maanantai 25. marraskuuta 2013

Visa 13.11. "Something/Anything II"

MONROECUP (viime visan pisteet ja cup-pisteet)

1.Kongon Kingit 23 (0+0+1+6)
2. (rv) Some like it not 22 (1+3+2+5)
2. (rv) Mies vailla iguaania 22 (6+2+3+5)
2. Savage Streets 22 (2+4+6+5)
5. Peter Lorren silmät 19 (1+1+6+2)
6. Zomba Ripasso 15 (4+1+5+1)
---
Terence & Bud + some guy (0+0+4+0)
Team Tremors (0+0+1+0)
HLBTIQA e.t.c. OVERLORDS (0+5+0+0)
Tähtienväliset silakat (0+1+0+0)

Visa 13.11. “Something/Anything II” (max. 42 pt.)

Peruskierros (11 pt.):

1. Laita ikäjärjestykseen seuraavat elokuvissakin näytelleet tv-tähdet: A) Alyson Hannigan B) Jenna Elfman C) Neve Campbell D) Debra Messing (4 pt. - piste per oikea osuma järjestyksessä)
2. Kuka edellä mainituista on näytellyt kahdesti Woody Allenin ohjauksessa, ja mitkä nämä elokuvat olivat? (3 pt.)
3. Mitä tuotetta valmistaa tehdas, jonka Hamlet perii Aki Kaurismäen tulkinnassa? (1 pt.)
4. Mitkä kaksi Akira Kurosawan ohjausta perustuvat William Shakespearen näytelmiin? (2 pt.)
5. Minkä niminen uusi elokuvafestivaali alkaa huomenna Tampereella? (1 pt.)

VASTAUKSET

1. ACBD (Alyson=39/Jenna=42/Neve=40/Debra=45)
2. Debra Messing; Celebrity ja Hollywood Ending
3. Kumiankkoja
4. Ran (Kuningas Lear) ja Seittien linna (Macbeth)
5. Tampere Human Rights Film Festival

A vai B? (10 pt.)
Joukkueet vastaavat jompaankumpaan kohtaan: A=1 pt. B=2 pt.

6. A) Mitä instrumenttia Woody Allen soittaa omassa jazz-yhtyeessään? B) Mitä instrumenttia Anssi Mänttäri soittaa omassa jazz-yhtyeessään?
7. A) Minkä elokuvan Nicolas Winding Refn on ohjannut kahdesti? B) Entäpä William Wyler?
8 A) Millä nimellä John Hughesin Weird Science käännettiin Suomessa? B) Kuka näytteli sen naispääosaa?
9. A) Mihin elokuvaan kaamea hittiyhtye Toto teki musiikin? B) Kuka laulaa Vuosaari-elokuvan tunnusbiisin Hetken tie on kevyt?
10. A) Mikä on Gene Hackmanin roolihahmon nimi elokuvassa The Royal Tenenbaums? B) Kenestä kertoo Pia Andellin dokumenttiuutuus Mesenaatti?

VASTAUKSET

6. A) Klarinettia B) Rumpuja
7. A) Pusher B) The Children’s Hour (tai Huhu), joka on jälkimmäisen version (-61) ja alkuperäisen näytelmän nimi: vastaukseksi kelpaa myös These Three tai Nämä kolme (-36)
8. A) Lisa - unelmien nainen B) Kelly LeBrock
9. A) Dyyni B) Laura Närhi
10. A) Royal Tenenbaum B) Sara Hildénistä





Musakierros (9 pt.):

11. Elokuva ja säveltäjä? (2 pt.)
12. Elokuva ja säveltäjä? (2 pt.)
13. Minkä elokuvan loppubiisinä tämä kuullaan ja kuka on kitaran varressa? (2 pt.)
14. Mistä elokuvasta? (1pt.)
15. Esittäjä ja mikä elokuva teki tätä biisiä uudelleen kuuluisaksi? (2 pt.)

VASTAUKSET

11. Edward Saksikäsi, Danny Elfman
12. Underground, Goran Bregovic
13. The Departed, Roy Buchanan
14. Avatar
15. Lou Reed, Trainspotting

Vihjeet (12 pt.):

16. Mikä italialainen elokuva?
4 pt. Se valmistui vuonna 1945. Se tehtiin yhteistyössä katolisen kirkon kanssa. Kirkon puolesta tuotannosta vastanneesta nuoresta papista tuli  myöhemmin Paavi Paavali VI. Katolinen kirkko hylkäsi elokuvan, minkä johdosta mm. sen ohjaaja ei koskaan nähnyt sitä valmiina.
2 pt. Sen tapahtumapaikka on ns. “valkoinen juna”, joka kuljettaa toivottomasti sairastuneita Loreton kappeliin ihmeen toivossa. Episodimaisessa elokuvassa on neorealistista henkeä.
1 pt. Ohjaaja Vittorio De Sica työskenteli natsien miehittämässä Roomassa palkaten satoja juutalaisia ja muita “ei-toivottuja” henkilöitä pelastaen heidät keskitysleiriltä.
- La porta del cielo/Taivaan portti

17. Kuka 42-vuotias näyttelijä?
4 pt. Hän on esittänyt mm. korpraali Barnesia Kunnian miehissä ja Don Evansia Oliver Stonen W:ssä. Sivuosat myös Donnie Darkossa ja The Myth of Fingerprintsissä.
2 pt. Hän veti pääosan kulttimainetta nauttivassa tv-leffatrilogiassa The Librarian.
1 pt. Tohtori John Carterina hän oli ainoa Teho-osastossa alusta loppuun näytellyt esiintyjä.
- Noah Wyle

18. Kuka näyttelijä ja käsikirjoittaja?
4 pt. Hän on 87-vuotias. Toisen maailmansodan jälkeen hän toimi vuoden verran sutenöörinä pariisilaisessa bordellissa. Hänen näyttelijäopettajansa oli legendaarinen Stella Adler. Hän sävelsi tunnusmusiikin vuonna 1970 alkaneeseen lyhytikäiseen saippuasarjaan The Best of Everything.
2 pt. Vuonna -53 hän esiintyi ainoan kerran valkokankaalla tuntemattomaksi jääneen The Big Break -elokuvan pääosassa. Animaatiossa Bolt hän ääninäyttelee Ohjaajaa. Hän on myös esiintynyt kymmeniä kertoja Conan O’Brienin show’n sketseissä ja myös haastatellut tätä televisioon. Lisäksi hänellä oli vieraileva rooli Sukuvika-sitcomissa.
1 pt. Actor’s Studion kunniarehtori tunnetaan maailmanlaajuisesti vuonna 1994 alkaneesta haastatteluohjelmastaan, jossa yli 250 näyttelijää ja ohjaajaa on käynyt kertomassa työstään.
- James Lipton
 


RATKONTA

1. Kuinka monta jaksoa Inside The Actor's Studiota on tehty?
- 246

Mykät skandit 3/3: Vuori-Einari ja sen muija (1918)

Saapuessaan ensi-iltaan uudenvuodenpäivänä 1918, Lainsuojattomien (eli Berg-Ejvind och hans hustru) säestyksenä kuultiin sovituksia Jean Sibeliuksen teoksista. Vuonna 1989 elokuvasta teetettiin uusi laitos, johon musiikin sävelsi varta vasten Torbjörn Iwan Lundquist. Alkuun, seitsenosaisen saagan 1. jakson aikana, Lundquistin moderneja sävyjä tavoitteleva säestys tuntuu hieman vieraannuttavalta, mutta tasaantuessaan perinteisempään malliin, alkaa musiikki elää paremmin kuvan rinnalla. Loppujaksoissa Lundquist tavoittaakin jo jotain hyvin olennaista Victor Sjöströmin todella tunteella ohjaamasta tarinasta, melkein niskavilloja nostattavin tehoin.

Huolimatta 73 minuutin kestostaan, on Lainsuojattomat aito eepos. Se on pohjimmiltaan simppeli, Islannissa tapahtuva romanttinen tragedia ison talon emännän Hallan ja vaeltelevan, karkulaiseksi paljastuvan Kàrin/Ejvindin välillä. Ajomiehen tapaan on nytkin temaattisesti kyse moraliteetista, jossa näytetään, mitä hyvänsuopuuden ja toisen ymmärtämisen puute voi saada aikaan. Mutta kiinnostavampi on pintataso, jossa Sjöström tuntuu väliin kuljettavan kertomusta kuin olisi toimintaleffaa tekemässä.

Lainsuojattomien aikajänne kattaa noin 16 vuotta. Kun se tiivistetään tuntiin ja varttiin, voi heti ymmärtää, että nyt ei ohjaksia pidetä suotta piukalla. Sjöström ottaa kaiken irti karuista tunturimaisemista, joiden villi luonne kohtaa vertaisensa pariskunnassa, josta todetaan, että "rakkaus oli heidän ainoa lakinsa". Sjöström roolitti rakastetukseen oman vaimonsa, Edith Erastoffin, eikä kemiasta ole puutetta. Molemmat tekevät hienot roolityöt, mutta Sjöström varsinkin on kuin liehuva liekinvarsi ja väkevää lientä. Lieneekö noihin aikoihin millään maan kolkalla ollut vahvempaa valkokangasnäyttelijää, kun muistaa vielä täydellisen muodonmuutoksen kolme vuotta myöhemmin seuranneeseen Ajomieheen?

Sjöströmin kerronnan kivijalkaa on tässäkin realismi, mutta se ei millään muotoa seiso vahvojen tunnelatausten tiellä. Ohjaaja ottaa esimerkiksi ihmisistä tunturien laella otoksia, jotka voisivat olla Eisensteinin tai Dovzhenkon teoksista seuraavalla vuosikymmenellä. Tarina kuuluu kielletyn rakkauden kuvauksiin - tässä tapauksessa esteenä on yhteiskunta, joka on onnettomien käänteiden seurauksena tehnyt Ejvindistä henkipaton. Halla puolestaan uhraa Ejvindin eteen kaiken, lopulta mielettömyyksiin asti - kliimaksi on niin hurja, että katsoja tajuaa mitä todella on tapahtunut vasta tarinan jo juostessa eteenpäin. Todella suurta teoksessa on kuitenkin viimeinen, seitsemäs luku, jossa pitkän aikahyppäyksen kautta rakastavaisten välit asetetaan koetukselle. Musiikki vaimenee, kuuluu vain lumen ulvonta.

Mykät skandit 2/3: Ajomies (1921)



Victor Sjöströmin (1879-1960), Ingmar Bergmanin alttarijumalan, pääteos Ajomies (Körkarlen) on varmaankin mykkäkauden myyttisin skandielokuva. Se ei ole säilynyt ajan aallonharjalla yhtä hyvin kuin Dreyerin Jeanne D'Arc tai Vampyr eikä siksi ole ollut yhtä hyvin nähtävillä. Eipä Sjöströmin ohjaajanurakaan jatkunut huikean menestyksekkään mykkäkauden jälkeen samalla tavalla kuin Dreyerilla (jolla hänelläkään ei ollut helppoa). Mutta esim. Bergmanin ja von Baghin puheenvuoroissa koskien Ajomiestä on ollut samaa poltetta kuin jonkin Peilin kohdalla.

