Kun hallitus meinasi leikata elokuvan pois Suomesta

Syksyllä 2025 suomalainen elokuva oli yhtäkkiä vaarassa kadota.

Paniikkitilassa toimiva orpo hallitus ilmoitti suunnittelevansa 7–8 miljoonan euron leikkauksia Suomen elokuvasäätiön rahoitukseen — siis kolmannesta koko kotimaisen elokuvan elinehdoista. Paperilla kyse oli merkantilistisesta “säästöstä”, mutta todellisuudessa sen seurauksena olisi ollut kulttuurinen romahdus.

Jos leikkaus olisi toteutunut, se ei olisi tarkoittanut vain vähemmän ensi-iltoja, vaan koko elokuvan ekosysteemin hajoamista: tuotannot olisivat pysähtyneet, levitys hiljennyt ja elokuvateatterit ympäri maan jääneet ilman kotimaista ohjelmistoa.

Sillä elokuvan kulttuuri ei elä Excelissä vaan siellä, missä valkokangas syttyy.

Säästö joka olisi maksanut identiteetin

Elokuvan rahoitus ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on sijoitus, joka tuottaa itsensä takaisin korkojen kera, kuten Suomen Elokuvasäätiö totesi. Jokainen tuotanto työllistää satoja ihmisiä ja jokainen elokuva rakentaa sitä tarinallista kuvastoa, jossa tämä maa näkee itsensä.

Kun rahoitus katoaa, katoaa myös rytmi: käsikirjoitukset jäävät pöydille, kuvaukset peruuntuvat ja ensi-iltojen kalenteri tyhjenee.

Ilman näitä lenkkejä ei synny mitään, mitä levittää, esittää tai juhlia. Elokuva-alan rahoittaminen on sijoitus myös kansalliseen muistiin.

Elokuvateatteri Niagara - valkokangas joka palaa vielä käsin sytytettynä

Tampereen sydämessä sijaitseva Elokuvateatteri Niagara on enemmän kuin teatteri. Se on yhteisö, olohuone ja todistus siitä, että elokuva on yhä jotain muuta kuin algoritmien ohjaamaa sisältöä.

Niagara elää kotimaisista ja eurooppalaisista elokuvista, dokumenteista ja riippumattomista teoksista — niistä, joita isommat teatterit eivät uskalla näyttää.

Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, juuri tällaiset paikat olisivat hiljentyneet ensimmäisenä. Kotimaisten elokuvien määrä olisi romahtanut, ja monimuotoinen ohjelmisto olisi kuihtunut pois. Niagara ei ole Tampereella vain sali salien joukossa, vaan se valo, joka pitää suomalaisen elokuvan näkyvänä keskellä kaupallista pimeyttä. 

Pirkanmaan elokuvakeskus - elokuvan hermokeskus

Niagaran taustalla toimii Pirkanmaan elokuvakeskus (PEK), joka on yksi suomalaisen elokuvakulttuurin hiljaisista tukipilareista.

PEK levittää elokuvia, tuo niitä kouluihin ja yhteisöihin, järjestää koulutuksia ja yleisötyötä sekä toimii kulttuurisen elokuvan ja yleisön välisenä sillanrakentajana.

Ilman sitä moni elokuva ei koskaan löytäisi tietään valkokankaalle.

Parikymmentä vuotta sitten Pirkanmaan alueella oli vielä lähes 20 elokuvateatteria eri kunnissa. Vuosien varrella määrä on vähentynyt, ja tällä hetkellä niitä toimii enää kymmenen. Tilanne voisi olla vielä synkempi, ellei Suomen Elokuvasäätiö olisi laitehankinta-avustuksilla auttanut teattereita digiaikaan — tuo tuki pelasti koko maassa useiden kymmenien kuntien ainoan kulttuuritilan, myös Pirkanmaalla.

Teatterit ovat juuri ja juuri toipuneet koronaviruspandemian aiheuttamasta katastrofista, kun hallituksen leikkauslista tuli julki. Toteutuessaan se olisi johtanut kymmenien teattereiden konkursseihin ympäri Suomea – myös Pirkanmaalla.

Pirkanmaalla kotimainen elokuva on monien paikkakuntien elinehto:

Parkanossa 77 %, Ikaalisissa 75 %, Kangasalla 74 %, Kuhmoisissa 73 %, Sastamalassa 63 %, Virroilla 58 %, Toijalassa 55 % ja Valkeakoskella 54 % kaikista pääsylipuista myydään kotimaisiin elokuviin.

Jos tuotantotukea olisi leikattu 30–50 %, tarjonta olisi voinut puolittua ja moni pieni teatteri olisi ajautunut kriisiin, josta ei enää nousta.

PEK toimii myös levitysyhtiönä yli sadalle elokuvalle. Sen levityselokuvat ovat voittaneet viimeisten 15 vuoden aikana 13 Jussi-palkintoa, ja sen työllistävä vaikutus on huomattava – vuosittain 13–16 henkilöä.

Jos tuotantoa ei ole, ei ole mitään levitettävääkään. Leikkausten myötä vaaraan joutuisivat paitsi työpaikat myös koko alueellinen elokuvaverkosto.

Lisäksi vaikutukset ulottuisivat Film Tampereen ympärille muodostuneeseen elinkeinoverkostoon. Tuotantoyhtiöiden vaikeudet tarkoittaisivat miljoonien eurojen menetyksiä alueen majoitus-, ravintola-, kuljetus- ja alihankintapalveluille.

Elokuva on taidetta, mutta myös aluetaloutta.

PEK on ollut vuosikymmenten ajan läheisessä yhteistyössä Tampere Film Festivalin kanssa – vuosittain järjestettävän kansainvälisen lyhytelokuvafestivaalin, joka tuo Tampereelle tekijöitä, kriitikoita ja katsojia ympäri maailmaa. Festivaali on yksi maailman vanhimmista ja arvostetuimmista lyhytelokuvatapahtumista, ja sen näytöksiä esitetään vuosittain myös Niagarassa.

Jos hallituksen leikkaukset olisivat toteutuneet, niiden vaikutukset olisivat ulottuneet tännekin. Vähemmän tuotantoja tarkoittaisi vähemmän levitettävää, vähemmän ohjelmistoa ja lopulta hiljaisempia saleja – myös festivaaleilla, joissa uudet äänet yleensä syntyvät.

Elokuvakerho Monroe - perinne elää

Tamperelaisen elokuvakulttuurin juuret ulottuvat 1960-luvulle, aikaan jolloin elokuvasta tuli yhteisöllinen taidemuoto.

Elokuvakerhomme Monroe, perustettu vuonna 1968, oli yksi niistä, joiden aktivismi loi perustan tälle kaikelle. Monroen kaltaiset kerhot – kuten Solaris ja Prisma – halusivat näyttää elokuvia, joita muualla ei nähty, ja niistä kasvoi maan suurin elokuvakerholiike, joka synnytti myös Pirkanmaan elokuvakeskuksen 1980-luvun alussa.

Monroe on yhä aktiivinen ja järjestää näytöksiä, keskusteluja ja teemoitettuja kausia, kuten “Kauhun kuukausi”, jotka pitävät elokuvan elävänä siellä, minne kaupallisuus ei iske.

Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, ne olisivat halvaannuttaneet myös nämä ruohonjuuritason yhteisöt, joilla ei ole varaa “selvitä välivuosia”.

Kun rahoitusketju katkeaa ylhäältä, sen tärähdys tuntuu aina alhaalla asti. 

KAVI jäähyllä?

Mutta tosiasiassa hallituksen toimet eivät ole vasta uhka elokuvakulttuurille – ne ovat jo heikentäneet sen rakenteita. Esimerkiksi Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI), joka vastaa suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämisestä ja filmien restauroinnista, on joutunut keskelle organisaatiomuutosta, jossa sen toimintoja yhdistetään Taiteen edistämiskeskuksen kanssa uudeksi virastoksi.

KAVI ilmoitti syksyllä 2025, että sen alueelliset arkistosarjat jäävät tauolle kevääseen 2026.

Tämä tarkoittaa, ettei ensi keväänä järjestetä lainkaan KAVIn arkistonäytöksiä — ei Helsingissä, ei Tampereella, ei missään Suomessa.

Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin yleisö ei pääse näkemään kansallisarkiston aarteita valkokankaalla.

Vaikka tauon taustalla on hallinnollinen uudistus, se paljastaa karusti, kuinka hauras elokuvaperinnön säilyttämisen järjestelmä on. KAVI ei ole vain arkisto – se on kansallinen muisti, jonka varaan rakentuu käsitys suomalaisesta elokuvasta ylipäätään. Kun elokuva-arkistomme toiminta keskeytyy, katoaa hetkeksi yhteys menneisyyteen – ja samalla osa tulevaisuutta. Jos edes vanhoja elokuvia ei enää näe kankaalla, mitä toivoa on uusilla? 

