LIII Filkkaripäiväkirja: Pyörivä hyrrä

Osa 3/5

I

Filkkareilla on perustamisestaan lähtien ollut yhteiskunnallinen agenda. Kilpasarjoissa tämä näkyy valintoina, joissa painottuvat vähemmistöt, periferiat, uutiskynnyksen tuolle puolelle jäävät kulttuurit ja normista poikkeavat tarinat.

Kv. kilpailun noin 60 osallistujaa eivät näin ollen ole parhaat 60 elokuvaa, mitä festivaalille tarjottiin; siinä tapauksessa suuret elokuvan tuottajamaat saisivat epäsuhtaisesti tilaa, ja ikkuna maailmaan kapenisi drastisesti. Todellisuudessa ns. kilpasarjat ovat Filkkarien varsinainen pääohjelmisto - joka esittelee mahdollisimman laajasti nykylyhytelokuvaa - ja kilpailuelementti tuo vain pikantin mausteen mukaan.

Kääntöpuoli on se, että jos elokuvia otetaan mukaan muilla kuin elokuvallisilla ansioilla, saattaa näytöksistä toisinaan tulla repivän epätasaisia; tai, ohjelmiston antama kuva maailmastamme voi alkaa näyttää kummalliselta ja vaikeasti samaistuttavalta. Hyvää harjoitusta kognitiivisen dissonanssin käsittelemiseen.

Jossakin vaiheessa huomaan alkavani kiinnittää huomiota kilpailuelokuvien naiskeskeisyyteen. Elokuva toisensa jälkeen nostaa keskiöön naishahmon. Miesten tarinat - jotka tuntuvat vielä järjestään ponnettomilta - jäävät pelkiksi kokin tervehdyksiksi. Esimerkiksi KV9 on käytännössä pelkästään naisten tarinoita. Chick flicksiä. Alan kaivata enemmän samaistumispintaa itselleni. Turhauttaa. Vähän harmittaakin.

Kokemus, jota käyn läpi, on kaikkien naisten kokemus elokuvan synnystä näihin päiviin asti. Noin 120 vuoden jakso.

Se, onko elokuva naisen vai miehen ohjaama, ei näy suoraan teosten laadussa suuntaan tai toiseen. Yritän esimerkiksi miettiä pääni puhki, miksi Mopedi ja tikli on Tampereella, enkä keksi. Vain sen, että siinä on kyllä kevyttä tarinarakenteilla kikkailua, mutta... Tämä elokuva sattuu tulemaan Algeriasta, mutta vastaavan laisia tuotetaan Iranissa melkein liukuhihnalta.

Tai portugalilainen Hymyile vain äiti, täysin mitään sanomaton elegia, jonka hahmottomuus selittyy lopulta sillä perinteisellä: kyseessä on opiskelijatyö.

Katsoja tekee tiedostamattaankin työtä ymmärtääkseen, miksi hänen halutaan näkevän jokin tarjolle asetettu elokuva. KV6:ssa armenialaisohjaajan Yli sinisen arvuuttaa pitkään. Festivaali tuntuu ensin väittävän, että tämä tarina kannattaa nähdä, koska se kertoo maasta karkotettavasta naisesta - mutta se ei vielä tee elokuvasta kiinnostavaa. Missä on pihvi?

Lopulta tajuan olla etsimättä merkityksiä syvärakenteista ja vain katsoa sitä mitä näen: naista elokuvan jokaisessa otoksessa. Yli sinisen on Tampereella, koska siinä nähdään varmasti näiden festivaalien suurenmoisin näyttelijäsuoritus. Armine Anda löytää syvästi myötä eletyn ilmaisun tavoittamaan tämän puhki retuutetun naisen sielun. Alle vartissa. Silloin tällöin jury antaa erityistä tunnustusta näyttelijätaiteelle esim. kunniamaininnan muodossa. Tässä tarjoutuisi nyt tilaisuus.

Bagheeran tappamisen (Viidakkokirjaan viitaten) päänäyttelijä näyttää niin haamumaisen paljon Mesut Özililtä, että osaan ajatella vain jalkapalloa pakolaisten ahdingon sijaan. Sveitsiläisen Onnekas mies -animaation mukana olon selittämiseen eivät aivoni enää riitä. Sama juttu KV9:ssä rasittavan brittianimaatio Debytantin kanssa, joka on tähän mennessä teennäisintä, mitä silmäni ovat festareilla läpi kahlanneet. Punainen matkalaukku sen sijaan näyttää, mitä tehoja yksinkertaisesta asetelmasta saadaan irti hyvällä ohjauksella.

Lyhytelokuvallakin on omat vakiintuneet muotonsa. Hieno ranskalais-kolumbialainen dokkari Motorrodillo on cinéma véritén perinteitä tarkkaan noudatteleva, hyvin kuvattu, leikattu ja äänitetty esitys: Kolumbian syrjäkylille on luotu puolilaiton joukkoliikenneverkosto, missä moottoripyörät on kekseliäästi modifioitu kulkemaan raiteilla. Ongelmia on paljon, mutta tällainen liikennöinti näyttää myös hauskalta, kevyeltä, halvalta ja yhteisölliseltä. Hyvältä vaihtoehdolta Tampereen ratikalle...

Tulen katsoneeksi liikaa kv. kilpailua, koska minua vaivaa kaukokaipuu, ja haluan Helsinkiä kauemmaksi. Viideltä pakotan itseni Kotimaiseen 11. Cityporo jää pikkuhauskaksi kivikasvohuumoriksi. Kaikki karvoistani, essee naisten ihokarvoista, voisi olla enemmänkin kuin pintafeminismiä. Maskuliiniset Väkivallan tanssi ja Tulen lumous ovat teknisesti komeaa suorittamista, mutta eivät tee sisällöllään vaikutusta. Laura Rantasen upean näköinen dokumentti Jäähyväiset sanoille näyttää aidolle filmille kuvatulta. Erittäin hyvin ohjattu elokuva kertoo tarpeettomista kirjoista (joiden tuhoamisen seuraaminen tekee sielussa pahaa - vaikka kirjoja onkin liikaa), jotka päätyvät eristeeksi omakotitaloihin "kuiskuttelemaan"; mutta ajatusleikissä on lapsus, sillä eristeen alkumateriaalihan eivät suinkaan ole kirjat, vaan puu, josta kirjat tehdään?

II

"Pyörivä hyrrä" on ukrainaksi "dziga vertov", Denis Kaufmanin (1896-1954) taiteilijanimi. Liki 600 ihmistä täytti Tuomiokirkon ääriään myöten nähdäkseen Vertovin kuuluisimman elokuvan, Mies ja elokuvakamera (1929).

Valkokangas roikkui liian alhaalla, ja edessäni istui pitkä mies. Valitsin aivan takaa seisomapaikan, mistä näin koko kuvan. Luulisi minun jo tietävän paremmin: olisi pitänyt mennä eturiviin. Keskittyminen elokuvaan osoittautuu extreme-urheiluksi, sillä ovi käy levottomasti koko ajan, eivätkä kesken kaiken saapuvat ihmiset oikein tiedä miten olla.

Elokuva on silti upea, yksi parhaista. Restaurointi digimuotoon on tehty erittäin hyvin, mutta se on silti periaatteellinen valhe, kun kyse on elokuvasta, jonka aihe on filmi: filmi, jota väännetään, käännetään, hidastetaan, nopeutetaan, kaksoisvalotetaan ja manipuloidaan kaikin mahdollisin keinoin. Vertov on Kuleshovin priimusoppilas.

Säestyksestä huolehtivan urkuri Esa Toivolan raskassoutuinen lähestymistapa ei sovi lainkaan yhteen elokuvan kiihkeän ilmaisun kanssa, kuin hän ei olisi ymmärtänyt näkemäänsä. Vasta puolivälin tienoilla, hieman ennen maineikasta jaksoa teräsvalimossa, Toivola ottaa käyttöönsä paremmin elokuvaan henkeen sopivan asteikon. Omalle alueelleen hän pääsee upeassa urheilujaksossa, jossa musiikki ja kuva viimein löytävät harmoniaan. Urheilujakso hätkähdyttää näkemään, miten paljon se on vaikuttanut Leni Riefenstahliin vain muutama vuosi myöhemmin.

Mies ja elokuvakamera saa haikailemaan vaihtoehtoisen elokuvahistorian perään, missä tarina ei ole tyranni. Vertovin visiossa on kertomus, mutta vain viitteellisenä, temaattisena runkona - ja se on aivan yhtä johdonmukainen kuin mikä Casablanca tahansa. Vertov itse asiassa kokoaa yhteen kaikki tuolloin tunnetut lyhytelokuvan keinot ja kikat - Mies ja elokuvakamera on oikeastaan ylipitkä lyhäri. Se on kuvaelma ihmisistä kaupungissa, ei ihmisistä ja kaupungeista. Se tekee siitä ajattoman.

LIII Filkkaripäiväkirja: Elokuvan Spartakiadit

Osa 2/5

Talvipäivä oli Tampereella kaunis ja aurinkoinen, Vuolteen sillalla aika ajoin melkein lämminkin.

Itse ehdin vain häthätää panna sään merkille, sillä olen viettänyt aikani hämärissä olosuhteissa. Tieni olen valinnut itse, ja sillä pysyn.

Aamu meni laiskottelun merkeissä, joten päivän ensimmäinen näytös saapui kohdalleni vasta iltapäivällä. EFA-näytös oli täpö täynnä - mutta tämä oli onni, sillä KV4 osoittautui tosi hyväksi.

Kuuluttaja teki työnsä hyvin ja sai pirteän lopetuksensa palkaksi yleisön suosionosoitukset. Hän muistutti yleisöä kahdesta perusasiasta: kännykät on pidettävä äänettömällä ja valkokangasta ei saa kuvata.

Ei mennyt perille. Saatiin kuunnella puhelimen hälyä. Mutta varsinaisesti huomion varasti eturivin kuvia napsinut taulapää, jolle jouduin lopulta käydä sanomassa, että se kännykkä piiloon tai tulee lähtö. Yleisön häiritseminen ja tekijänoikeusasiat eivät ole pikkujuttuja, varsinkaan sivistyneessä seurassa.

Tämä kilpailunäytös oli aivan eri maata kuin eilinen. Kuvanlaatukin monta luokkaa parempi. Luullakseni kasimilliselle filmille kuvattu ukrainalainen haastatteludokumentti Verho on tehty vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa; nyt sille taltioituneet kolmen sukupolven naisten muistikuvat kommunismiajalta näyttäytyvät viiltävässä valossa.

Seuraava tuottaa yllätyksen. Alkutekstit näyttävät tutuilta, ja äkkiä tajuan, että elokuvahan on Tampereella minun ansiostani. Suosittelin sitä jatkoon esivalintavaiheessa.

Ja hyvä niin. Tansanialainen Elokuvan apostolit esittelee länsimaisesta radikaalisti poikkeavan elokuvakulttuurin, jossa luovasti käännetyt päälledubbaukset - svahiliksi - nähdään kansaa palvelevina kulttuuritekoina. Rennon elokuvan hurlumheileikkaus sopii aiheeseen kuin kynä käteen.

Sveitsiläinen Rajat on komealla tekniikalla animoitu, mutta merkillisen paikallaan junnaava. Joka tapauksessa, se täyttää yhden perustehtävän: se näyttää jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty. Thainyrkkeilijän tarina Sattuiko? on loistavasti kuvattu, mutta sekin täynnä tyhjiä hetkiä. Monet kuvat ovat silti kauniita.

