandon puolestaan kohahdutti saapumalla matolle smokissa ja matalakantaisissa tossuissa), milloin taas jonkun tähden mekkoon taiten ommellut paljetit tai harsokankaat eivät toimikaan näkösuojana, vaan yleisölle vilahtaa kappale tissiä tai takapuolta (näyttelijätär Bobbie Breseen öh…asu vuonna 1980 esimerkiksi. Tiedän, aloit heti googlata).

Tänä vuonna lähemmäs oikean maailman ongelmia lähestyttiin siten, että #metoo oli aivan erityisesti huomioitu jo järjestäjien taholta. Ennakkotiedotteissa kerrottiin, että ahdistelu on pahasta ja ilmoitettiin puhelinnumero, johon voi soittaa koska tahansa, mikäli kokee festivaalin aikana seksuaalista häirintää ja kaipaa asiallista tukea, ”appropriate support”.  Lisäksi 82 elokuva-alan naista, mukana tekijöitä Agnès Vardasta Salma Hayekiin, nousi barrikadeille (eli punaisella messumatolla päällystetyn konferenssipalatsin portaille) kiinnittääkseen kaikkien huomion siihen tosiasiaan, että koko Cannesin elokuvajuhlien historian aikana on palkintomittelöissä kamppaillut vain 82 naisohjaajan elokuvaa, kun miesten ohjaamia filmejä on ollut tyrkyllä peräti 1645. Ainoa naisohjaajan tekemälle elokuvalle myönnetty kultainen palmu on jaettu vuonna 1993, jolloin Jane Campion Piano pokkasi pääpalkinnon.


Ammattilaiskävijöiden goody bagissä oli lisäksi elokuvalipun näköinen lappunen, jossa oli mukailtu kutsuvierasnäytösten tekstiä ”Tenue correcte exigée”, asiaankuuluva pukeutuminen vaadittu, muotoon ”Comportement correct exigé” – asiallinen käytös vaadittu. Asiallisen käytöksen rajoja koetteli ennalta sovitusta käsikirjoituksesta ansiokkaasti poikennut italialaisnäyttelijä Asia Argento, noustessaan lavalle jakamaan parhaan naisnäyttelijän palkintoa. ”I have a few words to say. In 1997 I was raped by Harvey Weinstein here at Cannes. I was 21 years old”. Tämä ei sinänsä ollut uutta tietoa, sillä Argento on ollut asian suhteen aktiivisesti esillä viime syksystä saakka, mutta jossain määrin juhlatunnelma viileni pari astetta ja juryn puheenjohtaja Cate Blanchett hymyili aavistuksen jäykemmin kuin aiemmin. Kukaan ei kommentoinut yllättävää puheenvuoroa, juhlat jatkuivat.

Muutama hajahuomio

Kulta- ja timanttikerrosta raaputtamalla löytyy toki paljon muutakin kuin virallisen historiankirjoituksen tarjoilemaa tietoa. Tällä kertaa joku oli yrittänyt kritisoida systeemiä sisältä käsin levittelemällä pressialueille flyereitä, joissa tuotiin esille eri pressipassien epäreilu hierarkia. Alemman tason pressit joutuvat pahimmassa tapauksessa odottamaan tunteja päästäkseen elokuvanäytöksiin, kun ravintoketjun huipulla mehevimpiä jutunjuuria metsästävät suurten tv-kanavien ja sanomalehtien sankarit pääsevät kävelemään saleihin ensimmäisten joukossa. 
"Kastijärjestelmästä" huolimatta pressit passin väriin katsomatta saivat mm. ilmaisia virvokkeita pressiloungessa.

Itse sain keploteltua itselleni audiovisuaalisen pressin valokuvaajapassin (joka oli kuulemma ihan uusi keksintö), jonka avulla pääsi hieman aiempien vuosieni cinefiilipassia paremmin kilpailusarjan näytöksiin, mutta viekkautta, tarkkaa reittisuunnittelua ja viikon mittaista Nespressopaastoa sekin vaati. Kaikkiaan ehdin istua 20 näytöksessä, joista yhdeksän oli virallisen kilpasarjan, kuusi Un Certain Regard -kategorian elokuvia ja loput erikois- ja lyhärinäytöksiä. Ihan hyvin siis. Alla vielä joitakin poimintoja festivaalimuistiinpanoistani:

1)      Unenomaista kokeellisuutta edusti kiinalaisohjaaja Gan Bin Di qiu zui hou de ye wan (Long Day's Journey into Night): noin puolet elokuvasta katsottiin 3D-lasien läpi.  Heti elokuvan alussa katsojalle kerrottiin ystävällisesti, miten tulee toimia. “This is not a 3D film, but please join the protagonist in putting the 3D glasses on when he does”. Toisaalta jossain määrin totutusta poikettiin myös Andréa Bescondin ja Éric Métayerin elokuvassa Les Chatouilles (Little Tickles), jossa takaumia ja etenkin nykytanssia käytettiin yllättävinä kerronnan keinoina käsitellä pedofiliaa ja traumoja. Pierre Deladonchamps tekee todella onnistuneen roolisuorituksen vastenmielisenä kutittaja-Gilbertinä.

