torstai 10. tammikuuta 2019

Leffavisa 14.11.2018

Visan tulokset (Cup-pisteet suluissa)

1. Iguaanit 26 pt. (7,7)
2. Nakatomi 20,5 pt.(6,6)
3. Zomba Famiglia 18,5 pt. (6,5)

LEFFAVISA 14.11.2018

KUVAKIERROS


Tunnista elokuva (0,5pt /oikea vastaus)

KIERROS I.

1. Kuka esittää pääosaa marraskuun lopulla ensi-iltansa saavassa Robin Hoodissa?
2. Kuka on ohjannut Stephen Kingin kirjaan perustuvan vuoden 1990 elokuvan Misery?
3. Ketä antiikin Kreikan sankaria Henry Cavill näytteli vuoden 2011 elokuvassa Immortals?
7. Mikä elokuva?
4pt. vihje: Tämä vuonna 1999 ilmestynyt elokuva perustuu Washington Irvingin tarinaan. Elokuvassa näyttelevät mm. Miranda Richardson, Michael Gambon ja Casper Van Dien.
2pt. vihje: Elokuvan on ohjannut Tim Burton.
1pt. vihje: Elokuvan pääosassa nähdään Johnny Depp konstaapeli Ichabod Cranena.

KIERROS II.
8. Kenen ohjaama on marraskuussa USA:ssa ensi-iltansa saava elokuva Boy Erased
9. Simon Pegg ja Nick Frost ovat tehneet yhdessä elokuvat Shaun of the Dead, Hot Fuzz ja The World’s End. Mikä tämän trilogian nimi on
10. Kuka on uusi Hellboy ensi vuoden rebootissa
12. Mikä elokuva? (00:38-2:26)
13. Nimeä kaikki Underworld – Varjojen valtakunta –elokuvan jatko-osien lisänimet, niitä on yhteensä 4.
14. Kuka näyttelijä?
4pt. vihje: Syntynyt 2.9.1964. Näyttelijäuransa alussa tunsi nimensä olevan liian eksoottinen ja yksi hänen silloin käyttämistään nimistä oli Chuck Spadina.
2pt. vihje: Kyseisen näyttelijän elämä on ollut suhteellisen rankka. Hän on menettänyt yhden parhaista ystävistään, syntymättömän lapsensa ja tyttöystävän.
1pt. vihje: Kyseinen näyttelijä ei ole vuosien varrella vanhentunut kovinkaan paljoa ja netissä liikkuukin tämän vuoksi teoria/meemi että kyseinen näyttelijä olisi kuolematon.
Keanu Reeves

KIERROS III.
15. a) Millä nimellä ruotsalainen v. 2008 ilmestynyt vampyyrielokuva ”Låt den rätte komma in” tunnetaan Suomessa?
15. b) Ketkä näyttelevät pääosia kyseisen elokuvan amerikkalaisessa uusintaversiossa ”Let Me In” vuodelta 2010
16. a) Kuka näyttelee Lestatia elokuvassa Veren vangit?
16. b) Kuka näyttelee Lestatia elokuvassa Kadotettujen kuningatar?
17. a) Mikä on George Clooneyn ja Quentin Tarantinon esittämien veljesten sukunimi Hämärästä aamunkoittoon –elokuvassa?
17. b) Mikä on Salma Hayekin hahmon nimi Hämärästä aamunkoittoon –elokuvassa?
18. a) Kuka näyttelee Draculaa vuoden 1992 elokuvassa Bram Stokerin Dracula?
18. b) Kuka näyttelee Draculaa vuoden 2000 elokuvassa Dracula 2000?
21. Mikä elokuva?
4p. Elokuva ilmestyi vuonna 1987 ja on ohjaajansa esikoinen. Elokuvassa kuullaan mm. seuraavanlaista musiikkia.
2p. Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja halusivat molemmat alun perin tehdä westernin, mutta koska siihen aikaan kiinnostus kyseistä genreä kohtaan oli hyvin vähäinen, päättivät he tehdä kauhuwesternin.
1p. Elokuvan on ohjannut Kathryn Bigelow ja elokuvassa nähdään mm. edesmenyt Bill Paxton.

VASTAUKSET

a) Anselmi - nuori ihmissusi (2014)
b) Cursed (2005)
c) The Wolfman (2010)
e) Teen Wolf (1985)
f) Wolf (1994)
g) The Howling (1981)
h) Dog Soldiers (2002)
i) Ginger Snaps (2000)
j) An American Werewolf in London (1981)

1. Taron Egerton
2. Rob Reiner
3. Theseusta
4. Arrival (2016), Jóhan Jóhansson
5. Yksin kotona (Home Alone, 1990)
6. The Faculty – Kauhun oppitunnit (The Faculty, 1998)
7. Päätön ratsumies (Sleepy Hollow, 1999)

8. Joel Edgerton
9. Cornetto-trilogia
10. David Harbour
11. Desperado (1995)
12. Evoluutio (Evolution, 2001)
13. Evolution (2006), Rise of the Lycans (2009), Awakening (2012) ja Blood Wars (2016)
14. Keanu Reeves

15. a) Ystävät hämärän jälkeen
15. b) Chloe Grace Moretz ja Kodi Smit-McPhee
16. a) Tom Cruise
16. b) Stuart Townsend
17. a) Gecko
17. b) Santanico Pandemonium
18. a) Gary Oldman
18. b) Gerard Butler
19. What We Do In the Shadows (2014), Taika Waititi
20. Blade (1998)
21. Near Dark - Pimeyden läheisyys (Near Dark, 1987)


tiistai 8. tammikuuta 2019

Sympaattiset japanilaiset näpistelijät

Hirokazu Kore-edan Perhesalaisuuksia (Manbiki kazoku)

Kuvahaun tulos haulle shoplifters movie

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." - Anna Karenina (Leo Tolstoi)

Venäläismestarin klassinen huomio saa Perhesalaisuuksissa omintakeisen, äärimmäisyyksiin menevän reunamerkinnän. Keski-ikäisen japanilaisen pariskunnan pinnalta katsoen tavallinen perhe määrittelee elokuvan mittaan uusioperheen käsitteen perustavanlaatuisesti uusiksi.