Joulukuun kuudentena 1917, siis Suomen itsenäisyyden alkamispäivänä, Kanadan Halifaxissa sattui kahden laivan yhteentörmäys, josta aiheutui historian valtavimpana pidetty ihmisen aiheuttama räjähdys ydinpommeja lukuun ottamatta. Vaikuttava kokeellinen animaatio Lentävä merimies saattaa ensi maanantaina voittaa lajinsa Oscarin. Sen aihe on Halifaxin räjähdyksen kahden kilometrin päähän sinkoama seilori, joka ihmeen kaupalla jäi henkiin kertomaan tarinansa jälkipolville.

Näytös päättyi brittiläis-tsekkiläiseen We Love Lifeen. Tämä upea dokumentti Spartakiadeista käsittelee arkistomateriaalia todella näkemyksellisesti. Spartakiadit olivat kommunistivaltioiden absurdi massatapahtuma, jossa juhlittiin "ruumiillista kasvatusta" valtaisilla ryhmäliikuntaesityksillä "maailman isoimmalla stadionilla". Mestarillinen, syväluotaava ja merkitystasoista rikas elokuva saattaa tuoda mieleen esimerkiksi Mika Taanilan eräät työt.

Jatkoin omaa versiotani Spartakiadeista lompsimalla ensimmäiseen Niagaran näytökseeni, missä tunnelma muuttui drastisesti. Lämpimät terveiset omasta ja Monroen puolesta elokuvaneuvos Kari Uusitalolle, jolle omistettua Arkiston aarteet -näytöstä oli tullut katsomaan kolmisenkymmentä Uusitalon ystävää. Elokuvaneuvos on filmihullu parhaasta päästä ja Filkkareiden kestovieras. Valistuselokuvat ja kansatieteelliset elokuvat saavat liian vähän huomiota lyhytelokuvasta puhuttaessa, mutta sydäntä lämmittävä miniretrospektiivi näytti, miten hyvin niitä voidaan tehdä. Ja kuinka rehevällä huumorilla.

Ilta koitti nopeammin kuin ehtii "kissaa" sanoa. Torstain pääherkun oli määrä olla Mika Taanilan ja Sami van Ingenin Monica in the South Seas. Ensimmäisenä pisti silmään, että salissa oli liian vähän väkeä siihen nähden, että ohjaajat ovat molemmat tuiki tuttuja Filkkareilla ja kokeilevan elokuvan kotimaisia kärkinimiä. Elokuvan aihe on huippumielenkiintoinen.

Otsikon Monica on dokumenttielokuvan isänä pidetyn Robert Flahertyn tytär ja Sami van Ingenin isotäti. Monican kuoltua hänen elokuvallinen jäämistönsä päätyi sukulaispojan haltuun, ja sieltä löytyi Monican vuonna 1975 Samoalla taltioima materiaali Flaherty-klassikko Moanan (1926) jälkiäänittämiseksi. Monica in the South Seas kertoo tästä Samoan matkasta ja tutkii sitä miten autenttista tai vääristeltyä dokumentaatio Flahertyn aikoina (kuten myöhemminkin) oli alkuperäiskansojen kohdalla.

Tarina ja aihe ovat kiehtovia, mutta elokuva ei lopulta oikein herää henkiin. Se ei ole ikävystyttävä, mutta sen kerronta tuntuu usein tasapaksulta, jos kohta älykkäältä. Pelkäänpä, että sen pysyvät arvot jäävät historian tutkimuksen alueelle.

Torstain päätti melko erikoinen KV7. Villin epätasainen ja sekava kattaus piti sisällään jopa osoittelevan tuntuisesti "ravistelevia aiheita" homouden kieltämisestä itsemurhaan siten, että se varsinainen elokuva meinasi unohtua kuvasta. Paitsi Jan Soldatin Kuoleman lavastuksessa, joka on kuin tehty nyky-yleisön pienimmälle yhteiselle nimittäjälle.

Kuoleman lavastus on yksinkertaisesti yhteen nivottu sikermä niistä ainutlaatuisen villeistä tavoista, millä Udo Kier on vuosikymmenten mittaan pistetty kuolemaan kameran edessä. Jonkunhan tämä piti tehdä, kun Kier itsekin sitä on toivonut.

Provosoivampi tapaus on legendaarisessa Lodzin koulussa valmistunut animaatio Hampaaton, joka ei ikimaailmassa olisi päässyt seulastani läpi kilpailuun asti. Toistuvasti Terry Gilliamin "tanssivat hampaat"-klassikon mieleen tuova, kömpelösti animoitu ja kehnosti renderoitu animaatio on "hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa  - tarkoitusta vailla". Lisäksi tällaista näennäisen villiä joka puolelle sinkoilevaa nykytaidetta tehdään maailmalla aika paljon.

Torstai päättyi aika nokkelaan norjalaiseen satiiriin Havainto. Se kysyy - ei VARMASTI tositapahtumien pohjalta (...) - missä määrin täydellinen ihminen mielessään toimiva hyvinvointiyhteiskunta saa tunkeutua vanhempien tielle pikkulapsen kasvatuksessa. Havainto olisi pikkunokkelaa piruilua, ellei se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja näytelty.

Torstai meni sukkelaan, ja huomenna urheilusuoritus jatkuu. Päälajina Dziga Vertovin nerokas Mies ja elokuvakamera.

LIII Filkkaripäiväkirja: Maailman äänet

Osa 1/5

Kävin tänään Georgiassa, Costa Ricassa, Etelä-Afrikassa ja Torontossa - poistumatta Koskikeskuksesta. Se on elokuvafestivaalien taikaa. Kävin muuallakin, mistä kirjoitan rivien välissä.

Tampereen elokuvajuhlat ovat olleet elämässäni koko aikuisikäni. Ne olivat osa olemassaoloni kudosta 15 vuoden ajan, jolloin kuuluin vuosi toisensa jälkeen Filkkarien talkooväkeen. Sillä lailla pääsin valkokankaan edestä valkokankaan taakse näkemään, miten monipäiväinen kansainvälinen kulttuuritapahtuma rakennetaan noin miljoonasta palikasta. Lyhytelokuvasta oppiminen, siinä kylpeminen intensiivisen viikon ajan kerran vuodessa, muutti ja pysyvästi syvensi näkökulmaani elokuvaan.

Tampere-talossa kuulokkeet päässä simultaanitulkatussa Etelä-Amerikan poliittista historiaa taustoittavassa näytöksessä. Kino-Palatsissa Georges Méliès'n elokuvia nitraattifilmiltä (palosammutin näkyvällä paikalla konehuoneessa). Elokuvia läpi yön - joskus klingoniksi juonnettuna - Tullikamarilla aamu kuuteen kaikkien luomassa ja keskenään jakamassa yhtä jännittävässä kuin lämpimässä tunnelmassa. Salattujen käytävien löytäminen loppuun myytyihin näytöksiin. 42 tuntia elokuvaa festivaaliviikon aikana. Ihmisistä tulee tuttuja, koska heidät on nähnyt parilla, kolmella, neljällä festarilla aiemminkin. "Oletko nähnyt tämän? Kannattaako tuohon näytökseen mennä?" Kokemuksista tulee muistoja. Muistoista tulee kokemuksia. Rakastin sitä. Yhdessä vaiheessa harrastin ehkä enemmän Filkkareita kuin elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva, minkä näillä Filkkareilla näin, oli Maija Blåfieldin Scenic View, ainoa kotimainen kansainvälisessä kilpailussa. Ei Blåfieldin parhaita, lähinnä koska sen kohdeyleisö on hieman minua kokemattomampaa elokuvissa kävijää. Scenic View on höynäytys, johon en lankea, ja se perustuu ideaan, johon olen törmännyt Filkkareilla jo kauan sitten. Tai sen pikkunokkela alku perustuu; sen jälkeen elokuvaan löytyy kiinnostavaa substanssia.

Se alkukuvasta, pääkuvana iltapäivälle on maailman suurimpana elävänä säveltäjänä palkitun Kaija Saariahon muotokuva, Universumin kaiut - Kaija Saariahon musiikki, Riitta Raskin täyspitkä dokkari.

Sattumalta olen viime aikoina kuunnellut erästä Saariahon ja Esa-Pekka Salosen yhteislevyä. Mutta elokuvasta en kummemmin välitä. Se on liian turvallinen ja konventionaalinen kuvaamaan näin rohkeaa musiikillista ilmaisua. Tietorikas se kyllä on, ja säveltäjä itse hyvin kiinnostava, mutta tässä kaikessa on esitelmän maku. Visuaalinen ilme on mielikuvitukseton siihen pisteeseen asti, että elokuvassa näyttäytyvät sivuhenkilöt alkavat muistuttaa toisiaan ja sulautuvat joukoksi persoonattomia ohikulkijoita vailla intohimoa, särmää, seksiä. Kuin huomaamatta musiikki jää sivujuonteeksi elokuvan keskittyessä paikkoihin, tapahtumiin ja huomionosoituksiin. Saariahon musiikkiin ei ole mahdollista päästä sisälle tällä tavalla pieninä siivuina sieltä täältä; säveltäjä puhuu itsekin laajoista kaarista työnsä lähtökohtana. Tampere-talolla on kummallisen suuri rooli tämän kosmopoliitin uraa kuvaavassa teoksessa.

Filkkarit eivät ole olleet Tampere-talossa enää aikoihin, eivät nykyään Tullikamarillakaan tai edes Plevnassa. Festivaalien toimialue on kutistunut Kehräsaaren tienoille, Cine Atlakseen ja Niagaraan. Hoetaan, että ihmiset tekevät festivaalin. Niin tekevät myös paikat, ympäristöt. Atlaksen erikoispiirre on se, että vuosikymmentenkään jälkeen sille ei ole kehittynyt persoonallisuutta. Se on vain paikka, jossa katsoa elokuvia. Kaikki toimii, kaikki on järjestyksessä. Mutta Atlaksella ei ole ominaishajua, sen seinät eivät puhu kuten Tullikamarin tiilet. Mikään määrä ihmisiä ei voi nyhjäistä kattoon nousevaa tunnelmaa tyhjästä.

Filkkarit eivät tunnu Atlaksen ja Niagaran ulkopuolella. Niiden henki löytyy hengailemasta turvallisesti vasta oviaukkojen sisäpuolelta. Kaupungilla ei näe enää hengästyneitä pinkojia festarilätkät kaulanauhoissa heiluen. Filkkarien maantiede on kaventunut, ja sitä myöten on kadonnut jotain fiiliksestäkin.

Avajaisnäytöksen tunnelma on kuitenkin kuin lämmin käsi kädessä, ja Jukka-Pekka Laakso pitää taas kerran erinomaisen alkupuheen ja esittelyn. Sitä ennen on saatu vähän maustetta iltaan, kun Atlaksen ykkössalista katoaa äänentoisto, ja yleisöä joudutaan siirtämään salista toiseen. Onpahan aikaa vaihtaa ensimmäiset kuulumiset festarituttujen kanssa.