Elokuvataide - kansalainen epäilyksen alaisena

Ehkä pelottavinta koko keskustelussa ei ollut raha, vaan se sävy, joka alkoi hiipiä mukaan: ajatus, että taiteen tukeminen on epäilyttävää, että elokuvan rahoitus on “ideologista”, ellei se palvele jotakin hyväksyttyä päämäärää.

Se on vaarallinen tie. Historiaa tuntevat tietävät millaisissa yhteiskunnissa taiteeseen suhtaudutaan yksinomaan ideologisena aseena.

Sillä elokuva ei ole vain moraalinen peili tai yhteiskunnan dokumentti. Se on myös hauskanpitoa, hulluutta ja yhteistä unta — paikka, jossa voi nauraa, itkeä, paeta ja palata. Taide ei ole olemassa miellyttääkseen vallanpitäjiä, vaan muistuttaakseen meitä siitä, että elämä on muutakin kuin hyötysuhteita ja säästöjä. Ja jos alamme mitata kulttuurin arvoa sen perusteella, kuinka harmitonta se on, menetämme sen merkityksen. Elokuva voi olla satiiria, tragediaa tai silkkaa campia, mutta se on aina yhteinen kokemus. Siksi se on vaarallinen niille, jotka haluaisivat hallita tarinaa. Sillä siellä, missä valkokangas syttyy, alkaa myös pohdinta.

Valo jäi palamaan, sittenkin

Kun hallitus lopulta perui elokuvasäätiöön kohdistuneet leikkaukset, moni huokaisi helpotuksesta. Elokuvateatteri Niagara jatkaa ohjelmistoaan, Pirkanmaan elokuvakeskus tekee työtään levittäjänä ja yleisötyön moottorina, ja Filkkarit tuo taas maaliskuussa valoa lopputalveen.

Mutta tämä tapaus ja KAVIn hiljentyneet salit muistuttavat, kuinka herkkä ja haavoittuva on se verkosto, joka pitää suomalaisen elokuvan hengissä. Yksi hallinnollinen päätös - joka tässä tapauksessa vielä perustui tosiasioiden virhetulkintaan - voi pysäyttää kokonaisen kulttuurisen kierteen. Ja kun taide nähdään kulueränä eikä investointina, valo alkaa himmetä jo ennen kuin kukaan huomaa.

Suomalaiset rakastavat elokuviaan. Sen osoitti viimeksi jättihitiksi noussut Cancel. Elokuvaa ei tueta, koska se tarvitsee meitä, vaan koska me tarvitsemme elokuvaa.

Kun elokuvateatterin valot sammuvat ja valo syttyy kankaalle, kohtaamme maagisen hetken, jolloin sali muuttuu itseään isommaksi. Kannattaa taistella sen puolesta, että saamme pitää siitä kiinni.

-Elokuvakerho Monroe – elokuvan puolesta jo vuodesta 1968 

Aikakauden loppu: Raimo "Rake" Siliuksen muistolle

Elokuvakerho Monroe ry:n aktiivijäsenet ja kaikki sen historiassa mukana toimineet kunnioittavat tänään Raimo Siliuksen muistoa.

"Aikakauden loppu" ei ole Raken yhteydessä sen enempää klisee kuin liioitteluakaan. Hänessä Tampere menettää elokuvaneuvoksensa ja tamperelaiset leffahullut esikuvansa. On vaikeata kuvitella kaupunkimme elokuvakulttuuria ilman Raken persoonaa.

Raimo Silius oli perustamassa ja rakentamassa sekä Elokuvakerho Monroeta että Tampereen Elokuvajuhlia, jonka ohjelmistosuunnittelijana hän toimi yli 20 vuotta. Filkkareiden klassikkosarjan Rake's Special kuraattorina hän oli vahvasti kuvassa mukana tänäkin vuonna. Monroesta hän luotsasi Suomen suurimman elokuvakerhon.

Rakesta olisi tullut vuosikymmenten saatossa myyttinen hahmo, ellei hän olisi ollut niin fantastisen helposti lähestyttävä tamperelainen kulttuuripersoona. Hän oli aina valmis ryhtymään juttusille muiden elokuvahullujen kanssa, ja Raken väärentämätöntä manselaista nuottia oli aina ilo kuulla erilaisten elokuvaesitysten esittelijänä. Tai radiossa, kun hän 15 vuoden ajan isännöi Ylen Tampereen Alueradiossa viikottaista elokuvapakinaa.

Eikä elokuva ollut Raken ainoa intohimo. Vuosikymmenten ajan hän kävi katsomassa luultavasti kaikki kaupungissa esillä olleet taidenäyttelyt ja kaikki teatterikappaleet mihin ehti.

"Eläkkeellä" - kyseenalainen termi Raken yhteydessä - hän kirjoitti sekä Monroen että Filkkareiden viralliset historiikit. Kaiken kaikkiaan Rake jätti sellaisen perinnön, että jos joku tässä kaupungissa aikoo sen joskus ylittää, tarvinnee hänen löytää jonkinlainen nuoruudenlähde. Rake itse oli kahdeksankymppisenä vielä nuori mies. Sellainen hän oli viime maaliskuussa esitellessään Rake's Special -näytöksen Niagarassa samalla tutulla mukaansa tempaavuudella kuin aina. Rake sai ihmiset innostumaan elokuvan taiasta.

Elokuvakerho Monroelle Raimo Silius merkitsee samaa kuin Lumiéren veljekset elokuvalle, ei yhtään sen vähempää. Kunnioittaaksemme hänen muistoaan voimme vain yrittää pitää kiinni Raken itsestään selvästä humaanista eetoksesta toimia aina kulttuurin kautta rauhan ja yhteisöllisyyden puolesta itsevaltiutta ja epätasa-arvoa vastaan. Tätä periaatetta heijastaa Tampereen Elokuvajuhlat tänäkin päivänä.

Monroelaiset lähettävät joukolla syvimmät pahoittelunsa Raken perheelle. Tiedätte, että Rake oli hyvin rakastettu. Meillä Monroessa alkaa virallinen suruaika.

LIII Filkkaripäiväkirjat: Lopputekstien taide

Osa 5/5

Miksi lyhytelokuvissa on yhtä pitkät lopputekstit kuin koko illan elokuvissa? On hupsua, jos lopputekstit kestävät yhden kymmenesosan koko leffasta. Näilläkin Filkkareilla näki hiukan liian monta lyhäriä, joissa tekijätiedot rullaavat lopussa tuskastuttavan hitaasti mustaa pohjaa vasten geneerisen musiikin soidessa taustalla. Sellainen ei ole muuta kuin katsojan ajan tuhlaamista.

Siksi edukseen erottuivat ne tekijät, jotka olivat antaneet luovuutensa kukkia varsinaisen elokuvan päätyttyä. Animoituja krediittejä, tekijätiedot viimeisen kuvan päällä tai jopa tarinan jatkuminen vielä tekstivyöryn aikanakin. Esimerkkeinä siitä, miten loppukrediitit tehdään oikein, toimivat vaikkapa Blush, We Love Life ja kaikki Kino Euphoria -pätkät. Viimeksi mainitussa näytöksessä nähtiin yksi esimerkillinen tapaus, joka ei suonut katsojan nauttia minkäänlaisista tekijätiedoista. V***uako se muille kuuluu ketä tän filkan on väsänny.

Itsensä liian vakavasti ottavat elokuvat aiheuttivat festareilla jopa logistisia ongelmia. Varsinkin Cine Atlaksessa, jossa ei ole porrasvaloja: lopputekstien aikaisessa pimeässä on pirullista rämpiä portaissa ulos tai sisään. Toive ensi vuoden tapahtumaan kuuluukin, että pitäkää salivalot päällä elokuvien välillä vähän pidempään, jotta ihmiset pääsevät turvallisesti liikkumaan.

Kotimaisessa kilpailussa nähtiin yksi visionäärinen elokuva, joka käsitteli puheena olevaa ongelmaa radikaalilla tavalla. Otto Vihannon jo hiljattaisessa Cinemadromessakin riemastuttanut A Really Bad Place (Extended Cut Director's Version) on välitön klassikko: minuutin kestoisesta elokuvasta 45 sekuntia vievät mahtipontiset krediitit.

Se tämän vuoden Filkkareista. Ensi vuonna taas uudestaan.

Tämä oli blogijuttu elokuvien lopputeksteistä.

Onneksi olkoon sen lukemisesta ja hyvää yötä.