Juttu alkaa, kun tokiolainen pariskunta ottaa helmoihinsa ottaa helmoihinsa pienen Yuri-tytön. Aluksi tarkoitus on palauttaa ahdistunut tyttö vanhemmilleen seuraavana päivänä, mutta kun ottovanhemmat todistavat Yurin vanhempien kaltoin kohtelevan asenteen, venyy vierailu ensin viikosta, sitten kuukaudesta toiseen.

Yuri päätyy kuudenneksi jäseneksi köyhään perheeseen, johon kuuluvat lisäksi isoäiti, teini-ikäinen isosisko sekä tätä muutamaa vuotta nuorempi veli. Elokuvan mittaan katsoja joutuu kuitenkin määrittämään yhä uudelleen perheenjäsenten verisiteet.

Hirokazu Kore-eda (s. 1962) aloitti jo 90-luvun alussa dokumentaristina, kuten niin monet hienot elokuvantekijät. 13. näytelmäelokuvassaan hän yrittää jotain kunnianhimoista enkä ole varma onnistuuko hän täysin. Cannesin tuomariston mielestä Kore-eda onnistui ja palkitsi Perhesalaisuuksia peräti Kultaisella Palmulla.

Kuvahaun tulos haulle shoplifters movie

Hyvä leffa se kyllä onkin ja sellainen, joka vielä paranee uusintakatselussa. Näin, koska Kore-eda saattaa meidät lämminhenkisesti seuraamaan lähietäisyydeltä kiinnostavaa perhettä; juonen merkitys vähenee. Osamu ja Nobuya - pääpari - ovat hyväsydämisiä, mutta myös lurjuksia. Osamu turvautuu myymälävarkauksiin ja isoäidin eläkkeeseen. Näpistelytaitoja opetetaan perheen pienimmillekin.

Jonkin aikaa elokuvan näkemisen jälkeen Perhesalaisuuksista lainehtii yllättävän haaleita tuntemuksia eikä se ihan tunnu Palmun arvoiselta. Kenties objektiivinen ohjaaja on pysytellyt asteen liiankin hillittynä. Kirkkaasti valaistuin kuvin etenevää leffaa ei uskoisi filmille kuvatuksi eikä elokuvassa ole erityisen muistettavia kuvia.

Tai ehkä katsoja on tällä kertaa epäonnistunut. Koin nimittäin etäännyttäväksi monimutkaisen rakenteen, jolla Kore-eda paljastaa hippu kerrallaan salaisuuksia perheen menneisyydestä. En liene ainoa, mutta ne, joille ohjaajan tekniikka ei ole mikään ongelma, ovat poikkeuksetta rakastaneet teosta.

Joka tapauksessa, elokuvan sosioekonominen ulottuvuus ei pahemmin hetkauttanut. Ahtaasti yhdessä maailman kalleimmista ja ylikansoitetuimmista kaupungeista asuva perhe tekee työtä, näpistelee, huijaa eikä siltikään meinaa tulla toimeen, mutta...puute ja pakko eivät puske valkokankaan läpi, kuten vaikka Ken Loachin töissä. Tai Kore-edan aikaisemmassa, suoraviivaisemmassa työssä Isänsä poika.

Kuvahaun tulos haulle shoplifters movie

Molempia Kore-edan elokuvia yhdistää samankaltaisessa roolissa upea näyttelijä, Lily Franky (oik. Masaya Nakagawa). Kore-eda on etevä näyttelijäohjaaja, ja esimerkiksi lasten ohjaajana toista luokkaa kuin Alfonso Cuarón, ja Frankyssa hän on löytänyt dynamon, jonka ympärillä koko kasti loistaa luontevasti.

Tällaista älykästä ja mietittyä elokuvaa saa minun puolestani tuoda vaikka kaikki teatterit täyteen. Perhesalaisuuksien menestys osoittaa, että puolianimoitujen megaspektaakkelien katveessa elää runsaslukuinen fiksun tarjonnan ystävyysseura. Niinpä heitä voisi edes vähän arvostaa ja kohdella japanilaista elokuvaa japanilaisena.

Kore-edan elokuvan levitysnimi on näet Shoplifters - Perhesalaisuuksia. Kyseessä on uusi rimanalitus: Shoplifters ei ole teoksen alkuperäinen nimi eikä se käänny "perhesalaisuuksiksi", kuten otsikko semanttisesti antaa ymmärtää. Elokuvan alkukielinen nimi tarkoittaa näpistelevää perhettä - mikä ei suomeksi kuulosta kovin hyvältä. Mutta silti, millä oikeudella levittäjät tänä päivänä nostavat englannin Suomen ykköskieleksi? Eikä Paweł Pawlikowskin Zimna wojna ole suomeksi Cold War, vaan Kylmä sota. Kummallakaan elokuvalla ei ole mitään tekemistä englannin kielen kanssa. Sakkorangaistus tällaisesta toiminnasta ei olisi mitenkään liioiteltua.

"Mua huvita taas yhtään mikään." - Matti Näsä

lauantai 5. tammikuuta 2019

Vihreä oli kirjani

Peter Farrellyn Green Book



Vaikka sata vuotta aikaisemmin käyty sisällissota oli vapauttanut afroamerikkalaiset orjuudesta, vasta vuoden 1964 Civil Rights Act lopetti lainvoimaisesti rotuerottelun kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Siihen asti monissa paikoin ihonväri määritti sisäänpääsyoikeuden konserttihuoneistoihin, kauppoihin, linja-autoihin ja niin edelleen. Tästä syystä esimerkiksi Pentagonissa on kaksi kertaa tarvittava määrä wc-tiloja, koska niitä rakennettiin alun perin valkoisille omat ja mustille omat.