Avajaisnäytöksen elokuvista saadaan esitettyä vain kaksi. Ne ovat tämän päivän parhaat elokuvat. Viime vuoden Grand Prix -voittaja, slovenialais-ranskalainen animaatiodokumentti Mummon seksielämä (ohj. Urška Djukić & Émilie Pigeard), on rajuin ja pakahduttavin elokuva raiskauksesta mitä olen koskaan nähnyt. Sen puskutraktoristrategia saa alkuun nikottelemaan, mutta on lopulta vastaansanomaton. Sitä seuraa - onneksi - Mathias Wermken ja Mischa Leinkaufin maanmainio Neonoranssi lehmä, jossa keinutaan yllättävissä paikoissa pitkin Berliiniä. Elokuva kaupunkiympäristöistä, ei keinumisesta.

KV2:n näen viimeistä lukuun ottamatta kokonaan. Vaihdan paikkaa yhden penkin vasemmalle, sillä edessäni istuu pitkätorsoinen nainen, jolla on valtavan kokoinen pää. Näytöksen kuuluttaja ei ole lainkaan valmistautunut, eikä tiedä yhtään mitä on tekemässä. Tällaista aloittelijamaisuutta ei Filkkareilla yleensä näe.

Ruotsalainen Olimme lapsia lähtee kliseisestä asetelmasta, mutta päätyy yllättäviin ulottuvuuksiin, jotka hyvittävät teoksen tendenssimäisyyden. Puolet pidempi Selkärangaton, Georgiasta, ei tässä onnistu. Köykäisesti kuvattu (näin tylsää kuvaa ei filmillä ole edes mahdollista saada aikaan - ja filmille on kuvattu paljon roskaa) "ideaelokuva" on ontuva valinta kilpasarjaan.

Etelä-afrikkalainen Bergie on puhdasverinen lyhäri kaikessa: siinä on yksi vahva idea ja yksi vahva otos. Lopputekstien mukaan ei perustu tositapahtumiin, mutta se on vain ajan kysymys?

Yhtä perinteinen lyhäri on Osoitteet, joka kertoo Costa Rican meidän näkökulmastamme pikantilta tuntuvasta postilaitoksesta, joka usein vie viestit perille ilman katuosoitteita.

Filmistä on luovuttu elokuvien esitysformaattina, ja tänään on tullut taas kysyttyä "mihin hintaan?" Esimerkkinä City Limits (Vapaa kaupunkitila 1) vuodelta 1971. Sen restaurointi digiksi on kamala, kuin muoviversio Arabian lautasesta. Koko elokuvan päällä tuntuu kuin filtteri, joka puristaa kuvasta kaiken elämän. Kontrastit vääristyvät, ihmisten iho näyttää kumimaiselta (vrt. uncanny valley). Ei ole enää mitään nähtävää. Digitaalisuus vaikuttaa kuvanlukutaitoomme, unohdamme, että kuva ei vain näytä joltain, vaan myös tuntuu. Sen tehtävä ei ole ainoastaan viedä tarinaa eteenpäin, vaan myös saada katsomaan. Henkiä tunnetta.

Itse elokuvakin on pitkälti vanhentunut. Kaupunkifilosofi Jane Jacobs puolustaa kaupunkeja, koska "ne ovat hauskoja", mutta lyttää autot, jotka myös ovat hauskoja.

City Limitsiin ja Kaupungin taikaan verrattuna rupiselle videonauhalle kuvattu 3. sukupolven hyvinvointia, Potzdamer Platz (1998), on suorastaan ihanan ruma - ja ironisoivan terävä kuvatessaan kaupunkia rakentavia pukumiehiä.

Yössä pakkasen halki kotiin päin leikatessani tiedän, että Filkkarit ottaa pari ensimmäistä päivää vasta kierroksia päästäkseen kunnolla vauhtiin viikonlopuksi. Kuin Kaija Saariahon viisiosainen ooppera, josta nyt on koettu vasta alkusoitto.

Filkkariviikon lämmittelyksi: Kauko Salmen matkafilmejä 1960-luvulta Rainassa

NOSTALGIA - Kauko Salmen kaitafilmejä 1960-luvulta

Elokuvakerho Monroen näytösvuosi 2023 alkaa kaikille avoimella "kahvilakinolla". Tiistaina 7.3. kello 16.45 - lämmitellen seuraavana päivänä alkavia Tampereen elokuvajuhlia! - näytämme taiteilija Kauko Salmen kaitafilmiaarteita Bar & Cafe Rainassa. Näytös kestää noin tunnin.

Kauko Salmi (1928-2005) teki merkittävän elämäntyön tamperelaisessa kuvataide-elämässä sekä voimakkaana ja teknisesti taitavana taiteilijana että Kustaa Hiekan taidemuseon intendenttinä 27 vuoden ajan.

"Hiukset". Valokuva Seppo Leskinen

Intendenttinä Salmi loi näyttelyitä ja kartutti museon kokoelmia. Tässä roolissa hän oli vaikuttamassa monen suomalaistaiteilijan urakehitykseen. Hänen luomansa "talon henki" on yhä aistittavissa Hiekassa - Suomen vanhimmassa yksityisessä taidemuseossa.

Taiteilijana Kauko Salmi oli huolellisesti koulutettu. Hän teki julkisia teoksia esimerkiksi moniin tamperelaisiin kouluihin: Amurin, Saukonpuiston, Sammon ja Kalevan koulut saivat seinilleen taidetta hänen käsistään samoin kuin Härmälän kirjasto. Salmen erikoisempia intohimoja olivat exlibrikset, jolla alueella hänen noin 70 työtään ovat huomattavassa arvossa.

Rainassa nähtävät 8-milliset aarteet ovat peräisin Salmen opintomatkoilta Pariisiin (Académie de la Grande Chaumière) ja muualle Eurooppaan 1950- ja 60-luvuilla. Tyttärensä Marian ansiosta erinomaisesti säilyneet taltioinnit ovat tamperelainen harvinaisuus, joissa näkyy kuvataiteilijan silmä "manselaisena matkalla". Mykät värifilmit ovat sekä puhdasta nostalgiamatkailua että oman historiallisen arvonsa sisältävää dokumentaatiota tuon ajankohdan mannereurooppalaisesta kaupunki- ja maaseutuympäristöstä.

Alun perin filmit ovat leikkaamattomia välähdyksiä matkan päältä, mutta niiden pohjalta on helppoa kuvitella editoitu, kertojan äänellä varustettu dokumenttielokuva. Monroen demonstraatiossa Salmen tallenteet projisoidaan alkuperäisiltä 8 mm:n filmeiltä valkokankaalle kahvilatunnelmaan sopivan taustamusiikin kera. Normaali seurustelu esityksen aikana on täysin sallittua ja suotavaa. Monroelaisia saa myös lähestyä kysymyksillä filmistä, filmitekniikasta ja muusta sellaisesta.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, alkavat sitten isot juhlat, Tampereen elokuvafestivaali. Siinä hengessä tervetuloa kaikki!

Filkkarit: Kotimaisten lyhyiden pääpalkinto Pispalan likalle

Pispala. Maailman korkeimman soraharjun laelta näkee järvet harjun molemmin puolin ja aatos täyttyy henkevästä inspiraatiosta kuin itsestään. Lauri Viidan perintö elää edelleen ja sekä synnyttää että sylissään tuudittelee kirjailijoita, muusikoita ja elokuvantekijöitä. Ajatelkaapa tätä: harjun jakava pääkatu Pispalanharju on lähettänyt maailmalle kaksi tällä vuosituhannella Ars Fennica -ehdokkuudella huomioitua taiteilijaa. Ensin taiteilija Päivi Paunun vanhin poika Paavo ja muutamaa vuotta myöhemmin kadun toisella puolella, Viidan synnyinkodin naapurissa, kasvanut siskoni Camilla Vuorenmaa. Ei taida Suomesta löytyä toista tällaista katua.

Tänään Pispala valloitti elokuvankin, kun saman metsäisen harjun sopukoissa lapsuutensa viettänyt Tinja Ruusuvuori kerrassaan putsasi pöydän Tampereen elokuvajuhlilla. Untitled (burned rubber on asphalt, 2018) vei alle 30-minuuttisten kotimaisten pääpalkinnon lisäksi opiskelijapalkinnon ja European Audience Awardin. Ja entä kuuluuko Tinja minun ja siskoni ystäväpiiriin? Totta kai. Pispala yhdistää ihmisiä tavalla, mitä Nokia voi vain kadehtia.

Tinjan parikymmentäminuuttinen koominen dokkari on sanalla sanoen loistava. Siihen nähden ohjaajan ensimmäinen, Suomessa valmistunut ja omaa, maantieteellisestikin rikkonaista lapsuutta mm. Pispalassa kartoittanut Viikonloppulapsi (2015) on pelkkä sympaattinen sormiharjoitus. Sen valmistuttua Tinja lähti opiskelemaan elokuvaa Glasgow'hun ja on kehittynyt valtaisasti; Untitled on muillakin kuin opiskelijatyön mittareilla poikkeuksellisen kypsää elokuvaa.

Aiheensa elokuvantekijä löysi erämatkalla pohjois-Norjassa. Maailman rikkaimman maan syrjäisillä kalanjalostusseuduilla ei paljon tapahdu eikä nuorisolle löydy kummoistakaan tekemistä. Siksi päivittelyn aiheeksi riittävät autolla sudittamalla syntyneet, yllättävän kiehtovat kuviot vuoristoisilla serpentiiniteillä. Kun tarpeeksi moni pitää moista ilkivaltana, ei tekijöitä äkkiä löydykään. Tinjan herkullinen idea on tehdä kuvausryhmästään tutkivan journalismin hengessä operoiva salapoliisiryhmä. Kun YLEn rahoittama tiimi saapuu pikkupaikkakunnalle, missä ei koskaan tapahdu mitään, syntyy fantastisia jännitteitä kuin itsestään.

Elokuvan otsikko hämmentää ensi alkuun, mutta sen nerokkuus avautuu nopeasti. Elokuva lähestyy sudittelun jälkiä abstrakteina taideteoksina, missä siveltimenä on toiminut mosse. (Norjan kyseessä ollen, paikallisen "mossen" virkaa saattaa ajaa Porsche.) Havainto on oikeellinen ja perusteltu, sillä kuviot alkavat kummasti täyttää kaikki taiteen tunnusmerkit. Siinä ohessa elokuvan tahallisen teennäinen nimi piruilee itsetärkeälle taide"scenelle".

Untitled (burned rubber on asphalt, 2018) erottuu muista kaltaisistaan verrattoman humoristisuutensa kautta. Paikoin elokuva on huutavan hauska. En nähnyt sitä Tampereella, mutta viime vuonna näin sen kahdesti teatterissa ja molemmilla kerroilla täsmälleen samalla hetkellä yleisöt räjähtivät nauruun. Syystäkin.

Taitavasti rakennettu ja upeilla kuvakompositioilla katsojaa hellivä Untitled pursuaa tasoja koko lyhyen mittansa täydeltä. Sukupolvien välinen kuilu kohtaa ihmisen näkyvän jäljen luonnossa, maallinen mammona kohtaa syrjäseudun hiljaisuuden ja elämänmuoto kohtaa toisen. Kaiken taustalla etenee hienovarainen pohdinta taiteen olemuksesta ja merkityksestä.

Todella hienoa, Tinja. Lämpimät onnittelut yhdeltä pispalalaiselta toiselle.