2)      ”Toi tyyppi näyttää ihan Jasper Pääkköseltä”. Seuralaiseni punaiselta matolta bongaama geelitukkainen viiksimies osoittautui myöhemmin Jasper Pääkköseksi. Eräässä näytöksessä vieressäni istunut ranskalais-amerikkalainen setä ei ollut uskoa kun kerroin Pääkkösen esittävän KKK-nilkkiä Felix Kendricksonia Spike Leen BlacKkKlansmanissa ”But he had such an Alabama accent!”. Muut voitokkaat suomalaiset: 209-senttinen Joonas Suotamo herkkänä Chewbaccana Solo: A Star Wars Storyssa ja aivan käsittämättömän epämiellyttävän oloiseksi maskeerattu Eero Milonoff Un Certain Regard -palkinnon voittaneessa Ali Abbasin elokuvassa Gräns! Mikko Myllylahden lyhytelokuva Tiikeri jäi harmi kyllä näkemättä, mutta onnistuin sentään pääsemään kosketusetäisyydelle ohjaajan kanssa ryysiessäni töykeästi ohi ahtaassa elokuvasalissa.
Nopeimmat pääsivät maton reunaan kärkylle. Itse en kuulunut heihin.

3)      Mahdollisesti koko festivaalien tunteikkain hetki koettiin Nicholas Champeaux'n ja Gilles Porten dokumentin The State Against Mandela and the Others esityksen jälkeen. Erikoisnäytöksessä olivat paikalla paitsi elokuvan tekijät myös 27 vuotta vankilassa virunut vapaustaistelija, nyt 92-vuotias Andrew Mlageni, ja toisen vangitun vallankumouksellisen Ahmed Kathradan nuoruudenrakkaus Sylvia Neame, joita myös haastateltiin elokuvassa. Aplodit kestivät varmaan vartin ja aika harva silmäkulma siinä salissa taisi jäädä kuivaksi. Kauhea maailma, josta nekin tyypit tekivät omilla teoillaan lopulta hieman paremman, vaikka siinä samalla menettivät vuosikymmeniksi vapautensa.
Andrew Mlageni ja Sylvia Neame kättelevät yleisön osoittaessa suosiotaan

4)      Yksi parhaista elokuvista oli Sergei Dvortsevoin ohjaama Ayka, josta kazakstanilainen Samal Yeslyamova onneksi sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Juttelin ennen palkinnonjakoa erään venäläisen elokuva-ammattilaisen kanssa, joka oli sitä mieltä, että laittomien kirgiisisiirtolaisten ankean elämän kuvaaminen lumimyrskyisessä Moskovassa ”ei ole yhtään kiinnostavaa”. En tiedä, kertoiko tämä siitä venäläisestä vai yleisemmästä suhtautumisesta likaisia töitä ja hanttihommia tekeviin kaukasialaisiin Venäjällä, mutta ihan todella huikea elokuva, joka tunki heti iholle, eikä armoton kamera päästänyt katsojaa epämukavasta otteestaan hetkeksikään (yhdessäkään muussa näytöksessä en muuten nähnyt yhtä monen mieskatsojan poistuvan salista kesken elokuvan #naistenvaivat #kipupillussa #synnyttämisenjälkeen #haaroistavaluvaveri)

 Lopuksi: BINGO!

Eri kategorioiden elokuvat valinnut komitea olisi voinut tuoda lisäulottuvuuden katsomiskokemukseen julkaisemalla oheisen Cannes2018-bingon jo etukäteen. Nyt allekirjoittanut joutui laatimaan sen vasta festivaalin loputtua, olkaa hyvä. 

Tulosta talteen ja pelaa katsoessasi kaikki Cannes 2018 -kilpailusarjojen elokuvat!
Trump/viittaus USA:n nykypolitiikkaan. Metsässä tarpominen. Unet/mystisyys/tunnelit. Mukana suomalainen näyttelijä. Tuhopoltto (bensalla). Villieläin lähestyy ihmistä. Mies etsii unen naista/kadonnutta naista. ”did you understand?”.  Elokuva kestää yli 2,5h. Vauvat. Ihminen haukkuu tai murahtelee kuin koira. Poika lähtee maaseudulle etsimään isäänsä.

Vuoden 2018 tarjonta oli yllättävän homogeenistä mitä tiettyihin teemoihin tuli. Ruudukosta uupuvat vielä lukuisat viittaukset länsimaiseen kulttuuriin, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Esimerkiksi yritettiinkö Adilkhan Yerzhanovin kazakstanilaisessa elokuvassa Laskovoe Bazrazlichie Mira (The Gentle Indifference Of The World) kosiskella ranskalaisia käyttämällä kokonainen kohtaus Camus’n kehumiseen tai olivatko useammassa elokuvassa (esim. Lee Chang-dongin Burning ja David Robert Mitchellin Under the Silver Lake) ilmi tulleet The Great Gatsby -maininnat sattumaa, sitä ei tarina kerro. Suurimman viittausten ilotulituksen ainakin itse koin kuitenkin Lars von Trierin uusinta, kilpailusarjojen ulkopuolella näytettyä, House That Jack Built -elokuvaa katsoessa. Pitäisi varmaan, jos suinkin pystyisi, katsoa kyseinen elokuva aika monta kertaa uudestaan, että ehtisi tajuta ”kaiken”. Esim. suoria kuvakaappauksia ohjaajan omasta tuotannosta voivat reippaimmat bongailla.