Niinpä niiden 20 vuoden aikana, jotka jouduin Ajomiehen näkemistä odottamaan, siitä tuli väistämättä ennakko-odotusten sävyttämää elokuvaa. Lopulta elokuvassa yllätti sen suoruus ja yksinkertaisuus.

12 vuotta aikaisemmin Nobel-palkitun Selma Lagerlöfin romaaniin pohjautuva Ajomies on vanhanaikainen, kristillinen moraliteetti kurjan elämän viettäneestä miehestä, joka kuoltuaan joutuu kohtaamaan Kuoleman vankkureiden ajurin pelkääjänpaikalla elämänsä tilinpidon silmästä silmään. Se on Miehen muotokuva, jossa pöydälle lasketaan itsekkyyden, ajattelemattomuuden, viinanhimon ja putkikatseisuuden äyrit.

Täytyy olla niin, että seuranneina vuosikymmeninä näiden perusasioiden loputon käsittely on tehnyt Ajomiehestä osittain vanhentuneen - tai vanhanaikaisen. Sjöströmin käsi ei aina nimittäin ole varsinaisesti höyhenenkevyt. Toisaalta raskassoutuisuudessa - mikä ei ole sama asia kuin tylsä - on kiistatonta voimaa. Näin etenkin, koska Sjöströmin realismi on vieläkin kovaa valuuttaa. Ajomies kuvaa köyhiä työläisistä kirkon köyhäinapua nauttiviin eikä Sjöströmin näkyihin savuisten kapakoiden ja piskuisten työläiskotien oloista ole nokan koputtamista. Toisaalta Ajomies on nimenomaan kuuluisa kaksoisvalotuksistaan, joilla henget erotetaan reealitodellisuudesta.

Sjöström näyttelee itse pääosan. Siitä ei ole muuta sanottavaa kuin että Mansikkapaikan tohtori Borg kuuluu elokuvahistorian todella suuriin ohjaaja-näyttelijöihin. Hän ei säästele itseään kuvatessaan Davidin rapaista kännäämistä. Vaikuttavimmillaan Ajomies on syvimmän draaman hetkillä, kun itseensä syvälle nähnyt Sjöström-David rukoilee ihmistä suuremmilta voimilta perheensä säästämisen puolesta. Nämä hetket ovat varmaan kolahtaneet suuressa osassa katsojakuntaa sieluun asti.

Ajomiehestä tuli erityisen suosittu Ranskassa, missä Julien Duvivier toteutti remaken vuonna 1939.

torstai 21. marraskuuta 2013

Maailman kauneimpien animaatioiden äärellä

Juri Norstein -näytös Orionissa ei mennyt ihan putkeen. Alkuun päästiin parikymmentä minuuttia myöhässä, kun nähtävästi koko hyvälukuinen katsojakunta saapui paikalle viime tingassa ja halusi maksaa kortilla. Sitten ilmoitettiin, että Haikara ja kurki oli jouduttu jättämään näytöksestä pois; ja että kahdesta elokuvasta puuttuivat tekstitykset - mikä osoittautui turhaksi huoleksi, koskapa molemmat olivat alkujaankin dialogittomia. Sen sijaan jälkimmäinen näistä esitettiin ilman ääniraitaa, mistä lisää myöhemmin. Näytöksessä itsessään silmään pisti ensinnäkin tekstitystykin valo, mille onnettomuudelle ei voinut mitään: koskaan aikaisemmin tämä välttämätön paha ei ole käynyt tässä määrin häiritseväksi. Animaatioiden kuvamaailma vain oli niin tumma, että tuo valopalkki näkyi poikkeuksellisen selvästi. Lisäksi kuvan reunoilla näkyivät poikkeuksellisen leveät himmeät reunukset. Viimeinen häiriötekijä näiden liian harvoin esillä olevien, täydellistä keskittymistä vaativien absoluuttisten helmien esityksessä muodostui allekirjoittaneen eteen kesken ensimmäisen elokuvan istahtaneesta miehestä, joka käytti hyvän tovin riisuakseen takkinsa ja reppunsa - ja kesken toisen elokuvan keksi ruveta kaivamaan herkkupussia repustaan. Tämä sai aikaan välittömän reaktion, jolla oli hiljentävä vaikutus.


Retrospektiivin vanhin elokuva kantoi otsikkoa Vuodenajat (Vremeni goda). Vuonna 1969 valmistuneen suurenmoisen leikeanimaation ohjasi Norsteinin oppi-isä Ivan Ivanov-Vano: nuorempi mestari toimi apulaisohjaajana. Animaatio soljuu Tshaikovskin sävelten aalloilla ja kuvaa yksinkertaisessa tarinassaan nuoren parin rakkautta kesällä ja talvella. Pääsija teoksessa on ihastuttavalla tunnelmalla, jonka uskomaton tapa käyttää leikeanimaatiota monessa päällekkäisessä tasossa kolmiulotteisen vaikutelman aikaansaamiseksi luo. Tyydyn viittaamaan tämän artikkelin otsikkoon.

Kerzhenetsin taistelu (Setsha pri Kerzhentse, 1971) merkitsi yhteisohjausta - 70-millisellä kameralla. Musiikkina jälleen sanattomassa teoksessa käytettiin Rimski-Korsakovia, jonka ooppera Kiteshin näkymättömästä kaupungista toimi innoittajana. Periaatteessa animaatio kuvaa vain erästä myyttistä taistelua venäläisten ja mongolien välillä, mutta se saa voimaa ohjaajakaksikon visionäärisyydestä. Duo käyttää leiketekniikassaan runsaasti mm. vanhoja ikonimaalauksia. Elokuva ei tunnu sanovan sodasta paljoakaan uutta, mutta sanoo sen kyllä väkevästi.

Orionissa näytettiin myös Norsteinin varsinainen esikoisohjaus Kettu ja jänis (Lisa i zajats, 1973), mutta ilman ääntä. Sen esittäminen alleviivasi sitä mestaruutta, millä Norstein käsitteli kahdessa seuraneessa päätyössään kuvan ja äänen liittoa: jos ottaa toisen pois, toisesta jää hyvin vähän jäljelle.

Vuonna 1975 valmistunut Siili sumussa (Jozhik v tumane) on täydellinen, virheetön taideteos, joka saa aiemmat työt vaikuttamaan harjoitelmilta. On houkutus ajatella, että käsikirjoittaja Sergei Kozlov on ensimmäisenä keksinyt satunsa nimen, ja lähtenyt sitten Norsteinin kanssa ottamaan siitä kaiken irti. Mitä voi kertoa siilistä sumusta? Sen, miltä lapsesta tuntuu eksyneenä; kuinka maailma tuntuu äkkiä pelottavalta, oudolta ja tunnistamattomalta. Sumun läpi näkyy hirmuisia, kummallisia hahmoja. Kulkeminen on epävarmaa, äänten suunnastakaan ei pääse perille. Siili-paran hätäännys on kauhea, kun hetkeksi maahan lasketun eväspussin luokse ei enää löydäkään.

Norsteinin mestaruus myös sumun tavoittajana animaation keinoin on ylittämätön. Siili sumussa on sanoinkuvaamattoman kaunis, hellä, suloinen ja hauska satu, jossa äänillä luodaan oikeata sävyä siinä missä piirroksilla.


Koska Siili sumussa on kaikin puolin täydellinen, ei Satujen satu (Skazka skazok, 1979) voi olla kirjaimellisesti ottaen "parempi". Mutta tämä "animaation Peiliksi" usein mainittu hämmästyttävä saavutus on ainakin erilainen ja teemoiltaan moninkertaisesti rikkaampi. Kiistattomassa pääteoksessaan - jonka jälkeen Norstein ei ole julkaissut uutta - Norstein liitää assosioiden maansa lähihistoriassa, koittaen tavoittaa synteesin siitä, millaiseksi Neuvostoliitto on muuttunut toisen maailmansodan jälkeen. Juonettoman elokuvan punaisena lankana kulkee tuutulaulu sudesta, joka vie lapset. Sen kautta heijastetaan kaupunkien äänekästä moottorien aikakautta alku-idylliin. Jossain siinä välissä tulee sota, joka vie nuoret miehet heilojen käsivarsilta. Perinne säilyy, mutta tahriintuu. Todistajana Satujen sadulle toimii animaation historian kallisarvoisin hahmo: suurisilmäinen, viaton susi, joka kulkee vieraaksi ja kylmäksi käyvässä ympäristössä ties mitä etsien. Laulut, musiikki ja äänet ovat taas yhtä suuren huolennäön kohteena kuin animaatiokin. Voi esimerkiksi keskittyä pelkästään kuuntelemaan hahmojen ääniä, miten pehmeällä nuotilla he puhuvat.

Satujen satu ei ole helppo - päinvastoin, se on yksi maailman vaikeimmista animaatioista, vaikka sen katsominen onkin vaivatonta. Mutta sen vaativuus on myös aarre, sillä se antaa uusia oivalluksia jokaisella katsomiskerralla.

72-vuotias Juri Norstein on viimeiset vuosikymmenet valmistanut omaa tulkintaansa Gogolin Päällystakista. Projekti kuuluu elokuvahistorian myyttisimpiin.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Mykät skandit 1/3: Atlantis (1913)

Saksalainen Gerhart Hauptmann (1862-1946) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna 1912, kun hänen toinen romaaninsa Atlantis ilmestyi. Nobel myönnettiinkin lähinnä Hauptmannin urasta näytelmäkirjailijana (vuodelta 1889 on muuten peräisin Vor Sonnenaufgang, englanniksi siis Before Sunrise!). Tuoreen nobelistin tuoretta romaania alkoi kiireesti kääntämään valkokangasmuotoon tanskalainen alan jätti Nordisk Film. Ohjaajaksi valittiin mykkäkauden merkittävimpiin skandiohjaajiin kuuluva August Blom, ja tuloksena oli yksi Pohjoismaiden varhaisimmista nykymittapuun mukaan täyspitkistä näytelmäelokuvista. Projektia valmisteltaessa alkoi kuitenkin tapahtua mielenkiintoisia.



Vuosi on siis 1912, ja Hauptmannin romaanin käänteentekevä jakso kuvaa Atlanttia ylittävän matkustajalaivan uppoamista. Kirjan kauppoihin ilmestymisen ja Titanicin tuhon väliin jäi vain muutama viikko.

Elokuva puolestaan saapui teattereihin seuraavana vuonna, alle vuosi onnettomuuden jälkeen. Niinpä eräissä piireissä elokuva koettiinkin loukkaavana, minkä johdosta se muun muassa kiellettiin Norjassa kokonaan.