Vuodesta 1936 vuoteen 1966 newyorkilainen postinkantaja Victor Hugo Green julkaisi vuosittaisen The Negro Motorist Green Bookin, jonka tarkoitus oli auttaa varsinkin omalla autollaan matkustavia afroamerikkalaisia löytämään palveluja ja majapaikkoja, joissa he saisivat tasaveroista kohtelua. Esimerkkinä siitä, miten asiat voivat joskus olla hienoja ja surullisia samaan aikaan, "Green Book" nousi käyttäjiensä parissa tieraamatun asemaan. Varsinkin, jos matka suuntautui laajan ja epätasa-arvoisen maan eteläisiin osiin.

Eräästä tällaisesta matkasta kertoo kuusikymppisen Peter Farrellyn 13. ohjaustyö. Kahdessatoista ensimmäisessä ohjausvastuun jakoi Bobby-veli, mutta Green Bookin Peter on ohjannut omiin nimiinsä. Lopputulos on hyvä leffa eikä se muutenkaan muistuta suuresti veljesten aiempia.

Green Book on esimerkki populistisesta viihde-elokuvasta, jonka ei tarvitse onnistuakseen keksiä pyörää uudelleen, kunhan rakentaa sellaisen tarpeeksi hyvin. Se perustuu vanhaan kunnon tie-elokuvan muotoon ja laittaa matkakumppaneiksi karismaattiset taiturit Mahershala Alin ja Viggo Mortensenin. He esittävät pianisti Don Shirley'ä ja tämän jääräpäistä kuskia Tony Vallelongoa, jotka 60-luvun alussa tekivät joulun alla kahden kuukauden mittaisen kiertueen etelävaltioissa, joihin Shirley ideologisesti ja oikein uskoi pystyvänsä tuomaan esimerkkinsä kautta ymmärrystä rotujen välille. Työ alkaa luonnollisesti omasta kuskista, joka on kasvanut rasistisessa ympäristössä, missä mustaihoisten putkimiesten käyttämät kahvikupitkin joutavat roskikseen.

Aiheeseen liittyvä kuva

On aika uskomatonta, että Don Shirley (1927-2013) ei ole aiemmin päätynyt valkokankaalle. Viihteellisen jatsin pariin päätynyt ihmelapsi opiskeli yhdeksänvuotiaana leningradilaisessa konservatoriossa, puhui sujuvasti kahdeksaa kieltä ja mainittiin vielä lahjakkaaksi taidemaalariksi. Hän on yksi kolmesta pianistista, joka on esiintynyt soolopianistina La Scalassa. Igor Stravinsky ylisti hänen virtuositeettiaan jumalten arvoiseksi. Don Shirley on hyvinkin yhden elokuvan arvoinen.

Green Book ei silti kerro ensisijaisesti eräästä muusikosta, vaan eräästä aikakaudesta ja yhteiskunnasta; tätä kautta elokuvalla on hämmästyttävän paljon sanottavaa myös omalle ajalleen. Farrelly lähestyy tarinaa fiksusti muokkaamalla tositapahtumista draamaa, näytelmällistämällä aiheensa. Samaan tapaan kuin herrat Peter Schaffer ja Milos Forman käyttivät Mozartin ja Salierin myyttiä. Green Bookia kohtaan esitetyt muutamat moitteet totuuden vääristelemisestä kertovat paljon yleisestä draamanlukutaidosta - ja toisaalta tietysti elokuvailmaisun manipuloivasta voimasta. Farrelly ja kumppanit osoittavat merkillepantavaa kypsyyttä pyrkiessään kahden yksilötarinan sijasta universaalimpaan puhuttelevuuteen.

Elokuvan meriitit ovatkin osoittaneet tekijöiden lähtökohdat oikeiksi. Green Book on voittanut kotimaansa elokuvafestivaaleilla valtavan kasan yleisö- ja muita palkintoja. Huomenna jaettavissa Golden Globesissakin leffa on huomioitu näkyvästi, kohahduttavimpana tietysti Nuija ja tosinuija -ohjaajan ehdokkuus vuoden parhaaksi ohjaajaksi. Ylilyönti, toki, sillä eihän kepeä Green Book mitään scorsesea ole. Mutta se näyttää hyvältä ja kulkee kuin upouusi dollarihymy. Jos joku, niin ehkä Ron Howard voisi olla Green Bookista ylpeä.

Tällaisia nautittavan sujuvia käyttöelokuviahan Howard ja kollegat tekivät rutiinilla vielä 80-luvulla ilman, että kenellekään tuli mieleen nostaa niitä joulun tullen vuoden tärkeimpien joukkoon. Siinä mielessä Green Book tietysti kertoo elokuvan inflaatiosta.

Kuvahaun tulos haulle green book movie

Sillä onhan se lopulta varsin "helppo" elokuva, joka oikoo surutta mutkia suoriksi. Idealistinen kuva, jolla Shirleyn ja Tonyn ennakkoluuloisen perheen yhteisymmärrys syntyy kuin taikaiskusta on iso pala nieltäväksi, mutta täytyyhän uskoa olla.

Sitä uskoa valaa vuoden ehdoton valkokangaskaksikko, jolle on kirjoitettu keskivertoa terävämpää dialogia monista muistakin aiheista kuin rotujen välisistä eroista. Perheetön Don Shirley esitetään eräänlaisena henkisenä mulattina, joka ei sovi kunnolla kummankaan rodun stereotypioihin ja jää väliinputoajaksi. Maailma on täynnä yksinäisiä, jotka pelkäävät tehdä aloitetta, kuten Tony asian kiteyttää. Ali briljeeraa varsinkin kielitaidollaan, mihin Mortensen vastaa samalla mitalla. Ja mitä Mortenseniin tulee, ei hän ole Tonyn roolissa vähempää kuin ilmiömäinen. Näyttelijä on rooliin sekä liian vanha että liian skandi, mutta silkalla eläytymisellään ja huikealla tekniikallaan hän taikoo täysin uskottavan muotokuvan amerikanitalialaisesta punaniskaportsarista. Mutta keskeistä Green Bookissa on näiden näyttelijöiden mahtava keskinäinen kemia, mikä saa elokuvan teemat resonoimaan muullakin kuin pintatasolla. Siksi Green Book lyö laudalta monta kunnianhimoisempaa ja tärkeilevämpää kilpailijaa.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan

Alfonso Cuarónin Roma

Kuvahaun tulos haulle roma movie

Joten miksi Roma on lopultakin niin mitäänsanomaton? Taitavan ammattimiehen henkilökohtaisia lapsuudenkokemuksia 1970-luvun alussa luotaavan elokuvaromaanin pitäisi tuntua tätä suuremmalta. Pinnalta katsoen mikään ei näytä olevan pielessä, kaikki on harmonisesti paikallaan, kokonaisuus seisoo vankkana kuin elementtikerrostalo - ja on suunnilleen yhtä kiinnostava. Pinnan alla ei sittenkään muhi niitä suuria visioita, mitä ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja-leikkaaja on yrittänyt tavoittaa. Roma jää pieneksi elokuvaksi.