Yllättäen Hirokazu Kore-edan voittajaelokuva Manbiki Kazoku (Shoplifters) ei tainnut tuoda yhtäkään rastia bingoruudukkoon. Itse en olisi veikannut kyseistä elokuvaa voittajaksi, mutta ehkä se oli riittävän tasalaatuinen niin käsikirjoituksen kuin elokuvallisenkin puolen osalta, että juryn kesken syntyi konsensus. Perinteisesti voittajat eivät ole tainneet ollakaan niitä festivaalin räväkimmin erottuvimpia elokuvia, mutta joskus voittoon vaadittu vaikuttavuus hiipii katsojan luokse hiljaa ja paljastaa jotain olennaista maailman tilasta ja ihmisyydestä vaivihkaa, itsestään turhaa melua pitämättä.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Leffavisa Artturissa 16.05.

Monroen leffavisan kevätkauden finaali Ravintola Artturissa keskiviikkona 16.5. klo 18:30! Kerta vielä! Ja syksyllä jatketaan!

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Espoo Ciné 2.2: Koiran vuosi

Wes Andersonin Koirien saari (Isle of Dogs)

Koirien saari                             蜻蛉
räjähdyttää tajunnan.               狂ひしづま
Kevät on täällä.                        三日の月

Japanissa on oikeasti kissojen saari. Itse asiassa kaksikin, mutta näistä maan keskiosan itäpuolella, Tyynessä valtameressä sijaitseva Tashirojima on se kuuluisa turistikatiska. Sen tuhatta katukissaa ruokkii väki, joka uskoo kissojen syöttämisen tuovan onnea.
Kuvahaun tulos haulle isle of dogs

Ei ole liian kaukaa haettu ajatus, että Wes Andersonin visionäärinen Koirien saari on saanut innoituksensa Tashirojimasta kääntäen asetelman niin nurin kuin mahdollista. Anderson sijoittaa tarinansa 20 vuoden päähän, jolloin eräässä Japanin prefektuurissa kissaihmiset ajavat todella kovaa koiralinjaa. Populistinen pormestari tekee kuonokuumeesta ja koiranuhasta (mitä termejä!) kärsivistä koirista syntipukkeja, jotka saavat kannettavakseen kansalaisten tyytymättömyyden. Viattomat ihmisen parhaat ystävät karkotetaan internoidaan Roskasaarelle odottamaan lopullista ratkaisua. Eräänä päivänä saarelle kirjaimellisesti rysähtää pormestarin ottopoika Akira etsimään omaa karvaturriaan.

Näin. Haluan uskoa, että Peter Greenaway hyväksyisi Koirien saaren, sillä vaikka se kertoo tarinan - vieläpä hyvin suoraviivaisen sellaisen -, teoksen sanoma, ajatus, ydin löytyy sen ei-tarinallisesta ilmaisuvoimasta. Joka on ilmiömäisyydessään täysin tyrmäävä. Berlíinissä elokuva palkittiin ohjauksestaan. Muita vaihtoehtoja - Kultaista Karhua lukuun ottamatta - tuomaristolla tuskin olikaan. Koirien saari, joka on upeampi kuin yksikään viime vuonna vuonna julkaistu amerikkalaiselokuva, ällistyttää nimenomaan mestarillisena ohjauksena.

Koirien saaressa Andersonin pikkutarkka kuvasuunnittelu naittuu unelmaliittoon hurjalla sykkeellä juoksevan kerronnan kanssa tavalla, joka käy ohjaajan eetoksen synteesistä. Joku suurista ranskalaiskriitikoista sanoi 1950-luvulla Aldrichin Kiss Me Deadlystä, että sen jokainen kuva sisälsi uuden idean. Samansuuntaisesti Koirien saari yllättää leikkauksesta toiseen yhä uusilla sommitelmilla ja rajauksilla. Näin visuaalisesti rikkaasta ja anteliaasta elokuvasta pääsee nauttimaan vain harvoin. Samalla Andersonin edellinen animaatio, Fantastinen Mr. Fox, paljastuu pelkäksi harjoitelmaksi. Siihenkin - isoista studioanimaatioista puhumattakaan - verrattuna Koirien saaren estetiikka käy epäröimättä vastahankaan genrelle tyypillisen makeilevuuden kanssa. Yksistään Koirien saaren väripaletti herättää turtuneet aistit kokemaan jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja leffalla on vetää hihastaan valtavan paljon muutakin ihailtavaa.


Koirien saaren rytmi puolestaan perustuu taiko-rummutukseen. Hengästyttävän musiikkimaiseman elokuvaan luonut Alexandre Desplat käyttää esikuvanaan taiko-mestari Kaoru Watanaben lyhyttä ja iskevää bagatellia, joka elokuvassa kuullaan kolmesti. Musiikki seuraa ja kehystää animaatiota lähes yhtäjaksoisesti huumaavalla tavalla.