Ja siinä olikin koko lailla kaikki kiinnostava, mitä Atlantiksesta on sanottavaa. Orionin näytös oli epäilemättä yksi ikävystyttävimmistä elokuvaesityksistä, mistä olen päässyt osalliseksi. Olin hankkinut lipun halusta nähdä satavuotiasta elokuvaa, ja nimi Atlantis kuulosti lupaavan seikkailulliselta ja mystiseltä. Paikalle saapui oletettavasti muitakin, jotka eivät olleet tutustuneet elokuvan esittelyyn etukäteen, ja heistä useampikin lähti tarpeekseen saatuaan pois.

Atlantis kertoo biologi Friedrich von Kammacherista, joka saa aivan aluksi tiedon, että hänen väitöskirjansa on hylätty. Tämä on surkea juttu, sillä tuon väitöskirjan kautta hänen oli tarkoitus saada apua mielisairauden riuduttamalle vaimolleen. Tuskissaan hän matkustaa ystäviensä luokse Berliiniin, missä rakastuu erääseen tanssijattareen (aikanaan maineikas art déco -henkinen tanssijatar Ida Orloff, jonka laskelmoidun ylipitkä, irvokkaan kömpelö tanssiesitys herättää tänä päivänä vain myötähäpeän tunteita), jota sitten päähänpistosta seuraa kohtalokkaalle Atlantin ylitykselle. Draamaa. Kadonnutta maanosaa ei mailla halmeilla.


Tämä ei ole kirja-arvostelu, joten tyydyn toteamaan, ettei tanskalaisten elokuvaversio anna kovin hyvää kuvaa romaanista. Historiallista arvoa Blomin työhön kätkeytyy vaikka kuinka. Atlantis antaa kurkistaa maailmaan sata vuotta sitten, mikä on elämys jo sinänsä. Se vain on kovin pitkä, epädramaattinen, kertakaikkiaan tylsä. Kuvassa ei sinänsä ole yhtään mitään vikaa - otokset ovat "puhtaita" ja tyylikkäitä ja niin maan perusteellisen hienostuneita -, ellei viaksi lasketa restauroinnin laatua, joka kielii digitaalisesta teknologiasta, mikä saattaisi selittää tietyn nitraattifilmiin kuuluvan hohdon puuttumisen ja yleisen tasalaatuisuuden. Jos Atlantiksessa jokin hämmästyttää, on se näyttelijätyön realistisuus, joka ylittää modernit vaatimukset tänäänkin. Tähän tosin SAATTAA vaikuttaa se, mitä epäilen: että Orionissa elokuva ajettiin tarkoitettua hitaammalla nopeudella. Pontta tälle väitteelle antaa se tosiasia, että kestoltaan 116-minuuttiseksi (18 ruutua sekunnissa) ilmoitettu Atlantis viipyi silmiemme edessä ainakin 25 minuuttia pidempään. Olisiko elokuva pitänyt paremmin hereillä välkkymällä 21 ruutua sekunnissa (kuten muuten Cinemadromen Orlacin kädet -näytöksessä tehtiin)? Ainakaan se ei kaivannut enää yhtään hitaampaa tahtia.

Bonuksena mukaan ympätty vaihtoehtoinen loppu Venäjän markkinoita varten - sinänsä oikein hupaisa - ei parin minuutin kestoisena riitä sekään selittämään asiaa.

Eksoottisen historiallisen kokemuksen lisäksi Atlantiksesta jäi kotiin vietäväksi Olaf Fønssin hieno pääroolisuoritus ja Charles Untham. Jälkimmäisessä on kyseessä kabaree-esiintyjä, kädetön viulisti, jonka uskomaton esitys siitä, miten varpailla voi korvata sormet kortinpeluuta myöten, on paitsi elokuvan kohokohta, myös arvokas historiallinen tallenne. Sekä vielä laivaturman toteutuksen komeus. Näytti todella siltä, että Nordisk Film oli onnistunut kuvauksia varten oikeasti upottamaan koko lotjan paatiksi.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Adèlen elämä. Luvut yksi ja kaksi.

Lienee syytä varoittaa spoilereista -



PROLOGI

Hurrikaanimaisen Cannes-voittonsa jälkeen Adelen elämä: osat 1 ja 2 puhuroi kärkisijoille odotetuimpien uutuuselokuvien listalla. Kun se myrskysi Suomeen ensimmäisenä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleille, kahden teoksen jo siellä nähneen tuttavani reaktiot aiheuttivat lähinnä varautuneisuutta. Toinen heistä ei ollut oikein saanut kolmetuntisesta otetta ja piti eroottisia kohtauksia kiusallisina ja tirkistelevinä. Toinen piti sitä kerta kaikkiaan niin tylsänä, että käveli ulos kahden tunnin jälkeen. Menin katsomaan elokuvaa viime keskiviikkona skeptisenä.

Koitin omaa juttuani varten tehdä tutkimustyötä, lukea elokuvasta kirjoitettuja arvioita ja sen ympärillä käytävää kiihkeää väittelyä peilaavia artikkeleita. Lopetin, koska näille mielipiteille altistuminen loitonsi minua omasta kokemuksestani.

Olipa Adelen elämä mitä tahansa janalla hyvä-huono, tulin ulos teatterista poikkeuksellisen syvästi vaikuttuneena enkä ole näihin hetkiin asti lakannut ajattelemasta sitä.

RAKKAUS KOLARINA

Ennen elokuvan näkemistä pidin käsittämättömänä ratkaisuna sitä, että Julie Marohin alkuteoksen, sarjakuvaromaanin, upea nimi Le bleu est une couleur chaude (Sininen on lämmin väri tai Sininen on seksikäs*) oli muutettu tylsän asialliseen asuun La vie d'Adèle: chapitres 1 et 2. Mutta elokuvan katsominen osoittaa, että Abdellatif Kechiche tiesi tarkalleen, mitä teki. Marohin kertomuksen (jota, huomautettakoon, en ole lukenut) elokuvaversio on täsmälleen otsikkonsa mukainen. Kechichen teoksessa kuvataan muun muassa Adèlen suhdetta sinitukkaiseen Emmaan, mutta tämä ei ole elokuvan aihe. Se on Adèle itse. Kechiche vie omaa teostaan pois päin rakkaustarinasta, siirtäen tutkivan katseensa alle erään periaatteessa sattumanvaraisen nuoren naisen, jonka psyykettä, tunne-elämää ja valintoja ohjaaja koittaa tehdä ymmärrettäväksi. Tämän hän tekee sellaisella havainnoinnin pikkutarkkuudella, että elokuva täyttyy luvuttomista pienen pienistä viesteistä, joiden lukeminen Adèlen elekielestä ja varsinkin kasvoilta johtaa nopeimpiin kolmeen tuntiin, mitä elokuvateatterissa on koettu aikoihin.

Naturalistisessa tyylilajissa Kechiche esittää melko pitkiä, mutta ei missään nimessä sattumanvaraisesti valittuja vinjettejä Adèlen elämästä vuosilta, joina tämä kasvaa lukiolaisesta nuoreksi, työssä käyväksi aikuiseksi. Pääasiallisesti ohjaaja kertoo tästä naisesta vain näyttämällä tämän, pysymällä itsepintaisesti kohteessaan ja hyvin usein vielä tämän kasvoilla. Adelen elämä kuuluu ranskankielisellä alueella koko 2000-luvun suosittuun kvasi-dokumentaariseen "aaltoon", jonka merkittävimmät edustajat ovat belgialaiset Dardennen veljekset, jotka on palkittu Kultaisella Palmulla kahdesti. Liikkuessaan paljon kouluympäristössä tuo Adelen elämä mieleen lähimpänä vertailukohtana Laurent Cantet'n Luokan (2008), sekin Kultaisen Palmun voittaja!

 

Kechichen teoksen emotionaalinen asteikko ja syvyys on kuitenkin jotain aivan toista kuin Luokan. Tässä sen perimmäinen vaikuttavuus. Sarjakuvaan pohjautuvana ja lesbosuhteesta kertovana Adelen elämä tuo mieleen Terry Mooren eeppisen sarjakuvaklassikon Muukalaisia paratiisissa. Tuossa huimaavassa magnum opuksessa kahden päähenkilön elämät kerrottiin loppuun asti, mihin erona Kechiche näyttää meille Adèlen elämästä vain kaksi ensimmäistä lukua. Näiden lukujen tarina on Adèlen tekemä karmaiseva virhe, joka maksaa hänelle koko elämänsä.

Adèle pettää, elämänsä suurta rakkautta. Tästä koko Kechichen elokuvassa on kyse, tšehovilaisesta peruuttamattomasta elämänkäänteestä. Kechiche näyttää jokapäiväisen valinnan, umpitutun tarinan, pureutuen sen syihin ja seurauksiin syvemmälle tunkeutuen kuin mitä tämä kirjoittaja on milloinkaan kankaalla nähnyt. Kun olemme oppineet Adèlesta koulun, Emmaan tutustumisen ja seksuaalisen heräämisen kautta, ymmärrämme surullisella selkeydellä, miten inhimillisistä ja pienistä syistä Adèle ottaa jonkun vieraan ja etäisen sänkyynsä. Eikä Emma sitten annakaan anteeksi. Hän heittää Adèlen, joka merkitsee samoin Emmalle Sitä Oikeaa, ulos. Vasta silloin Adèle ymmärtää valintojensa hataruuden ja tekemänsä loukkauksen ja petoksen suuruuden. Ja Kechiche näyttää hirvittävällä tarkkuudella ja emotionaalisella autenttisuudella, miten ihminen voi tällaisessa tilanteessa loukkaantua vaikeammin ja pysyvämmin kuin auto-onnettomuudessa.

Kechiche ei tee sitä helpon kautta inhorealismilla, vaan säilyttää objektiivisen, mutta humaanin ymmärtävän katseen, mikä leimaa koko elokuvaa. Kechichella on ennen muuta lahja pitää kamera joka hetki oikean etäisyyden päässä kuvattavasta, mikä on aina todella hienon elokuvantekijän merkki. Kuva pysyy totena ja uskottavana, mikä on ehdoton edellytys ilman taustamusiikkia ja käsivarakuvauksella toteutetulle elokuvalle. Se mitä kuvassa on, on aina kiinnostavaa.

Se, mitä kuvassa on, on yleensä Adèle Exarchopoulos. On aika ilmeistä, että ohjaaja on ollut rakastunut tähteensä vähintään elokuvanteon ajan. Exarchopoulos ei ole ainoastaan mukana joka kohtauksessa - hän on lähes jokaisessa kolmetuntisen elokuvan otoksessa. Kaiken lisäksi ohjaaja muutti alkuteoksen päähenkilön nimen Clémentinesta Adèleksi. Vaikka ohjaaja onkin Ranskan arvostetuimpia - moninkertainen César-palkittu -, on tällainen rooli, jossa näyttelijä on kaiken aikaa luomassa kuvaa samalla, kun auteur yrittää rekisteröidä jamesjoycelaiseen henkeen näyttelijän esittämän roolihahmon jokaisen vivahteen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla, nuorelle superlahjakkuudelle rohkea valinta ja uskomaton haaste. Epäilemättä Exarchopoulos on sekä saanut että menettänyt elokuvan teon aikana paljon - mutta se on toissijaista. Tärkeä on itse lopputulos, näyttelijän luoma taideteos. Ja se on yli kaikkien ylisanojen.