Sillä, samalla kun Roma on tekijänsä henkilökohtaisin työ, on se myös hänen persoonattomimpansa; sen ulkokohtainen tyylikkyys ja vakavamielisyys ovat lainaa. Alfonso Cuarón on valinnut elokuvansa tyylilajin kuin kaupan hyllyltä: mustavalkoisuus, rauhallinen rytmi ja hunttiääni ilman taustamusiikkia on napattu naturalismin ja kontemplatiivisuuden koulukunnilta, joihin Cuarón ei millään tavalla kuulu. Hän käyttää näitä keinoja ulkokohtaisesti vain koska hän mieltää ne yhdeksi ja samaksi "syvällisyyden" kanssa. Tavoiteltu taika jää kuitenkin syntymättä, koska Cuarónilla ei ole mitään omaa sanottavaa näistä tyylillisistä perinteistä.

Niinpä kauniisti valmistetun teoksen keskellä kummittelee kummallinen tyhjiö; Roma ei saa sanottua juuta eikä jaata Meksikon historiasta eikä sen nykypäivästä mikä mitätöi sen ajankuvan. Keskusperhe - ohjaajan oma perhe, enemmän tai vähemmän - ei ole missään dialogissa niiden ajan kuohunnoiden kanssa, joihin muutaman kerran elokuvassa viitataan. Etualalla pysyy perheen hajoaminen patriarkaalisen isän muuttaessa pois omista itsekeskeisistä ja hedonistisista syistään. Tämä isäkuva, jonka oikeutus saattaa olla todistajan näkökulmasta kiistämätön, heijastuu muihin mieshahmoihin, jotka kaikki osoittautuvat kunnottomiksi. Mutta mitä katsojan pitäisi tehdä sillä tiedolla, että tässä kuvatussa kulttuurissa miehet ovat arvottomia? Tämä sosiologinen lohduttomuus ei Cuarónin käsissä johda mihinkään. Suurelta osin koska ohjaaja liikkuu tyylilajissa, joka ei ole hänelle ominainen. Siitä seuraa, etteivät hänen henkilöhahmonsa saa kunnolla lihaa luidensa päälle.

Kuvahaun tulos haulle roma movie

Nähtävästi Alfonso Cuarón paljasti ensemblelleen käsikirjoituksesta pelkästään kulloisenkin kuvauspäivän liuskat vain koska oli kuullut, että näin saadaan aikaan aitoa näyttelemistä. Mutta, tämä metodi on alun perin syntynyt pitkälle pohditusta ideologiasta, joka on yhtä siihen uskaltautuneiden elokuvantekijöiden maailmankuvan kanssa. Se EI ole vain yksi työkalu ohjaajan pakissa. Romassa tämä johtaa näyttelemiseen, josta puuttuu henkilöhahmojen historiallisuus tyystin. Varsinkin sinänsä sympaattiset lapsinäyttelijät vain reagoivat ympärillä tapahtuvaan ilman, että heille kehittyisi minkäänlaista persoonallisuutta. Cuarón ei ole oppinut Godardilta tai Kaurismäeltä mitään.

Päähenkilöä, perheen sisäkköä, näyttelee lahjakas ensikertalainen Yalitza Aparicio. Syy, miksi häntäkään ei ole mainittu minkään huomionarvoisten palkintojen yhteydessä, on se, että Cuarón päätyy latistamaan Cleon ympäristöä tallentavan kameran rooliin. Vasta eräässä elokuvan aivan viimeisistä kohtauksista Cleo nousee aktiiviseksi toimijaksi ja kuvaan ilmaantuu sähköisyyttä, joka siitä on muuten puuttunut.

Cuarón päätyi Roman kuvaajaksi osittain tahtomattaan. Vaikka hän tekeekin muodollisesti huolellista työtä tälläkin osa-alueella, tulee mestari Lubezkia ikävä. Niin kutsutun "meksikolaisen aallon" ainoa todellinen nero olisi takuulla tuonut Romaan sen kaipaamaa visuaalista plastisuutta. Nyt käy niin, että suurin osa elokuvasta perustuu kuvan horisontaaliseen liikkeeseen joko pannauksin tai kamera-ajoin, ja se käy pitkän elokuvan mittaan monotoniseksi. Tätä vielä tehostaa eloisuuden puuttuminen henkilöhahmoista. Huomio kiinnittyy sen sijaan siistin digitaalikuvauksen yliterävyyteen ja tonaaliseen kylmyyteen.

Henkilökohtaisesti Roma toi minulle mieleen sellaiset hienojen ohjaajien teokset kuin Puhu hänelle ja Lust, Caution. Ne ovat Roman kaltaisia pitkälle hiottuja "laatuelokuvia", sanan moittivassa merkityksessä, joista on taituroitu pois inhimillinen tekijä. Ne on tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja ovat sitä köyhempiä. Roman lailla ne ovat taide-elokuvaa, joka on räätälöity ja yksinkertaistettu valtavirralle. Mainituissa esimerkeissä on kuitenkin edes hyvät tarinat. Sen sijaan Cuarónin eepoksen ilmeisimmässä verrokissa, Fellinin alkuperäisessä Romassa (1972), on paitsi hyvä tarina ja eloista ihmiskuvausta myös historian tajua. Sanottavaa.

