"Hello darkness, my old friend...": The Sound Of Insects

Kuolemista ei ole. Elämä on, kunnes siinä sinisessä silmänräpäyksessä se ei enää ole. Kuolema on hetki, jolloin henki lakkaa, hetki niin pitkä kuin valokatkaisijan napsahdus, joka sytyttää pimeyden. Hengen haipuminen ei tarkoita tapahtumattomuutta, sillä jäljelle jäävässä ruumiissa on vielä voimaa, joka alkaa paluumatkan luonnon ykseyteen. Lopulta ruumis katoaa lukemattomiksi näkymättömiksi osasiksi, joista osa ehkä osallistuu uuden tietoisuuden rakentamiseen. Mikään aineellinen ei katoa.

Peter Liechtin The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy ei ole elokuva kuolemasta. Se on elokuva elämästä. Ja halusta kuolla tai toiveesta lakata elämästä.

Kuten elämällä, elokuvalla on alku ja loppu. Alussa metsästä löytyy ruumis, rauhallisesti muumioituneena, muovipressu mausoleuminaan ja päiväkirja polvien välissä. Liechtin elokuva kestää niin kauan kuin päiväkirjan lukeminen kestää. Päiväkirja on säntillinen kokoelma muistiinmerkintöjä ajalta, jolloin sen kirjoittaja yrittää näännyttää itsensä hengiltä; tuntemattomaksi jäävä nelikymppinen mies matkustaa syksyn lähestyessä lapsuutensa metsään, pystyttää kömpelön majan ja kieltäytyy syömästä. Kirjaseensa hän dokumentoi kaiken, mitä siitä seuraa.

The Sound Of Insects on dokumenttielokuva: European Film Academy palkitsi sen vuoden 2009 parhaana dokumenttielokuvana. Mutta se ei ole dokumentti miehestä, joka kirjoitti päiväkirjaa viikkojen ajan yksinäisyydessä vain radio seuranaan, mitään syömättä. Se saattaa olla dokumentti itse päiväkirjasta, mutta sen varsinainen aihe on maailma. Maailma, joka on kaikki paitsi mies itse.



Liechtin ohjaus muistuttaa pitkälle sofistikoitunutta musiikkivideota. Hän kuvittaa ääniraitaa. Hän kuvittaa ääniraitaa lyyrisillä ja toteavilla havainnoilla maailmasta, jonka osa äänessä oleva mies ei enää ole. Nämä kuvat muodostavat oman, tajunnanvirtamaisen ja päiväkirjasta itsenäisen kokonaisuutensa, joka päiväkirjan lauseisiin liitettynä luo niihin kommentaarisen suhteen: mustavalkoiset, ilottomat sveitsiläiset kasvot bussin ikkunassa ja diskon kovat, sähköiset äänet muistuttavat siitä, minkä luota mies pakenee; kuvat lentävistä linnuista tai kehämäisesti toistuva kuva syksyisestä sekametsästä saavat säälimään miestä, joka on kadottanut silmistään maailman kauniit kasvot. The Sound Of Insects kehittyy kuva kuvalta ja lause lauseelta suggestiiviseksi teokseksi maailmamme ominaispiirteistä.

Mutta yhtä hyvin Liechtin elokuva on essee likaantuvasta muovipressusta, kuluvan ajan vertauskuvasta. Maailman kanssa välinsä katkaisseen miehen pressukatto täyttyy hiljalleen havuneulasista ja tuulenpuuskien tuomista tahroista. Prosessin edetessä, uskomattoman monien päivien ja viikkojen syödessä kuihtuvaa ruumista, on pakko kysyä: jos elämä on noin tiukassa, eikö se ole merkki siitä, että miehen on tarkoitus jatkaa elämäänsä? Että hän on vielä liian vahva voidakseen antaa periksi, vaikka maailmassa oleminen sattuukin? Elokuvan nimeen kätkeytyy nimittäin nokkela kaksoismerkitys: a record tarkoittaa paitsi tallennetta ja raporttia, myös ennätystä; a record of a mummy - muumion ennätys...

Siispä kuolemista ei ole, joten kukaan ei voi tehdä kuolemaa. On vain elämää, joka joko sattuu tai ei satu. The Sound Of Insects kuvaa kiehtovasti ja pakahduttavasti elämää, joka sattuu, ja inhimillisyyttä hylkivää maailmaa, joka tekee kipeää. Jos luopuu toisesta, menettää toisenkin. Vaihtoehtona on hyväksyä molemmat.


