Adèle tekee Adèlen tavalla, joka panee ihmettelemään, onko mitään, mitä tämä nuori nainen ei pysty tekemään täydellisellä luonnollisuudella ja suunnatonta kypsyyttä osoittaen. Elokuvasta on sekä kiittävissä että moittivissa arvioissa nostettu esiin yli kaiken suhteellisuudentajun Adèlen ja Emman rakastelukohtaukset (ja tämä on täsmällinen ilmaisu), jotka eivät käsitä elokuvan kestosta 1/15:ä osaa, mutta huikeimpiin hetkiin kuuluvat esimerkiksi Adèlen opetustunnit lastentarhassa, seesteiset yhdessäolon hetket Emman kanssa ja kuvat Adèlesta yksin yksinäisyydessään. Exarchopoulos on kaikessa uskottava ja täysin läsnä, minkä täytyy kieliä myös kommunikaation syvyydestä ohjaajan kanssa.

Image result for la vie d'adele

Sekä Emmaa esittävän Léa Seydoux'n. Kechichen ote tuo kaikista näyttelijöistä esiin puhdasta ja aitoa ilmaisua. Seydoux'n tehtävä pariskunnan toisena osana on tietysti tärkein, ja hänkin on jumalaisen hyvä. Siksi Adelen elämä kiinnostaa koko kestonsa, koska näitä ihmisiä tuntee ymmärtävänsä ja heistä välittää. Olennaista on kahden toisilleen vieraan näyttelijän taito luoda keskinäistä kemiaa, joka tekee hahmojen suhteesta uskottavan. Heidän tehtävänään on tehdä käsitettäväksi hahmojen välisten suhteiden kaikki aspektit: Emman ystäväpiirin hyväksyminen Adèle osaksi joukkoa; Adèlen säpsähdyttävät valinnat olla kertomatta ystävilleen ja perheelleen suhteen todellisesta luonteesta (tämä paljastaa Adèlen luonteen epämukavat piirteet: hän on, sitä kokonaan ymmärtämättä, valehtelija jo ennen suhteen rikkovaa petosta); sekä rakastavaisten yhteiset, intiimit hetket. Nämä kohtaukset ovat herättäneet Cannesin huuman jälkeen rajua kritiikkiä.

Niissä liikutaan niin henkilökohtaisella alueella, että riippuu jokaisen katsojan omista kokemuksista, normeista ja luonteesta, minkälaisen vaikutuksen - etäännyttävän vaiko mukaansa tempaavan - ne tekevät. Minä en kokenut niitä mitenkään problemaattisina. Voimakkaina kyllä, mutta voimakkaina, koska koin Kechichen pysyvän niissä uskollisena hahmoilleen ja valitsemalleen tyylilajille. Hän näyttää, mitä kaikkea Adèlen ja Emman rakasteluun kuuluu. Se on molempien elämän voimakkain kokemus, täydellistä antautumista, täydellistä halua ja vapautta. He ottavat toinen toisensa tavalla, jolle he eivät yllä muiden kanssa. Eikä se johdu mistään fyysisestä, vaan syvällisimmästä emotionaalisesta siteestä, mitä elokuva antaa ymmärtää kummankaan kohtaavan koko elämänsä aikana. Ilman näitä kohtauksia ja rehellistä tapaa, millä ne on toteutettu, meidän olisi muun muassa vaikeampi käsittää, mitä lopun kahvilakohtauksessa todella tapahtuu.

Tiedän, että monet ovat eri mieltä. Mutta vähintään voidaan sanoa, että väitteet tirkistelystä ja eksploitaatiosta ovat yksiulotteisuutta, ja että sukeltaessaan lähelle Adèlen ja Emman tunnetiloja näiden kehojen kautta, Kechiche pysyttelee poissa pornolle tunnusomaisista lähikuvista. Siksi nämä rakastelukohtaukset eivät ole kirjaimellisesti ottaen eksplisiittisiä (siinä mielessä kuin tuo sana nykykielessä ymmärretään).

Rehellisyytensä, havainnoinnin tarkkuuden ja voimakkuutensa takia Adelen elämä: osat 1 ja 2 on erittäin kaunis elokuva. Se ei ole elokuva lesboudesta, vaikka se yksi teemoista onkin. Adelen elämä on muotokuva ihmisestä, ajasta, jossa hän elää, valinnoista ja kokonaan uuden elämänkäsityksen löytämisestä toisen, uuden ihmisen kautta. Se on myös elokuva aikuistumisesta ja yhteiskuntaan ja muiden odotuksiin sopeutumisesta. Sopii lisäksi huomata, että se on elokuva siitä, mikä on jätetty pois: Adelen elämässä esimerkiksi puhutaan huomattavan vähän kännykkään. Ennen kaikkea Adelen elämä kertoo siitä, miten rajuja seurauksia tunne-elämän valinnoilla voi olla. Miten paljon voi menettää sitä ennalta edes ymmärtämättä. Kechichen teoksen lopun voi tulkita monella tapaa. Minulle on selvää, että elokuva päättyy onnettomasti. Adèle ei ole toipunut eikä luultavasti koskaan täysin toivukaan. Hän jää ikuisesti katumaan. Eikä Emma saavuta (senhetkisen) valittunsa kanssa sitä, mitä toisen kanssa kerran oli, eikä löydä samanlaista onnea. Eikä hän voisi saavuttaa sitä enää Adèlenkaan kanssa.

Se, miten hyvin Abdellatif Kechiche onnistuu siirtämään sanottavansa elokuvaksi, jää kiisteltäväksi. Kolmas luku - ja neljäs ja viides ja... - jää katsojan kuviteltavaksi. Sen mukaan, mitä hän pitää todenmukaisena.

SUPER-CANNES (epilogi)

Adelen elämän Cannes-voitossa poikkeuksellista oli sen yksimielisyys. Lähes kaikki kriitikot antoivat sille ylimmän mahdollisen arvosanan, mihin Steven Spielbergin luotsaama jury sitten yhtyi. No, Adelen elämä ei missään nimessä ole suurin Kultaisen Palmun voittajaelokuva: kilpailussa oli luultavasti mukana aivan yhtä hyviä, ehkä joku parempikin teos. Mutta Adelen elämästä huokuu vaikeasti selitettävä suuren elokuvan henki. Siinä on kiistatonta substanssia. Rikkautta. Valtavia näyttelijöitä. Käsinkosketeltava elämän tuntu.

Tuomaristo päätti myöntää Kultaisen Palmun niin ohjaajalle kuin hänen kahdelle päänäyttelijälleenkin. Se on tuomariston päätös, johon on turha nokan enää koputtaa. Mielenkiintoinen ja vähintään ajatuksia herättävä ratkaisu. Mutta eräältä kantilta se oli kiistatta kiusallinen temppu, se nimittäin teki Bérénice Bejosta eräänlaisen kumileimasinkuningattaren. Festivaalin sääntöjen mukaan Kultaisen Palmun voittajaa ei voi palkita muin palkinnoin. Siksi Adèle Exarchopoulos ja Léa Seydoux otettiin Kechichen rinnalle. Silminnähden voitostaan järkyttyneen Bejon voittama Prix d'interprétation féminine eli naisnäyttelijäpalkinto, yleisesti parhaan naisnäyttelijän palkinnoksi ymmärretty tunnustus, olisi kuulunut Exarchopoulosille ehkä yhdessä Seydoux'n kanssa niin selvästi, että rehellisempi ratkaisu olisi ollut jättää palkinto kokonaan jakamatta.

PS. Vielä viimeinen ajatus, joka on tämä: kun on nähnyt elokuvan ja tietää, miten elokuvia valmistetaan, ei osaa olla ihmettelemättä: mitähän kaikkea Adelen elämän leikkaamon "lattialle" on jäänyt..?
 

* Maroh leikittelee tässä sanoilla ja käsitteillä: nimi viittaa väriopin jaotteluun "kylmiin" ja "lämpimiin" väreihin; sininen kuuluu "kylmiin". Adèlen rakastettu värjää hiuksensa sinisiksi ja on huipulle tähyävä taiteilija...

torstai 14. marraskuuta 2013

Tampereen uusin elokuvafestivaali alkaa tänään

http://www.workingmansdeath.at/images/press/wmd_java01.jpg



Tänään Art House Cinema Niagarassa alkava Tampere Human Rights Film Festival on Pohjoismaiden ensimmäinen ihmisoikeusteemainen leffafestari. Ei kuitenkaan maailman ensimmäinen, joten malli on olemassa.

Uusi festivaali on saanut melko hyvin näkyvyyttä mediassa. Elokuvien lisäksi luvassa on niihin liittyviä keskusteluja ja yleistä mielenavarrusta.

Elokuvien on kuitenkin oltava keskeisellä sijalla tällaisilla toreilla. Voidaan katsoa vaarana olevan, että elokuvaa käytetään vain keppihevosena, jotta agenda saa näkyvyyttä. Ko. festivaalilla on pohja ainakin siinä mielessä kunnossa, että taiteellinen johtaja Matti Kiuru on kerännyt rutkasti kokemusta vuosien varrelta toimiessaan Tampereen lyhytelokuvajuhlien järjestäjäportaassa. Hyvä ja jämpti tyyppi, jonka voi odottaa pitävän rimaa korkealla.

Miltä sitten festivaalisisältö etukäteen näyttää? Kuusi näytöstä neljän päivän aikana. Lyhyttä ja pitkää. Esimerkiksi tämän illan avajaisnäytöksestä löytyy Elina Talvensaaren upea Miten marjoja poimitaan: kaksi vuotta sitten Tampereen elokuvajuhlien parhaana dokumenttina palkittu on hienoimpia suomalaisia lyhytelokuvia muutaman viime vuoden ajalta. Toivottavasti näyttävät filmiltä.

Lauantaina ohjelmassa on vain Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia, mutta siinä riittääkin makustelemista monen elokuvan edestä. Sunnuntain lyhärinäytöksestä löytyy tämänvuotinen Tampereen filkkareiden Grand Prix -voittaja, Gabriel Gauchet'n loistava The Mass of Men. Lyhärinäytöksen jälkeen festarin päättää Michael Glawoggerin kiinnostava Workingman's Death.

Lisätiedot löytyvät Facebookista ja Niagaran kotisivuilta. Liput ovat halvat. Maksaisin kolme euroa jo yksin Miten marjoja poimitaan tai The Mass of Menin näkemisestä.

Lauantaina 16.11. festivaalilla on ohjelmaa myös Hervannan Cinolassa.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Hiljaa virtaa Dnepr


Bio Rex lienee Suomen ainoa käytössä oleva elokuvateatteri, jossa voidaan esittää 70 millimetrin kopioita. Elokuva-arkisto on viimeisen noin vuoden aikana käyttänyt tätä mahdollisuutta jonkun kerran hyväkseen, epäilemättä kovin ponnistuksin. Viime viikonloppuna KAVA esitti ensin lauantaina Cliffhangerin (joka meni päällekkäin Cinemadromen kanssa) ja sunnuntaina Liekehtivän taivaan alla (1961).