LIII Filkkaripäiväkirjat: Euphoria

Osa 4/5

I KINOHOLISMI

"- Olet ystävien seurassa, tunnusta vain, että sinäkin olet kinoholisti.
  - Kyllä minä olen tunnustanut sen jo kauan, kauan sitten."

Näin päättyi eräs dialogi vanhan festaritutun ja elokuvakerholaisen kanssa. Tampereen Filkkarit on jokavuotinen retriitti, jonne parantumattomat kinoholistit saapuvat saamaan lievitystä oireisiin, joita sammumaton rakkaus elävää kuvaa kohtaan aiheuttaa. Hyläten perheen, ystävät, työn ja maalaisjärjen. Kinoholisteista legendaarisin tiivisti ilmiön sanoihin "elämää suuremmat elokuvat".

Aavistamatta, mitä kosmoksella oli minun varalleni, saavuin tosi hitaan aamun jälkeen festaripaikalle ihan liian myöhään. Koin katsoneeni liikaa kilpailuja, joten tein sokkona valinnan sukeltaa Kino Euphoria -näytökseen puolivälin paikkeilla. Hyvä valinta. Todella hyvä.

Euphoria Borealis -yhteisön nopeasti&halvalla toteutetuissa valloittavissa lyhäreissä oli sellaista raikkautta, eloisuutta ja kekseliäisyyttä, jota monesti päätyy toivomaan "valtavirran" kilpailuelokuviltakin. Rajoitusten asettaminen tekee hyvää ihmisen luovuudelle. Kun ei ole aikaa eikä tilaa tehdä mukamas kunnolla, on vedettävä hatusta oikoteitä päämäärään - ja siitä syntyy omintakeisuutta. "Script: Came to me in a dream": Ari Perälän viiden pennin animaatio Päättämätön on niin verraton Michael Myers -tarina vaihtoehtoisessa todellisuudessa, että se ei olisi ollut lainkaan väärässä seurassa kilpasarjan puolella.

Euforisesta näytöksestä pintaan pulpahdettuani festaripäiväni sai yllätyskäänteen, kun minut tempaistiin puolinelsonilla mukaan pahasta alimiehityksestä kärsivään talkoolaisremmiin. Lyötiin lapio kouraan ja sanottiin: "ala kaivaa". Mikäpä siinä, tällaistakin tämä joskus on. Seuraavat tunnit aina iltaan asti kuluivat elokuvien katsomisen sijasta lippuja tarkistaessa, festarivieraita opastaessa ja uusien kollegoiden kanssa jutustelemisessa. Tämä käänne oli ehdottomasti käänne parempaan. Talkootyö rakkaan harrastuksen eteen on omanlaistaan euforiaa kinoholistille.

II PALKITUT

Työvuoron päätyttyä, esimiehen raipaniskut ihanasti selässä kirvellen, lompsin Tuulensuun Palatsiin seuraamaan lauantai-illan huipennusta, palkintojenjakoa. Upeat puitteet saivat hiljaa kuiskaamaan "vihdoin", vihdoin palkintogaala on oikeassa paikassa, Hämeenkadun arvokkaimmassa elokuvapyhätössä.

Gaala oli lämminhenkinen, yhteen hiileen puhaltava, liian pitkä, hassu, kodikas, liikaa palkintoja jakava, persoonallinen ja paljon pitkiä puheita sisältävä. Lähes täydellinen siis. Palkituista elokuvista muutama nousi esiin. Harvinaista kyllä, Grand Prix -voittaja Das Rotohr (Punakorva) sai myös yleisöpalkinnon. Monessakin mielessä vaatimattomasti alkava dokumentti paljastuu yllättävän hienostuneeksi ja vahvaksi syväluotaukseksi kehitysavun korruptoituneisuudesta. Ohjaajan omiin kokemuksiin Senegalissa on helppoa samaistua.

Maija Blåfield voitti kuin voittikin kotimaisen kilpailun pääpalkinnon galleriatyönsä valkokangasversiolla. Pitkien kotimaisten puolella Wanha Markku voitti kaikkiaan kolme palkintoa. Samoin teki Pavel Andonovin tosi suosittu Blue Note, joka valloitti mm. nuorisojuryn sekä yleisön puolelleen. Risto Jarva -palkinto painotti tänä vuonna tekemisen ja ilmaisun rohkeutta: Iiti Yli-Harjan rosoinen animaatiodokkari Blush - An Extraordinary Voyage tuo tavallaan mieleen Anssi Kasitonnin hurtin kotikutoisuuden. Blush käy kepeydellä käsiksi todella ahdistaviin pelkoihin erilaisuuden hyväksymisestä (tai pikemminkin sen torjumisesta). Jää todella mielenkiintoisesti nähtäväksi, miten tämä leffa on elänyt ajassa tästä kymmenenkin vuotta eteenpäin. Toivottavasti maailma on silloin edes pikkuisen parempi paikka.

LIII Filkkaripäiväkirja: Pyörivä hyrrä

Osa 3/5

I

Filkkareilla on perustamisestaan lähtien ollut yhteiskunnallinen agenda. Kilpasarjoissa tämä näkyy valintoina, joissa painottuvat vähemmistöt, periferiat, uutiskynnyksen tuolle puolelle jäävät kulttuurit ja normista poikkeavat tarinat.

Kv. kilpailun noin 60 osallistujaa eivät näin ollen ole parhaat 60 elokuvaa, mitä festivaalille tarjottiin; siinä tapauksessa suuret elokuvan tuottajamaat saisivat epäsuhtaisesti tilaa, ja ikkuna maailmaan kapenisi drastisesti. Todellisuudessa ns. kilpasarjat ovat Filkkarien varsinainen pääohjelmisto - joka esittelee mahdollisimman laajasti nykylyhytelokuvaa - ja kilpailuelementti tuo vain pikantin mausteen mukaan.

Kääntöpuoli on se, että jos elokuvia otetaan mukaan muilla kuin elokuvallisilla ansioilla, saattaa näytöksistä toisinaan tulla repivän epätasaisia; tai, ohjelmiston antama kuva maailmastamme voi alkaa näyttää kummalliselta ja vaikeasti samaistuttavalta. Hyvää harjoitusta kognitiivisen dissonanssin käsittelemiseen.

Jossakin vaiheessa huomaan alkavani kiinnittää huomiota kilpailuelokuvien naiskeskeisyyteen. Elokuva toisensa jälkeen nostaa keskiöön naishahmon. Miesten tarinat - jotka tuntuvat vielä järjestään ponnettomilta - jäävät pelkiksi kokin tervehdyksiksi. Esimerkiksi KV9 on käytännössä pelkästään naisten tarinoita. Chick flicksiä. Alan kaivata enemmän samaistumispintaa itselleni. Turhauttaa. Vähän harmittaakin.

Kokemus, jota käyn läpi, on kaikkien naisten kokemus elokuvan synnystä näihin päiviin asti. Noin 120 vuoden jakso.

Se, onko elokuva naisen vai miehen ohjaama, ei näy suoraan teosten laadussa suuntaan tai toiseen. Yritän esimerkiksi miettiä pääni puhki, miksi Mopedi ja tikli on Tampereella, enkä keksi. Vain sen, että siinä on kyllä kevyttä tarinarakenteilla kikkailua, mutta... Tämä elokuva sattuu tulemaan Algeriasta, mutta vastaavan laisia tuotetaan Iranissa melkein liukuhihnalta.

Tai portugalilainen Hymyile vain äiti, täysin mitään sanomaton elegia, jonka hahmottomuus selittyy lopulta sillä perinteisellä: kyseessä on opiskelijatyö.

Katsoja tekee tiedostamattaankin työtä ymmärtääkseen, miksi hänen halutaan näkevän jokin tarjolle asetettu elokuva. KV6:ssa armenialaisohjaajan Yli sinisen arvuuttaa pitkään. Festivaali tuntuu ensin väittävän, että tämä tarina kannattaa nähdä, koska se kertoo maasta karkotettavasta naisesta - mutta se ei vielä tee elokuvasta kiinnostavaa. Missä on pihvi?

Lopulta tajuan olla etsimättä merkityksiä syvärakenteista ja vain katsoa sitä mitä näen: naista elokuvan jokaisessa otoksessa. Yli sinisen on Tampereella, koska siinä nähdään varmasti näiden festivaalien suurenmoisin näyttelijäsuoritus. Armine Anda löytää syvästi myötä eletyn ilmaisun tavoittamaan tämän puhki retuutetun naisen sielun. Alle vartissa. Silloin tällöin jury antaa erityistä tunnustusta näyttelijätaiteelle esim. kunniamaininnan muodossa. Tässä tarjoutuisi nyt tilaisuus.

