Kun hallitus meinasi leikata elokuvan pois Suomesta

Syksyllä 2025 suomalainen elokuva oli yhtäkkiä vaarassa kadota.

Paniikkitilassa toimiva orpo hallitus ilmoitti suunnittelevansa 7–8 miljoonan euron leikkauksia Suomen elokuvasäätiön rahoitukseen — siis kolmannesta koko kotimaisen elokuvan elinehdoista. Paperilla kyse oli merkantilistisesta “säästöstä”, mutta todellisuudessa sen seurauksena olisi ollut kulttuurinen romahdus.

Jos leikkaus olisi toteutunut, se ei olisi tarkoittanut vain vähemmän ensi-iltoja, vaan koko elokuvan ekosysteemin hajoamista: tuotannot olisivat pysähtyneet, levitys hiljennyt ja elokuvateatterit ympäri maan jääneet ilman kotimaista ohjelmistoa.

Sillä elokuvan kulttuuri ei elä Excelissä vaan siellä, missä valkokangas syttyy.

Säästö joka olisi maksanut identiteetin

Elokuvan rahoitus ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on sijoitus, joka tuottaa itsensä takaisin korkojen kera, kuten Suomen Elokuvasäätiö totesi. Jokainen tuotanto työllistää satoja ihmisiä ja jokainen elokuva rakentaa sitä tarinallista kuvastoa, jossa tämä maa näkee itsensä.

Kun rahoitus katoaa, katoaa myös rytmi: käsikirjoitukset jäävät pöydille, kuvaukset peruuntuvat ja ensi-iltojen kalenteri tyhjenee.

Ilman näitä lenkkejä ei synny mitään, mitä levittää, esittää tai juhlia. Elokuva-alan rahoittaminen on sijoitus myös kansalliseen muistiin.

Elokuvateatteri Niagara - valkokangas joka palaa vielä käsin sytytettynä

Tampereen sydämessä sijaitseva Elokuvateatteri Niagara on enemmän kuin teatteri. Se on yhteisö, olohuone ja todistus siitä, että elokuva on yhä jotain muuta kuin algoritmien ohjaamaa sisältöä.

Niagara elää kotimaisista ja eurooppalaisista elokuvista, dokumenteista ja riippumattomista teoksista — niistä, joita isommat teatterit eivät uskalla näyttää.

Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, juuri tällaiset paikat olisivat hiljentyneet ensimmäisenä. Kotimaisten elokuvien määrä olisi romahtanut, ja monimuotoinen ohjelmisto olisi kuihtunut pois. Niagara ei ole Tampereella vain sali salien joukossa, vaan se valo, joka pitää suomalaisen elokuvan näkyvänä keskellä kaupallista pimeyttä. 

Pirkanmaan elokuvakeskus - elokuvan hermokeskus

Niagaran taustalla toimii Pirkanmaan elokuvakeskus (PEK), joka on yksi suomalaisen elokuvakulttuurin hiljaisista tukipilareista.

PEK levittää elokuvia, tuo niitä kouluihin ja yhteisöihin, järjestää koulutuksia ja yleisötyötä sekä toimii kulttuurisen elokuvan ja yleisön välisenä sillanrakentajana.

Ilman sitä moni elokuva ei koskaan löytäisi tietään valkokankaalle.

Parikymmentä vuotta sitten Pirkanmaan alueella oli vielä lähes 20 elokuvateatteria eri kunnissa. Vuosien varrella määrä on vähentynyt, ja tällä hetkellä niitä toimii enää kymmenen. Tilanne voisi olla vielä synkempi, ellei Suomen Elokuvasäätiö olisi laitehankinta-avustuksilla auttanut teattereita digiaikaan — tuo tuki pelasti koko maassa useiden kymmenien kuntien ainoan kulttuuritilan, myös Pirkanmaalla.

Teatterit ovat juuri ja juuri toipuneet koronaviruspandemian aiheuttamasta katastrofista, kun hallituksen leikkauslista tuli julki. Toteutuessaan se olisi johtanut kymmenien teattereiden konkursseihin ympäri Suomea – myös Pirkanmaalla.