Lopputulos on sanalla sanoen mestariteos. Olen nähnyt elokuvan kahdesti, ja voisin käydä katsomassa sen kerran viikossa, helposti. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Koirien saaresta kuoriutuu parhaiden elokuvien lailla yhä uusia kerroksia. Yhtäältä Koirien saari on simppeli vähemmistöjen puolustus ja vertauskuva rasismin seurauksista. Samalla se on 2000-lukua piinaavan poliittisen oikeistopopulismin ja massojen sumutustekniikoiden analyysi. Yhtä hyvin Koirien saari käy tarinasta ihmisen ja koiran välisestä siteestä, joka juontuu vuosituhansien taakse, sekä kunnianosoituksesta japanilaisen elokuvan verrattomalle perinteelle. Joka tapauksessa, Koirien saari on painavien teemojensa päällä mielettömän hauska, kekseliäs mielikuvituksen ja pilojen runsaudensarvi. Lisäksi se on kaunis, kuten kaikki koiria kuvaava lähtökohtaisesti on.

Jos koira on poissa, onko ihmisellä toivoa?
Kuvahaun tulos haulle isle of dogs

Marginalia

1) Aivan kestämätöntä massojen sumutusta on sekin, että Koirien saari tuodaan Suomeen kääntämättä sen otsikkoa. Suomalaisten elokuvalevittäjien on omalta osaltaan aika ottaa vastuu siitä, että englanti ei ole yksi maamme virallisista kielistä.
2) Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Yhdysvalloissa Koirien saari tuotti avausviikonloppunaan ällistyttävät 1,5 miljoonaa dollaria vain 27 teatterissa. Per teatteri -tuotoissa se haastaa jopa uusimman Marvel-tankin. Melkoista, vaikka nämä luvut eivät suoraan verrannollisia olekaan.
3) Valkokankaan jokaisen neliösentin hyödyntävä Koirien saari projisoidaan poikkeuksellisella tavalla, jotta tekstitys saadaan kokonaan kuvan ulkopuolelle. Hieno juttu. Koirien saari on kääntäjän painajainen, ja Marko Hartamo (?) tekee erinomaisen työn.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Espoo Ciné 2.2: Elokuvaa ei saa jättää tarinankertojille

Saskia Boddeken "Greenaway-aakkoset" (The Greenaway Alphabet)
Hafsteinn Gunnar Sigurðssonin "Puun alla" (Undir trénu)

Paluu Tapiolaan, metsän herran ja elokuvan pyhättöön: viime vuonna Espoon omat leffafestarit päivittivät itsensä alkusyksystä kevääseen. Silloin taivaalta satoi lunta. Nyt on onnekkaampaa, ja filmihullut toivottaa perille lämmin kevätaurinko. Sitä on hyvä paeta pimeään, ikkunattomaan huoneeseen.
Kuvahaun tulos haulle greenaway alphabet

Tämänvuotisten juhlien sankareihin lukeutuu Peter Greenaway, joka on saanut oman dokumenttielokuvansa. Vuoden kulttuuritekoihin kuuluvan Greenaway-aakkosten takana on oma vaimo, Saskia.

"Elokuva on liian hienostunut väline jätettäväksi tarinankertojien käsiin". Näin toteaa brittimestari, ja hänen sanansa kelpaisivat minkä tahansa elokuvafestivaalin tai elokuvakerhon motoksi. Lausuma on kuitenkin pelkkä alkupiste uralle, johon kuuluu niin paljon muutakin kuin elokuvien tekeminen. Vaikka Greenaway on saavuttanut suurimman maineen elokuvantekijänä, hän on lähtökohtaisesti kuvataiteilija, kuten Peter Weir ja David Lynch. Tämä kiinnostus valkokankaan ulkopuolelle selittää osaltaan sekä pitkät tauot kaikkien mainittujen elokuvaurilla että heitä yhdistävän omintakeisen muotokielen. Greenawayn ollessa herrasmiehistä omalla tasollaan muodon uudistajana.

Vaikka Greenaway on lakkaamatta työskentelevä kuvataiteilija, ja lisäksi vielä grafomaaninen kirjoittaja, viettää Greenaway-aakkoset paljon aikaa nimenomaan elokuvien parissa. Innovatiivisen ja kohteensa näköisen teoksen rakenne lähtee kuitenkin sanoista. Sukellus taiteilijan mieleen ja sieluun tehdään kirjaimellisesti aakkosten kautta. Mihin sanoihin Greenaway yhdistää kunkin aakkosiston kirjaimen, on peruskysymys, jonka kautta päästään käsiksi haastateltavan vaikeaan lapsuuteen, työhön ja maailmankuvaan. Jännitteen näihin aivoituksiin synnyttää 16-vuotiaan Pip-tyttären mukana olo keskustelukumppanina. Greenawayn suhtautuminen lapsiinsa ei ole tavanomaisimpia.

Mutta elokuvan kohde onkin syvästi originelli ihminen. Koko hankkeen motivaatio lähtee nähtävästi 75-vuotiaan Greenawayn suunnitelmasta luopua elämästä omakätisesti 80 täytettyään. Miksi, se selviää katsomalla Saskia Boddeken ensiluokkainen, palkitseva dokumentti.