Siinä oli paitsi Roma myös amor. Ja Fellinin päivistä elokuva tuntuu köyhtyneen juuri tuon amorin verran.

torstai 20. joulukuuta 2018

Muistokirjoitus Helenalle


Elokuvakerho Monroe jättää kunnioittavat hyvästit elokuvakriitikko Helena Yläselle (1943-2018).

Vain viikko "emeritus-ohjaaja" Matti Kassilan pois nukkumisen jälkeen joudumme painamaan päämme "emerita-kriitikko" Helena Yläsen kuolinvuoteen äärellä. Näiden kahden myötä sammuu sanomattoman suuri osa Suomen elokuvan suunnannäyttäjistä.

Aloittaessani olin kaikista huonoin. Lopettaessani en enää ollut. Näihin lyhyisiin, eläkkeelle siirtymisen aikaan lausuttuihin lauseisiin kiteytyy Helena Yläsen viisaus, vaatimattomuus ja huumorintaju. Vuonna 1979 Helsingin Sanomien elokuvakriitikkona Paula Talaskiven jalanjälkiä seuraten aloittanut Ylänen kohosi asemaan, johon hänen jälkeensä kukaan ei ole onnistunut nousemaan. Vuosikaudet minulla oli tapana sukeltaa perjantain Hesariin tai NYT-liitteeseen kulttuurisivujen kautta tarkistamaan ihan ensimmäisenä, mitä Yläsellä oli sanottavana viikon ensi-illoista. Ajatus siitä, että Helena Ylänen oli 1990-luvulla mielikirjailijani, ei ole täyttä liioittelua. Jotain saman suuntaista ajattelivat kaverinikin; lukuisat elokuva-aiheiset viikonloppukeskustelut alkoivat noihin aikoihin sanoilla: "Luitko, että sejase sai Yläseltä viisi tähteä?" Mikä merkitsi, että oli melkein pakko lähteä leffaan.

Siinä menimme tietysti kohtuuttomuuksiin, että pidimme Ylästä Suomen "ainoana" elokuvakriitikkona. Mutta kukaan muista lukemistamme arvostelijoista ei nauttinut osaltamme vastaavaa luottamusta. Silloinkaan, kun olimme, tai olin, hänen kanssaan eri mieltä. Helena Yläsen kanssa oli hauskaa olla eri mieltä. Se oli hauskaa, koska persoonallisen ja kaunopuheisen Yläsen saattoi tuomita olevan väärässä Yläsen menettämättä rahtustakaan häntä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta; Yläsellä oli taito aina tehdä selväksi oma, vastaan väittämätön näkökulmansa asioihin. Turhauttava oli esimerkiksi hänen kantansa Lars von Trieristä "sietämättömänä", mutta samalla ymmärsin hyvin, miksi hän oli sitä mieltä tanskalaismestarista, joka minusta on suurempi kuin Dreyer. Tai erimielisyytemme suomalaisesta elokuvasta, josta en noihin aikoihin piitannut pätkääkään, ja jota Ylänen - samoin orientoituneen kollegansa Mikael Fräntin kanssa - ei koskaan hellittänyt puolustamasta ja suosimasta.

Helena Ylänen ei koskaan kirjoittanut näkemistään elokuvista väheksyvästi, pilkallisesti tai post-modernisti naljaillen. Hänelle elokuvat olivat ihmisten, eivät korporaatioiden, luomuksia, joten hän kirjoitti niistä kaikista humaanin asenteen säilyttäen. Jos Ylänen kirjoitti elokuvastasi värittömän ja innottoman kritiikin, sait olla varma, että elokuvasi oli viittä vaille arvoton - mutta että sinun kannattaa myös yrittää uudestaan ja tehdä parempaa. Inhimillisempää toimittajaa kuin Ylänen ei löytynyt. Hän oli tarpeeksi järkevä myöntääkseen, että oli luusta ja lihasta tehty, erehtyväinen ihmisolento. Niinpä hän pilke silmäkulmassa kertoikin jälkeenpäin syistä, miksi Aleksi Mäkelän Vares oli saanut täydet viisi tähteä: Vares kun oli ensimmäinen elokuva, jonka työstä ja elokuvasta kesälomaillut kriitikko oli nähnyt kahteen kuukauteen. Ongelmaksi vain nousi hänen mukaansa se, että mille tuon arvostelun jälkeen voi antaa vähemmän kuin täydet pisteet...

Kriitikkona Ylänen oli kuka ties parhaimmillaan kirjoittaessaan mestareiden teoksista. Kieslowskin Sininen oli hänelle maailman kauneimpia elokuvia ja Tavernierin Tänään se alkaa 90-luvun avainelokuvia, ja hän osasi myös perustella miksi. Oma elokuvamakuni oli/on suuressa määrin samanlainen kuin Helena Yläsen enkä käsi sydämellä osaa sanoa, onko makuni hänen muokkaamansa ja missä määrin.

Varsinkin, kun kävi ilmi, että Helena Ylänen intoili samoista löydöistä kuin minäkin. Näihin lukeutuu Quentin Tarantino, jonka esikoisesta Ylänen kirjoitti yhden hienoimmista artikkeleistaan.

Laaja, Hesarin tv-sivuilla julkaistu artikkeli ilmestyi Reservoir Dogsin Suomen tv-ensi-illan yhteydessä vuonna 1995, ja sen pääteema oli siinä, että PTV näytti elokuvasta ensimmäisenä leikkaamattoman version. Ylänen piti tätä kulttuuritekona ja kirjoitti niin hienoja rivejä sensuurin perverssiydestä, että oli pakko ottaa sakset käteen ja tallettaa teksti omiin arkistoihin. Pistämätön on myös Pulp Fictionin ensi-ilta-arvio, jossa Ylänen totesi, että Reservoir Dogs oli jo täydellinen elokuva, joten Pulp Fiction ei voi olla parempi. Mutta, hän lisäsi, se on rikkaampi.

Parempia elokuva-arvostelijoita kuin Helena Ylänen tulee tähän maahan varmasti, ja ehkä heitä jo onkin. "Hyvyys" kriitikkona ei selitä hänen erityislaatuaan; sen sijaan häntä puhuttelevampaa elokuva-arvostelijaa emme nähne vielä aikoihin. Eläköitymisensä jälkeen Helena Ylänen kirjoitti uraansa HS:llä luotaavan kirjan Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle. Jos joku nykyistä kriitikoistamme haluaa haastaa tuon kirjan ja sen heijasteleman elämäntyön, riittää hänellä sarkaa.