PS. Elokuvan loppuun sisältyy yllätys. Lyhyt teksti ilmoittaa, että elokuva perustuu japanilaisen kirjailijan Masahiko Shimadan fiktiiviseen kertomukseen Miira ni naru made. Mutta Shimada kyllä ilmoittaa tekstinsä lähteeksi todelliset asiakirjat. Tapausta, johon Shimadan teos perustuu, en onnistunut jäljittämään.

Peter Liechtin dokumentti The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy esitettiin Ravintola Fall'sissa 26.11. osana Doc Lounge -sarjaa.

Coco ennen Chanelia (Teilaus)

Tänään laskeutuu marraskuun harmaa hyhmä katukivien lisäksi valkokankaille ja saapuu iloton toivottomuus ja väritön ankeus. Anne Fontainen Coco avant Chanel tulee ensi-iltaan.

(Katsokaa nyt tuota julistetta, voi kaiken pyhän nimessä!)

On mahdollista vihata elokuvaa alkuteksteistä lähtien. Miten legendaarisen tyylinluojan elämänvaiheista kertovassa elokuvassa voi olla näin tyylittömät palkkitekstit tekijöiden signeerauksina? Huonompaa ennettä voi tuskin kuvitella ja niin käykin, että kysymys tyylistä ja sen puutteesta toistuu katsomossa pitkin matavaa elokuvaa.

On samantekevää piittaako muodista eli ei, Coco Chanelina tunnettu nainen eli joka tapauksessa värikkään ja rikkaan elämän, joka sopii hyvin dramatisoitavaksi. Jan Kounenin Igor Stravinski ja Coco Chanel oli kenties riskittömyydessään tylsä, mutta tyylitajussaan kunnioitettava. Pelkästään siihen verrattunakin Anne Fontainen kertomus on tyystin riisuttu mielikuvituksesta ja on kuvakerronnaltaan amatöörimäinen lapsellisuuteen asti.

Elokuvan aikana katsoja pohtii monenlaista. Millainen ilma ulkona mahtaa olla? Mitä kaupasta täytyy tänään hakea? Onko minulla vielä pulssi? Katse harhaa pitkin salia ja yrittää kiinnostua punaisesta verasta ja kohdelamppujen muotoilusta. Apaattinen melankolia tummenee ahdistuneeksi itsesääliksi. Elämä kadottaa makunsa ja värinsä.

Fontainen elokuva on elokuva vain sikäli, että siinä on filmille tallennettua kuvaa ja jokunen leikkaus siellä täällä. Coco avant Chanelin elokuvallinen "lause" on ikävystyttävä kyyneliin asti. Kompositioissa ja kameran liikkeissä ei ole nokkeluutta, ei energiaa, ei yhtäkään räväkkyyden leimahdusta. Dialogi toimii veturina tarinassa, jossa käsitellään yhtä viime vuosisadan kuuluisinta visualistia. Fontainen kamerakynä ei anna aiheelleen minkäänlaista vastinetta. Sitä myöten sisällöstä valuu kaikki merkitys jonnekin kauas pois. Siten sisällöstä on turha käydä keskustelua. Mitään näin tylsää eivät edes ranskalaiset ole onnistuneet saamaan aikaan sitten Erään joulutarinan.

Näkökulman valinnasta voidaan kuitenkin tehdä joitakin havaintoja. Fontainen lähestymistapa on nimittäin sinällään perusteltu: joistakin yksityiskohdista voi päätellä, että hän on halunnut näyttää, että ennen legendaa on ollut ihminen, jonka on täytynyt tehdä töitä ja oppia kokemuksen kautta, kuinka muuttaa ympäristöään. Ei vain ole Chanelin vika, että Fontaine on saanut hänen nuoruudestaan aikaan vain tylppää kartanoromantiikkaa. Tämän elokuvan perusteella Cocosta tuli kiinnostava vasta Chaneliksi kuoriuduttuaan. Jos kerran niin on ollut, elokuvaa ei olisi kannattanut näistä lähtökohdista käsin lähteä tekemään ensinkään.