Samaan aikaan Islannissa puhutaan tarinankerronnan puolesta, sillä viime vuoden puhutuimmassa islantilaiselokuvassa, Puun alla, parasta on loistava käsikirjoitus.
Kuvahaun tulos haulle undir trénu

Pelkästään tekstin perusteella voisi epäillä käsikirjoittajien tulevan teatterin puolelta. Niin terävää on dialogi, niin hyvin jäsennelty elokuvan rakenne, joka seuraa luontevasti useita tarinalinjoja, joita yhdistää muuan lähiönaapurusto. Elokuvan varsinainen motiivi onkin naapuriviha, joka saa psykologisesti pirullisen oivaltavan käsittelyn. Hienointa tässä ei ole se, että kaikki alkaa isosta lehtipuusta, joka luo ikävän varjon naapurin kuistille lyhyen kesän aikana, vaan se, miten vihailun kierteeseen osallistuvien syyt eritellään. Pääagitaattori sodassa on poikansa katoamisesta silmin nähden traumatisoitunut eläkeläisrouva, jota kukaan ei jaksa tulla puolitiehen vastaan. Sen sijaan jokainen jää vain onanoimaan omaa egoaan. Seuraukset koituvat melko äärimmäisiksi.

Tekstin lisäksi myös näyttelijät loistavat. Mikä jättää ongelmaksi ohjauksen. Pinnalta katsoen pätevä ohjaus ei lopulta saa kaikkea irti aiheesta. Observoiva, hitaasti hahmoja kohti hiipivä kamera on kuin köyhän miehen Yorgos Lanthimosia paitsi riistäytyessään vapaaksi, jolloin paljastuu ettei ohjaaja hallitse käsivarakuvauksen tuottamista scopena. Muuan seuraus tästä on, ettei Puun alla ole koskaan niin hauska kuin se voisi olla. Mustana komediana mainostettu leffa jää turhan usein pelkästään mustaksi.

Ehkä tämän voisi tuoda Suomeen lavan kautta?

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Viva Erotica 2018: Apinanaisia ja seeprapeippoja

Viva Erotica 25.-29.4.
Marco Ferrerin Apinanainen (La donna scimmia)
Lizzie Bordenin Ilotytöt (Working Girls)
Mark L. Lesterin Truck Stop Women
Luise Donschenin Casanova-geeni (Casanovagen)
Kuvahaun tulos haulle casanovagen
Sodankylän elokuvajuhlien tekijöiltä saapuu Etelä-Suomeen pieni eroottinen seikkailu nimeltä Viva Erotica - eroottisen elokuvan festivaali jo vuodesta 2015. Kevääseen, totta kai, sijoitettu tapahtuma kotiutuu mukavasti kuin peippo Helsingin Unioninkadun WHS Union -teatteriin, josta kuin huomaamatta on viime vuosien aikana sukeutunut yksi Suomen TOP 3 -elokuvakeitaista. Ulkonainen vaatimattomuus kätkee sisäänsä sylikaupalla kotoista tunnelmaa ja usein sanattomaksi jättävän kunnianhimoisen ohjelmiston - ja WHS:ssä esitetään paljon muutakin kuin elokuvaa. Atmosfääri näillä hyvin järjestetyillä festivaaleilla leijuu lattiasta kattoon leppeänä ja innostuneena. Neljä elokuvaa lienee turhan suppea panostus jääden kauaksi esimerkiksi päävieras Valentina Nappin festaroinnista; italialainen hardcore-tähti katsoi ilmeisesti lähes kaiken ennen poistumistaan sunnuntaina, osoittaen oikeata cinefiili-henkeä.

Valentina Nappia käsittelevä uunituore dokumentti jäi näkemättä. Sen sijaan dokkarikiintiön sai täyttää saksalaisen Luise Donschenin vielä tuoreempi Casanova-geeni, reilun tunnin mittainen työ, josta halusin tosi paljon pitää. Tosi hienosti tarkoin rajatuin otoksin kuvattu teos otti inspiraationsa Casanovasta ja viettelyn tarpeesta, lähtökohtanaan seeprapeippojen uskottomat, polyamoriset elämäntavat. Ihanasti kielen päällä rullaavalla nimellä siunattu elokuva kuitenkin karkaa tekijänsä käsistä aivan äimistyttävällä tavalla. 90 %:lla materiaalista ei ole mitään tekemistä varsinaisen aiheen kanssa. Kiehtovasta, kokeellisen elokuvan motiivien kanssa flirttailevasta seeprapeippojen soidinkuvauksesta siirrytään metsään, missä muutaman lapsen nähdään leikkivän. Myös nähdään jonkun seurakunnan kristillisiä menoja ja, myöhemmin, "pyhiinvaellus" läpi metsän.

Näiden kohtausten yhteys aiheeseen jäi itselleni täysin ilmaan, mikä herättää tutun kysymyksen: kumpi epäonnistui, ohjaaja vai katsoja? Jos ei muussa, ohjaaja epäonnistui ainakin ajatustensa kulun selittämisessä yleisölle.