Ystäväni, jonka kanssa lapsina ja nuorina mittasimme elokuvaa Helena Yläsen arvioiden mittatikulla, ja minä tapaamme lähettää tekstiviestejä, jos kuulemme elokuvan merkkihenkilöiden kuolemasta. Yleensä nämä uutiset otetaan vastaan tyynen resignoituneina, vastaamatta, tai neutraalilla ilmoituksella siitä, että kuultu on jo. Tällä kertaa minä ennätin ensin, ja sain vastauksen.

"Ohhoh, nyt oli paha. Legenda."

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Tähti on luotu

Bradley Cooperin A Star Is Born (Tähti on syntynyt)

Kuvahaun tulos haulle a star is born

"Elokuva on eriskummallisen masokistinen ja täynnä omakehua."

Nämä sanat osoitti kriitikkolegenda Pauline Kael klassisen tarinan alkuperäisfilmaukselle vuodelta 1937, mutta ne sopisivat paremmin vanhan laulun uusimpaan versioon.

"Tähti on syntynyt" on elokuvan suurimpia perusmyyttejä, jonka kehittelivät William Wellman ja Robert Carson. Tuskinpa edes "Wild Bill" Wellman osasi kuvitella, että hänen ohjauksensa poikisi puolen tusinaa suoraa uusintaversiota, joista kolme on tehty hänen maaperällään. Kaikki isoja hittejä, mikä todistaa tarinan rautaisuudesta.

Näistä neljästä kaksi ensimmäistä ohjasi mestari: ensin Wellman itse ja sitten vuonna 1954 George Cukor, jonka teos arvostetaan yleisesti joukosta korkeimmalle. Se, että näyttelijä Bradley Cooper valitsi tämän kertomuksen esikoisohjauksensa aiheeksi kielii kovasta itsetunnosta - ja melkoisesta egosta.

Tuo ego näkyy sekä siinä mikä elokuvassa on hyvää että siinä mikä siinä on huonoa, mutta kokonaisuutena A Star Is Born käy aika hyvästä barometristä elokuvayleisöjen mausta ja toiveista 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Kierrätetty romanssi, jonka kaikki tuntevat etukäteen, elokuva, jota käyttää koneena nostattamaan tunteita, joiden valtaamaksi joutuu arjessa liian harvoin. Tähän Cooperin taiten tehty kulutushyödyke on juuri omiaan, ja siitä onkin sukeutunut jättihitti.

Wellmanin ja Cukorin melodraamat käsittelivät Hollywoodia. Sen sijaan Frank Piersonin (1976) ja Cooperin versiot siirsivät aiheen rock-musiikin kulisseihin; molemmissa musiikki tuntuu toimivan vielä yhtenä tehokeinona manipuloida yleisön tunnerekisteriä. Näin varsinkin, koska se musiikki on vaivaannuttavan keskinkertaista ja sisällyksetöntä keskitien poppia - mikä kielii tekijöiden kykyjen rajoista elokuvakertojinakin.

Kuvahaun tulos haulle a star is born

A Star Is Born henkilöityy ennen kaikkea ohjaajatähteensä. Bradley Cooper, joka oli täysin unohdettava niin Alias-sarjassa kuin Kauhea kankkunen -trilogiassakin, löysi oman ilmaisutapansa David O. Russellin Unelmien pelikirjassa, josta on vasta kuusi vuotta. Sen jälkeen hän on pyrkinyt Yhdysvaltain vastaukseksi Daniel Day-Lewisille: Cooperin paneutuminen rooleihinsa on ollut jopa vuoden mittainen harjoitusleiri. Rajulla työllä Cooper on onnistunut kuorimaan keskinkertaisesta tv-näyttelijästä yhden sukupolvensa johtavista majakoista.

Määrättyyn rajaan saakka hän on A Star Is Bornissakin loistava, ja aina vaikuttava. Jackson Mainea esittääkseen Cooper käytti puolitoista vuotta oppiakseen laulamaan, soittamaan kitaraa ja pianoa sekä löytääkseen liian monta viskiä kurkustaan hulauttaneen kantriraakin äänen. Lopputulos voisi olla jotain todella suurta, jos hän olisi antanut ohjauksen jonkun toisen käsiin.

Cooper on nimittäin ihastunut Lady Gagaan ja tämän esittämään Allyyn, mutta rakastunut omaan hahmoonsa. Jackson Mainesta tulee sekä elokuvan sankari että traaginen antisankari, jonka vaurioituneeseen psyykeen kosketaan vain silkkihansikkain. Sääliä herättävää itsesäälissä kieriskelijää ei löydy oikeasta maailmasta, joten mitä meidän sitten pitäisi tuntea Jacksonia kohtaan?

A Star Is Bornin avainkohtauksessa ei nähdä Cooperia, mutta siinä puhutaan toki Jacksonista. Karismaattinen Sam Elliott kertoo Allylle, että musiikki on pohjimmiltaan pelaamista samojen 12 nuotin kanssa, ja että luomisen ajatus on siinä, mitä persoonallista noilla nuoteilla pystyy tekemään. Näin Cooper haluaa perustella tarttumisensa jo monesti kerrottuun juttuun. Ihan hyvä niin, mutta ei pitäisi olla liikaa vaadittu odottaa muutamaa uutta sointua, omaperäisiä soundeja ja edes jotain rohkeutta. (Ajatusleikkinä: mitä jos vaikka sukupuoliroolit olisi ensi kertaa vaihdettu?)