Espoo Ciné 2.2: Elokuvaa ei saa jättää tarinankertojille

Saskia Boddeken "Greenaway-aakkoset" (The Greenaway Alphabet)
Hafsteinn Gunnar Sigurðssonin "Puun alla" (Undir trénu)

Paluu Tapiolaan, metsän herran ja elokuvan pyhättöön: viime vuonna Espoon omat leffafestarit päivittivät itsensä alkusyksystä kevääseen. Silloin taivaalta satoi lunta. Nyt on onnekkaampaa, ja filmihullut toivottaa perille lämmin kevätaurinko. Sitä on hyvä paeta pimeään, ikkunattomaan huoneeseen.


Tämänvuotisten juhlien sankareihin lukeutuu Peter Greenaway, joka on saanut oman dokumenttielokuvansa. Vuoden kulttuuritekoihin kuuluvan Greenaway-aakkosten takana on oma vaimo, Saskia.

"Elokuva on liian hienostunut väline jätettäväksi tarinankertojien käsiin". Näin toteaa brittimestari, ja hänen sanansa kelpaisivat minkä tahansa elokuvafestivaalin tai elokuvakerhon motoksi. Lausuma on kuitenkin pelkkä alkupiste uralle, johon kuuluu niin paljon muutakin kuin elokuvien tekeminen. Vaikka Greenaway on saavuttanut suurimman maineen elokuvantekijänä, hän on lähtökohtaisesti kuvataiteilija, kuten Peter Weir ja David Lynch. Tämä kiinnostus valkokankaan ulkopuolelle selittää osaltaan sekä pitkät tauot kaikkien mainittujen elokuvaurilla että heitä yhdistävän omintakeisen muotokielen. Greenawayn ollessa herrasmiehistä omalla tasollaan muodon uudistajana.

Vaikka Greenaway on lakkaamatta työskentelevä kuvataiteilija, ja lisäksi vielä grafomaaninen kirjoittaja, viettää Greenaway-aakkoset paljon aikaa nimenomaan elokuvien parissa. Innovatiivisen ja kohteensa näköisen teoksen rakenne lähtee kuitenkin sanoista. Sukellus taiteilijan mieleen ja sieluun tehdään kirjaimellisesti aakkosten kautta. Mihin sanoihin Greenaway yhdistää kunkin aakkosiston kirjaimen, on peruskysymys, jonka kautta päästään käsiksi haastateltavan vaikeaan lapsuuteen, työhön ja maailmankuvaan. Jännitteen näihin aivoituksiin synnyttää 16-vuotiaan Pip-tyttären mukana olo keskustelukumppanina. Greenawayn suhtautuminen lapsiinsa ei ole tavanomaisimpia.

Mutta elokuvan kohde onkin syvästi originelli ihminen. Koko hankkeen motivaatio lähtee nähtävästi 75-vuotiaan Greenawayn suunnitelmasta luopua elämästä omakätisesti 80 täytettyään. Miksi, se selviää katsomalla Saskia Boddeken ensiluokkainen, palkitseva dokumentti.

Samaan aikaan Islannissa puhutaan tarinankerronnan puolesta, sillä viime vuoden puhutuimmassa islantilaiselokuvassa, Puun alla, parasta on loistava käsikirjoitus.


Pelkästään tekstin perusteella voisi epäillä käsikirjoittajien tulevan teatterin puolelta. Niin terävää on dialogi, niin hyvin jäsennelty elokuvan rakenne, joka seuraa luontevasti useita tarinalinjoja, joita yhdistää muuan lähiönaapurusto. Elokuvan varsinainen motiivi onkin naapuriviha, joka saa psykologisesti pirullisen oivaltavan käsittelyn. Hienointa tässä ei ole se, että kaikki alkaa isosta lehtipuusta, joka luo ikävän varjon naapurin kuistille lyhyen kesän aikana, vaan se, miten vihailun kierteeseen osallistuvien syyt eritellään. Pääagitaattori sodassa on poikansa katoamisesta silmin nähden traumatisoitunut eläkeläisrouva, jota kukaan ei jaksa tulla puolitiehen vastaan. Sen sijaan jokainen jää vain onanoimaan omaa egoaan. Seuraukset koituvat melko äärimmäisiksi.

Tekstin lisäksi myös näyttelijät loistavat. Mikä jättää ongelmaksi ohjauksen. Pinnalta katsoen pätevä ohjaus ei lopulta saa kaikkea irti aiheesta. Observoiva, hitaasti hahmoja kohti hiipivä kamera on kuin köyhän miehen Yorgos Lanthimosia paitsi riistäytyessään vapaaksi, jolloin paljastuu ettei ohjaaja hallitse käsivarakuvauksen tuottamista scopena. Muuan seuraus tästä on, ettei Puun alla ole koskaan niin hauska kuin se voisi olla. Mustana komediana mainostettu leffa jää turhan usein pelkästään mustaksi.

Ehkä tämän voisi tuoda Suomeen lavan kautta?

Viva Erotica 2018: Apinanaisia ja seeprapeippoja

Viva Erotica 25.-29.4.
Marco Ferrerin Apinanainen (La donna scimmia)
Lizzie Bordenin Ilotytöt (Working Girls)
Mark L. Lesterin Truck Stop Women
Luise Donschenin Casanova-geeni (Casanovagen)

Sodankylän elokuvajuhlien tekijöiltä saapuu Etelä-Suomeen pieni eroottinen seikkailu nimeltä Viva Erotica - eroottisen elokuvan festivaali jo vuodesta 2015. Kevääseen, totta kai, sijoitettu tapahtuma kotiutuu mukavasti kuin peippo Helsingin Unioninkadun WHS Union -teatteriin, josta kuin huomaamatta on viime vuosien aikana sukeutunut yksi Suomen TOP 3 -elokuvakeitaista. Ulkonainen vaatimattomuus kätkee sisäänsä sylikaupalla kotoista tunnelmaa ja usein sanattomaksi jättävän kunnianhimoisen ohjelmiston - ja WHS:ssä esitetään paljon muutakin kuin elokuvaa. Atmosfääri näillä hyvin järjestetyillä festivaaleilla leijuu lattiasta kattoon leppeänä ja innostuneena. Neljä elokuvaa lienee turhan suppea panostus jääden kauaksi esimerkiksi päävieras Valentina Nappin festaroinnista; italialainen hardcore-tähti katsoi ilmeisesti lähes kaiken ennen poistumistaan sunnuntaina, osoittaen oikeata cinefiili-henkeä.

Valentina Nappia käsittelevä uunituore dokumentti jäi näkemättä. Sen sijaan dokkarikiintiön sai täyttää saksalaisen Luise Donschenin vielä tuoreempi Casanova-geeni, reilun tunnin mittainen työ, josta halusin tosi paljon pitää. Tosi hienosti tarkoin rajatuin otoksin kuvattu teos otti inspiraationsa Casanovasta ja viettelyn tarpeesta, lähtökohtanaan seeprapeippojen uskottomat, polyamoriset elämäntavat. Ihanasti kielen päällä rullaavalla nimellä siunattu elokuva kuitenkin karkaa tekijänsä käsistä aivan äimistyttävällä tavalla. 90 %:lla materiaalista ei ole mitään tekemistä varsinaisen aiheen kanssa. Kiehtovasta, kokeellisen elokuvan motiivien kanssa flirttailevasta seeprapeippojen soidinkuvauksesta siirrytään metsään, missä muutaman lapsen nähdään leikkivän. Myös nähdään jonkun seurakunnan kristillisiä menoja ja, myöhemmin, "pyhiinvaellus" läpi metsän.

Näiden kohtausten yhteys aiheeseen jäi itselleni täysin ilmaan, mikä herättää tutun kysymyksen: kumpi epäonnistui, ohjaaja vai katsoja? Jos ei muussa, ohjaaja epäonnistui ainakin ajatustensa kulun selittämisessä yleisölle.

Seeprapeippojen lisäksi asian ytimessä ollaan Casanovaa sekä lavalla että omassa elämässään esittävää John Malkovichia haastatellessa. Nämäkin kaksi jaksoa sijoittuvat kovin epävarmasti elokuvan ontuvaan rakenteeseen. Kömpelöiltä tuntuvat myös lavastetut kohtaukset nuorisobaarista omine menoineen. Hyvällä tahdolla voi vielä nähdä hypnotisoijan suggeroimana orgasmiin laukeavan naisen tähdellisyyden teemalle, mutta jo dominaa ja hänen asiakastaan kuvaava pitkä jakso kertoo jostakin muusta - mitä mm. Ulrich Seidl on jo kuvannut terävämmin. Kaiken kaikkiaan Casanova-geeni on uskomattoman turhauttava, teoreettinen amatöörityö, joka jättää tämän kysymyksen: onko "Casanova-geeni" niin tärkeä tutkimusaihe, että se oikeuttaa satojen seeprapeippojen vangitsemisen häkkilinnuiksi?


No, oli miten oli. Casanova-geenin täydellinen vastakohta löytynee Commandon ohjaajan varhaisteoksesta Truck Stop Women (1974). Ehtana drive in -eksploitaationa se sopisi nakutettuna Cinemadromeen. Väkivaltaa, kelteisillään kekkulointia ja ehtaa punaniskameininkiä nähdään hyvinkin yhden elokuvan tarpeiksi. Tapahtumien syy-seuraussuhteesta ei niin väliksi. Maailman parhaan elokuvaesittelijän, Olaf Möllerin, johdannossa viime syksynä Night Visions -yleisöön lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä Mark L. Lesteriä kutsuttiin "monumentaaliseksi paskiaiseksi". Lester, joka saa edelleen tehdä kertakäyttöisiä elokuviaan, on aina ollut surkea ohjaaja, mutta tällaisen elokuvan tarpeisiin vaaditaan tiettyä paskamaisuutta, että saadaan tarinan pösilöt roistot tuntumaan jotenkin samastuttavilta. Scopena kuvattu leffa näytti retrohyvältä ja osa näyttelijöistä on oikeasti hyviä. Päätähden osan saa kuvankaunis, vain 29-vuotiaana auto-onnettomuudessa menehtynyt Playboy-tyttö Claudia Jennings, mutta hän jää kyllä äitiään esittävän Lieux Dresslerin - varsinaisen päähahmon - katveeseen. Myös Dresslerin ympärillä pyörivät rekkakuskit ovat mainioita tyyppejä. Hurtilla meiningillä etenevään juttuun on saatu aikaiseksi shakespeariaaninen lopetus, jonka tyylirikkoisuus liikkuu The Roomin tasoilla. Rekkakuskiteemainen country-soundtrack on oma ilon aiheensa. "Hello, I'm a truck".

Festivaalin pääjuttu oli Cannesissa ja Berliinissä urallaan palkitun Marco Ferrerin harvoin nähty varhaisklassikko Apinanainen (1964). Erotiikkaa tästä löytyy vain ripaus ja huumoriakin olisi nähnyt enemmän, mutta seksistä tässäkin on kyse. Usein tabuaiheisiin tarttunut ironikko poimi tällä kertaa linssinsä eteen hypertrikoosista kärsivän naisen, jonka keho on kauttaaltaan paksun karva peitossa. Myöhemminhän samaa aihetta käsittelivät Michel Gondry ja Charlie Kaufman elokuvassa Human Nature - luonnon pikku oikkuja (2000).

Ehkä Ferreriä paremmin? Kuka ties, se on makuasia. Kummassakin ansionsa ja puutteensa. Apinanainen on viisaampi, Human Nature hauskempi.