Seeprapeippojen lisäksi asian ytimessä ollaan Casanovaa sekä lavalla että omassa elämässään esittävää John Malkovichia haastatellessa. Nämäkin kaksi jaksoa sijoittuvat kovin epävarmasti elokuvan ontuvaan rakenteeseen. Kömpelöiltä tuntuvat myös lavastetut kohtaukset nuorisobaarista omine menoineen. Hyvällä tahdolla voi vielä nähdä hypnotisoijan suggeroimana orgasmiin laukeavan naisen tähdellisyyden teemalle, mutta jo dominaa ja hänen asiakastaan kuvaava pitkä jakso kertoo jostakin muusta - mitä mm. Ulrich Seidl on jo kuvannut terävämmin. Kaiken kaikkiaan Casanova-geeni on uskomattoman turhauttava, teoreettinen amatöörityö, joka jättää tämän kysymyksen: onko "Casanova-geeni" niin tärkeä tutkimusaihe, että se oikeuttaa satojen seeprapeippojen vangitsemisen häkkilinnuiksi?
Kuvahaun tulos haulle claudia jennings truck stop women

No, oli miten oli. Casanova-geenin täydellinen vastakohta löytynee Commandon ohjaajan varhaisteoksesta Truck Stop Women (1974). Ehtana drive in -eksploitaationa se sopisi nakutettuna Cinemadromeen. Väkivaltaa, kelteisillään kekkulointia ja ehtaa punaniskameininkiä nähdään hyvinkin yhden elokuvan tarpeiksi. Tapahtumien syy-seuraussuhteesta ei niin väliksi. Maailman parhaan elokuvaesittelijän, Olaf Möllerin, johdannossa viime syksynä Night Visions -yleisöön lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä Mark L. Lesteriä kutsuttiin "monumentaaliseksi paskiaiseksi". Lester, joka saa edelleen tehdä kertakäyttöisiä elokuviaan, on aina ollut surkea ohjaaja, mutta tällaisen elokuvan tarpeisiin vaaditaan tiettyä paskamaisuutta, että saadaan tarinan pösilöt roistot tuntumaan jotenkin samastuttavilta. Scopena kuvattu leffa näytti retrohyvältä ja osa näyttelijöistä on oikeasti hyviä. Päätähden osan saa kuvankaunis, vain 29-vuotiaana auto-onnettomuudessa menehtynyt Playboy-tyttö Claudia Jennings, mutta hän jää kyllä äitiään esittävän Lieux Dresslerin - varsinaisen päähahmon - katveeseen. Myös Dresslerin ympärillä pyörivät rekkakuskit ovat mainioita tyyppejä. Hurtilla meiningillä etenevään juttuun on saatu aikaiseksi shakespeariaaninen lopetus, jonka tyylirikkoisuus liikkuu The Roomin tasoilla. Rekkakuskiteemainen country-soundtrack on oma ilon aiheensa. "Hello, I'm a truck".

Festivaalin pääjuttu oli Cannesissa ja Berliinissä urallaan palkitun Marco Ferrerin harvoin nähty varhaisklassikko Apinanainen (1964). Erotiikkaa tästä löytyy vain ripaus ja huumoriakin olisi nähnyt enemmän, mutta seksistä tässäkin on kyse. Usein tabuaiheisiin tarttunut ironikko poimi tällä kertaa linssinsä eteen hypertrikoosista kärsivän naisen, jonka keho on kauttaaltaan paksun karva peitossa. Myöhemminhän samaa aihetta käsittelivät Michel Gondry ja Charlie Kaufman elokuvassa Human Nature - luonnon pikku oikkuja (2000).

Ehkä Ferreriä paremmin? Kuka ties, se on makuasia. Kummassakin ansionsa ja puutteensa. Apinanainen on viisaampi, Human Nature hauskempi.
Kuvahaun tulos haulle la donna scimmia
Sisällöltään Apinanainen oli joka tapauksessa muutamaa vuotta aikaansa edellä. Apinanaisen ja tämän luostarista löytävän opportunistin suhteen kuvauksessa puhutaan suoraan seksielämästä, sillä se johtaa tässä tapauksessa dramaattisiin seurauksiin. Miehen ja naisen valtataistelu, itsemääräämisoikeus sekä oikeus seksuaaliseen itseilmaisuun ulkonäöstä riippumatta saavat omaperäisen ja hätkähdyttävän valotuksen.

Ongelmaksi nousee elokuvakerronta. Pitkillä otoksilla kokeileva Ferreri ei saa aikaan tarinan lennokkuutta palvelevaa rytmiä, vaan juttu laahaa. Selkeästi kahteen osaan jaettu teos vaihtaakin strategiaa toisessa osassa paremmin tuloksin. Silti kuvaus on teknisesti tasapaksua peruskauraa - mutta varsinkin loppua kohti se haittaa yhä vähemmän, sillä niin hyviä Ugo Tognazzi ja varsinkin Annie Girardot ovat.

Apinanaisella on Möllerin mukaan kolme eri loppua levittäjästä riippuen. Viva Eroticassa nähty kyyninen lopetus herättää kysymään sen tarpeellisuutta. Mikä on arvo sinänsä.
Aiheeseen liittyvä kuva

Neljästä elokuvasta kirkkaasti parhaaksi voi helposti nimetä Lizzie Bordenin Ilotytöt (1986). Pieni ja taloudellinen indie-tuotanto seuraa yhden päivän ajan newyorkilaista bordellia keveästi, painokkaasti, hauskasti ja vakavasti. Apinanaisen lailla Ilotytötkin ilmestyi aikaansa edellä, ja sen älykäs feministisyys on vieläkin liian kova pala purtavaksi joillekin.