Kuvahaun tulos haulle a star is born

"Tähti on syntynyt"-myytti perustuu kysymykseen siitä, minkä hinnan pinnalle nousustaan joutuu maksamaan, ja tämä puoli puuttuu Cooperin elokuvasta tyystin. Ally nousee tähdeksi Jacksonin ansiosta, mutta ei pääse millään tavalla vaikuttamaan Jacksonin uran laskuihin ja nousuihin; missään vaiheessa Ally ei joudu "Sophien valinta"-tyyppisen pulman eteen eikä elokuva uskaltaudu mukavuusalueen ulkopuolelle. Sen sijaan Jacksonin omia valintoja manipuloi kolmas henkilö tavalla, joka ei hätäisyydessään tunnu riittävän perustellulta.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että A Star Is Born on selvästi "leikkauspöydällä pelastettu". Jay Cassidy on tehnyt taidokasta työtä, mutta ei pysty täysin peittämään sitä, että elokuvan liian monet kesken kohtausta tehdyt leikkaukset ovat pakon sanelemia. Siltikin elokuva venyy ylipitkäksi.

Samalla Cooperin pientuotannoista lainaama keino käyttää hiljaisuutta luotaamaan henkilöiden mielialaa käy maneeriseksi ja teennäiseksi. Elokuvan ensimmäisessä tunnissa on puhtia ja uuden löytämisen riemua, joka vesittyy jälkimmäisellä puoliskolla. On kuin Cooper yrittäisi tehdä samaan aikaan intiimiä indiedraamaa ja suuren yleisön musiikkispektaakkelia eikä se onnistu. Ehkä se olisi onnistunutkin, jos musiikki innostaisi kehuihin.

Jollain kumman tavalla tarinan todellinen päähenkilö, tähteydestä haaveileva nainen, ei siten saa tarpeeksi tilaa. Sääli, sillä Lady Gaga on roolissa erinomainen. Hän ei ole Cooperin tasoinen virtuoosi, mutta ei myöskään jää kiinni tekniseen suorittamiseen. Lady Gaga pääsee luonnollisuudella ja rentoudella pidemmälle eikä - yllättäen - osoittaudu Barbra Streisandin kaltaiseksi narsistiksi. Molemmista naisista voi huoleti sanoa, että he laulavat upeasti, vaikka itse koen kumpaisenkin musiikin luotaantyöntäväksi.

Lady Gagakaan ei mahda mitään viimeisen kuvan tyhjyyttä kumisevalle teennäisyydelle, mikä antaa aiheen tähän viimeiseen kritiikkiin: Bradley Cooperin ohjauksessa on paljon kiiteltävääkin, mutta ironian tajua ei Philadelphian pojalle ole suotu. Allyn muodonmuutos "aidosta" kantritähdestä stadionkelpoiseksi muotinukeksi esitetään jonkinlaisen resignoituneen melankolian sävyttämän linssin läpi, kun aineksia olisi ollut vaikka minkälaisiin piikkeihin. Kritiikki tai edes analyysi musiikin kuluttajien ja musiikin viheliäisten porttivahtien välisestä suhteesta jää antamatta. Teema siitä, miten tähdet luodaan koneiston toimesta, jää paperille ilman kunnon näkökulmaa ja teräviä hampaita.

Tätä alleviivaa kolmannen näytöksen kliseeparaatin huipentava loppukohtaus (korneine takaumineen), missä Ally on alkavinaan intiimin kunnianosoituksen, mutta päätyy nopeasti kailottamaan voimaballadin, joka menee yhteentoista jousiorkestereineen päivineen.

Hiljainen "B"-kirjain sanassa "subtle" ei tarkoita ainakaan "Bradley'ä".

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Leffavisa 7.11.2018 - Orson Welles & muita kysymyksiä elokuvasta


Visan tulokset (Cup-pisteet suluissa)

1. Iguaani 37 pt. (7)
2. Zomba Famiglia 33 pt. [ratkontavoitto] (6)
2. Nakatomi 33 pt. (6)

LEFFAVISA 7.11. - ORSON WELLES & MUITA KYSYMYKSIÄ ELOKUVASTA


KIERROS I.

1. Orson Welles on jälleen ajankohtainen. Tältä yli 30-vuotta kuolleena olleelta suuruudelta on ilmestynyt uusi elokuva. Kyseessä on jo toinen 2010-luvulla ilmestyneistä keskeneräiseksi tai kadonneeksi luulluista teoksista. Mitkä ovat nämä kaksi elokuvaa?
2. Ketkä kaksi näyttelevät pääosia kolmiodraamassa Me, Myself & Irene (2000)?
3. Kenen kulttiohjaajan poika näyttelee pääosaa perjantaina ensi-iltansa saavassa suomalais-meksikolaisessa elokuvassa Bayoneta - viimeinen isku?
4. Missä seuraavista elokuvista Orson Welles ei ole näytellyt? A) Transformers-elokuvassa B) Muppetit-elokuvassa C) Teräsmies-elokuvassa D) James Bond -elokuvassa
5. Mikä elokuva? Kuka laulaa?
6. Mikä elokuva?
7. Mikä elokuva?
4pt. vihje: Se ilmestyi 90-luvun lopulla ja tuotiin uudestaan teattereihin 2012. Tätä elokuvaa on hyvin voimakkaasti sekä vihattu, että rakastettu. Yhtenä syynä tähän pidetään sitä, että elokuva ilmestyi samoihin aikoihin kun internet alkoi yleistyä. Ohjaaja ei halunnut laulua elokuvan ääniraidalle, mutta säveltäjä James Horner kirjoitti salaa hittikappaleen, jonka hän palkkasi euriviisuvoittajan laulamaan. Myöhemmin ohjaaja hyväksyi kappaleen, vaikka pelkäsi, että elokuvasta saattaa tulla liian kaupallinen.
2pt. vihje: Ilmestyessään se oli maailman kallein elokuva. Se oli myös ensimmäinen elokuva, joka tienasi yli miljardin. Se olikin maailman eniten myynyt elokuva, kunnes ohjaaja teki seuraavan teoksensa. Elokuvassa nähdään mm. Bill Paxton ja Kathy Bates.
1pt. vihje: Tämä tositapahtumiin perustuva elokuva voitti 11 Oscaria.

KIERROS II.