Bagheeran tappamisen (Viidakkokirjaan viitaten) päänäyttelijä näyttää niin haamumaisen paljon Mesut Özililtä, että osaan ajatella vain jalkapalloa pakolaisten ahdingon sijaan. Sveitsiläisen Onnekas mies -animaation mukana olon selittämiseen eivät aivoni enää riitä. Sama juttu KV9:ssä rasittavan brittianimaatio Debytantin kanssa, joka on tähän mennessä teennäisintä, mitä silmäni ovat festareilla läpi kahlanneet. Punainen matkalaukku sen sijaan näyttää, mitä tehoja yksinkertaisesta asetelmasta saadaan irti hyvällä ohjauksella.

Lyhytelokuvallakin on omat vakiintuneet muotonsa. Hieno ranskalais-kolumbialainen dokkari Motorrodillo on cinéma véritén perinteitä tarkkaan noudatteleva, hyvin kuvattu, leikattu ja äänitetty esitys: Kolumbian syrjäkylille on luotu puolilaiton joukkoliikenneverkosto, missä moottoripyörät on kekseliäästi modifioitu kulkemaan raiteilla. Ongelmia on paljon, mutta tällainen liikennöinti näyttää myös hauskalta, kevyeltä, halvalta ja yhteisölliseltä. Hyvältä vaihtoehdolta Tampereen ratikalle...

Tulen katsoneeksi liikaa kv. kilpailua, koska minua vaivaa kaukokaipuu, ja haluan Helsinkiä kauemmaksi. Viideltä pakotan itseni Kotimaiseen 11. Cityporo jää pikkuhauskaksi kivikasvohuumoriksi. Kaikki karvoistani, essee naisten ihokarvoista, voisi olla enemmänkin kuin pintafeminismiä. Maskuliiniset Väkivallan tanssi ja Tulen lumous ovat teknisesti komeaa suorittamista, mutta eivät tee sisällöllään vaikutusta. Laura Rantasen upean näköinen dokumentti Jäähyväiset sanoille näyttää aidolle filmille kuvatulta. Erittäin hyvin ohjattu elokuva kertoo tarpeettomista kirjoista (joiden tuhoamisen seuraaminen tekee sielussa pahaa - vaikka kirjoja onkin liikaa), jotka päätyvät eristeeksi omakotitaloihin "kuiskuttelemaan"; mutta ajatusleikissä on lapsus, sillä eristeen alkumateriaalihan eivät suinkaan ole kirjat, vaan puu, josta kirjat tehdään?

II

"Pyörivä hyrrä" on ukrainaksi "dziga vertov", Denis Kaufmanin (1896-1954) taiteilijanimi. Liki 600 ihmistä täytti Tuomiokirkon ääriään myöten nähdäkseen Vertovin kuuluisimman elokuvan, Mies ja elokuvakamera (1929).

Valkokangas roikkui liian alhaalla, ja edessäni istui pitkä mies. Valitsin aivan takaa seisomapaikan, mistä näin koko kuvan. Luulisi minun jo tietävän paremmin: olisi pitänyt mennä eturiviin. Keskittyminen elokuvaan osoittautuu extreme-urheiluksi, sillä ovi käy levottomasti koko ajan, eivätkä kesken kaiken saapuvat ihmiset oikein tiedä miten olla.

Elokuva on silti upea, yksi parhaista. Restaurointi digimuotoon on tehty erittäin hyvin, mutta se on silti periaatteellinen valhe, kun kyse on elokuvasta, jonka aihe on filmi: filmi, jota väännetään, käännetään, hidastetaan, nopeutetaan, kaksoisvalotetaan ja manipuloidaan kaikin mahdollisin keinoin. Vertov on Kuleshovin priimusoppilas.

Säestyksestä huolehtivan urkuri Esa Toivolan raskassoutuinen lähestymistapa ei sovi lainkaan yhteen elokuvan kiihkeän ilmaisun kanssa, kuin hän ei olisi ymmärtänyt näkemäänsä. Vasta puolivälin tienoilla, hieman ennen maineikasta jaksoa teräsvalimossa, Toivola ottaa käyttöönsä paremmin elokuvaan henkeen sopivan asteikon. Omalle alueelleen hän pääsee upeassa urheilujaksossa, jossa musiikki ja kuva viimein löytävät harmoniaan. Urheilujakso hätkähdyttää näkemään, miten paljon se on vaikuttanut Leni Riefenstahliin vain muutama vuosi myöhemmin.

Mies ja elokuvakamera saa haikailemaan vaihtoehtoisen elokuvahistorian perään, missä tarina ei ole tyranni. Vertovin visiossa on kertomus, mutta vain viitteellisenä, temaattisena runkona - ja se on aivan yhtä johdonmukainen kuin mikä Casablanca tahansa. Vertov itse asiassa kokoaa yhteen kaikki tuolloin tunnetut lyhytelokuvan keinot ja kikat - Mies ja elokuvakamera on oikeastaan ylipitkä lyhäri. Se on kuvaelma ihmisistä kaupungissa, ei ihmisistä ja kaupungeista. Se tekee siitä ajattoman.

LIII Filkkaripäiväkirja: Elokuvan Spartakiadit

Osa 2/5

Talvipäivä oli Tampereella kaunis ja aurinkoinen, Vuolteen sillalla aika ajoin melkein lämminkin.

Itse ehdin vain häthätää panna sään merkille, sillä olen viettänyt aikani hämärissä olosuhteissa. Tieni olen valinnut itse, ja sillä pysyn.

Aamu meni laiskottelun merkeissä, joten päivän ensimmäinen näytös saapui kohdalleni vasta iltapäivällä. EFA-näytös oli täpö täynnä - mutta tämä oli onni, sillä KV4 osoittautui tosi hyväksi.

Kuuluttaja teki työnsä hyvin ja sai pirteän lopetuksensa palkaksi yleisön suosionosoitukset. Hän muistutti yleisöä kahdesta perusasiasta: kännykät on pidettävä äänettömällä ja valkokangasta ei saa kuvata.

Ei mennyt perille. Saatiin kuunnella puhelimen hälyä. Mutta varsinaisesti huomion varasti eturivin kuvia napsinut taulapää, jolle jouduin lopulta käydä sanomassa, että se kännykkä piiloon tai tulee lähtö. Yleisön häiritseminen ja tekijänoikeusasiat eivät ole pikkujuttuja, varsinkaan sivistyneessä seurassa.

Tämä kilpailunäytös oli aivan eri maata kuin eilinen. Kuvanlaatukin monta luokkaa parempi. Luullakseni kasimilliselle filmille kuvattu ukrainalainen haastatteludokumentti Verho on tehty vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa; nyt sille taltioituneet kolmen sukupolven naisten muistikuvat kommunismiajalta näyttäytyvät viiltävässä valossa.

Seuraava tuottaa yllätyksen. Alkutekstit näyttävät tutuilta, ja äkkiä tajuan, että elokuvahan on Tampereella minun ansiostani. Suosittelin sitä jatkoon esivalintavaiheessa.

Ja hyvä niin. Tansanialainen Elokuvan apostolit esittelee länsimaisesta radikaalisti poikkeavan elokuvakulttuurin, jossa luovasti käännetyt päälledubbaukset - svahiliksi - nähdään kansaa palvelevina kulttuuritekoina. Rennon elokuvan hurlumheileikkaus sopii aiheeseen kuin kynä käteen.

Sveitsiläinen Rajat on komealla tekniikalla animoitu, mutta merkillisen paikallaan junnaava. Joka tapauksessa, se täyttää yhden perustehtävän: se näyttää jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty. Thainyrkkeilijän tarina Sattuiko? on loistavasti kuvattu, mutta sekin täynnä tyhjiä hetkiä. Monet kuvat ovat silti kauniita.

Joulukuun kuudentena 1917, siis Suomen itsenäisyyden alkamispäivänä, Kanadan Halifaxissa sattui kahden laivan yhteentörmäys, josta aiheutui historian valtavimpana pidetty ihmisen aiheuttama räjähdys ydinpommeja lukuun ottamatta. Vaikuttava kokeellinen animaatio Lentävä merimies saattaa ensi maanantaina voittaa lajinsa Oscarin. Sen aihe on Halifaxin räjähdyksen kahden kilometrin päähän sinkoama seilori, joka ihmeen kaupalla jäi henkiin kertomaan tarinansa jälkipolville.