Lopulta päätään nostaa viha. Viha kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät ja katsovat tällaisia elokuvia, joissa elokuva on vain sitä, että jotain on kameran edessä sen käydessä. Nämä elokuvat vahvistavat yhteiskunnan peruskonservatiivista ja konformistista pohjavirettä, jossa katsojia ei pyydetä ajattelemaan vaan vain katselemaan sileää ja naarmutonta kuvavirtaa.

Mutta ei pidä antaa vihan ottaa valtaansa. Silloinkin ajattelu yksioikoistuu. Parasta kritiikkiä on vain olla menemättä katsomaan tätä elokuvaa ja sen lajitovereita. Tai kävellä tyynesti keskisormi pystyssä näytöksestä pois.

Turntableing Japanese

Monroen päiväkirjasta, sivu 8

Hayao Miyazaki -repäisymme on jättänyt minuunkin pysyvän jälkensä: J-Pop on jäänyt soimaan soittimeeni. Kyllä, Alice Nine popittaa kuin maissinsiemen kuumassa öljyssä ja Ayabietakin kuuntelee mieluummin kuin Arctic Monkeysia. Japanissa osataan ainakin pitää hauskaa, vaikka sitten tyylitajunkin kustannuksella. Viime viikkoina kuuntelemistani levyistä tämä viehättävä ominaispiirre kristalloituu ennen muuta Yellow Magic Orchestran electro-pop -klassikossa Solid State Survivor vuodelta 1979. Ryuichi Sakamoton vanhan bändin soundissa yhdistyy Jean-Michel Jarre ja Commodore 64 hulvattomaksi syntsadiskoksi, joka nousee päähän nopeammin kuin viikon käynyt omenamehu. Lopputuote on eräänlaista Aavikkoa kauan ennen Aavikkoa, mutta samaan aikaan voi YMO:ta kuunnellessaan pelata erän Sonic The Hedgehogia mielessään ilman konsolia. Parasta.

Soolouralle siirryttyään Sakamotosta tuli kotimaassaan supertähti ja kansainvälisesti huomattava elokuvasäveltäjä. Hänen pysyvin työnsä on Nagisa Oshiman ohjaaman Merry Christmas, Mr. Lawrencen musiikki ja ennen kaikkea sen hypnoottinen tunnusmelodia. Lisäksi Sakamoto nähtiin yhdessä elokuvan päärooleista. Vuonna 1988 Sakamoto voitti parhaan elokuvamusiikin Oscar-palkinnon yhtenä kolmesta Bertoluccin Viimeinen keisari -eepokseen säveltäneestä muusikosta. Ne muut olivat David Byrne ja Cong Su.

Sivustakatsoja: Eräs Halloween-kattaus

Sivustakatsoja on FilmiLiekin vierailevien kirjoittajien foorumi. Viikonlopun kauhutematiikkaa jatkaa Tomi Peuhkurisen (PEK) raportti Halloween-perinteisiin kuuluvasta koko päivän kauhuleffaputkesta, jossa tällä kertaa matkattiin Yhdysvalloista Ranskan kautta Iso-Britanniaan ja taas takaisin Valtoihin. Halloween-putki vuosimallia 2009, olkaa hyvä.

Näyttää siltä että Halloween on tullut Suomeen jäädäkseen ja se sopii kyllä. Pimenevään syksyyn mahtuu vallan mainiosti kauhuiluun perustuva päivä, jonka voi täyttää sopivalla ohjelmistolla. Täydellistä ohjelmistoa on hankala saada kasaan menemättä tyystin itsestäänselvien klassikoiden pariin, joten pari heikkoa kohtaa oli mukana tälläkin kertaa. Kokonaisuus kuitenkin oli vallan mainio ja tunnelma ennen kaikkea: siitä enimmäkseen kiitos kahdelle vierailleelle katsojalle. Nyt leffat on siirretty takaisin kaappiin ja olo on jossain määrin tyhjän tuntuinen, joten tässä vielä pikainen paluu eiliseen ja vilkaisu erääseen Halloween-kattaukseen.

Aamu alkoi elokuvallisesti hienoissa merkeissä. Night Of The Living Dead ei esittelyjä kaipaa. Edelleen voimakas, klaustrofobinen ja paikoin hemmetin jännittävä kauhuelokuvan merkkiteos. Ehkä hieman ”obvious pick”, mutta se yksinkertaisesti toimii. Ainoa vaihtoehto on *****.