Lipputulot taisivat erota aika lailla. Sunnuntain neuvostoklassikossa oli noin 90 katsojaa. Mikä tosin ei ole sinällään hullummin.

Yhdessä Sergei Eisensteinin ja Vsevolod Pudovkinin kanssa elokuvahistoriaa Neuvostoliiton suunnalta mykkäkaudella mullistanut Aleksandr Dovzhenko kuoli viisi vuotta ennen Liekehtivän taivaan alla -teoksen valmistumista. Elokuva kuuluu Dovzhenkon kirjoittamaan trilogiaan sen toisena osana: kaikkien osien ohjauksesta vastasi hänen leskensä Julia Solntseva, joka ei alkuteksteissä jättänyt epäselväksi, kenen ylle auteurin viitta hänen mielestään puetaan.

Dovzhenko on elokuvan suuria runoilijoita. Bio Rexin näytöksessä käytetty käännös ei hyvin todennäköisesti antanut kuin kalpean aavistuksen Sergei Bondartshukin lukeman narraation lyyrisestä iskusta. Liekehtivän taivaan alla on ilmiselvästi suurin vaikutteiden antaja Bondartshukin omaan, kuusi vuotta myöhempään Sotaan ja rauhaan.

Vaikka Liekehtivän taivaan alla näyttäytyy tässä ajassa osin vanhentuneelta ja poliittisesti problemaattiselta, on se kokonaisuutena verrattomasti Sotaa ja rauhaa ja ihan helvetin varmasti Cliffhangeria rikkaampi teos. Dovzhenkon sielunrunous hehkuu vielä voimakkaampana näyissä kuin sanoissa. 70-millisenä Maan, Arsenalin ja Aerogradin luojan maalauksellisuus on sytyttää koko valkokankaan. Mutta jottei hairahduttaisi peruuttamattoman kauas totuuden polulta, nämä kuvat ovat Julia Solntsevan käsialaa, oli hänen miehensä vaikutus sitten kuinka voimakas tahansa. Cannesissa Solntseva palkittiin festivaalin parhaana ohjaajana.

Siispä: Solntseva luo panoraamaa Ukrainan vapautumisesta Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan ikeestä. Melko impressionistisesti, väliin jopa oikullisesti moneen elämänkohtaloon kurkistavan teoksen keskiössä on nuori pariskunta, joista mies on isänmaallisuuden tunteesta pakahtuva sotilas, joka menee niin pitkälle, että ampuu kaksi loukkaavasti puhunutta toveriaan. Mies "armahdetaan" lähettämällä hänet niin etulinjaan kuin voi.

Liekehtivän taivaan alla ei ole tarinaelokuva, vaan se keskittyy kuvan luomiseen pienestä ukranalaiskylästä, sen asukkaista - ja sotatantereesta. Sodan kuvauksessa ei Solntseva paljon säästele: ruutia, ammuksia ja ääntä käytetään siinä missä myöhemmässä isoserkussa, mutta tiivistetymmin. Elokuvan kesto on vain 105 minuuttia.

Eroa löytyy tyylilajissakin. Ylevä ja pateettinen lyyrisyys saattaa tuntua vieraalta nykyajan mielelle. Siihen kätkeytyy kuitenkin suurta kauneutta, vaikka monesti vaikutelma henkii tarkoituksellistakin naiiviutta. Näin etenkin tarinan ihmisten isänmaata kuvaavissa keskusteluissa, joissa esimerkiksi kolhoosin auvoisuutta ylistetään kirjosanoin. Tässä kohtaa tämän ajan ihminen tietää paremmin. Toisaalta kyse on Suuren Isänmaallisen Sodan kollektiiviseen tajuntaan viiltämien syvien haavojen nuolemisesta. Stalinin lampaita - hyviä, huonoja ja kaikkea siltä väliltä - teurastui sodan vuosina yli 20 miljoonaa, millä on pysyvät vaikutuksensa.

Sotakohtaukset ovat siis järisyttäviä, ihan fyysisestikin, mutta vaikuttavinta teoksessa on luontokuvaus. Fantastiseen luokkaan nousee alkupuolella keskellä sodan raivoavia maininkeja tapahtuva siirtyminen haavoittuneen ja tajuttoman sankarin haavekuviin, joissa hän kelluu soutuveneessä täydellisessä idyllissä ja rauhassa keskellä puoliksi veteen peittynyttä koivikkoa. Ihmeellinen jakso.

Loppujen lopuksi Dovzhenko tahtoo sanoa isänmaansa (siis Ukrainan) kohtalon kautta, että Maailma on ihmisen ensisijainen koti. Ja Maailman kauneuden esiin tuojana Liekehtivän taivaan alla on väkevää tavaraa. Läpi koko teoksen scope-kuvassa elämäänsä juoksuttavien ihmislasten taustalla valtoilee mahtava Dnepr-joki, alati liikkeessä, alati muuttumattomana. Nämä kuvat, jotka ovat tarina jo itsessään, jäävät teoksesta kirkkaimpina elämään. 70-millisen arvo on, että se tuo värisävyt silmien eteen niin rikkaina, että kuvan tekstuuri elää lähes kolmiulotteisena visuaalisena gourmet-ateriana.

Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat, ja silloin vapaa taas on Ukraina!
- Elvi Sinervo: Natalia

 

tiistai 12. marraskuuta 2013

Sara ja Erik: rakkaustarina

Yksi kertovan taiteen mahdollisuuksista on luoda muotokuvia eläneistä ihmisistä, tuoda ihmisten eteen tositarina. Lajin tekee vaaralliseksi sen helppous: kaikki annetaan valmiina, voi kuin kulkea puutarhassa ja poimia mitä haluaa tarvitsematta käyttää omaa mielikuvitustaan. Aineistoksi kelpaa kuka tahansa, ja jos valittu on elänyt mielenkiintoisen elämän, ei elämäkerturin tarvitse kuin nitoa lukuja sulavasti yhteen ja aikaansaannos on pinnalta katsoen kiinnostava. Näitähän television julkkismuotokuvat tursuavat kanavat täyteen: sujuvia luentoja sen ja sen kuuluisuuden elämästä ja teoista - ilman laajempaa kosketuspintaa.

Hyvän elämäkerran erottaa huonosta siten se, että yksilötarinan kautta valotetaan suurempia linjoja, merkkihenkilön varjoon jäävien "maan hiljaisten", jos niin halutaan, kohtaloita. Näiden laajempien yhteyksien näkeminen on taitavan kronikoitsijan tunnusmerkki.


Sellaisen kuin Pia Andell, joka on ohjannut laajoilla foorumeilla vähälle huomiolle jääneestä vaatekauppiaasta Sara Hildénistä täyspitkän dokumenttielokuvan Mesenaatti, jonka voisi heittää vaikka elokuvaopiskelijoiden silmien eteen tutkimusmateriaaliksi siitä, miten ensiluokkainen muotokuva hahmotetaan valkokankaalle.

Mesenaatin suurin ansio piilee siinä tavassa, millä Andell etsii juonen - kuinka Hildén tuli perustaneeksi Tampereen Särkänniemeen yhden maan hienoimmista nykytaiteen museoista - takaa tarinan, joka koskettaa kokonaisille sukupolville yhteisiä kipupisteitä.

Andell nimittäin aloittaa Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin avioerosta, jonka kautta välittyy kuva tutun tuntuisesta suhteesta, jossa nainen kantaa koko avioliiton taloudelliset puitteet, miehen eläessä vapaana palkkatyön paineista ryypäten ja lopulta nuorempaan vaihtaen. Mesenaatti ei toki jää näin karkealle pintatasolle, vaan selittää ainutkertaiset syyt juuri tämän yksittäistarinan takana.

Andellin elokuva tekee ansiokasta journalismia tuodessaan päivänvaloon avioparin väliset sopimukset. Käy nimittäin ilmi, että Hildén oli alusta lähtien taiteilijan suuri ihailija, ja oman menestyksensä sallimana kannusti miestään mesenaatin viitan harteilleen pukien kehittymään lajissaan. Vastineeksi täydellisestä taiteellisesta vapaudesta, jonka vaimon kaikki kustannukset kattava huolenpito mahdollisti, Enrothin teokset kuuluivat Hildénille. Aina avioeroon saakka. Ja tästä alkoi oikeusprosessi, joka sekä muutti Suomen tekijänoikeuslakeja että johti Sara Hildénin taidemuseon perustamiseen 1979.

Se on huikeata kamaa, jota seuraa harvinaisen suggeroituneena. Andell nivoo yhteen avioparin tunteneiden haastatteluita ja arkistokuvaa koko ajan punaisesta langasta tiukasti kiinni pitäen. Hildénistä itsestään syntyy kaunistelematon kuva paljon vaatineen lapsuuden kovettamana liikenaisena, joka kohosi alansa huipulle ja rikkauteen hurjan tarmonsa ja lujan järkensä avulla. Erik Enroth löytyi kumppaniksi vasta päälle neljäkymppisenä, mutta mitään epäselvyyttä tunteen aitoudesta ja syvyydestä ei jää: Erik oli Saran suuri rakkaus, ja on melkein ihme, ettei Enrothin petos johtanut paljon likaisempaan peliin Saran puolelta.

Andell on siinä määrin kiinnostuneempi eron jälkimainingeista kuin avioliitosta itsestään, että suhteesta annettua kuvaa voi syyttää liiastakin hienotunteisuudesta. Kolmeen lukuun jaettu Mesenaatti pysyy liittoa kuvaavassa jaksossa melkein alleviivauksellisesti poissa makuukammarista. Hintana on, että katsoja joutuu vain arvuuttelemaan niiden liekkien kuumuutta, jotka ovat kahden voimakkaan persoonallisuuden välillä kohisseet. Ja sen tyhjän määrää, joka Saran elämään jäi niiden tukahduttua.

Vastineeksi katsoja saa seurattavakseen poikkeuksellisen tasapainoisesti ja fiksusti hahmotettua henkilödraamaa, jossa ketään ei lähdetä alentamaan tai ylentämään. Tarinan päähenkilöt nähdään ihailtavan inhimillisinä, omia syitään seuraavina. Tästä kertovat lukuisat "puhuvat päät", joiden eloisan kauniilla suomen kielellä kerrottuja kokemuksia kuuntelee poikkeuksellisella ilolla: mukana ovat mm. Hildénin liikkeessä ennen näyttelijän uran urkenemista työskennellyt Eeva Litmanen, mainio taidekriitikko Maila-Katriina Tuominen, Hildénin tuesta nauttinut taiteilija Kari Cavén ja joukko muita suomalaisia taideihmisiä. Niinpä syntyy myös dokumentti modernin (ja post-modernin) taiteen rantautumisesta Suomeen, missä eräällä tamperelaisella vaatekauppiaalla oli oma osansa.