Mitä on huoraaminen ja kuka on huora? Eikö huora ole se, joka myy periaatteensa kapitaalille? Siinä tapauksessa oman ruumiinsa "vuokraaminen" seksiin omasta valinnastaan on jotain muuta, yksityisyrittämistä siinä missä mikä tahansa. Tällaisena aiheeseen perehtynyt Borden lähestyy seksityöläisyyttä. Ammattina kahvitaukoineen ja työvuoroineen, asiakaspalveluna, missä asiakkaista löytyy helmiä ja sikoja. Yhdelle paskaduuni muiden joukossa, toiselle ehkä elämänmittainen ura. Sukupuoleen katsomatta.

Vaikka Ilotytöt rajautuukin naisiin. Erityisen Ilotytöistä tekee se, että leffa ei missään vaiheessa kuivu teoreettiseksi analyysiksi. Näyttelijät ovat paljaissa rooleissaan täysin luontevia eikä homma karkaa eksploitaatioksi tai "maskuliiniseksi katseeksi", vaan realismi säilyy erittäin huolellisessa toteutuksessa. Varsinkin Louise Smith päähenkilönä, tyttöystävältään salassa työtään harjoittavana valokuvaajana, on erinomainen. Ensikertalaisen olisi suonut jatkaneen uraansa, mutta niin ei ollut määrä käydä. Fred Neumannin - "Fantasia-Fredin" - kanssa Smith ja Borden kehittävät huutavan hauskan jakson, joka toimisi lyhytelokuvanakin.

Jyrkkiä kannanottoja välttelevä Borden kertoo kaikesta huolimatta naisesta, joka tekee paskaduunia koska laskut täytyy maksaa. Elokuvasta kehittyykin vähitellen fuuga, missä seksityöläinen Smith saapuu päivän aikana hetki hetkeltä lähemmäksi päätöstä ottaa loparit. Monitulkintainen loppukuva tarjoaa katsojalle anteliaasti näkökulmia ja mietittävää elokuvan jälkeenkin.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Cinemadrome ei ole hiljainen paikka

John Krasinskin Hiljainen paikka (A Quiet Place)
Cinemadrome 16 (mm) -festivaali 13.-14.4.

Kuvahaun tulos haulle william castle house on haunted hill

Viikonlopun Cinemadrome-rykäisy vaikuttaa jälleen kerran ilon aiheelta kevätyössä. Varsinkin 4 lauantain 16 millimetrin elokuvaluotia jysähtänevät melko varmasti tasan silmien väliin. William Castlen (alk. William Schloss) tuotanto on kokonaisuudessaan pakkokatsottavaa, ja House on Haunted Hill (1959) kuuluu legendaarisimpiin. Tähtenä Vincent Price, innoitti Hitchcockia tekemään Psykon, ensi-iltakierroksella yleisön päiden yli lensi vaijerin varaan ripustettu luuranko... Mitä muuta voi yhdeltä leffalta vaatia? Sitä seuraa Vic Savagen sanattomaksi jättävä The Creeping Terror (1964), jota on jo vuosikymmenten ajan juhlittu yhtenä huonoimmista "elokuvista" ikinä. Lauantaina selviää, onko "kalkkunoiden" prototyyppi elokuva ollenkaan: varmoja todisteita minkäänlaisesta teatterikierroksesta ei ole löytynyt. Äänitys on tehty - huonosti - pitkästi kuvausten jälkeen ja monien mielestä juuri tästä löytyy huonoin/huvittavin elokuvahirviö konsanaan.

Lauantai-illan täydentävät epäilemättä kunniakkaasti Javier Aguirren Draculan suuri rakkaus (1973) ja Riccardo Schicchin italo-porno Carne Bollente (eli The Rise of the Roman Empress, 1987) pää- ja alapäätehtävissä Ilona "Cicciolina" Staller sekä John Holmes. Omat laukauksensa löytyvät tästäkin.

Mutta entä perjantai? Paperilla: ei hullummalta. Sam Firstenbergin Shō Kosugi -mättö Ninja III: The Domination tarjosi vuonna 1984 taatusti tiukan arvovaltavastuksen Amadeukselle, ja huippukuvaaja Jim Muron Street Trash (1987) on jo aikoja sitten kohonnut kultiarvostukseen. No, tunnelmaa varmasti riittää, mutta on aina arvoituksellista, miten näihin kasarijuttuihin sopii digisiirto. Usein originaalimateriaalin puuttuminen näkyy valkokankaalla.