Seuraavaksi uudempaa kauhua ja Deadgirl. Herkullisen kieroutunut ja massasta poikkeava teinikauhuilu, joka kulkee tiiviisti, kolkuttelee hyvän maun rajoja kiitettävästi ja on paikoin hilpeän moraaliton. Suosittelen katsomaan. Arvosana ensikatselun jälkeen ***½.

Sitten The Living Dead Girl. Kehno ja kauhuarvoiltaan nollan ansaitseva hölmöily, jossa kiehtoo ohjaaja Jean Rollinille tyypillisesti miljööt enemmän kuin mikään muu. Naiset ovat edelleen alasti ja verta roiskuu ja gore sekä näyttelijätyö on koomista. Parit naurut tahattomasta komiikasta elokuvan lopussa. Toinen tähti tisseistä ja goresta. **.

Lisää uutta kauhua: The Living And The Dead. Useita palkintoja voittanut, rumasti diginä kuvattu kauhuleffa on enemmän draamajännäri joka onnistuu alkupuolella olemaan mukavan ahdistava, mutta yltyy niin älyttömäksi sekoiluksi, että menettää otteensa tyystin. Hyvästä yrityksestä **.

Ja se sanaleikittelystä ja siirrytään itse asiaan.

Buffy The Vampire Slayer -sarjan toisen kauden kuudes jakso: Halloween. Kepeä Halloween-jakso jossa riittää näppärää dialogia, monstereita ja kauniita naisia. Menettelee, vaikka en sarjan ystävä olekaan. ***. [Toimittajan huomautus: jakso kuuluu sarjan kultakauden klassikoihin, johon asiaan vihkiytyneet eivät kyllästy: erinomaisesti ideoitu, kirjoitettu ja rytmitetty tv-helmi.]

The Curse Of Frank Black eli Halloween-jakso loistavasta Millennium-sarjasta. Tyylikäs, tunnelmallinen ja synkkäsävyinen kuvaus. Tarina on kiehtova ja perustuu enemmän kuviin ja Lance Henriksenin karismaan kuin dialogiin. Kerrassaan hieno jakso. ****½.

Popeye: Fright To The Finish. Vauhdikas ja hauska piirretty, jossa pelotellaan urakalla. Kahdeksanminuuttinen kuluu siivillä ja tekee hyvän mielen. ****.

Beavis & Butt-Head - Bungholio: Lord Of The Harvest. Halloween-jakso ehkäpä kaikkien aikojen parhaasta animaatiosarjasta. Naurattaa alusta loppuun, tarina kulkee kuin höyryjuna eikä kulu katsomalla. Yksinkertaisesti mestarin työtä. *****.

Katsomalla ei kulu myöskään Halloweenin jokavuotinen pääelokuva eli Halloween. John Carpenterin paras elokuva on samalla kaikkien aikojen paras teinislasher joka aloitti sen kaiken, vaikka Black Christmas yrittikin näyttää suuntaa joitakin vuosia aiemmin. Sana mestariteos ei tee oikeutta tälle elokuvalle, jonka voi katsoa vuodesta toiseen ja aina yhtä tuoreena. Huolellinen ja maltillinen tunnelman rakennus, cinemascope-kuvaus [Dean Cundey] on millimetrintarkkaa työtä, musiikki kruunaa kaiken. Ei tällaisia enää tehdä. Yksi suurista. *****, mutta se ei tunnu riittävältä.

Loppukuvaksi vielä Frendien The One With The Halloween Party. Taattua Frendit-laatua. Hauska ja siivillä kulkeva jakso tämäkin. ****.

Se siitä. Palataan asiaan taas vuoden kuluttua ja seuraavaksi sitten jouluaiheista elokuvakatselmusta.

Hype ja elokuvat sen takana - Paranormal Activity ja The Blair Witch Project

Kolme dokumentaristia katosi lokakuussa vuonna 1994 Burkittsvillen metsiin Marylandissa. Vuotta myöhemmin heidän kuvaamansa materiaali löytyi.

Kyseistä tarinaa väitettiin tositarinaksi. Sille perustettiin oma nettisaitti, jossa hehkutettiin tulevaa elokuvaa, joka näyttäisi nuorten kuvaaman materiaalin.

”Everything you’ve heard is true”, oli yksi elokuvan mainoslauseista.

The Blair Witch Project (1999) oli menestys. Elokuvan tekijöillä ei ollut varaa näyttävään mainoskampanjaan, joten he hyödynsivät internetin mukanaan tuoman mahdollisuuden. He luottivat kuulopuheeseen ja loppu on historiaa. Olkoon elokuvasta mitä mieltä tahansa, sen hypetys oli jotain ennennäkemätöntä.