Sisällöltään Apinanainen oli joka tapauksessa muutamaa vuotta aikaansa edellä. Apinanaisen ja tämän luostarista löytävän opportunistin suhteen kuvauksessa puhutaan suoraan seksielämästä, sillä se johtaa tässä tapauksessa dramaattisiin seurauksiin. Miehen ja naisen valtataistelu, itsemääräämisoikeus sekä oikeus seksuaaliseen itseilmaisuun ulkonäöstä riippumatta saavat omaperäisen ja hätkähdyttävän valotuksen.

Ongelmaksi nousee elokuvakerronta. Pitkillä otoksilla kokeileva Ferreri ei saa aikaan tarinan lennokkuutta palvelevaa rytmiä, vaan juttu laahaa. Selkeästi kahteen osaan jaettu teos vaihtaakin strategiaa toisessa osassa paremmin tuloksin. Silti kuvaus on teknisesti tasapaksua peruskauraa - mutta varsinkin loppua kohti se haittaa yhä vähemmän, sillä niin hyviä Ugo Tognazzi ja varsinkin Annie Girardot ovat.

Apinanaisella on Möllerin mukaan kolme eri loppua levittäjästä riippuen. Viva Eroticassa nähty kyyninen lopetus herättää kysymään sen tarpeellisuutta. Mikä on arvo sinänsä.


Neljästä elokuvasta kirkkaasti parhaaksi voi helposti nimetä Lizzie Bordenin Ilotytöt (1986). Pieni ja taloudellinen indie-tuotanto seuraa yhden päivän ajan newyorkilaista bordellia keveästi, painokkaasti, hauskasti ja vakavasti. Apinanaisen lailla Ilotytötkin ilmestyi aikaansa edellä, ja sen älykäs feministisyys on vieläkin liian kova pala purtavaksi joillekin.

Mitä on huoraaminen ja kuka on huora? Eikö huora ole se, joka myy periaatteensa kapitaalille? Siinä tapauksessa oman ruumiinsa "vuokraaminen" seksiin omasta valinnastaan on jotain muuta, yksityisyrittämistä siinä missä mikä tahansa. Tällaisena aiheeseen perehtynyt Borden lähestyy seksityöläisyyttä. Ammattina kahvitaukoineen ja työvuoroineen, asiakaspalveluna, missä asiakkaista löytyy helmiä ja sikoja. Yhdelle paskaduuni muiden joukossa, toiselle ehkä elämänmittainen ura. Sukupuoleen katsomatta.

Vaikka Ilotytöt rajautuukin naisiin. Erityisen Ilotytöistä tekee se, että leffa ei missään vaiheessa kuivu teoreettiseksi analyysiksi. Näyttelijät ovat paljaissa rooleissaan täysin luontevia eikä homma karkaa eksploitaatioksi tai "maskuliiniseksi katseeksi", vaan realismi säilyy erittäin huolellisessa toteutuksessa. Varsinkin Louise Smith päähenkilönä, tyttöystävältään salassa työtään harjoittavana valokuvaajana, on erinomainen. Ensikertalaisen olisi suonut jatkaneen uraansa, mutta niin ei ollut määrä käydä. Fred Neumannin - "Fantasia-Fredin" - kanssa Smith ja Borden kehittävät huutavan hauskan jakson, joka toimisi lyhytelokuvanakin.

Jyrkkiä kannanottoja välttelevä Borden kertoo kaikesta huolimatta naisesta, joka tekee paskaduunia koska laskut täytyy maksaa. Elokuvasta kehittyykin vähitellen fuuga, missä seksityöläinen Smith saapuu päivän aikana hetki hetkeltä lähemmäksi päätöstä ottaa loparit. Monitulkintainen loppukuva tarjoaa katsojalle anteliaasti näkökulmia ja mietittävää elokuvan jälkeenkin.

22 päivää, jotka muuttivat Tamperetta

Tapio Kalliomäen Tie Tampereelle 1918

Talvella 1918 Tampereen ilmasto oli saastunut ja sakeanaan murhaa. Vasta itsenäistyneen Suomen kurjistunut työväestö oli noussut ja kiihotettu aseelliseen kapinaan herraeliittiä vastaan, lyöty ja saarrettu viimeiseen vastarintaan Tampereen harjuille. Huhtikuun 6:ntena viimeisetkin Pispalan mäille linnoittautuneet laskivat aseensa maahan ja kätensä ylös. Tampereesta oli taisteltu vain 22 päivää - lähes sadan kaatuneen päivätahtia.

Sata vuotta myöhemmin huhtikuun kuudes koittaa kuin arasti aivan pian koittavan kevään lupausta kantaen ja tuoden korissaan Tampereen taistelua käsittelevän dokumenttielokuvan. Ajat ovat aivan toiset kuin vuosisata sitten eikä yli nelinkertaiseksi paisunutta "Suomen parasta kaupunkia" voisi tunnistaa veriseksi sotatantereeksi.

Tapio Kalliomäen ohjaama Tie Tampereelle 1918 on vakava historiikki, professori Heikki Ylikankaan Tieto-Finlandia-palkitun kirjan muunnos elokuvamuotoon. Siinä Kalliomäki käy seikkaperäisesti läpi sisällissodan ne vaiheet, jotka johtivat katkeraan sotimiseen kotikaupungissamme.

Kunnianhimoinen ja tasapainoinen dokumentti osoittaa, mitä sinnikkyydellä - ja ammattitaidolla - voi saada aikaan: täysin salonkikelpoisen elokuvan pikkurahalla ilman kymmenien tuhansien tukirahoja. Ei sillä, etteivätkö tuet olisi Kalliomäelle kelvanneet ja olisi lopputulokselle hyväksi olleet, mutta nyt Kalliomäen elokuva syntyi pitkälti talkoohengellä, varsinkin TAMKin opiskelijoiden tukemana. "Findie-dokkari" raivaa tietään Tampereen lisäksi muutamiin muihinkin kaupunkeihin.

Keskustelijoita elokuva kiinnostanee eniten tulkintana verisen sisällissodan syistä, tapahtumista ja seurauksista: Kalliomäki rakentaa seistäkseen tosiasioista materiaalinsa ottavan puhujankorokkeen ja tavoittelee niin neutraalia sävyä kuin aihe huomioon ottaen mahdollista. Historianluentona Tie Tampereelle 1918 lyökin laudalta jonkun sedän puhumassa partaansa auditoriossa, mutta mitä muuta se on?

Tie Tampereelle 1918 kun on tehty elokuvaksi eikä powerpoint-esitykseksi Suomen historian alkeiskurssille. Ylöspanoltaan varsinkin resursseihinsa nähden siisti työ miellyttää kerrontansa selkeässä kronologisuudessa. Mutta se kestää kaksi tuntia juurikaan muuttelematta strategiaansa. Siinä riittää aikaa mutustella pähkinöiden lisäksi sitä, mitä Tie Tampereelle 1918 ei ole.

Elokuva tekee selväksi, ettei Tampereen valtaus ollut Mannerheimin hienoimpia suorituksia

Kalliomäen ilmaisukeinojen paletti paljastuu rajalliseksi. Merkittävältä valtaosaltaan elokuva sanoo sanottavansa kertoja Ahti Jokisen suulla, valkokankaalla välkkyen kontrapunktiseksi tarkoitettuja otoksia nyky-Tampereesta ryyditettynä arkistokuvilla. Arkistohaastatteluja kuullaan kahden tunnin aikana noin kolme. Vaikka Kalliomäki on pätevä kuvaaja ja Jokinen karismaattinen lukija, venyy elokuva liian pitkäksi nojatakseen lähinnä näihin kahteen tukipuuhun edes tapahtumapaikkoja pätevästi esittelevää historioitsija Tuomas Hoppua unohtamatta. Todella valitettavaksi ratkaisuksi osoittautuu Jokisen käyttäminen myös aikalaistodistaja Viljo Kajavan proosarunojen tulkitsijana. Vähän sama kuin jos yksi laulaja esittäisi sekä oopperan altto- että sopraano-osat.

Heikki Ylikankaan alkuteos pohjautui laajalti haastatteluihin ja arkistoituihin kirjeisiin sekä asiakirjoihin. Kalliomäen elokuvasta puuttuu moniäänisyyden tuoma ilmeikkyys ja inhimillisyys. Turvallisesti voi väittää, että tavallisen väen aikalaiskirjeet olisivat tuoneet elokuvaan lämpimämmän tunnelman. Koska leikkaus lähtee tapahtumista eikä ihmisistä, puuttuu elokuvasta myös draaman tuntu. Yksikään elokuvassa esitellyistä sotilaista ei tule tutuksi. Sodan alkuun sijoittuvan, sen jatkon kannalta ratkaisevan Suinulan verilöylyn kuvauksessa päästään lähimmäksi inhimillisen tragedian tuntoja, mutta tämä linja ei saa koskaan kunnon jatkoa. Mitään ei elävöitetä eikä tuoda tähän päivään, vaikka yritys jostain merkillisen verettömän pinnan alta kajastaakin.



Tämä kaikki on kyllä ihan tyydyttävää sinällään, mutta kovin tasalaatuista, vaikka kaikki osaavasti tehty onkin. Siksi silmää ilahduttavat ja yllättävät varsinkin komeat lennokkikameraotokset (operoijana työryhmän sankareihin kuuluva Henri Kilpinen) sekä muutamat kauniisti käytetyt, sävytetyt arkisto-otokset. Nämä hetket tuovat kokonaisuuteen happea. Musiikkia olisi kuunnellut enemmänkin. Äänisuunnitteluun on muutenkin panostettu.

Tie Tampereelle 1918 on osaava ja hallittu historianselostus, mutta se ei malta karsia tarpeeksi pysyäkseen iskevänä. Siksi suuret kuviot tahtovat hukkua yksityiskohtien alle. Elokuva alkaa siitä, miksi työväestö koki niin suurta turhautumista oloihinsa ja asemaansa, että piti ruveta naapuria lahtaamaan. Jää auki, mikä kapinaliikkeen lopullinen unelma oli. Mihin suuntaan haluttiin lähteä voiton ja koston jälkeen? Se, mikä paratiisi kaikella verenvuodatuksella haluttiin lunastaa jää elokuvan jälkeen keskusteltavaksi.

Siksikin tämän perään oivaksi jatkoksi sopii "punaisten" kohtaloa ja Suomen 1920-lukua valottava Ville Suhosen Ompelijatar.

DocPoint 2018: Ex Libris - amerikkalaiset eivät ole tyhmiä

Frederick Wisemanin Ex Libris: The New York Public Library


Ex Libris, 3h17min., on paperilla tämänvuotisen DocPointin pisin elokuva. Elävässä elämässä se ei silti ole edes yhtä pitkä kuin My Helsinki -kampanjamainos. Jonkun paisunut ego kaipaa puhkaisua, sillä vaatii aikamoista omahyväisyyttä olettaa, että festariyleisö jaksaa ennen odottamaansa elokuvaa katsoa kerta toisensa jälkeen mitäänsanomattoman mainoksen, jolla on pituutta 2 minuuttia ja 5 sekuntia.

Nostan DP18:n pääelokuvaksi mestari Wisemanin kirjastoelokuvan. En sen takia, että se olisi itseoikeutetusti festivaalien ns. paras teos, vaan koska siinä kiteytyy niin paljon siitä, mitä dokumenttielokuvan pitäisi olla: sivistynyt, peloton, jalo, inhimillinen, näkemyksellinen, yhteiskunnallinen, viisas, silmiä avaava. Lisäksi se Wisemanin kautta kytkeytyy dokumenttielokuvan traditioon syvimmällä mahdollisella tavalla.