Näytös päättyi brittiläis-tsekkiläiseen We Love Lifeen. Tämä upea dokumentti Spartakiadeista käsittelee arkistomateriaalia todella näkemyksellisesti. Spartakiadit olivat kommunistivaltioiden absurdi massatapahtuma, jossa juhlittiin "ruumiillista kasvatusta" valtaisilla ryhmäliikuntaesityksillä "maailman isoimmalla stadionilla". Mestarillinen, syväluotaava ja merkitystasoista rikas elokuva saattaa tuoda mieleen esimerkiksi Mika Taanilan eräät työt.

Jatkoin omaa versiotani Spartakiadeista lompsimalla ensimmäiseen Niagaran näytökseeni, missä tunnelma muuttui drastisesti. Lämpimät terveiset omasta ja Monroen puolesta elokuvaneuvos Kari Uusitalolle, jolle omistettua Arkiston aarteet -näytöstä oli tullut katsomaan kolmisenkymmentä Uusitalon ystävää. Elokuvaneuvos on filmihullu parhaasta päästä ja Filkkareiden kestovieras. Valistuselokuvat ja kansatieteelliset elokuvat saavat liian vähän huomiota lyhytelokuvasta puhuttaessa, mutta sydäntä lämmittävä miniretrospektiivi näytti, miten hyvin niitä voidaan tehdä. Ja kuinka rehevällä huumorilla.

Ilta koitti nopeammin kuin ehtii "kissaa" sanoa. Torstain pääherkun oli määrä olla Mika Taanilan ja Sami van Ingenin Monica in the South Seas. Ensimmäisenä pisti silmään, että salissa oli liian vähän väkeä siihen nähden, että ohjaajat ovat molemmat tuiki tuttuja Filkkareilla ja kokeilevan elokuvan kotimaisia kärkinimiä. Elokuvan aihe on huippumielenkiintoinen.

Otsikon Monica on dokumenttielokuvan isänä pidetyn Robert Flahertyn tytär ja Sami van Ingenin isotäti. Monican kuoltua hänen elokuvallinen jäämistönsä päätyi sukulaispojan haltuun, ja sieltä löytyi Monican vuonna 1975 Samoalla taltioima materiaali Flaherty-klassikko Moanan (1926) jälkiäänittämiseksi. Monica in the South Seas kertoo tästä Samoan matkasta ja tutkii sitä miten autenttista tai vääristeltyä dokumentaatio Flahertyn aikoina (kuten myöhemminkin) oli alkuperäiskansojen kohdalla.

Tarina ja aihe ovat kiehtovia, mutta elokuva ei lopulta oikein herää henkiin. Se ei ole ikävystyttävä, mutta sen kerronta tuntuu usein tasapaksulta, jos kohta älykkäältä. Pelkäänpä, että sen pysyvät arvot jäävät historian tutkimuksen alueelle.

Torstain päätti melko erikoinen KV7. Villin epätasainen ja sekava kattaus piti sisällään jopa osoittelevan tuntuisesti "ravistelevia aiheita" homouden kieltämisestä itsemurhaan siten, että se varsinainen elokuva meinasi unohtua kuvasta. Paitsi Jan Soldatin Kuoleman lavastuksessa, joka on kuin tehty nyky-yleisön pienimmälle yhteiselle nimittäjälle.

Kuoleman lavastus on yksinkertaisesti yhteen nivottu sikermä niistä ainutlaatuisen villeistä tavoista, millä Udo Kier on vuosikymmenten mittaan pistetty kuolemaan kameran edessä. Jonkunhan tämä piti tehdä, kun Kier itsekin sitä on toivonut.

Provosoivampi tapaus on legendaarisessa Lodzin koulussa valmistunut animaatio Hampaaton, joka ei ikimaailmassa olisi päässyt seulastani läpi kilpailuun asti. Toistuvasti Terry Gilliamin "tanssivat hampaat"-klassikon mieleen tuova, kömpelösti animoitu ja kehnosti renderoitu animaatio on "hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa  - tarkoitusta vailla". Lisäksi tällaista näennäisen villiä joka puolelle sinkoilevaa nykytaidetta tehdään maailmalla aika paljon.

Torstai päättyi aika nokkelaan norjalaiseen satiiriin Havainto. Se kysyy - ei VARMASTI tositapahtumien pohjalta (...) - missä määrin täydellinen ihminen mielessään toimiva hyvinvointiyhteiskunta saa tunkeutua vanhempien tielle pikkulapsen kasvatuksessa. Havainto olisi pikkunokkelaa piruilua, ellei se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja näytelty.

Torstai meni sukkelaan, ja huomenna urheilusuoritus jatkuu. Päälajina Dziga Vertovin nerokas Mies ja elokuvakamera.

LIII Filkkaripäiväkirja: Maailman äänet

Osa 1/5

Kävin tänään Georgiassa, Costa Ricassa, Etelä-Afrikassa ja Torontossa - poistumatta Koskikeskuksesta. Se on elokuvafestivaalien taikaa. Kävin muuallakin, mistä kirjoitan rivien välissä.

Tampereen elokuvajuhlat ovat olleet elämässäni koko aikuisikäni. Ne olivat osa olemassaoloni kudosta 15 vuoden ajan, jolloin kuuluin vuosi toisensa jälkeen Filkkarien talkooväkeen. Sillä lailla pääsin valkokankaan edestä valkokankaan taakse näkemään, miten monipäiväinen kansainvälinen kulttuuritapahtuma rakennetaan noin miljoonasta palikasta. Lyhytelokuvasta oppiminen, siinä kylpeminen intensiivisen viikon ajan kerran vuodessa, muutti ja pysyvästi syvensi näkökulmaani elokuvaan.

Tampere-talossa kuulokkeet päässä simultaanitulkatussa Etelä-Amerikan poliittista historiaa taustoittavassa näytöksessä. Kino-Palatsissa Georges Méliès'n elokuvia nitraattifilmiltä (palosammutin näkyvällä paikalla konehuoneessa). Elokuvia läpi yön - joskus klingoniksi juonnettuna - Tullikamarilla aamu kuuteen kaikkien luomassa ja keskenään jakamassa yhtä jännittävässä kuin lämpimässä tunnelmassa. Salattujen käytävien löytäminen loppuun myytyihin näytöksiin. 42 tuntia elokuvaa festivaaliviikon aikana. Ihmisistä tulee tuttuja, koska heidät on nähnyt parilla, kolmella, neljällä festarilla aiemminkin. "Oletko nähnyt tämän? Kannattaako tuohon näytökseen mennä?" Kokemuksista tulee muistoja. Muistoista tulee kokemuksia. Rakastin sitä. Yhdessä vaiheessa harrastin ehkä enemmän Filkkareita kuin elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva, minkä näillä Filkkareilla näin, oli Maija Blåfieldin Scenic View, ainoa kotimainen kansainvälisessä kilpailussa. Ei Blåfieldin parhaita, lähinnä koska sen kohdeyleisö on hieman minua kokemattomampaa elokuvissa kävijää. Scenic View on höynäytys, johon en lankea, ja se perustuu ideaan, johon olen törmännyt Filkkareilla jo kauan sitten. Tai sen pikkunokkela alku perustuu; sen jälkeen elokuvaan löytyy kiinnostavaa substanssia.

Se alkukuvasta, pääkuvana iltapäivälle on maailman suurimpana elävänä säveltäjänä palkitun Kaija Saariahon muotokuva, Universumin kaiut - Kaija Saariahon musiikki, Riitta Raskin täyspitkä dokkari.

Sattumalta olen viime aikoina kuunnellut erästä Saariahon ja Esa-Pekka Salosen yhteislevyä. Mutta elokuvasta en kummemmin välitä. Se on liian turvallinen ja konventionaalinen kuvaamaan näin rohkeaa musiikillista ilmaisua. Tietorikas se kyllä on, ja säveltäjä itse hyvin kiinnostava, mutta tässä kaikessa on esitelmän maku. Visuaalinen ilme on mielikuvitukseton siihen pisteeseen asti, että elokuvassa näyttäytyvät sivuhenkilöt alkavat muistuttaa toisiaan ja sulautuvat joukoksi persoonattomia ohikulkijoita vailla intohimoa, särmää, seksiä. Kuin huomaamatta musiikki jää sivujuonteeksi elokuvan keskittyessä paikkoihin, tapahtumiin ja huomionosoituksiin. Saariahon musiikkiin ei ole mahdollista päästä sisälle tällä tavalla pieninä siivuina sieltä täältä; säveltäjä puhuu itsekin laajoista kaarista työnsä lähtökohtana. Tampere-talolla on kummallisen suuri rooli tämän kosmopoliitin uraa kuvaavassa teoksessa.