The Blair Witch Project tuli pakostikin mieleen kun katseli elokuvaa Paranormal Activity (2009). Alun perin minun piti kirjoittaa tunnelmia juuri nähdystä elokuvasta, mutta ikävä kyllä sen ympärillä vellova hypetys on paljon kiinnostavampaa.

Paranormal Activitya on markkinoitu maailman kaikkien aikojen pelottavimpana elokuvana, kameroita on viety teattereihin kuvaamaan kirkuvaa yleisöä. Ajatus on suorastaan nerokas, koska kuten (melkein) kaikille vitseille nauraa aina joku, myös joku aina pelkää katsoessaan kauhuelokuvaa.

Paranormal Activity valmistui jo vuonna 2007, mutta pääsee vasta nyt laajaan teatterilevitykseen. Syynä tähän on (elokuvan nettisivujen mukaan) se, että yli miljoona fania olivat halunneet elokuvalle laajemman levityksen. Ja ensin haluttiin pitää huolta tosifaneista eli elokuva haluttiin näyttää niille faneille, jotka sitä olivat eniten vaatineet. Tämä johti siihen, että elokuva kiertää pieniä paikkakuntia ennen suuria kaupunkeja.

Lopputulos: 15 000 dollaria maksanut elokuva tuotti ensimmäisen viikon aikana 9,1 miljoonaa dollaria. Ja se tulee tuottamaan vielä paljon lisää.

Okei, rahaa on tullut mutta entä itse elokuva? Vieressäni istunut nainen kiteytti sen parhaiten: ”Tässäkö tää oli? Siis oikeesti?”. Markkinointi kusetti meitä ja pahasti. Pari säpsähdystä ja saman verran haukotuksia vajaan puolentoista tunnin aikana. Itse asiassa elokuvasta saisi helposti maailman kaikkien aikojen pelottavimman lyhytelokuvan, koska nykyisessä pituudessaan se ei jaksa kantaa.

Ei elokuva niin huono ollut, mutta alkuasetelma lupasi niin paljon enemmän: Nuori nainen on tuntenut lapsuudessaan jonkin oudon, näkymättömän olion hengittäneen hänen niskaansa. Nyt hän tietää, että se tulee takaisin. Poikakaveri yrittää auttaa ja virittää kameran kuvaamaan heidän nukkumistaan, koska olio tulee aamuyöllä.

Siinä juoni ja loppu sitten odotellaan sitä oliota, demonia. Odottavan aika on välillä niin pitkä, että jo toivoisi demonin tekevän jotakin vähän rajumpaa kuin vain niskaan hönkimistä.

Mutta joka tapauksessa. Vaikka Blair Witch ja Paranormal olisivatkin vain ilkeiden kapitalistien nokkelia juonia rahakirstun kartuttamiseksi, on niissä jokin viehätys. Ainakin Blair Witch oli aikoinaan suuri mullistaja käsityksessäni kokea elokuvaa: kiinnostuin (ehkä liikaakin) elokuvan oheen sepitetystä folkloresta, se puolestaan vei minut folkloreen vielä syvemmälle ja lopulta opiskelemaan kulttuuriperinnön tutkimusta. Ehkei nyt ihan noin yksiselitteisesti, mutta Blair Witch inspiroi vielä kauan sen jälkeenkin kun muut sitä kilvan haukkuivat.

Jokin siinä avoimessa lopussa, henkilöhahmojen aidon oloisessa hädässä ja tuntemattomassa uhassa viehätti. Muistan kuinka Blair Witchiä haukuttiin sen takia, että elokuvan nuoret olivat uusavuttomia tampioita, jotka eivät edes osanneet seurata jokea päästäkseen pois metsästä. Tampioita he ehkä olivat, mutta pystyn ikävä kyllä samaistumaan heihin. On pakko myöntää, että olen niin urbanisoitunut, ettei samoilu villissä luonnossa enää sujuisi – tai ainakin se olisi vaikeaa. Sitä etsisi ihmisen kätten jälkiä, jotakin johon olisi tottunut. Blair Witchissä sellainen löytyy, mutta se ei olekaan enää kaivattu turva vaan jotain aivan muuta.