Lisäksi, ja aivan viehättävästi, Mesenaatin myötä palaa myös vuosikymmenien takainen Tampere. Hildénin vaatehtimon kertomus näyttää kaupungin kokeman muutoksen, minkä pohtiminen jää itse kunkin omaksi rastiksi.

Saran ja Erikin rakkauskertomus elää Andellin käsittelyssä aina viimeisiin kuviin asti. Erään suomalaisen avioliiton tarinaan kätkeytyy Erik Enrothin maalauksiin rinnastettavaa pysyvää, puhuttelevaa voimaa, joka syöpyy tunnistettavana arvatenkin monien tajuntaan.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Kuolemanlaiva on lastattu...natsiaaveilla?

- I'm scared shirtless.
- It's "shitless" - oops!
Cinemadrome 7:n päätöksenä nähty Death Ship osoittautui muunnelmaksi klassisesta merimieskauhusta. Kyse on itse asiassa vanha myytti aavelaivasta, joka seilaa meriä uutta kapteenia etsien.

Kanadalaisen b-ohjaaja Alvin Rakoffin tulkinta - modernisointi omana aikanaan - on kaksijakoinen: toisaalta kerronta kulkee teknisesti yllättävänkin hyvin halpikseksi, toisaalta tuotantoa leimaavat aika epätoivoiset kaupalliset shokeerauspyrkimykset. Summa summarum voi todeta, että Death Shipistä uupuvat oikeastaan vain tuotantoarvot: jos aihe olisi saanut kunnon käsittelyn paremmilla näyttelijöillä ja tyylilajin pienellä rukkaamisella hienostuneempaan suuntaan, nähtävillä voisi olla hyvinkin kulutusta kestävää kamaa.


Nimittäin, tahatonta komiikkaa löytyy odottamattoman vähän; sen sijalla tekijät (käsikirjoitustiimissä mm. b-ohjaajalegenda Jack Hill) uskaltavat vaikka edes vähän kurottaa vakaviinkin teemoihin. Death Ship on niin monien 1900-luvun jälkipuoliskon elokuvien tapaan natsitraumojen purkamista. Rakoff on vahvimmillaan nitoessaan dramaturgiaan arkistomateriaalia Hitlerin hovista ja laumasta. Vaikka ideoiden täysi potentiaali ei pääsekään näissä puitteissa puhkeamaan kukkaansa, ne on silti ilmaistu: aavelaivan vangin kauhunhuudot itsepintaisen filmiprojektorin heijastaessa hänen kehoonsa natsikuvastoa ei ole aivan typerien ihmisten keksintöä. Hurja on myös visio avuttomasta uhrista rimpuilemassa elämälle vieraan ideologian tuottamien luurankojen keskellä. Itse laiva, ruosteinen, tylyn näköinen purkki näyttää myös aika vaikuttavalta.

Vastapainoksi on sitten hönttejä tehosteita, typeriä hahmoja tekemässä epäjohdonmukaisia ratkaisuja, hassuja vuorosanoja ja väsynyt George Kennedy (jonka Oscar-voitosta oli kulunut hädintuskin vuosikymmen).

Kaiken kaikkiaan jotenkin oikeatunnelmainen ja sujuva päätös festivaalille.

Dromen italo-kauhut jäivät tällä kertaa vain maistiaisiksi. Muutama minuutti alusta ja sitten pois. Vaikka House by the Cemetary ei vaikuttanut mitenkään erityisen kämäseltä ja Eaten Alive oli odottamattoman hauska - jälkimmäisessä kesken lähtö johtui itse asiassa muista velvollisuuksista. Jälkeenpäin kuulin törkeilyksi ennakkoon mainostetun kannibalismin olleenkin hyvinkin maittavaa "perseilyä" elokuvanteon ei-Orson-Wellesin-laidalta. Eaten Aliven yllätysalkukuvana ehdin nähdä kuusiminuuttisen findien Suck-a-Tit. Nimelleen kunniaa tekevän hölmistyttävässä lyhärissä nähtiin muutamia vaikuttavan tyylikkäitä ammattilaistason otoksia ilman että kokonaisuudessa olisi ollut päätä tai häntää. Lähinnä teosta pitäisi kai lähestyä rintafetisismin ilmauksena.

---------------Ajankohtainen kommentti---------------
(Kumarrus Mikael Fräntille)

Pitää ihmetellä Aamulehden kulttuuritoimituksen linjaa. Tampereella on tarjota asukkailleen vuodessa kaksi omaa elokuvafestivaalia, Lyhytelokuvajuhlat ja Cinemadrome, mutta kaupungin suurlehti ei huomioinut jälkimmäistä millään lailla. Kuitenkin yleisömenestys oli kiistaton ja saksalaisen mykkäklassikon Orlacin kädet näytös ehkä jopa Tampereen ensi-ilta. Tällainen ylenkatsominen ei palvele elokuvaharrastajia eikä ole kunniaksi sivistyneisyyttä ajavalle uutismedialle. Päinvastoin, Aamulehti heittää vain lokaa omille kasvoilleen ilmoittamalla menot-palstallaan Hot Stuff -nimisen elokuvan näytöksestä, vaikka ihmiset ovat menossa katsomaan Hot Fuzzia. Säälittävää.

PS. Pitää katsoa, mitä ensi viikolla ensimmäistä kertaa järjestettävä Tampere Human Rights Film Festival tuo kaupungin elokuvafestivaalikarttaan.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Pianisti pelkää - käsiään

Raimo Siliuksen - miehen, jota ilman Tampereella ei elokuvakulttuurista juuri puhuttaisi - hienosti tunnelmaan virittäneen alustuksen mukaan Robert Wienen mykkäklassikkoa Orlacin kädet (1924) ei ole nähty tamperelaisessa elokuvateatterissa vuosikymmeniin. Ei kenties ikinä? Voidaan siis turvallisesti todeta, että Cinemadromen mykkäklassikkonäytökset Niagarassa ovat kaikki kulttuuritekoja eikä putki Orlacin käsiin katkennut.


Viitisen vuotta ennen Orlacin käsiä Robert Wiene oli aloittanut ekspressionismin kultakauden saksalaisessa elokuvassa Tohtori Caligarin kabinetilla. Orlacin kädet todistaa, että Wiene oli kyllä näkijämies.

Tarinassa pianistista, jonka kädet tuhoutuvat onnettomuudessa ja korvataan pelottavin seurauksin siirrännäiskäsillä, Wiene valaa jokaiseen kuvaan ekspressionistista hohtoa. Usein vain osa kuva-alasta on valaistu, pimeän ja valoisan kontrastit vetoavat väkevästi ja aivan erityisen hienosti ohjaaja käyttää perspektiiviä: interiöörilavasteet ovat kuin Caligarin muistumana jälleen vaikuttavat ja vaikuttavasti myös kuvaan asetellut. Tämän käsityön jälkien katselu filmiltä on nautinto jo itsessään.

Kuvailmaisu - jälleen Caligarin tapaan - onkin Orlacin käsien vahvin puoli. Rakenteeltaan ja rytmiltään teos sen sijaan alkaa ja päättyy vahvasti, mutta siirtäessään pianistin sisäistä kauhua elokuvalliseen muotoon, Wienen käsi käy raskaaksi. Conrad Veidtin roolityö on taiteilijan suoritus, mutta sitä taiteilijaa nähdään liiankin kanssa ilman, että juonellinen tai sisällöllinen kerronta liikkuisi. Kuvallinen säkenöivyys peittää kerronnan heikkouksia melodramaattisimmillakin hetkillä.

Etenkin kertomuksen toisessa näytöksessä elokuvan etualalle nousee jännitystarinan sijaan pohdiskelu itsensä tuntemisesta. Hienoilla yksityiskohdilla (vihkisormus ei enää mahdu pianistin uusiin käsiin, käsiala on muuttunut) Wiene viestittää peruuttamattomasta muutoksesta ihmisessä, joka on myös psykologista laatua. Veidt välittää virtuoosimaisesti tunnun vieraista käsistä, jotka jollain ihmeellisellä tavalla hän saa vaikuttamaan todella toisen käsiltä, tuntemattomilta. Roolityö ei jää pelkäksi käsityöksi, vaan myös näyttelijän kasvot elävät herkkinä: romanttiset kohtaukset morsiamen kanssa lähteilevät aitoa tunnetta. Wiene vain hidastaa tämän tutkimusmatkan psyykeen niin, että tunne alleviivaamisesta hiipii mieleen.

Juoni tuottaa lopussa todellisia yllätyksiä, jotka vievät aivan muualle kuin todellista kauhua ennakoiva mieli odottaa. Oliver Stonen epäilemättä vaikutteita ottaneen The Handin nähnyt saa yllättyä. Orlacin kädet ei olekaan aivan puhdasoppinen kauhuteos, vaikka inhimillistä, itseen kohdistuvaa kauhua kuvaakin.

Cinemadromen esityksessä välitekstit olivat ainoastaan saksaksi, mikä ei olisi muutenkaan juuri haitannut mukana pysymistä, mutta jo välttävällä koulusaksalla kykeni kääntämään lähes kaiken. Muutamassa kohdassa kuvaviivan joutuminen hieman liian ylös, niin että ylälaita leikkautui pois, häiritsi hieman.

Säestys (Antti Utriainen, sähköpiano - Tuure Paalanen, sello) kohosi odotetusti korvaamattomaksi osaksi teosta. Utriainen on jälleen tutkinut teoksen huolellisesti ja jokainen jakso sai oman ääni-ilmeensä. Romanttinen pääteema on ihmeen kaunis ja syvä. Silti lahjakas duokaan ei ollut löytänyt ratkaisua keskivaiheen ennemmin mielenliikahduksia kuin toimintaa kuvaavalle, hidastempoiselle vaiheelle. Sinänsä loogisesti musiikkiin haettiin ekspressionistisia, minimalistisia, ei-harmonisia sävyjä, jotka säestivät kuvaa sinänsä pätevästi, mutta myös monotonisesti ja lisäenergiaa tuomatta. Loppuvaiheen monet käänteet taas saivat erityisen huikean musiikillisen tulkinnan, samoin kuin alun väkevä, kymmenminuuttinen junaonnettomuusjakso. Ja pianistin ja hänen nuorikkonsa romanssi jäi helisemään mieleen ehkä jopa voimakkaammin upean säestyksen kuin upean kuvan takia.

Maailmanlopusta Cinemadrome vasta alkaa

Ohjaaja-tähti-käsikirjoittaja-tiimi Simon Pegg ja Edgar Wright täydentävät kymmenen vuoden aikana valmistuneen ns. Cornetto-trilogian The World's Endillä, joka sai kunnian toimia Cinemadrome 7:n lähtölaukauksena. Yhdistävät tekijät elokuvakolmikossa ovat yhdistävät tekijät: sama ohjaaja, päätähti ja liuta projektista toiseen kierrätettäviä naamoja ("mates"). Trilogia perustuu kaikkien tuntemien kauhuaiheiden parodioimiseen peribrittiläiseen tyyliin. Niinpä yhdessä Simon joutuu keskelle zombi-aaltoa, toisessa Simon joutuu keskelle murhakulttia ja kolmannessa Simon joutuu keskelle alien-invaasiota.