50-vuotisen uran luonut Frederick Wiseman on 88-vuotias, mutta tekee yhä 3-4-tuntisia elokuvia, joissa hän tutkii ihmistä, ihmisen luomia laitoksia ja näiden kahden välistä suhdetta; instituutiothan koostuvat ihmisistä tarkoituksenaan olla jotain enemmän kuin osiensa summa. Niin ovat muuten Wisemanin elokuvatkin. Wiseman on korkeasti koulutettu älykkö, entinen juristi, joka vasta reilusti yli kolmekymppisenä jätti yliopistouransa siirtyäkseen kommentoimaan ympäröivää maailmaa elokuvan keinoin. Hän aloitti tutkimuksella mielisairaita rikollisia hoitavasta sairaalasta. Legendaarinen Siilipäiden revyy (Titicut Follies, 1967) joutui ennenkuulumattomasti pannaan ja aloitti suuren sananvapauskeskustelun. Siitä lähtien Wiseman on lukeutunut alansa tärkeimpiin. Hän ei kuitenkaan ole koskaan ollut sensaatiohakuinen paljastuselokuvien tekijä, vaan on pyrkinyt tunkeutumaan syvemmälle yhteiskunnan piilorakenteisiin. Eräässä mielessä hän tekee kartoittajan työtä. Kerronnaltaan Wiseman sivuaa direct cinemaa - ja on suuresti siihen vaikuttanut -, mutta ei kuulu siihen samalla tavalla kuin esimerkiksi D. A. Pennebaker. Wiseman on pysytellyt merkityksellisen itsenäisenä ja persoonallisena toimijana.

Silti hänen pitkälle hiottu tyylinsä tavoittelee näennäistä persoonattomuutta. Hän on mestari luomaan objektiivisuuden illuusion. Itse elokuvansa leikkaava Wiseman kuvaa tyypillisesti toista sataa tuntia aineistoa, josta hän kärsivällisesti veistää oman näkemyksensä tapahtumista. Wiseman leikkaa aktiivisesti, mutta ei koskaan haastattele, ei kuvaa ihmistä suoraan edestä, käytä musiikkia tai taustoita kuvaamiaan henkilöitä. Wisemanin elokuvissa katsoja kävelee aina huoneeseen täynnä tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät tiedosta hänen läsnäoloaan. Huomion täytyy silloin kiinnittyä siihen, mitä ihmiset sanovat, miten he sen sanovat ja miten muut siihen reagoivat. Tämä vaatii katsojalta valppautta, vireyttä ja keskittymistä, mutta palkinto on sen arvoinen: kokemus siitä, että minua ei manipuloida, vaan saan itse ja rauhassa muodostaa oman käsitykseni sekä makustella valtavaa tietomäärää, joka rauhallisesti hopealautasella eteeni ojennetaan.

Loputtoman rikas Ex Libris ottaa haltuun kirjaston. Wisemanin hienostuneisuudesta kertoo paljon se, että hän välittää yhden pääsanomansa pelkästään sillä, että vasta elokuvan kolmannella tunnilla nähdään ensimmäisen kerran joku lainaamassa jotain. Kirjasto on 2000-luvulla jotain aivan muuta kuin kirjojen säilytyspaikka. NYPL:ssa järjestetään pyörryttävä määrä keskustelutilaisuuksia, luentoja, lukuhetkiä, tanssi- ja muita kursseja, rekrytointitilaisuuksia jne. Elokuvan keston mittaan alkaakin vaikuttaa siltä, että kirjasto on ottanut hoitaakseen tehtäviä, jotka aiemmin ovat kuuluneet kansanopistoille, työkkärille, päiväkodeille ja yliopistolle. Kaikille avoimena laitoksena kirjasto on sivistyksen ja oppimisen tärkein kivijalka. Kirjastosta on tullut tiedon säilyttäjä, ja se pyrkii yhä aktiivisemmin myös jakamaan sitä. Näin se taistelee tietämättömyyttä ja tyhmistämistä vastaan. Näin se asettuu poikkiteloin yhteiskunnan ylimmän portaan arvojen ja toiveiden kanssa.

Ex Libris onkin täydellistä vastalääkettä Daniel Quinnin lanseeraaman "kulttuuriäidin" pauhuksi yltymään käyvälle kuiskeelle. Amerikkalaiset eivät ole tyhmiä tai henkisesti laiskoja, vaan uteliaita ja tiedonhaluisia. Joka ikinen äänessä oleva artikuloi sanottavansa hämmästyttävällä selkeydellä ja kaunopuheisuudella kirjastonjohtajasta puhepiiriläiseen. (Myöskin jokainen tanssikurssin kasikymppisistä rouvista tanssii paremmin kuin minä.) Wisemanin elokuvissa on vain aniharvoja kuvia, joissa ei näy ihmistä; niinpä Ex Libriksessä kuullaan mahtava kavalkadi puheita ja puheenvuoroja, ja jokainen niistä tuo uuden palan mosaiikkiin. Tämä voisi olla puuduttavaa, mutta Ex Libris ei ole puuduttava, se on vain pitkä. Eikä pituus ole muuta kuin aikaa. Tässä tapauksessa hyvin käytettyä aikaa.

Ex Libriksen näyttämä amerikkalaisten esiintymiskyky kytkeytyy varmasti ko. kulttuuriin. Amerikkalaisia ei kasvateta ujoiksi, ja he saavat jo vauvasta asti mallia medialta, miten esiintyä muiden edessä. Wisemanin teosta voi tarkastella myös tutkielmana puhetaidosta ja sen eri ilmenemismuodoista. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että Ex Libris näyttää Yhdysvalloista vain pienen siivun; näkökulma ansaitsee silti nousta esiin Fox Newsin propagandan alta, ja on elintärkeää, että se nousee.

Ex Libristä katsoessa kokee järkyttyneenä, että ei tiedä edes kirjastosta mitään, vaikka olen joskus ollut sellaisessa töissäkin. Wiseman paljastaa kulissien takaa sen valtavan näkymättömän työn, mitä puolentoista Suomen kokoista väestöä palveleva NYPL tekee tiedon ja kulttuurin säilyttämiseksi. Arkistointi vaatii sinnikkyyttä ja ammattitaitoa. Hypnoottinen on kohtaus studiossa, missä nauhoitetaan äänikirjaa. Virheettömästi lausuvan lukijan ja hänen äänittäjänsä pikkutarkkaa professionaalisuutta seuraa kuin suggeroivinta draamaa. Äänihuoneen lampun päästämä pienen pieni niksahduskaan ei saa päästä nauhalle.

Elokuvan tärkein kulissien takainen juonne liittyy rahoitukseen, joka järjestyy eri lailla kuin Suomessa. Liki puolet NYPL:n budjetista koostuu filantropistien lahjoituksista. Se on meikäläisestä näkökulmasta erikoinen järjestelmä, ja Wiseman avaa sitäkin ajatuksia herättävästi.

Wisemanin omat painotukset näkyvät alusta lähtien. Elokuva alkaa Richard Dawkinsin haastattelutuokiolla, missä teema tiedon merkityksestä ihmiskunnan majakkana astetaan kivijalaksi. Wiseman ei kuitenkaan käy uskontoa vastaan, vaan jatkaa toiseen suuntaan: rasismiin. Toistuvasti Ex Libris kuvaa vähemmistöjä, etenkin afrikanamerikkalaisia, keskustelemassa kirjastossa siitä, miten virallinen historiankirjoitus vaikuttaa heidän jokapäiväiseen arkeensa. Samalla elokuva osoittaa kirjaston valtavan merkityksen yhteisöjen luojana ja ylläpitäjänä. Kuten NYPL:n johtaja ilmoittaa vakaumuksenaan, kirjasto on aidosti demokraattinen, kaikille avoin laitos.

Vaikka onkin viime vuoden tärkeimpiä elokuvia, ei Ex Libris ehkä muotonsa puolesta nouse aivan Wisemanin huipputöiden joukkoon. Koska Wiseman vaatii katsojaltaan poikkeuksellista huomiokykyä, kiinnittyy huomio yksityiskohtiin, jotka käyvät häiritseviksi. Tällaisiin lukeutuu kameramiehen kömpelyys esimerkiksi fokusta kesken otoksen tarkentaessaan tai rajausta muuttaessaan. Digitaaliseen tallentamiseen katoaa jälleen jotain olennaisen vitaalia maailmasta. Wisemanin varhaisemmat teokset väreilivät tavalla, jolla kuva Ex Libriksessä ei väreile.

Vaikka Ex Libris saattaa tuntua pituudessaan ja skaalassaan isolta elokuvalta, on Frederick Wisemanin visio vielä valtavampi. Kirjastoelokuva on vain yksi luku elämäntyössä, jonka kokonaiskuva hahmottuu toisiaan tukevista osista. Frederick Wiseman on käynyt säntillisesti läpi lähes koko yhdysvaltalaisen yhteiskuntarakenteen tavalla mihin kukaan toinen dokumentaristi ei ole pystynyt. Se on juuri sellainen aarre, jonka säilyttämiseksi jälkipolville kirjasto on luotu.

DocPoint 2018: Ovia Kamtsatkasta Serbiaan

Irina Zhuravlevan ja Vladislav Grishinin Kamchatka Bears, Life Begins (Kamtsatkan karhut, elämä alkaa)
Mila Turajlićin Druga strana svega ("Kaiken toinen puoli")



Festariviikkoon mahtui sentään yksi luontodokumenttikin. Kamtsatkan karhut on DocPointille komea kaappaus, sillä elokuva sai siellä maailmanensi-iltansa. Perussympaattinen seurantadokumentti näyttää 7 kuukauden ajan, mutta vain 52 minuuttia yhtä ruskeakarhuperhettä. Kamtsatka sijaitsee meistä katsottuna kaukana perä-Siperiassa - se on juuri sitä seutua, jota Sarah Palin jatkuvasti kiikaroi terassiltaan. Venäläisdokumentin hellyttävät päähenkilöt pysyvät kyllä suojassa Amerikan tädin haukankatseelta.

Kamtsatkassa karhut pysyvät ihan periaatteesta suojassa kaikkien ihmisten katseelta, sillä heidän elinympäristönsä on suojeltu. Venäläiskaksikon elokuvan suurin arvo on yksinkertaisesti tämän maailmankolkan ja näiden eläinten tallentamisessa jälkipolville. Muuten sen elokuvalliset ansiot jäävät väiteltäviksi.

Kamtsatkan karhut haluaa vimmatusti olla (mielellään henkeäsalpaavan) kaunis, mutta se on pikemminkin vain nätti; nätti samalla tavalla kuin National Geographicin luonto-ohjelmat tai Enyan levy. Superterävä, jälkikäsitelty HD-kuva siivoaa luonnosta pois kaaoksen ja virheet idealisoiden usein raa'at olosuhteet kuvakirjamaiseksi epäaitoudeksi. Pehmeä ambient-musiikki tuudittelee loputkin katsojat paksuin viltein vuorattuun kehtoon, jonne eivät yllä hallin haukku, metsämiehen pyssy eikä kognitiivinen dissonanssi. Mutta onhan nallet söpöi.