Filkkarit eivät ole olleet Tampere-talossa enää aikoihin, eivät nykyään Tullikamarillakaan tai edes Plevnassa. Festivaalien toimialue on kutistunut Kehräsaaren tienoille, Cine Atlakseen ja Niagaraan. Hoetaan, että ihmiset tekevät festivaalin. Niin tekevät myös paikat, ympäristöt. Atlaksen erikoispiirre on se, että vuosikymmentenkään jälkeen sille ei ole kehittynyt persoonallisuutta. Se on vain paikka, jossa katsoa elokuvia. Kaikki toimii, kaikki on järjestyksessä. Mutta Atlaksella ei ole ominaishajua, sen seinät eivät puhu kuten Tullikamarin tiilet. Mikään määrä ihmisiä ei voi nyhjäistä kattoon nousevaa tunnelmaa tyhjästä.

Filkkarit eivät tunnu Atlaksen ja Niagaran ulkopuolella. Niiden henki löytyy hengailemasta turvallisesti vasta oviaukkojen sisäpuolelta. Kaupungilla ei näe enää hengästyneitä pinkojia festarilätkät kaulanauhoissa heiluen. Filkkarien maantiede on kaventunut, ja sitä myöten on kadonnut jotain fiiliksestäkin.

Avajaisnäytöksen tunnelma on kuitenkin kuin lämmin käsi kädessä, ja Jukka-Pekka Laakso pitää taas kerran erinomaisen alkupuheen ja esittelyn. Sitä ennen on saatu vähän maustetta iltaan, kun Atlaksen ykkössalista katoaa äänentoisto, ja yleisöä joudutaan siirtämään salista toiseen. Onpahan aikaa vaihtaa ensimmäiset kuulumiset festarituttujen kanssa.

Avajaisnäytöksen elokuvista saadaan esitettyä vain kaksi. Ne ovat tämän päivän parhaat elokuvat. Viime vuoden Grand Prix -voittaja, slovenialais-ranskalainen animaatiodokumentti Mummon seksielämä (ohj. Urška Djukić & Émilie Pigeard), on rajuin ja pakahduttavin elokuva raiskauksesta mitä olen koskaan nähnyt. Sen puskutraktoristrategia saa alkuun nikottelemaan, mutta on lopulta vastaansanomaton. Sitä seuraa - onneksi - Mathias Wermken ja Mischa Leinkaufin maanmainio Neonoranssi lehmä, jossa keinutaan yllättävissä paikoissa pitkin Berliiniä. Elokuva kaupunkiympäristöistä, ei keinumisesta.

KV2:n näen viimeistä lukuun ottamatta kokonaan. Vaihdan paikkaa yhden penkin vasemmalle, sillä edessäni istuu pitkätorsoinen nainen, jolla on valtavan kokoinen pää. Näytöksen kuuluttaja ei ole lainkaan valmistautunut, eikä tiedä yhtään mitä on tekemässä. Tällaista aloittelijamaisuutta ei Filkkareilla yleensä näe.

Ruotsalainen Olimme lapsia lähtee kliseisestä asetelmasta, mutta päätyy yllättäviin ulottuvuuksiin, jotka hyvittävät teoksen tendenssimäisyyden. Puolet pidempi Selkärangaton, Georgiasta, ei tässä onnistu. Köykäisesti kuvattu (näin tylsää kuvaa ei filmillä ole edes mahdollista saada aikaan - ja filmille on kuvattu paljon roskaa) "ideaelokuva" on ontuva valinta kilpasarjaan.

Etelä-afrikkalainen Bergie on puhdasverinen lyhäri kaikessa: siinä on yksi vahva idea ja yksi vahva otos. Lopputekstien mukaan ei perustu tositapahtumiin, mutta se on vain ajan kysymys?

Yhtä perinteinen lyhäri on Osoitteet, joka kertoo Costa Rican meidän näkökulmastamme pikantilta tuntuvasta postilaitoksesta, joka usein vie viestit perille ilman katuosoitteita.

Filmistä on luovuttu elokuvien esitysformaattina, ja tänään on tullut taas kysyttyä "mihin hintaan?" Esimerkkinä City Limits (Vapaa kaupunkitila 1) vuodelta 1971. Sen restaurointi digiksi on kamala, kuin muoviversio Arabian lautasesta. Koko elokuvan päällä tuntuu kuin filtteri, joka puristaa kuvasta kaiken elämän. Kontrastit vääristyvät, ihmisten iho näyttää kumimaiselta (vrt. uncanny valley). Ei ole enää mitään nähtävää. Digitaalisuus vaikuttaa kuvanlukutaitoomme, unohdamme, että kuva ei vain näytä joltain, vaan myös tuntuu. Sen tehtävä ei ole ainoastaan viedä tarinaa eteenpäin, vaan myös saada katsomaan. Henkiä tunnetta.

Itse elokuvakin on pitkälti vanhentunut. Kaupunkifilosofi Jane Jacobs puolustaa kaupunkeja, koska "ne ovat hauskoja", mutta lyttää autot, jotka myös ovat hauskoja.

City Limitsiin ja Kaupungin taikaan verrattuna rupiselle videonauhalle kuvattu 3. sukupolven hyvinvointia, Potzdamer Platz (1998), on suorastaan ihanan ruma - ja ironisoivan terävä kuvatessaan kaupunkia rakentavia pukumiehiä.

Yössä pakkasen halki kotiin päin leikatessani tiedän, että Filkkarit ottaa pari ensimmäistä päivää vasta kierroksia päästäkseen kunnolla vauhtiin viikonlopuksi. Kuin Kaija Saariahon viisiosainen ooppera, josta nyt on koettu vasta alkusoitto.

Filkkariviikon lämmittelyksi: Kauko Salmen matkafilmejä 1960-luvulta Rainassa

NOSTALGIA - Kauko Salmen kaitafilmejä 1960-luvulta

Elokuvakerho Monroen näytösvuosi 2023 alkaa kaikille avoimella "kahvilakinolla". Tiistaina 7.3. kello 16.45 - lämmitellen seuraavana päivänä alkavia Tampereen elokuvajuhlia! - näytämme taiteilija Kauko Salmen kaitafilmiaarteita Bar & Cafe Rainassa. Näytös kestää noin tunnin.

Kauko Salmi (1928-2005) teki merkittävän elämäntyön tamperelaisessa kuvataide-elämässä sekä voimakkaana ja teknisesti taitavana taiteilijana että Kustaa Hiekan taidemuseon intendenttinä 27 vuoden ajan.

"Hiukset". Valokuva Seppo Leskinen

Intendenttinä Salmi loi näyttelyitä ja kartutti museon kokoelmia. Tässä roolissa hän oli vaikuttamassa monen suomalaistaiteilijan urakehitykseen. Hänen luomansa "talon henki" on yhä aistittavissa Hiekassa - Suomen vanhimmassa yksityisessä taidemuseossa.

Taiteilijana Kauko Salmi oli huolellisesti koulutettu. Hän teki julkisia teoksia esimerkiksi moniin tamperelaisiin kouluihin: Amurin, Saukonpuiston, Sammon ja Kalevan koulut saivat seinilleen taidetta hänen käsistään samoin kuin Härmälän kirjasto. Salmen erikoisempia intohimoja olivat exlibrikset, jolla alueella hänen noin 70 työtään ovat huomattavassa arvossa.

Rainassa nähtävät 8-milliset aarteet ovat peräisin Salmen opintomatkoilta Pariisiin (Académie de la Grande Chaumière) ja muualle Eurooppaan 1950- ja 60-luvuilla. Tyttärensä Marian ansiosta erinomaisesti säilyneet taltioinnit ovat tamperelainen harvinaisuus, joissa näkyy kuvataiteilijan silmä "manselaisena matkalla". Mykät värifilmit ovat sekä puhdasta nostalgiamatkailua että oman historiallisen arvonsa sisältävää dokumentaatiota tuon ajankohdan mannereurooppalaisesta kaupunki- ja maaseutuympäristöstä.

Alun perin filmit ovat leikkaamattomia välähdyksiä matkan päältä, mutta niiden pohjalta on helppoa kuvitella editoitu, kertojan äänellä varustettu dokumenttielokuva. Monroen demonstraatiossa Salmen tallenteet projisoidaan alkuperäisiltä 8 mm:n filmeiltä valkokankaalle kahvilatunnelmaan sopivan taustamusiikin kera. Normaali seurustelu esityksen aikana on täysin sallittua ja suotavaa. Monroelaisia saa myös lähestyä kysymyksillä filmistä, filmitekniikasta ja muusta sellaisesta.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, alkavat sitten isot juhlat, Tampereen elokuvafestivaali. Siinä hengessä tervetuloa kaikki!