Ainoastaan yksi paha moka sen metsän kanssa tehtiin. Olisivat menneet edes vähän pohjoisemmaksi kuvaamaan johonkin kunnon aarniometsään. Elokuvassa ollut risumetsä oli aika säälittävä näky. (Kuvassa aito suomalaismetsä)

PS. Ehkä oli elokuvan markkinoinnin kannalta ihan hyvä ettei kameroita tuotu Plevnan kolmossaliin kolmisen tuntia sitten päättyneeseen näytökseen. Kovinkaan pelokkaita ihmisiä ei siellä ollut. Heidän sijastaan muutama äänekäs henkilö nauroi, huuteli salin toiselta puolelta toiselle ja mietti kovaan ääneen kotiinlähtöä.
Nauraa saa jos naurattaa, mutta muu, suoraan sanoen, häiriköinti vei osan elokuvan jännityksestä pois. Omiin haukotteluihini häiriköinti ei tosin vaikuttanut.

Paha ja hyvä trauma

Yksi kauhuelokuva on jättänyt sellaisen trauman, että siitä on pakko kirjoittaa näin pyhäinpäivän alla. Traumatisoivan tapahtuman kun pitäisi parantua kun siitä pystyy kertomaan. Toivottavasti. Ja nyt en puhu hyvänlaisesta traumasta, sellaisesta jonka kaikki muistavat kun pikkupoikana näkivät vilauksen kauhuelokuvasta ja se vei yöunet.

Ehei, tämä on sitä toista sorttia. Vaikka kyseinen elokuva kauhua onkin, se ei tee kyseiselle genrelle kunniaa vaan suorastaan raapii sitä väkivaltaisesti pois. Näin elokuvan Espoo Cinessä elokuussa, mutta edelleen elokuva kummittelee päässä (sillä huonolla tavalla).

Elokuva oli nimeltään Acolytes. Sen oli ohjannut Jon Hewitt. Juoni meni jotenkin näin: kolme kaunista lukiolaista (kaksi poikaa ja yksi tyttö) törmäävät sangen huolimattomaan sarjamurhaajaan. Samaan aikaan näitä kolmea lukiolaista kiusaa melkein kymmenen vuotta vanhempi (!) taparikollinen. Lukiolaiset lyövät viisaat päänsä yhteen ja laskevat yksi plus yksi. He päättävät kiristää sarjamurhaajaa ja usuttaa hänet kiusaajansa kimppuun. (Tässä vaiheessa vaikutti vielä lupaavalta. Larry Clarkin Bullyssa on sama teema ja se elokuva on loistava. Kosto-teema harvoin epäonnistuu).

Ja koska kauhu on elokuvagenreistä minulle ehkä se kaikkein rakkain, päätin antaa tälle rainalle mahdollisuuden. Teatterissa oli kohtuullisen paljon yleisöä, yllättävän paljon vanhempaa väkeä. Otin mukavan asennon tuolista, kun teatterin valot hiljalleen hiipuivat ja elokuva alkoi.


Minulle se ”hyvä trauma” oli näkemäni vilaus Mary Lambertin ohjaamasta elokuvasta Uinu, uinu lemmikkini (1989). Se vei silloin yöunet, ja jokainen kauhuelokuva joka nyt vie yöunet on mielestäni mestariteos, koska alkuperäisessä tarkoituksessaan sellainen on onnistunut.
Parhaimmillaan kauhuelokuva tarjoaa katarsiksen omaisen puhdistautumisen ja ripauksen yhteiskuntakriittisyyttäkin. Ja onhan se upeaa istua pelkäämässä täysin järjettömiä asioita.
Kauhussa on jotakin myyttistä, se antaa leikkiä omilla uskomuksilla. Kummitukset tulevat menneisyydestä, vaietusta ja usein verisestä historiasta, jonka käsitteleminen on jäänyt kesken. Tai jos ei menneisyydestä, niin tuonpuoleisesta, jolloin ne ruokkivat meidän haluamme tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tarinat sarjamurhaajista ja psykopaateista puolestaan ovat kaluttuja aiheita, mutta pahuuden olemassaolon pohdiskelu ei koskaan.


Kauhu-uskovaisena istuin Andorrassa yksi elokuinen ilta. Odotin kuinka paljon kehuttu ja moneen otteeseen palkittu (näin luki Espoo Cinen katalogissa) Acolytes veisi minut pelkojeni viereen, ehkä tutustumaan jopa uusiin.