Toista maata on serbialaisen Mila Turajlićin "Kaiken toinen puoli". Se voitti pääpalkinnon IDFAssa - "dokkari-Cannesissa" - ja syyn voi ymmärtää. Turajlićin äiti on maan poliittisia johtohahmoja vielä nytkin, valokeilasta pois astuttuaan. Hänen kauttaan ohjaaja luo selkeän ja tarkkanäköisen katsauksen Jugoslavian sotaan ja Slobodan Milosevićin ajan kaoottiseen Serbiaan. Maan poliittisen elämän keskiössä yli sata vuotta elänyt Turajlićin suku edustaa rauhan puolesta puhuvaa vasemmistoidealismia, jolle maan lähihistorian ja nykyhetken todellisuus on niin kova pala, että elokuvassa puhutaan toistuvasti muille maille muuttamisesta.

Tyttären ohjaus ei ole millään lailla visionääristä, mutta se on jäntevää, hienosti keskustelevaa ja älykästä dokumenttielokuvaa. Ja henkilökohtaista. Ohjaaja pysyy kaiken aikaa lähellä kohdettaan, eli perhettään: se mikä tapahtuu paksunahkaiselle äidille, koskettaa tytärtäkin. Usein se on kipeää. Humanismi joutuu jostain syystä perustelemaan itsensä kovan linjan nationalisteille, jotka täysin absurdisti vetävät äidin oikeuteen syyttäen tätä "maanpetoksellisuudesta". Pääministeriksi nousee 48 %:n kannatuksella Milosevićin entinen tiedotusministeri. Maan syviä rivejä on vaikea ymmärtää. Dokumentti valottaa syitä tähän.

"Kaiken toinen puoli" ei aiheestaan huolimatta ole ahdistava tai dramaattinen. Mila Turajlićin kerronta on maanläheistä ja naturalistista. Yksi tarinan päähenkilöistä on perheen koti. Teos kiertyy keskeisen symbolinsa ympärille: oveen, joka on pysynyt lukittuna aina toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen kommunistisen vallankumouksen jälkeen, muistutuksena siitä, miten helppoa on ummistaa silmänsä historialta.

DocPoint 2018: All Hail Michael Bambihill

Giovanni Totaron Buon inverno ("Hyvää talvea")
Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri
(Véréna Paravelin ja Luvien Castaing-Taylorin Caniba)

Onko festivaalien huonoin elokuva löytynyt? Ranskalaisen ohjaajakaksikon muotokuva japanilaisesta kannibaalista, Caniba, on poikkeuksellisen epäonnistunut. Pyrkimystä persoonalliseen, katsojan haastavaan muotoon löytyy, se vain on matkan varrella muuttunut sietämättömän teennäiseksi ja tärkeileväksi kvasi-provoiluksi, jonka loputtoman pitkät haahuiluotokset kumisevat tyhjyyttään kertomatta edes metaforan tasolla mistään mitään. Jätin ne muiden kiusana kankaalla lillumaan puolivälin tienoilla.



Täysin onnistunut ei ole palermolaista rantaparatiisia leppoisasti kuvaava "Hyvää talveakaan". Silmää miellyttävästi kuvattu "Hyvää talvea" on kuin postikortti. Sitä on kiva katsella, mutta kääntöpuolelta ei löydy oikein minkäänlaista pointtia tai punaista lankaa. Nuoren ohjaajan kokemattomuus loistaa silkoisen pinnan alta siinä, miten hän ei osaa kertoa rantalomaa viettävistä italialaisista mitään ihonalaista. Ehkä pyrkimyksenä oli tehdä satiiria Ulrich Seidlin tyyliin, mutta siihen eivät rahkeet vielä riitä.

DocPointin kunniavieras on Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saaja Mika Kaurismäki. Parin vaisun vastaanoton saaneen fiktion jälkeen Mika on työstänyt Ryhmäteatterissa jotain selvästi pirteämpää. DocPointin kunnianosoituksesta silmin nähden otettu auteur painoi vielä aivan maailmanensi-illan aattona pitkää päivää saadakseen projektin festivaaliyleisön silmien eteen.



Lopputulos herättää kysymyksiäkin, mutta on vastaanpanemattomasti nautittava, viihdyttävä ja hauska Ryhmiksen 50-vuotisjuhlaelokuva. Dokumentti lähtee välittömästi täydellä höyryllä liikkeelle eikä energia missään vaiheessa hyydy. Ensi-iltayleisö kiittikin useaan otteeseen elokuvan notkeaa leikkausta ja hyvästä syystä. Kaurismäki on koko uransa tehnyt läheistä yhteistyötä Ryhmäteatterin näyttelijöiden kanssa ja on projektille ihanteellinen ohjaaja, jonka seurassa haastatellut rentoutuvat. Siitä syntyy ääneen naurattavia muisteloja ja anekdootteja Karien Heiskasen ja Väänäsen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Vesa Vierikon, Arto af Hällströmin, Martti Suosalon, Mika Myllyahon, Esa Leskisen, Juha Kukkosen ja monien muiden kanssa.

Edellä mainitussa listassa saattaa jokin pistää silmään. Kyllä, Ryhmäteatterissa puhutetaan naisiakin, mutta dokumentti on selvästi miespainotteinen. Varsinkin saa siitä sen kuvan, että Ryhmäteatterin veturina on aina toiminut karsimaattinen miestähti tai -ohjaaja. Leena Uotila, Ulla Tapaninen ja erityisen tärkeä Raila Leppäkoski, muiden ohessa, jäävät kyllä sivulehtereille. Sitä, missä määrin oikeutettua tämä on, en ole pätevä arvioimaan. Mutta se, että vene on tällä tavalla kallellaan kielii Ryhmäteatterin tietystä pinnallisuudesta. Kaurismäki käy komealla laukalla läpi Suomen vanhimman vapaan teatterin kronologiaa, mutta persoonalliset kysymykset jäävät kysymättä. Henkilökemiallisiin kitkoihin korkeintaan viitataan diskreetisti, mutta kulissit eivät sitttenkään aukene yleisölle. Missä on draama, missä riidat? Missä ovat näin tiiviiseen yhteisöön kuuluvat yhden yön harha-askeleet ja harkkojen raivokohtaukset, jotka laannuttuaan ovat vahvistaneet yhteishenkeä? Missä hiki?

Poissaolollaan loistavat myös vertailut muihin vapaisiin teattereihin ja siihen, mitä niissä tehtiin eri lailla, sekä yleisön näkökulma. Edes arkistomateriaalissa ei nähdä aikalaiskommentteja välittömästi jonkin Ryhmiksen päänavauksen jälkimainingeissa. Ja vaikka Ryhmistä vihanneesta Jukka Kajavasta puhutaankin, puuttuu kuvasta oikea (itse)kritiikki. Vieläpä Ryhmiksen modus operandia status quon haastajana olisi voinut syventää, vaikka reaktio pinttyneisyyksiin ja muutoshalu käyvätkin selväksi.

Ryhmäteatteri tuntuukin kaikessa yleisöystävällisyydessään tehdyn erityisesti Ryhmäteatterin faneille. Ne, joilla ei ole ollut onnea nähdä koskaan Ryhmistä tosi toimissa lavalla, saavatkin syyttää itseään. Koskaan ei silti ole myöhäistä. Ryhmäteatteri on edelleen voimissaan, ja Mika Kaurismäen historiikki sopii sekä vasta-alkajille että edistyneille. Maagiset loppukuvat Muodonmuutoksesta jättävät elokuvista poistuvalle teatterikuumeen.

DocPoint 2018: Festareiden "dat film"?

Theo Anthonyn Rat Film


"There has never been a rat problem in Baltimore. There was always a human problem."

Tämä elokuva ei oikeasti kerro rotista, vaan se kertoo ihmisistä. Tämän se tekee tavalla, joka kertaheitolla nostaa Theo Anthonyn tuntemattomuudesta kiinnostavien uusien amerikkalaisdokumentaristien kärkijoukkoon.

Anthony ymmärtää dokkarin tekemisestä paljon. Sen, että dokun tekeminen ei ole vain kameran napsauttamista päälle ja ympäristön kuvaamista ilman näyttelijöitä; sen, että dokumenttielokuvan voi suunnitella yhtä huolellisesti kuin fiktionkin; ja sen, että dokkari taipuu omaa persoonaa myötäilevään hahmoon.

Anthonyn aihe on Baltimore, kaupunkina Helsingin kokoinen, metropolina kaksi kertaa isompi perinteikäs satamakaupunki. Tänne sijoittuvat kaikki John Watersin elokuvat, ja Waters epäilemättä osaisi arvostaa Anthonyn visionääristä teosta. Kaiketi tuo amerikkalaisen vaihtoehtoelokuvan suuri originelli arvostaa rottiakin.

Rat Film on läpeensä sosiologinen elokuva. Anthonyn perusoivallus on rinnastaa rottayhdyskunta ja ihmisyhdyskunta toisiinsa elokuvan keinoin. Tämän hän tekee usein nerokkaalla tavalla. Se, että nämä neronleimaukset nousevat esiin siellä täällä, tekee ironisesti elokuvasta hieman epätasaisen. Joka tapauksessa, tässä meillä on silmiemme edessä dokumentti, joka tempaa katsojan mukaansa puhtaan elokuvallisesti. Errol Morrisin varhaisista töistä vaikutteita saanut Rat Film käyttää geometrisia kompositioita yhdessä direct cinema -ilmaisun kanssa limittäen mukaan asiakirjoja ja jopa tietokonepeligrafiikkaa viedäkseen sanomansa perille. Ääniraidan valtaa kliininen, lähes robottimainen naisääni, joka sitoo elokuvan lukuisat langat yhteen. Mistä siis on kyse?

Rattus norvegicus, isorotta, on elokuvassa kuvattujen intohimo. Sitä metsästetään (pesäpallomailoin, itse tehdyin kiväärein ja virvelein!), myrkytetään ja hellitään lemmikkinä. Sympaattisen tuholaishävittäjän asiakkaille rotta on ongelma, mutta rotta paljastuukin ongelmaksi, joka peittää isomman ongelman. Anthony esittää vakuuttavan teesin, että rottainfestaatio vaikuttaa lähinnä köyhimmissä kaupunginosissa. Nämä kaupunginosien väliset erot on tietoisesti suunniteltu vuosikymmeniä sitten valkoisten miesten toimesta.

Rat Film on elokuva luokkayhteiskunnasta, missä yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Kaikki Anthonyn kuvaamat ihmiset kurjina säilytetyissä naapurustoissa ovat kouluttamattomia ja tyhmiä. Silmiinpistävää on rajoittunut sanavarasto ja mielikuvituksen puute. Poikkeuksen muodostaa yhdistävänä tekijänä joviaali myrkyttäjä, joka tietää elämästä enemmän kuin antaa alkuun ymmärtää. Anthonyn pinnan alainen väite on, että joku haluaa pitää nämä ihmiset tyhminä omien etujensa tähden.

Suggeroiva Rat Film kaivaa historiasta päivänvaloon rottatutkimuksia, joissa sosiologit ovat tutkineet ihmispopulaation hallintaa ja ihmisten käyttäytymistä rajatuissa olosuhteissa. Rotat, älykkäät ja valppaat jyrsijät, tulivat hulluiksi. Baltimoressa tehdään ällistyttävä määrä murhia. Asukaslukuun suhteutettuna neljä kertaa enemmän kuin "murhapääkaupunki" Chicagossa. Anthony vieraileekin toteavine kameroineen baltimorelaisessa laitoksessa, jossa moderni rikospaikkatutkinta syntyi. Kun kaupungin suuri poika, veteraaniohjaaja Barry Levinson lähti luomaan tv-klassikkoa, hän pisti nimeksi Homicide.