8. Orson Welles voitti yhden Oscar-palkinnon. Mistä kategoriasta ja millä elokuvalla?
9. Näyttelijä Max von Sydow oln ollut monessa mukana. Missä seuraavista 80-luvun elokuvista hän ei näytellyt? A) Flash Gordon B) Conan Barbaari C) Dyyni D) Päättymätön tarina
10. Mikä on ranskalaisen Gaspar Noen uuden loppukuusta Helsingin Night Visions -festivaaleilla suomen ensi-iltansa saavan elokuvan nimi?
11. Drew Goddardin toinen ohjaustyö Bad Times at El Royale pyörii edelleen teattereissa. Mikä oli ohjaajan edellinen ohjaus?
12. Mistä elokuvasta Tarantino on tämän kappaleen lainannut?
13. Mikä elokuva? Kuka säveltäjä?
14. Kuka näyttelijä?
4pt. vihje: Hän syntyi 1972. Hänen ensimmäinen valkokangasroolinsa oli Paul W.S. Andersonin esikoisessa. Hänet nähdään tänä syksynä elokuvassa Ihmeotukset: Grindewaldin rikokset sekä ensi keväänä elokuvassa Captain Marvel.
2pt. vihje: Hän on näytellyt mm. Steven Spielbergin, Wes Andersonin, Martin Scorsesen, Sam Mendesin ja David Cronenbergin elokuvissa. Tämä brittimies on näytellyt useasti uudelleenfilmatisoinneissa Michael Canen entisen roolin.
1pt. vihje: Hän näytteli Tohtori John Watsonia Guy Ritchien Sherlock Holmes -elokuvissa. Hänet muistetaan myös elokuvien Sky Captain and the World of Tomorrow, Enemy at the Gates ja Alfie pääosista.

KIERROS III.

15. A) Kuka näyttelee Alfred Hitchcockia vuoden 2012 elokuvassa Hitchcock?
15. B) Kuka näyttelee Orson Wellesiä vuoden 2008 Richard Linklater -elokuvassa Me and Orson Welles?
16. A) Mikä Shakespearen näytelmä yhdistää Akira Kurosawaa ja Orson Wellesiä?
16. B) Mikä Shakespearen näytelmä yhdistää Akira Kurosawaa ja Jean-Luc Godardia?
17. A) Kuka ohjasi vuoden 1962 klassikon Pojat?
17. B) Kuka Ranskan uuden aallon ohjaaja on tehnyt massiivisen lähes 13 tuntisen teoksen Out 1 (1971)?
18. A) Kuka näytteli miespääosaa vuoden 1973 kauhuklassikossa Kauhunkierre (Don't Look Now)?
18. B) Kuka näytteli miespääosaa vuoden 1975 kampaamokomediassa Shampoo?
18. C) Kuka näyttelijätär yhdistää näitä elokuvia?
19. Mikä elokuva?
20. Mikä elokuva?
21. Mikä elokuva?
4pt. vihje: Se ilmestyi 1971. Elokuvan pahiksen näyttelijä valittiin vahingossa. Ohjaaja halusi Luis Buñuelin Päiväperhossa näytelleen Jean Sorelin elokuvaan, mutta elokuvan roolittaja kutsui koekuvauksiin vahingossa monissa muissa Buñuelin leffoissa näytelleen Fernando Rayn. Kun nyt kerran tämä mies oli kutsuttu Yhdysvaltoihin asti, totesi ohjaaja, että tämäkin on ihan hyvä. Raystä tuli elokuvan pahis, vaikka hän ei osannutkaan puhua englantia. Ohjaaja oli tutustunut joitain vuosia aikaisemmin poliisiin, jonka kokemuksiin elokuva perustuu.
2pt. vihje: Ohjaaja on tunnettu kovista otteistaan. Hän kohtelikin pääosan esittäjää kaltoin solvaten tätä pitkin kuvauksia. Ohjaajan mukaan paras otto tuli aina juuri ennen kuin raivostunut pääosan esittäjä lähti kävelemään kuvauspaikalta. Studio olisi halunnut, että elokuvan nimeksi tulisi Popeye, päähenkilön lempinimen mukaan. Elokuvassa nähdään myös Roy Schneider.
1pt. vihje: Elokuva on kuuluisa takaa-ajokohtauksestaan, jossa mm. ajetaan autolla metroa takaa. Elokuvan on ohjannut William Friedkin ja pääosassa nähdään Gene Hackman.

VASTAUKSET

Kirjallinen osio

A)  Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994)
B)  Julmia aikeita (Cruel Intentions, 1999)
C) Cry-Baby (1990)
D) Juno (2007)
E) Tuulen viemää (Gone with the Wind, 1939)
F) Kiss ja huvipuiston haamu (Kiss Meets the Phantom of the Park, 1978)

Speed 2: Cruise Control (1997)
The Naked Gun 2½: The Smell of Fear (1991)
Wall Street: Money Never Sleeps (2010)
Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze (1991)
Gremlins 2: The New Batch (1990)
A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (1987)
Death Wish 4: The Crackdown (1987)
Hot Shots! Part Deux (1993)
Airplane II: The Sequel (1982)

1. Too Much Johnson (1938), The Other Side of the Wind (2018)
2. Renée Zellweger & Jim Carrey
3. Alejandro Jodorowsky
4. C) Teräsmies-elokuvass
5. Tommy (1975), Elton John
6. The Harder They Come

7. Titanic (1997)

8. Käsikirjoitus, Citizen Kane
9. D) Päättymätön tarina
10. Climax
11. Cabin in the Woods
12. Female Prisoner #701: Scorpion (1972) [vastaukseksi kelpasi sarjan nimi: Female Prisoner Scorpion]
13. Pahan kosketus (Touch of Evil, 1958), Henry Manchini)
14. Jude Law

15. A) Anthony Hopkins
15. B) Zac Efron
16. A) Macbeth
16. B) King Lear
17. A) Mikko Niskanen
17. B) Jacques Rivette
18. A) Donald Sutherland
18. B) Warren Bates
18. C) Julie Christie
19. Perkele! Kuvia Suomesta (1971)
20. Ghosts of Mars (2001)
21. Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971)

Erään joukkueen ratkontakysymyksen aiheuttamie tunnelmia. Nimeä mahdollisimman monta Godardin elokuvaa!