Melkeinpä välittömästi elokuvan alkamisen jälkeen iski kuitenkin todellisuus. Acolytesiä ei ollut ohjannut Larry Clark, Mary Lambert tai kukaan muukaan kyvykäs. Monet muutkin huomasivat tämän ja alkoivat hiljalleen valua ulos teatterista. Hyvin pian alkuasetelman jälkeen kävi ilmi, että loppu elokuvasta olisi mielet turruttavaa teinikauhua, jossa nuori ja kaunis tyttö juoksee hullua pakoon. Lopussa on sitten pakollinen käänne. Huh.

Ongelmahan ei sinänsä ollut siinä, että se oli teinikauhua. Se selvisi jo katsoessa elokuvan julistetta. Ongelma syntyi kun kävi ilmi, että elokuvan tekijät eivät tuntuneet välittävän vaikka elokuva seurasi kaikkia teinikauhun kliseitä. Acolytes ei kuitenkaan ollut parodia, tai sellaiseksi sitä ei ainkaan ollut tarkoitettu, joten ongelma syveni. Luovutin, mutta teatterista en poistunut.

Acolytes oli oiva osoitus siitä kuinka vaikeaa oikean kauhuelokuvan tekeminen on. Komediaa sanotaan vaikeaksi, mutta harvassa ovat ne vitsit, joille kukaan ei naura. Kauhussa on tärkeintä piinaavan tunnelman luominen, ja sen luominen vaatii taitoa. Todella harva itse asiassa siinä onnistuu menemättä helppoihin ratkaisuihin, jotka pahimmassa tapauksessa tuhoavat koko elokuvan.

Acolytes alittaa riman kuitenkin niin alhaalta, että sen rinnalla Lordi-elokuva Dark Floors on mestariteos. Acolytes on myös osoitus siitä, että suosituinta kauhugenren alalajia eli teinikauhua on vaikea uudistaa. (All the Boys Mandy Lane, 2006 tosin onnistui).

Mutta Acolytes hädin tuskin edes yrittää. Miksi kierrättää kliseitä, jos ei tee parodiaa? En ymmärrä. Suurin ”kiitos” tästäkin menee Wes Cravenille, joka uhosi lopettavansa koko teinikauhugenren Scream-elokuvaan. Siinä hän tekisi pilkkaa genren hölmöistä lainalaisuuksista, jolloin kukaan ei enää kehtaisi tehdä teinikauhua. Craven tuskin oli tosissaan, koska teinikauhu on helppoa ja rahakasta. Itse asiassa mies aloitti rainallaan teinikauhun uuden tulemisen. Heti Screamin jälkeen tulivat Tiedän mitä sinä teit viime kesänä ja vastaavat. Ne noudattivat aivan samoja kikkoja kuin kaikki aiemmatkin.

Mikä pelottavinta: suurin osa niistä meni kuin kuumille kiville, koska konseptihan oli lyömätön: kauniita, isorintaisia naisia juoksemassa psykopaattia karkuun. Ripauksena sinne sekaan hiukan teini-iän ongelmien näennäistä puintia. Huh. Acolytes jatkaa tällä totutulla linjalla kohti mahalaskua. Tosin yksi hyvä puoli elokuvassa voi olla, ja sen miettiminen sai minut paremmalle tuulelle kun teatterista poistuin.

Siinä missä Craven epäonnistui, Hewitt voi hyvinkin onnistua. No, tuskinpa sentään.

What´s Up Doc? ja laji nimeltä screwball

Nyt sen totean. Olen läpeensä ihastunut aitoamerikkalaiseen elokuvakomedian lajiin nimeltä screwball.

Screwball-komedia sai syntynsä äänielokuvan läpilyönnin myötä 1930-luvun alku- tai keskivaiheilla. En tiedä tarkallaan milloin ja missä ja kenen myötä, mutta itselläni ensimmäinen kosketus oli Howard Hawksin iki ihana Bringing Up Baby. Cary Grantin ja Katherine Hepburnin iloittelu, jossa nörttiä professorismiestä (Grant) vie mennessään boheemi perijätär (Hepburn).

Lajityyppinä screwball on nopeaa konetulidialogia, nokkelaa nokittelua sukupuolten välillä yleensä rakkaustarinan puitteissa. Slapstick-huumori kuuluu erottamattomasti screwballin yhteyteen etenkin Hepburnin ja Crantin yhteisissä elokuvissa. Huonommaksi törmäilyssä ei tosin jää Henry Fondakaan Preston Sturgesin elokuvassa All About Eve.