Ja kaikissa keskeisenä tapahtumapaikkana on brittiläisyyden järkähtämättömin symboli, pubi.


Sarjan pintaa ei tarvitse kovin syvälle tonkia löytääkseen sosiaalisen kritiikin, jonka pistävä terä kohdistuu hyvin järjestyneen yhteiskunnan rutinoitumiseen hengettömäksi oravanpyöräksi. Arki näyttäytyy elokuvissa turvallisena, mutta vaihtoehdottomana ja ilottomana velvollisuuksien suorittamisena, mihin katastrofit tuovat suorastaan tervetulleen muutoksen. Siinä mielessä Wright ja Pegg liputtavat kapinahenkeä ja konformistista anarkiaa, hennossa tuulessa.

The World's Endissä tämä yhteiskuntakritiikki saa kaksikon käsissä loppulauselmansa. Se kuvaa maailmaa, joka on vaihtanut ideologista leiriä hippiydestä kokoomukseen: Verkostoksi itseään kutsuvan muukalaisrodun avainsanoja parempaan maailmaan ovat turvallisuus, siisteys, nuoruus, tahrattomuus ja samanmielisyys.

Simon Pegg esittää ikuiseksi lapseksi ja hulttioksi jäänyttä hulttiota, joka houkuttelee 2000-lukulaisen uuskonservatismin illuusion kohoa myöten nielleet koulukaverinsa viimeiselle yhteiselle baarikierrokselle - eräänlaiselle Hämeenkadun approlle -, jonka 12 rastista viimeinen on pub nimeltä The World's End. Kierros tapahtuu lapsuudenmaisemien pikkukaupungissa, jonka ihmiset ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet hengettömiksi kuin Invasion of the Body Snatchersissä ikään. Jopa pubit ovat muuttuneet luonteikkaista kapakoista ketjun omistamiksi kopioiksi toisistaan.

Elokuva muuttuu toimintakomediaksi, kun kaverukset pääsevät hajulle robottimaisten alieneiden soluttautumisesta. Jos Hot Fuzz olikin ylileikattu epäonnistuminen, joka ei koskaan tavoittanut satiirissaan oikeaa sävyä, korjaa The World's End asian ja korkojen kera. Trilogian viimeinen on myös sen paras eikä vähiten viitseliäiden ja kekseliäiden tappelukohtaustensa takia, joissa Edgar Wright osoittaa teknisen taituruutensa. The World's End ei ole ainoastaan hyvä elokuva, se kuuluu kuluvan vuoden tähän mennessä parhaisiin onnistuessaan nivomaan yhteiskunnallisen satiirin toimintaelokuvan draiviin ja trilogian onnistuneimpaan henkilökemiaan, jonka ansiosta koominen ajoitus toimii kuin unelma. Painavin todiste elokuvan onnistumisesta on, että se onnistuu tekemään pyylevästä Nick Frostista uskottavan toimintasankarin - tämä on yksinkertaisesti nähtävä.

The World's Endin tulilinjalle joutuu myös siunauksellinen nykytekniikka, joka kaikessa hiljaisuudessa on vierottanut meidät todellisesta elämästä ja todellisesta kokemisesta pisteeseen, jossa live-konsertti koetaan kännykkäkameran näytön läpi ja baaripöydässä kavereiden keskellä twiittaamisesta on tullut tapa. Martin Freeman joutuu olemaan porukasta se, joka kulkee koko elokuvan hands free -klipsu korvassa. Martin-parka.

Elokuvan heikko kohta on yllättäen Simon Pegg itse. Hän on kirjoittanut Gary Kingistä silmille hyppivän ärsyttävän hahmon ja hahmottaa hänet silmille hyppivän ärsyttävästi. Peggin huomattavat näyttelijäkyvyt suistuvat tässä hahmossa yli. Tämän lisäksi elokuvan loppu jää vähän vajaaksi odotuksista, jotka se on kasvattanut kovin suuriksi matkaa pitkin.

The World's Endin jatkeeksi nähty koko ruljanssin aloitus Shaun of the Dead osoitti kestäneensä aikaa hyvin. Peggin roolityö on selvästi monisyisempi ja herkempi, kun tausta muodostuu mölisevistä aivokuolleista. Vastaavasti The World's Endissä loistanut Nick Frost saa nyt esittää sietämätöntä mänttiä. Sivuosissa tulee vastaan monta nykyisin tuttua naamaa 10 vuotta nuorempina: Martin Freeman ja Konttorin vastaparinsa Lucy Davis, maailman paras stand up -koomikko Dylan Moran ja hänen vastaparinsa Black Booksista Tamsin Greig. Sekä Bill Nighy.

Elokuvan kuuluisat tracking shotit tekevät yhä vaikutuksen. Etenkin jälkimmäinen "money shot", jossa Pegg tallustelee kotipihaltaan kulmakauppaan huomaamatta missään vaiheessa tuttujen asioiden menneen ratkaisevasti pieleen ympärillään, on puhdasta kultaa niin monella tasolla. Se muun muassa kiteyttää koko elokuvan ydinajatuksen siitä, että olemme niin totunnaisuuksiemme turruttamia, ettemme erota kuollutta enää elävästä.



The World's Endin näytöksessä ei kaikeksi onneksi ollut katsomossa mitään ongelmia erottaa kuolleita elävistä, vaan aatos kääntyi pikemminkin muuttamaan elävät kuolleiksi. Tästä kiitos hämeenlinnalaiselle parille, joka ei hetkeksikään, useiden henkilöiden esittämien protestien jälkeenkään lakannut selostamasta elokuvaa toistellen parhaiksi katsomiaan one linereita ympärillä istuneiden riemuksi. Hyvää matkaa ja maailmanloppua heille.

Cinemadrome jatkuu huomenna, ja aloituksena päästään nauttimaan Tohtori Caligarin kabinetin ohjaajan Robert Wienen merkkiteoksesta Orlacs Hände. Elokuva esitetään aitona, saksalaisena kopiona mykkänopeudella varta vasten paikalle tuodulla projektorilla. Elokuvan välitekstejä ei ole käännetty, mutta Caligarinsa nähneet tietävät tämän seikan merkitsevän mykkäkauden saksalaisessa ekspressionismissa harvinaisen vähän; luvassa on elokuvaa, jossa teksti tukee kuvaa eikä päinvastoin. Ilouutinen on, että esityksen saapuu alustamaan tamperelaisen elokuvaharrastamisen henki lihassa, Siliuksen Rake. Säestyksestä vastaa duo Antti Utriainen-Tuure Paalanen.

torstai 7. marraskuuta 2013

Orlacin kädet on Cin7madrom7n kaviaaria




 

Ensi viikonloppuna tiedostavat ja sofistikoituneet, henkisestä kehityksestään (mihin suuntaan?, se on toinen juttu) välittävät pirkanmaalaiset suuntaavat reinonsa jälleen kohti Art House Cinema Niagaraa, sillä Tomi Peuhkurisen ja Ville Lähteen yhteinen äpärälapsi Cinemadrome palaa rikospaikalle. 7eitsemännen kerran koko viikonlopuksi. Kainalossaan 7 elokuvaa. Lippujen maksaessa 7 euroa. Paitsi kun ne maksavat 8 euroa. Tai 10. Eli siis.

7:hän on yksi kauhun pyhistä luvuista. Se7en kasvoi David Fincherin käsissä lajityyppiklassikoksi. Ennustuksessa eli The Omenissa tikareita piti oleman 7. Speden Noin 7 veljeksessä Danny lauloi "7 kertaa 7". Alkoiko tulla selväksi jo?

Kiistatonta on, että muutamassa hassussa vuodessa Cinemadrome on ainakin jättänyt pysyvän väriläiskän (tai tahran) Tampereen leffaskeneen. Elokuvat sinänsä ovat herättäneet hyvin vaihtelevansävyisiä keskusteluja, mutta Ravintola 931:n valtaama Cinemadrome-tunnelma ei ole koskaan jättänyt kylmäksi ja lämmittää tälläkin kertaa keskellä "kaamosta".

Cinemadrome 7 - The Rise Of The Cinema esittää perjantaina Edgar Wrightin ohjaustrion, joka kantaa ehkä koko elokuvahistorian korneinta lempinimeä: Cornetto-trilogia. Näin koska kaikissa leffoissa mussutetaan samannimistä jäätelöä. Tuotesijoittelu FTW! Oikeasti kaikki elokuvat kiertyvät käsikirjoittajanakin toimineen Simon Peggin kiistämättömien koomikonlahjojen ympärille: sarjan aloittava zombi-komedia Shaun of the Dead on kohonnut jo miniklassikoksi; sitä seurannut Hot Fuzz on monista vielä parempi - ja minusta ihan hirveätä moskaa. Tampereen ensi-illassa nähdään trilogian täydennys, The World's End, jossa pelataan maailmanlopun visioista syntyvällä huumorilla. Pikkulintujen mukaan ote on astetta edeltäjiä synkempi.

Lauantaina Drome laittaa ison vaihteen päälle, sillä koko kvartetti nähdään filmiltä. Illan ja koko tapahtuman ehdoton huipennus nähdään kello 18, kun kankaalle välähtää Robert Wienen Orlacin kädet (Orlacs hände, 1924). Eikä pelkästään sen takia, että kyseessä on prestiisi mykkäklassikko cinefiilien makuun, vaan koska duo Antti Utriainen/Tuure Paalanen palaa säestämään Dromeen. Kaksikon noin vuoden takainen säestys Oopperan kummitukseen on kasvanut jo legendaksi.

Lisäksi nähdään kauhua italialaiseen tyyliin (siitähän ei varsinkaan hyvää makua puutu koskaan): Lucio Fulcin zombeilua (The House by the Cemetary, 1981) ja Umberto Lenzin gore-rimanalitus Eaten Alive! (1980), jossa ohjaaja kierrätti härskisti kohtauksia aikaisemmista kannibaalipätkistä.

Festivaalin lopetukseksi on valikoitunut Death Ship (1980), jossa on aavelaiva...eikä muuta kai tarvitse tietääkään. Aavelaivat on vaan kuul.

Kyllä näistä keskustelun saa aikaiseksi. Odottamisen arvoisia ovat myös 931:n tunnelma oheisleffoineen ja kuuluisat Mielipuolen trailer-show't. Raporttia seuraa paikan päältä.

Painovoiman lait

 


Viisikymppinen meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón on mies, jolta odotetaan paljon. Hän on tehnyt elokuvia jo parikymmentä vuotta, joukossa lastenelokuvaa, fantasiaa ja tieteiskuvitelmaa (Ihmisen pojat). Näissä hän on osoittanut kiistattomia visuaalisia kykyjä - mutta aina jokin pinnan alainen ontuu. Esimerkiksi viimeistä edellinen ohjaus, sovitus P. D. Jamesin tulevaisuuskuvitelmasta piti jatkuvasti siinä uskossa, että suuri synteesi paljastuisi seuraavassa kohtauksessa, mutta mitään ei sitten tullutkaan. Synkkä ja väritön dystopia jäi synkäksi ja värittömäksi dystopiaksi tavoittamatta syvällistä, inhimillistä kommenttia, joka olisi puhutellut aikaa, jossa elämme.