Perjantain vetonaula on kuitenkin mainittuihin nähden teknisesti verraton uutuus, Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018). USA:n lippuluukuilla viikko sitten selvää jälkeä tehnyt jännäri on silkoisen miellyttävää, hyvin tehtyä viihdettä - ja sitä enemmän, mitä vähemmän sitä miettii.
Kuvahaun tulos haulle a quiet place

Vaikka elokuvan kirkkaasti parhaan näyttelijätyön allekirjoittaa Emily Blunt, on Hiljainen paikka hänen aviomiehensä John Krasinskin elokuva. Krasinski on mielenkiintoinen tyyppi, joka kuuluu samaan älykköporukkaan kuin kaverinsa Matt Damon ja tämän kaveri Ben Affleck. Kaikki kolme kasvoivat USA:n itärannikolla, Massachusettsissa ja saivat hyvän koulutuksen. Kolmikosta nuorimpana Krasinski löysi läpimurtonsa television puolelta, Konttorin amerikkalaisversiosta. Vuonna 2012 hän kirjoitti Damonin kanssa fiksun Promised Landin, joka ei kuitenkaan saanut juurikaan katsojia. Ennen Hiljaista paikkaa Krasinski ohjasi kaksi hyvin vähälle huomiolle jäänyttä indietä, kunnes kolmas yritys räjäytti kasinon.

Hiljainen paikka, jossa Krasinski toimii ohjaajan tehtävien lisäksi yhtenä käsikirjoittajana sekä miespääosassa, on kaikin puolin taiten tehty. Varsinkin kuvaus (tanskalainen Charlotte Bruus Christensen) miellyttää silmää, mutta leikkauksessakin on älliä. Melkein missään muussa ei sitten olekaan.

Nauttiakseen Hiljaisesta paikasta pitää rentoutua ja antautua virralle. Tämä on yhtä paljon hyvin tehtyä viihdettä kuin hyvin tehty huijaus. Lähtökohtana käytetään lupaavaa ideaa salaperäisistä olennoista, jotka metsästävät äänen perusteella. Käsittämättömän epäloogisia loppukäänteitä seuratessa kannattaa - tai ei kannata - pitää mielessä, että hirviöt esitellään niin tuhoutumattomina, että jopa New York on halvaantunut. Mutta Krasinskin perhe asuu kauempana, idyllisellä maatilalla, huolellisesti välttäen minkäänlaista meteliä. Kommunikointi hoidetaan viittomakielellä tai kuiskaten.

Ajatus maailmasta, missä äänet ja puhe ovat kiellettyjä, on monelta taholta kiehtova ja symbolinen. Eikö esimerkiksi poliittisesti käydä paraikaa kamppailua turvat tukkimaan haluavien valtaapitävien ja sosiaalisen median sananvapausaktiivien välillä? Maailmassa, jossa on enemmän puhetta ja tyhjää puhetta kuin koskaan. Mitä jos tämä kaikki riistetään yhtäkkiä pois? Krasinskin kuvitteellinen perhe ei uskaltaudu kauas omalta pihapiiriltään ja pystyy pitämään yhteyttä naapureihin vain tulimerkein. On äkkiä kuin mitään modernisaatiota ei olisi koskaan ollutkaan.

Tästä ajatuksesta olisi siten ollut otettavissa irti paljon enemmänkin kuin se melodramaattinen perhekeskeinen paisuttelu, minkä Krasinski tarjoilee. Hiljaisen paikan sosiologinen kuvio on ällistyttävän vanhanaikainen ja yllättävä tullakseen Krasinskin taustan omaavalta. Elokuvan pintatason alta paljastuu koti, uskonto, isänmaa -henkeä huokuva kertomus valkoisesta, kristitystä perheestä; elokuvan ristiriitaisin juonenkäänne liittyy siihen, että perheen äiti on puolitoista vuotta kestäneen kriisin aikana pantu paksuksi. Tästä irtoaa kyllä tehokkaita kauhujaksoja - miten pirussa synnyttää ääntä päästämättä? - mutta mitään mieltä kirkuvan vauvan hankkimisessa jo kaksilapsiseen perheeseen näissä olosuhteissa ei ole. Hävisivätkö modernisaation myötä ehkäisy ja aborttikin?

Tämä ristiriita herättää uneliaat aivot pohtimaan muutakin, minkä yli elokuvassa hypätään. Elokuva alkaa "päivästä 89". Mutta miten tämä perhe on oppinut elämään äänettömästi hirviöiden keskellä? Miten hirviöt eivät ole tappaneet näitä ihmisiä ennen kuin he ovat tajunneet, mikä niitä houkuttaa? Kuinka ihmiset valvovat, ettei kukaan kuorsaa, puhu unissaan - tai unissakävele?

Isoin ironia Hiljaisesta paikasta irtoaa siitä, että tässä hiljaisuutta käsittelevässä elokuvassa on pauhaava score. Jos tämä elokuva viihdyttääkin, voi huvikseen miettiä, miten hyytäviä muutamat kohtaukset olisivat olleet ilman taustamusiikkia.

Tämä elokuva olisi pitänyt tehdä suomalaisessa risumetsässä, päähenkilöinä joukko luonnostaan vaitonaisia ja jäyhiä äijiä ja emäntiä. Pirullisen hiljaista elämää (ilman musiikkia), missä mykkäkoulun spesialistit pääsisivät loistamaan selviytyjien selviytyjinä. Silloin mukaan olisi tullut vähän huumoriakin, mikä amerikkalaisleffasta puuttuu kaiken tunteellisuuden alta lähes täysin. Eikä meikäläisiltä olisi kestänyt yhtä kauan hoksata, mikä näihin hirviöihin tepsii.