Screwballissa minua viehättää sille ominainen vapaamielisyys ja vapauden ilmapiiri. 1930- ja 40-luvun muistettavimmat teokset (esimerkiksi Philadelphia Story ja His Girl Friday) ovat keveydessään ja pirteydessään syvästi ihmistä kaikkine ominaisuuksineen ymmärtäviä humaaneja ja todella hauskoja teoksia. Sukupuoliroolien kaato on keskeistä. Nainen on screwballeissa sielu ja liekki, tapahtumavyöryn alullepanija. Etenkin Hawksin ja Preston Sturgesin komediallinen asetelma sisältää enemmän tai vähemmän jäykän miehen, jota kipakka nainen vie mennessään pitkin maita ja mantuja. Kinaava pariskunta käy läpi seikkailunsa ja tekee sovinnon ja rakastuu elokuvan lopussa.

Tätä kaavaa noudattaa myös Peter Bogdanovichin vuonna 1972 valmistunut post- screwball What´s Up Doc?. Syvä kumarrus Hawksin ja Sturgesin suuntaan. Nokkelaa ja boheemia naista esittää ylilyönnein Barbra Streisand. Jäyhää tohtoria esittää Cary Grantin varamies Ryan O´Neil. Tapahtumapaikkoina ovat San Franciscossa sijaitseva hotelli ja kyseisen kaupungin kaltevat kadut.

Kivien sointia ja ihmisten esi-isien musikaalisuutta tutkiva tohtori Howard Banister (O`Neil) saapuu hotelliin San Franciscossa tutkimusapurahan saanti mielessä yhdessä tätimäisen ja pölyttyneen morsionsa kanssa. Pitsapojan perässä paikalle haahuilee nälkäinen Judy (Streisand). Judy unohtaa samointein pitsan nähdessään tohtori Banisterin. Alkaa kissa ja hiiri -leikki. Aluksi O´Neilin hahmo suorastaan vihaa ongelmapesäke Judyä tämän tempausten yhä noustessa uusiin sfääreihin.

Keskiössä ovat myös viisi keskenään identtistä matkalaukkua, kansainvälinen vakoilusekoilu ja epätoivoinen koruvarkaus. Kaikki tarinan langat johtavat lopun pitkään ja minua suuresti viihdyttäneeseen takaa-ajoon, jossa San Francisco toimii sekä näyttämönä että roolihahmona.

Bogdanovich on koettanut pistää paremmaksi edeltäjiään jokaisella screwballin osa-alueella. Hän on yrittänyt olla hauskempi ja isompi. Vaikka dialogi onkin enimmäkseen oivaltavaa, sortuu se välillä liiallisuuksiin ja mukahauskuuteen. Streisandin esittämä Judy on riemastuttava ilmestys. Täysin normaaleista sosiaalisen vuorovaikutuksen normeista vapaa ihminen, jota vietit vievät mennessään kuin pikkulasta. Pyörremyrsky metaforana ei liippaa kaukaa. Streisandin ylinäyttely pysyy juuri ja juuri hanskassa. Toisella puolella O´Neilin alinäyttely alkaa kerätä sympatiapisteitä vasta elokuvan loppumetreillä takaa-ajon pyörteissä. Olen kuitenkin väärä ihminen arviomaan hänen suoritustaa, sillä olen Cary Grantin sokaisema. (Kannattaa katsoa Bringing Up Baby ja What´s Up Doc putkeen.)

Screwballin perinnettä amerikkalainen elokuva on pitänyt yllä studio aikojen jälkeen harvakseltaan. What´s Up Doc? on niitä harvoja lajityypin selkeitä edustajia. Vaikutteita varmasti on useampikin elokuvantekijä itseensä imenyt aihepiiristä, mutta harvassa ovat olleet uudemmat onnistuneet ja nokkelat viritelmät. Mieleeni juolahtaa viime vuosilta Coen- veljesten georgeclooneyesittäähölmöä- trilogia (O Brother, Where Art Thou, Intolerable Cruelty ja Burn After Reading) sekä Aaron Sorkinin luoma, mehevää, pikaista ja muistettavaa dialogia sisältänyt tv-sarja West Wing.