Seitsemännessä pitkässä elokuvassaan Cuarón siirtyy avaruus-scifiin. Painovoima (Gravity) kertoo Maan kiertoradalla työskentelevästä astronauttiryhmästä, joka joutuu "merihätään" tuhoutuneen satelliitin sirpaleiden tehdessä selvää heidän omasta aluksestaan. Seuraa tieteellisiltä arvoiltaan mahdollisimman suureen autenttisuuteen pyrkivä selviytymiskuvaus.

Painovoima on Cuarónin paras elokuva.

Ja silti se jää edeltäjiensä tavoin kuin tyhjän päälle.

Päällisin puolin kaikki on enemmän kuin hyvin. Elokuvakertojana Cuarón on kovemmassa iskussa kuin koskaan. Elokuvaan luotu avaruus näyttää, kuulostaa ja tuntuu melkein käsinkosketeltavan uskottavalta. Kolmiulotteisuuttakin on käytetty taitavasti, vaikka tämänkin voi aivan hyvin katsoa perinteisesti laseitta. Toiminnallisimmilla hetkillään Painovoimaa katsoo lumoutuneena kuin jotain taikatemppua, jonka salaisuuksista ei pääse yhtään jyvälle.


Jos Painovoima kertoisi vain avaruudesta ja sen ihmeellisyydestä, se voisi olla huikea elokuva. Mutta se kertoo myös ihmisestä avaruudessa: jos se kertoisi vain ihmisen suhteesta elottomaan ja sääliä tuntemattomaan avaruuteen, jossa me kaikki kuitenkin lopulta olemme syntyneet ja jota asutamme kotinamme, Painovoima voisi yhä olla huimaava saavutus. Mutta sen sijaan, että Cuarón olisi tehnyt vain tiukan selviytymistaistelun, hän onkin tehnyt elokuvan ihmisistä, jotka tuntevat niin maan penteleesti ja ehtivät jotenkin kaikessa kaaoksessa ja kiireessä emotionalisoimaan koko seikkailun jonkinlaiseksi itseterapiaksi.

Tarkemmin sanottuna kyse on yhdestä ihmisestä, tapahtumien yksin jättämästä Sandra Bullockista, nerokkaasta lääketieteilijästä (tai jotain, ketä kiinnostaa?), joka on avaruudessakin ihan solmussa lapsensa menettämisen jälkeen.

Kasvutarinasta ei kuitenkaan ole kyse. Ei, vaikka Cuarón mitä väittäisi. Tokihan Bullock pääsee tragedian yli ja uuden elämän alkuun (ainakin spirituaalisesti), mutta tämä prosessi on yksinkertaisesti niin kömpelösti ja melodramaattisesti käsitelty, että siihen ei kertakaikkiaan usko eikä siitä jaksa välittää. Painovoiman ongelma on sen kehno dialogi (ja surkea musiikki) ja kaiken elokuvateknisen briljanssin keskelle jostain tusinaleffasta reväistyt henkilöhahmot; Bullockia komppaa George Clooney maneerisimmalla hurmurivaihteellaan avaruusveteraanina, joka ottaa kaiken sillai rennoin rantein työkavereitaan sattumanvaraisilla kaskuilla viihdyttäen.


Tästä seuraa kaksi asiaa. Ensinnäkin tämä mielistelevän yleisöä kosiskeleva "Hollywood"-lähestymistapa hahmoihin meinaa tappaa jännityksen, koska nämä viehätysvoimaiset supertähdet eivät ole omiaan tulemaan hien ja veren kautta katsojan iholle - kyseessähän on ennen kaikkea SELVIYTYMISKAMPPAILU. Toiseksi, loistavasti rakennetusta elokuvasta puuttuu sydän, jonka pulssi todella puhuttelisi. Mitään tuoretta ei Cuarón saa ihmisestä sanottua. Painovoima olisi voinut olla vakavasti otettava, realistinen trilleri, mutta sen sijaan Cuarón laittaa Bullockin ulkolukemaan latteuksia - ja lopulta jopa puhki kuluneen voimarepliikin, joka saattaa koko leffan viittä vaille naurettavaan valoon. Juuri ennen kuin leffa ryntää kliimaksiinsa kaikki pasuunat viimeistä päivää pauhaten.

Onko siis ihme, että rakastettava Sandra kykenee vain keskinkertaiseen suoritukseen? Onhan hän tässäkin aina sympaattinen, mutta Cuarón valaa hänen ja katsojan väliin muovikalvon, joka estää todellisia tunteita valumasta katsomon puolelle. Koko elokuvassa on vain kolme näyttelijää, joista yksi katoaa jo alussa kuvasta; jos jäljelle jäävät kaksi eivät herätä myötäelämistä, on se vähän huono juttu.

Mutta. Edellä sanotun voi toki unohtaa ja nauttia elokuvasta vain modernina ihmeenä ja elokuvakerronnan taidonnäytteenä. Sellaisena Painovoima onkin näkemisen arvoinen, tiukkaan puoleentoista tuntiin puristettu tehopakkaus. Jospa Cuarón vaikka seuraavallaan lunastaisi lupaukset.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Visa 30.10. "HALLOWEEN-SPESIAALI"

Ensi keskiviikkona vuorossa syyskauden ensimmäinen vierasvisa, isäntänä Zomba Ripasso!

MONROECUP (viime visan pisteet ja cup-pisteet)

1) Savage Streets 29 (2+4+6)
2) Zomba Ripasso 27 (4+1+5)
3) Terence & Bud + some guy 26 (0+0+4)
4) I spit on your iguana 25 (6+2+3)
5) Some like it not 17 (1+3+2)
6) Kongon kingit 16 (0+0+1)
7) Peter Lorren silmät 12 (1+6+1)
8) Team Tremors 11 (0+0+1)
---
HLBTIQA e.t.c. OVERLORDS (0+5)
Tähtienväliset silakat (0+1)


30.10. HALLOWEEN-SPESIAALI (max. 40 pt.)


Peruskurpitsat (11 pt.):


1. Vuonna 1990 televisiolle tehtiin sovitus Stephen Kingin It-kirjasta. Nimeä sen hengessä 3 tappajaklovnileffaa. Ei jatko-osia. (3 pt.)
2. Missä elokuvassa kettu esittää sutta? (1 pt.)
3. Minkä elokuvayhtiön klassisessa Dracula-sarjassa nimihenkilöä esitti Christopher Lee? (1 pt.)
4. Kuka kauhuleffoja fanittava nimiohjaaja on tuottanut uusintaversiot mm. elokuvista House on Haunted Hill, 13 aavetta ja House of Wax? (1 pt.)
5. Minkämaalaisia ovat nämä kauhupätkät, joista tässä käytetään niiden kv. nimiä: A) A Tale of Two Sisters B) The Dark Half C) Shutter D) The Moonlight Sonata? (4 pt.)
6. Elokuva ja säveltäjä? (2 pt.)


VASTAUKSET
1. Stitches, Killer Klowns From Outer Space, The Funhouse, Clownhouse (Kauhujen yö), The Clown at Midnight (Kuoleman ooppera), 100 Tears, Intruder, The Clown Murders (muitakin mahdollisia löytyy)
2. Teen Wolf, pääosassa Michael J. Fox
3. Hammer (Studios)
4. Robert Zemeckis
5. A) Etelä-Korea B) USA C) Thaimaa D) Suomi (Kuutamosonaatti)
6. Hyökkäys poliisiasemalle (Assault on Precinct 13); John Carpenter


Karkki vai kepponen? (10 pt.)
(A=1 pt., B=2 pt.)


7. A) Kenen esikoisohjaus kantaa nimeä Don Jon? B) Kenen vuoden 1965 teos kantaa nimeä Color Me Blood Red?
8. A) Mikä on Herk Harveyn ainoa ohjaus? B) Mitä elokuvaa edustamaan on Suomeen saapumassa sen kirjoittaja Simon Barrett?
9. A) Mikä on Vampiran oikea nimi? B) Mikä on Elviran oikea nimi?
10. A) Minkälaisia zombeja nähdään elokuvassa Dead Snow (2009) B) Zemeckisin tuottaessa remakeja kauhuklassikoista, ketä ohjaajaa uusittiin erikoisen paljon?
11. A) Minkäniminen on Lucio Fulcin zombi-trilogian päätösosa? B) Millä alkuperäisnimellä tunnetaan paremmin Kaikki saastuneet tuhotaan (1973)?


VASTAUKSET
A) Joseph Gordon-Levitt B) Herschell Gordon Lewis
A) Carnival of Souls (Helvetilliset) B) You’re Next
A) Maila Nurmi B) Cassandra Peterson
A) Natsizombeja B) William Castlea
A) House by the Cemetary B) The Crazies

Kauhunhuudot (7 pt.):


12. Mikä elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=lYGkKU7Ruko (0-0.49)
13. Mistä perhe-elokuvasta on tämä kohtaus, ja millä tavalla tämä elokuva on ajankohtainen? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=5Nkzbr-JaJU (0-1.49)
14. Elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=8WGahzNS8mo (1.39-3.28)
15. Mikä elokuva ja minkä ikäinen tämä elokuva on? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=ed7rv027B80 (7.35-8.27)
16. Minkä elokuvan teemamusiikkia? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=3jjLMm7C2EY


VASTAUKSET
12. Twilight Zone: The Movie
13. Addams Family 2/Addams Family Values; The Addams Familyn musikaaliversio pyörii Tampereen Työväen Teatterissa
14. Trick ’R Treat
15. Halloween; 35 v.
16. Candyman


Hiipivät vihjeet (12 pt.):


17. Mikä elokuva?
4 pt. Se on vuonna 1983 ilmestynyt Stephen King -filmatisointi, pääroolissa Dee Wallace.
2 pt. Sen ohjasi Lewis Teague ja kuvasi Jan de Bont.
1 pt. Sen varsinaista päähenkilöä esitti viisi bernhardilais-koiraa.
- Cujo


18. Mikä elokuva?
4 pt. Sai ensi-iltansa 1989. Ohjaajana Joe Dante, tärkeimmässä naisroolissa Carrie Fisher.
2 pt. Miespääosassa Tom Hanks.
1 pt. Kauhukomedia sijoittuu amerikkalaiseen lähiöön.
- The ‘Burbs/Piru naapurissa


19. Kuka ohjaaja?
4 pt. Täytti elokuussa 74. Vähemmän tunnettuihin ohjauksiin kuuluvat The Fireworks Woman, Deadly Blessing ja Deadly Friend.
2 pt. Esikoisessaan hän uusioversioi Ingmar Bergmania. Vuonna -89 valmistui Shocker.
1 pt. Vuoden 1996 MTV Movie Awardseissa hänen ohjaamansa Scream palkittiin vuoden parhaana elokuvana.
- Wes Craven