Helsingissä tehtiin vuonna 2015 murhia 7 kappaletta. Samana vuonna Baltimoressa niitä tehtiin eniten kaupungin historiassa. Murhia kertyi kalenterivuodessa 344. Näistä uhreista 321 oli mustaihoisia.

Rottia vastaan on taisteltu Baltimoressa kaikin keinoin, kaikissa yhteiskuntaluokissa vuosikymmeniä. Ne eivät ole hävinneet minnekään. Vika ei ole keinoissa, vaan järjestelmässä. Oiretta on turha hoitaa silloin, kun sairaudesta ei edes puhuta.

Rat Film puhuu. Mahtava elokuva.

DocPoint 2018: Sellaista elämä on

Shevaun Mizrahin Distant Constellation ("Etäinen tähtikuvio")


Vain parikymmentä sielua oli kerääntyneenä lunta pyryttävänä päivänä Kiasman teatteriin yhteen festivaalin sydämellisimmistä näytöksistä. Ei levottomuutta, ei kahinaa, ei rapinaa; vain vilpitöntä kiinnostuneisuutta muutamaa turkkilaista vanhainkodin asukkia kohtaan. Yleisön antaessa hänelle mahdollisuuden, elokuvantekijä pystyi tässä keskittyneessä, aidosti uteliaassa ilmapiirissä luomaan siltoja kahden toisilleen etäisen maan ihmisten välille elokuvan välityksellä. Ilman spektaakkelia, ilman draamaa, samalla tavalla kuin elämässä ihmiset esitellään toisilleen.

Turkkilaisella dokumenttielokuvalla menee tällä hetkellä hyvin. Vuosi sitten DocPointin kohokohtien joukkoon nousi istanbulilaisia kissoja kuvaava, totaalisen ihana Kedi. Mistä johtuukaan, että poliittisesti pakkopaitaisimmissa maissa syntyvät tämän hetken inhimillisimmät elokuvat? Amerikanturkkilaisen valokuvaajan Shevaun Mizrahin ensimmäinen pitkä elokuva on kaikessa sympaattisessa vaatimattomuudessaankin pelkkää sydäntä ja pyrkimystä päästä likelle ihmistä.

Loistavaa otsikkoa kantava "Etäinen tähtikuvio" käsittelee aikaa, sitä miten se kuluu ja miten se kuluttaa. Istanbulilaisessa vanhainkodissa aika tuntuu pysähtyneen ja silti sen jättämät jäljet näkyvät Mizrahin kuvaamissa ihmisissä. Sen paremmin asukkailla kuin ohjaajallakaan ei ole kiire. Kaikki kulkevat samaa vauhtia saman ajan kyytiläisinä. Tapaamme ottomaanien suorittaman armenialaisten kansanmurhan silminnäkijän - "Etäinen tähtikuvio" kertoo myös Kronoksen veljestä, Historiasta. Vaikuttava, huolellisesti veistetyin lausein puhuva 100-vuotias rouva torkahtelee kesken jutun, hitaasti kuin robotti, jonka akku hyytyy. Merkillistä, miten inhimillisiltä me vaikutamme muistuttaessamme konetta... Kuten runoilija Różewicz sanoo, tämäkin vanhus on arvokkaampi kuin kaikki ihmisen tekemät esineet. Ihmiselämä on mittaamattoman arvokas. Sen arvo on ääretön. Siksi kaksi elämää ei ole arvokkaampi kuin yksi eikä kukaan voi laittaa kenenkään puolesta hintalappua ihmishengelle.

Toisaalla kaksi ystävystä on keksinyt juttutuvan laitoksen hissistä. Sinne rauhaansa piiloutuneina he huristavat kerroksesta 3 kerrokseen -1, ylös-alas, ylös-alas. Ja juttu luistaa. Henkesi haiskahtaa, ystävä hyvä, ottaisit eucalyptus-pastillin. Unohtui huoneeseen. Niin, niin... Keittiön hölmöläinen nimesi lintunsa Yolandaksi. Mikä nimi! Hississä sopii jutella kenenkään kuulematta. Kuten aika, hissikin liikkuu, mutta ei vie minnekään. Sellaista on elämä, sanoo hän, jonka henki ei haise.

Talon viereen rakennetaan toista, valtavaa. Mizrahi nappaa kamerallaan kiinni nuoresta rakennusmiehestä, joka on vasta vanhainkotiin johtavan tiensä alussa ja koittaa imeä kaiken vanhemman kollegan elämänohjeista.

Resignoituminen ei ole vallannut vielä aivan kaikkea. Vallankumouksellisuus yllättää päätään pilkistäen siellä täällä. Kaksi toverusta puhkeavat Marseljeesiin, toisaalla konkaripianisti pauhuttaa ilmoille Chopinin Vallankumousetydin. Nykyaika ei ole vielä voittanut eikä muutoksen liekki sammunut. Kuten eivät etäisten taivaankuvioiden tähdetkään.

Mizrahi omistaa elokuvansa sen valmistumisen aikana pois nukkuneille. Heitä on neljä.

DocPoint 2018: Phie Ambo

Phie Ambon Mechanical Love
ja Äiti Maan antimet (Så meget godt i vente)


Tanskalainen Phie Ambo (s. 1973) vierailee Helsingissä DocPointin päävieraana, pienen retrospektiivin esitellen.

Dokumentaristina Ambo on aito elokuvantekijä, ja sellaisena sukua hienoimmille suomalaisille naiskollegoilleen. Hänen tuotantoaan voisi katsoa rinta rinnan esimerkiksi Katja Gauriloffin, Kiti Luostarisen tai Pirjo Honkasalon ohjausten kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ambolla riittäisi yllin kyllin persoonallisuutta. Siitähän oikeat elokuvantekijät on tehty.

Hauskan ristiriitaisesti Japanissa, Saksassa ja Tanskassa kuvattu Mechanical Love (2007) kertookin persoonattomuudesta. Tai epäpersoonasta: Mechanical Loven aihe on robotiikka.

Professori Hiroshi Ishiguro rakentaa geminoideja, mahdollisimman täydellisesti ihmistä ulkonäöltään ja liikkeiltään imitoivia robotteja. Hänen silmäteränsä on assosiaatioita kreikkalaiseen tarustoon avaava kopio omasta itsestään. Voiko alakouluikäinen tytär samastua robottiin kuin isäänsä? Varsinkin kun professorin itsensä persoonallisuus tuntuu hiljalleen kadottavan inhimillisimmät piirteensä.


Mechanical Love ei oikeasti kerro roboteista, vaan se on elokuva ihmisistä. Samaan aikaan, kun japanilaisprofessori yrittää ratkaista luonnollisen hymyn ongelmaa, saksalaisessa vanhainkodissa hurmaava rouva löytää lohdun yksinäisyyteensä paijaamalla myös Japanissa kehitettyä robottikuuttia. Lempeästi Ambo ohjaa katsojaa kysymään, miksi laitokseen muilutettu rouva joutuu etsimään seuraa tekoälynukesta - ja toisaalta, mitä pahaa siinä on? Rouvalle kelpaa kyllä. Samalla ajaudutaan suurempienkin kysymysten äärelle: mitkä lopulta ovat ne taustatekijät - tiedostamattomat tai tiedostetut - jotka herättävät ihmisessä intohimon robotiikkaan?

Viisaasti Ambo välttää syöttämästä valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Samalla tästä tasapainoisin kuvin (Orionissa esitettiin poikkeuksellisen huonolaatuinen digitaalinen kopio...n kopion kopio...) etenevästä, tarkkaan kontrolloidusta elokuvasta tuntuvat ironisesti puuttuvan ratkaisevat sydämenlyönnit, jotka jäisivät elämään katsojassa jälkeenpäin. Mene tiedä miksi. Joka tapauksessa, elokuvan ansioihin kuuluu edelleen aliarvostetun, kymmentä tuomaskantelista vastaavan Sanna Salmenkallion täydellisesti natsaava musiikki.

Festivaalin viidestä elokuvasta jo kaksi on kertonut lehmistä. Näistä vuonna 2014 valmistunut "Niin paljon hyvää edessä" saattaa olla Phie Ambon pääteos. Ainakin se on hänen katsotuimpansa. Ja kovin hyvä elokuva onkin.

Ambon lehmäelokuva on täydellinen vastakohta ja täydellistä vastalääkettä Andreas Pichlerin luotaantyöntävälle maitoleffalle. Siinä missä Pichler saarnaa, Ambo ottaa katsojaa pehmeästi kädestä ja kuljettaa mukanaan. Tämän hän tekee tietysti kuvan kautta, koska tämä on elokuvaa.


Todella kaunis, todella inhimillinen, todella lehmäillinen Äiti Maan antimet paneutuu (sanan painokkaimmassa mielessä) Niels Stokholmin (s. 1933) elämäntyöhön Tanskan ensimmäisenä biodynaamisena farmarina. Ambo vietti 2½ vuotta Stokholmin tilalla, minkä ansiosta elokuva on aihettaan harvinaisen syvästi ymmärtävä. Vuodesta 1975 maatilaansa luonnonmukaisesti ja luonnon ehdoilla hoitanut lehmipoika osoittaa Ambon elokuvassa monien esimerkkien kautta, mitä tehotuotanto on ymmärtänyt väärin (kaiken) ja mitä olemme unohtaneet karjankasvatuksen historiasta (valtaosan). Luutuneet käsitykset teholannoitteiden ihanuudesta ja karjankäsittelyn standardeista näytetään käytännössä harhoiksi. Tärkein Stokholmin opetuksista on sen ymmärtäminen, miten tärkeää on rakastaa eläimiä, jotka meidät ruokkivat. Stokholm ottaa kaikessa tekemisessään huomioon lehmän näkökulman. Tämä tuottaa ihmisravinnoksi parempaa lihaa, parempaa juustoa, parempaa oloa.

Ne lehmät, ne ruokitaan ruoholla ja heinällä eikä sademetsiä hävittävällä soijalla. Kun lehmä ryyppää, se kittaa vettä 50-70 litraa, mikä riittää pidemmäksikin aikaa. Ja sen veden lehmä muuttaa neljässä vatsassaan ruohon kanssa maidoksi. Käy myös ilmi, että lehmän sarvilla, jotka huolettomasti pätkäistään tieltä pois, onkin tarkoituksensa lehmän ruokahalun säätelemisessä. Kyllä ihminen on tyhmä. Kun lehmän ruokailusta on huolehdittu, voi lehmä pitää huolta ihmisen ruokailusta: Stokholmin tilan tärkein yhteistyökumppani on noin vaan vaatimattomasti kööpenhaminalainen kolmen Michelin-tähden ravintola Noma, maailman parhaaksi valittu.

Tässäkin elokuvassa Phie Ambo panostaa musiikkiin: sen on säveltänyt islantilainen huippu Jóhann Jóhannsson. Foley-äänistä vastaa Heikki Kossi.

Kun Äiti Maan antimet tuli levitykseen Tanskassa, se teki valtiomiestason vaikutuksen ja oli osaltaan saamassa aikaan isoa muutosta kestävään kehitykseen pohjaavan maatalouden tukemisessa. Iloa kesti puolisen vuotta, kunnes tanskalaiset äänestivät oikein, ja uusi hallitus palautti vanhat linjaukset kyseenalaiseen kunniaan. Niels Stokholmia se ei pysäyttänyt.