Seppo Huunosen dramaattinen lähtö

Seppo Huunonen (1939-2023)

Soutelemma, joutelemma,
Melkein melaelemma,
Näillä väljillä vesillä,
Lakehilla lainehilla.
Tuli aika, airo taittui,
Tuli toinen, mies menevi,
Mies meni, mela putosi,
Vene haapainen hajosi.
Tuo nyt Altti airojasi,
Venettäsi veen isäntä,
Anna mulle airo toinen,
Tuo mulle mela parempi,
Jotta jonneki osaisin,
Selät suuret souteleisin.

                                          - Kanteletar

Seppo ja lampaansyöjät

Seppo Huunonen lähti eilen, niin saappaat jalassa kuin elokuvantekijä voi: kaatuen Orionissa esikoiselokuvansa näytöksen jälkeen Suomen arvokkaimman elokuvapyhätön käsivarsille kesken Anssi Mänttärin vetämän yleisökeskustelun.

Elokuvistaan parhaiten tunnettu 83-vuotias Huunonen oli niin paljon muutakin - kuvanveistäjä, näyttelyrakentaja, Kalevalaisen kulttuurin liiton puheenjohtaja, kirjailija, teatteriohjaaja - että elokuva oli elämäntarinassa melkein sivujuonne, jossa omat ohjaukset mahtuvat kaikki muutaman vuoden sisään; mutta ne tarjoavat helpoimman kosketuspinnan yleisölle Huunosen työhön.

Seppo Huunonen kuuluu ylpeästi siihen kolmen kotimaisen joukkoon, joiden elokuvan Elokuvatarkastamo on aikoinaan katsonut K-18-leiman arvoisiksi. Yksikään näistä ei leimaansa ansainnut. Huunoselle kunniamerkki tuli toisesta ohjauksesta, eräänlaisesta Godardin Hullun Pierrot'n uudelleenversioinnista Karvat (1974). Siitä on tullut sittemmin kulttimainetta nauttiva kuriositeetti.

Yleisönsä Huunonen löysi kuitenkin kahdella lämminhenkisellä kansankomediallaan, Lampaansyöjillä (1972) ja Piilopirtillä (1978). Juuri aikoinaan 340 000 katsojaa teattereissa kerännyt Lampaansyöjät oli lauantaina Orionissa ohjaajan kunnioittaessa yleisöä läsnäolollaan. Leppoisan elokuvan maine on pikkuhiljaa kohonnut viime vuosina. Heikki Kinnusen ja Leo Lastumäen tähdittämässä, Huovishengen kaitsemassa komediassa on kosolti kotikutoista velmuilua ja rentoa meininkiä. Omaan aiheeseen perustunut Piilopirtti jatkoi sen hengessä ja sai vuotensa toiseksi eniten katsojia. Sen jälkeen Huunonen käänsi huomionsa muualle, kuten Kalevalan dramatisoimiseen.

Elokuvakerho Monroe haluaa lähettää lämpimimmät ja lohduttavimmat terveisensä Seppo Huunosen perheelle ja läheisille sekä kaikille Cinema Orionissa, ELKEssä ja Risto Jarva -seurassa.

Monroe suosittelee: talkoolaiseksi Filkkareille

Tampereen elokuvajuhlat elikkä Tampereen lyhytelokuvajuhlat elikkä Filkkarit tulevat taas maaliskuun toisella viikolla.

Filkkarit on Pirkanmaan tärkein ja perinteikkäin vuotuinen elokuvatapahtuma ja yksi maailman arvostetuimmista lyhytelokuvafestivaaleista. Se on pohjimmiltaan lähtöisin tamperelaisesta elokuvakerhotoiminnasta, joten Monroellakin on Filkkareihin lämmin ja syvällinen suhde.

Kuten kaikki parhaat kulttuuririennot, rakennetaan Filkkaritkin ennen muuta vapaaehtoisvoimin. Tämän vuoden talkoolaishaku on voimassa aina tähän perjantaihin eli 10. helmikuuta asti.

Filkkaritalkoolainen saa vaivansa palkaksi pääsyn kaikkiin näytöksiin, joihin on tilaa, katalogin, sekä päivän ruuat. Ennen kaikkea festareiden rakentaja kokee tapahtumaviikon paljon rikkaammasta ja jännittävämmästä näkökulmasta kuin tavan festarivieras.

Ehkä syynä on lyhäreiden asema elokuvan marginaalissa, mutta filkkaritalkoolaisuus on yleensä ottaen parempaa kuin mikään muu talkoolaisuus. Vaikka vetäisikin tässä kohtaa vähän kotiin päin. Intohimo, jolla lyhytkuvien tekijät pakertavat teoksiaan, luo Filkkareille kotoisan yhdessä tekemisen tunnelman, joka saa harrastajat palaamaan talkoohommiin vuosi vuoden jälkeen. Filkkareilla on hauskaa kulissien molemmin puolin.

Talkootehtävän voi valita oman persoonallisuutensa mukaan. Voit hakea tarjoilemaan, jos tykkäät liikkuvasta ja vaihtelevasta työstä; ovimieheksi, jos tykkäät kohdata muita leffahulluja ja toivottaa heidät tervetulleiksi festivaalin ilmapiiriin; tapahtumarakentajaksi, jos haluat konkreettisesti nähdä kättesi jäljen; lipunmyyjäksi, jos tykkäät asiakaspalvelusta ja ongelmien ratkaisemisesta; tuomaristojen isännäksi/emännäksi, jos haluat hyödyntää ihmissuhdetaitojasi; kuuluttajaksi, jos pidät esiintymisestä ja elokuvantekijöiden kanssa rupattelusta; vierasinfoon, jos kaipaat monipuolista tekemistä ja paljon asiakaskohtaamisia.

Kaikesta tästä syntyy maukas soppa, josta ei aromia puutu; festareiden jäljittelemätön persoonallisuus rakentuu sen inhimillisistä tekijöistä. Jo yli puolen vuosisadan ajalta.

Elokuvakerho Monroe ei voi mitään lämpimämmin suositella kuin heittäytymistä Filkkareiden talkoolaiseksi. Nähdään maaliskuussa.

Koko kansan Vesku in memoriam: ylilahjakas alisuorittaja

Vesa-Matti Loiri 1945-2022

10. elokuuta syöpään menehtyneestä näyttelijästä on tähän päivään mennessä ilmestynyt sellainen määrä muistokirjoituksia, joissa käytetään ilmausta "suuri taiteilija", että tilaa on yhdelle vähemmän tunnekylläisellekin hyvästijätölle. Otsikko tuossa tulee ymmärtää elegisesti; nyt kun lähes käsittämättömän rikas elämänkaari on sulkeutunut, jää päällimmäiseksi tunne, että jotain olennaista kirposi sittenkin pystyvien käsien ulottuvilta.

"Vesa-Matti Loiri" on kokonaistaideteos ja instituutio, josta on jo kauan sitten tullut kaikissa suomalaisissa kotitalouksissa tunnettu tavaramerkki. Hän on minunkin lapsuudensuosikki. Mutta se, mikä Loirissa vetosi lapsena, ei yleensä säilyttänyt taikaansa aikuiseksi kypsyneessä filmihullussa. Minun on jo vaikeaa - muttei sentään aivan mahdotonta - ymmärtää, mikä niissä vanhoissa Turhapuroissa viehätti lapsena niin, että ne katsottiin aina, kun televisio niitä esitti.

En ole koskaan nähnyt Uuno Turhapuro -komediaa valkokankaalta.

Koska Uunot tuli katsottua telkusta, on Loiri omalle sukupolvelleni ennen muuta televisiokoomikko Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen tapaan. Spede-show't ja Vesku-show't tuli katsottua osana viikkorutiinia, ja jälkeenpäin niitä vielä naurettiin kavereiden kanssa. Muu tekeminen jäi vielä paitsioon.

Ensimmäiset viisi vuosikymmentä Loiri teki aivan hirveän paljon. Ensimmäisessä lauseessa leimasin Loirin näyttelijäksi, mikä on melkoinen, vaikka oikeutettu, näkökulman rajaus.

Vesku sai uralleen unelma-alun. Liiankin hyvän. Mikko Niskasen Pojat on edelleen poikkeuksellisen onnistunut elokuva joka tasolla; on suoraan sanoen turhauttavaa, että siinä nähdään Loirin uran paras draamarooli elokuvassa. Mutta Niskanen olikin Loirin valkokangasuran kirkkaasti paras ohjaaja. Kaikissa Poikia seuranneissa projekteissa Loiri oli selvästi materiaalin ja muiden tekijöiden yläpuolella. Niinpä tuloksista tuli väistämättä epätasaisia. Rimanalituksia, joissa Loiri on ainoa syy katsella elokuvaa, on yhdelle näyttelijälle liikaa.

Työt hehkuivat lahjakkuutta - työn tekijä jäi, suosiosta huolimatta, alisuorittajaksi.

Karikatyyrit tulivat Loirilta liian helposti, Uunoja tehtailtiin liian monta; niistä periytyneet maneerit rampauttivat vakavampia tulkintoja aina Pahoja poikia (joka on nimeltäänkin kuin huono vitsi Niskasen suuntaan) myöten. Mutta Vesku oli aina viihdyttävä ja vangitseva, minkä takia hänelle annettiin anteeksi enemmän kuin muille. Epäsuomalaiseen tyyliin hänen kohdallaan rähmälleen suistumiset on painettu unhoon.  Jo 60-luvun teatterilavoilla havaittavissa ollut urheilijamainen tapa kammeta yleisö puolelleen silkalla suorituksen väkevyydellä jäi päälle kuin kesä-Datsunin vaihteisto.

1970-luvulla Loiri oli jo supertähti, mutta sekään ei ollut mitään 80-lukuun verrattuna. Silloin Uunot rikkoivat yhä katsojaennätyksiä samaan aikaan, kun television sketsishow't pyyhkivät kilpailijoilla pöytää. Mikään tuolta ajalta ei ole kestänyt aikaa järin hyvin. Eivät Uunot, eivät show't. Helmet löytyvät sieltä täältä eivätkä pitkin matkaa: jotkut oivallukset Turhapurona, neronleimaus nimeltä Nasse-setä ja niin edelleen, muttei kovin pitkälle edelle.

Sitten valtakunnanesiintyjä täytti 50, ja oma persoona alkoi pikku hiljaa muodostua tärkeimmäksi rooliksi. Loiri oli kiinnostava esiintyjä, mutta massojen mielestä vielä kiinnostavampi Loirina. Tämän roolin hän teki vakuuttavasti. Tässä roolissa keskeinen tekijä tv:n täyteohjelmien ohella oli lavalla esiintyminen laulajana.

Loirin laulajan ura on niin olennainen osa yhtälöä, ettei sitä käy ohittaminen, mutta minä en tiedä, mitä ja miten siitä sanoa. En ole koskaan pitänyt Loirista laulajana. Eino Leino -levyt ovat minulle yhdentekeviä, enkä Leino-fanina useinkaan ole esittäjän kanssa samaa mieltä tulkinnoista ja niiden painotuksista. Myöhemmät levyt, ns. Lappi-trilogia, ovat yksinomaan kiusallisia. En ymmärrä Loirin suosiota laulajana. Euroviisuissakin hän epäonnistui suorastaan legendaarisella tavalla.

Sillä, samaan aikaan Jukka Siikavire teki aivan eri tason Lauri Viita -sävellyksiä, ja mm. Toni Edelmann, Kaj Chydenius ja Eero Ojanen tekivät suomalaisten lyyrikoiden teksteihin sävellyksiä, joiden laadukkuutta ei voi kunnolla edes verrata Loirin supersuosittuihin levyihin.

Mutta se siitä, en ole oikea henkilö käsittelemään tätä puolta Loirin elämässä. Tosiasia on, että laajalle joukolle juuri levylaulaja-Loiri on läheisin. Tarkentaen: Loiri laulajana elävän yleisön edessä. Silloin hän on kaikkien todistajanlausuntojen mukaan ollut maagisimmillaan, ja näistä konserteista, joista iän myötä tuli yhä tärkeämpi työnsarka, kumpuaa yleisön fiksaatio tähän näyttelijään, josta oli tullut Loiri.

Palkinnot ja muut tunnustukset alleviivaavat esiintyjä-Loirin erikoisuutta. Useimmat hänen saamistaan palkinnoista ovat tunnustuksia koko elämäntyöstä: Loirina olemisesta. Elokuvan näkökulmasta Loirin Jussi-palkinnot ovat uniikki kokoelma.

Paperilla näyttää kuin Veskulla olisi peräti viisi Jussi-patsasta, mikä on huima saavutus. Tarkemmin katsoen alkaa näyttää toiselta.

Vuonna 1962 Vesku sai Pojista nuorelle näyttelijälle myönnettävän kunniakirjan.

Vuonna 1975 tuli pysti miespääosasta elokuvasta Rakastunut rampa - mutta tuolloin suomalainen elokuva rämpi kaikkien aikojen alhossa, kilpailijoita ei yksinkertaisesti ollut, ja heistäkin melkein kaikki palkittiin: Loirin lisäksi saman palkinnon voittivat Antti Litja (Mies, joka ei osannut sanoa ei) ja Matti Tapio (Kaksi ruplan rahaa).

Kolmas palkinto tuli 1981 Jaakko Pakkasvirran ohjaamasta Pedon merkistä. Palkinto tuli miessivuosasta, se tuli ansaitusti, eikä Loiri joutunut jakamaan tunnustusta kenenkään kanssa. Mutta...sivuosasta.

Ja ne kaksi muuta ovat molemmat erikoispalkintoja, eräänlaisia kunnia-Jusseja.

Television puolelta palkinnot tulivat niin sanoakseni "puhtaammin paperein": Loiri voitti 80-luvulla parhaan miesesiintyjän Telviksen neljä kertaa putkeen.

Missä siis piileksii Suomen toiseksi paras näyttelijä, jollaiseksi hänet valittiin Aamulehden lukijaraadissa 2005? En tiedä, jossain kaiken sen eittämättömän lahjakkuuden alla. Kiistatonta on, että hän oli Suomen paras Loiri.

Loirille on ministeritasolla vaadittu valtiollisia hautajaisia, joita nykyään järjestetään käytännössä vain entisille presidenteille, ehkä pääministereillekin. Ko. vaatimus aiheuttaa aika isoja ongelmia, sillä on niin helposti osoitettavissa monia taiteilijoita monilta aloilta, jotka vielä paremmin perustein ansaitsisivat, mitä Loirille vaadittiin. Esimerkki näyttelijöiden joukosta: Tauno Palo ei sellaisia saanut kuollessaan 1982, vaikka ansaitsee yhä kaikkien aikojen suomalaisen valkokangastähden kunnian - kolmine Jusseineen - ja on laulajanakin vaikuttava. (Korjaus: kyllä Palolle ne valtiolliset annettiin.)

Mitä sitten jää todella jäljelle, jos poistamme muusikkouran ja Loirin persoonan ympärille rakentuneen henkilökultin?

Uunot ovat käytännössä jääneet oman aikansa lapsiksi, pikaruuaksi, johon voi paeta nostalgian siivin. TV-töistä suurin osa on vanhentunutta, mutta ei kaikki, ja sitä on hurjan paljon. Loirin hauskuutta ja kykyä naurattaa ei voi eikä ole mitään syytä kiistää. Hän on tuonut enemmän naurua Suomen kansalle kuin kukaan toinen.

Pojat on kestävä monumentti. Vanhoista komedioista suositeltavia ovat Noin 7 veljestä (pikkurooli), Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Pohjan tähteet ja Jussi Pussi. Draamat, kuten Rakastunut rampa ja Ulvova mylläri ovat epätasaisia, mutta Loiri on niissä ainakin ajoittain upea. Aivan oma tapauksensa on Loirin äänityö Aladdinissa. Sille voisi omistaa myöhemmin kokonaan oman blogauksensa, mutta kiteytettäköön tässä, että se on Loiria nerokkaimmillaan, voimiensa ja mielikuvituksensa huipulla. Kypsimmillään hän taitaa kuitenkin olla Mika Kaurismäen taiten ohjaamassa yleisöviihdykkeessä Tie pohjoiseen (2012). Miellyttävässä elokuvassa ei ole mitään järin ihmeellistä, mutta Loiri lahjoittaa sille kaiken herkkyytensä ja maailmanluokan nyanssitajunsa. Tie pohjoiseenkaan ei ole aivan se Poikien lupauksen lunastus, mutta kunnioitettava yritys. Muutama vuosi myöhemmin hän toisti tempun Kaurismäen kanssa (Elämältä kaiken sain), mutta valitettavasti elokuva epäonnistui.

Ja niin se on. Ikänsä Loirin hehkussa kasvaneet jäävät Loirin myötä kaipaamaan lapsuuttaan, mutta aika sitten näyttää, miten häneen suhtautuvat nuoremmat sukupolvet. Veskun ja oman sukupolveni puolesta toivoisin, että hän olisi jättänyt jälkeensä jotain...vielä suurempaa. Tour de forcen. Ehkäpä, ehkäpä, jos Veskun olisi pitänyt kamppailla enemmän kansansuosionsa eteen...