Pirkanmaalla kotimainen elokuva on monien paikkakuntien elinehto:

Parkanossa 77 %, Ikaalisissa 75 %, Kangasalla 74 %, Kuhmoisissa 73 %, Sastamalassa 63 %, Virroilla 58 %, Toijalassa 55 % ja Valkeakoskella 54 % kaikista pääsylipuista myydään kotimaisiin elokuviin.

Jos tuotantotukea olisi leikattu 30–50 %, tarjonta olisi voinut puolittua ja moni pieni teatteri olisi ajautunut kriisiin, josta ei enää nousta.

PEK toimii myös levitysyhtiönä yli sadalle elokuvalle. Sen levityselokuvat ovat voittaneet viimeisten 15 vuoden aikana 13 Jussi-palkintoa, ja sen työllistävä vaikutus on huomattava – vuosittain 13–16 henkilöä.

Jos tuotantoa ei ole, ei ole mitään levitettävääkään. Leikkausten myötä vaaraan joutuisivat paitsi työpaikat myös koko alueellinen elokuvaverkosto.

Lisäksi vaikutukset ulottuisivat Film Tampereen ympärille muodostuneeseen elinkeinoverkostoon. Tuotantoyhtiöiden vaikeudet tarkoittaisivat miljoonien eurojen menetyksiä alueen majoitus-, ravintola-, kuljetus- ja alihankintapalveluille.

Elokuva on taidetta, mutta myös aluetaloutta.

PEK on ollut vuosikymmenten ajan läheisessä yhteistyössä Tampere Film Festivalin kanssa – vuosittain järjestettävän kansainvälisen lyhytelokuvafestivaalin, joka tuo Tampereelle tekijöitä, kriitikoita ja katsojia ympäri maailmaa. Festivaali on yksi maailman vanhimmista ja arvostetuimmista lyhytelokuvatapahtumista, ja sen näytöksiä esitetään vuosittain myös Niagarassa.

Jos hallituksen leikkaukset olisivat toteutuneet, niiden vaikutukset olisivat ulottuneet tännekin. Vähemmän tuotantoja tarkoittaisi vähemmän levitettävää, vähemmän ohjelmistoa ja lopulta hiljaisempia saleja – myös festivaaleilla, joissa uudet äänet yleensä syntyvät.

Elokuvakerho Monroe - perinne elää

Tamperelaisen elokuvakulttuurin juuret ulottuvat 1960-luvulle, aikaan jolloin elokuvasta tuli yhteisöllinen taidemuoto.

Elokuvakerhomme Monroe, perustettu vuonna 1968, oli yksi niistä, joiden aktivismi loi perustan tälle kaikelle. Monroen kaltaiset kerhot – kuten Solaris ja Prisma – halusivat näyttää elokuvia, joita muualla ei nähty, ja niistä kasvoi maan suurin elokuvakerholiike, joka synnytti myös Pirkanmaan elokuvakeskuksen 1980-luvun alussa.

Monroe on yhä aktiivinen ja järjestää näytöksiä, keskusteluja ja teemoitettuja kausia, kuten “Kauhun kuukausi”, jotka pitävät elokuvan elävänä siellä, minne kaupallisuus ei iske.

Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, ne olisivat halvaannuttaneet myös nämä ruohonjuuritason yhteisöt, joilla ei ole varaa “selvitä välivuosia”.

Kun rahoitusketju katkeaa ylhäältä, sen tärähdys tuntuu aina alhaalla asti. 

KAVI jäähyllä?

Mutta tosiasiassa hallituksen toimet eivät ole vasta uhka elokuvakulttuurille – ne ovat jo heikentäneet sen rakenteita. Esimerkiksi Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI), joka vastaa suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämisestä ja filmien restauroinnista, on joutunut keskelle organisaatiomuutosta, jossa sen toimintoja yhdistetään Taiteen edistämiskeskuksen kanssa uudeksi virastoksi.

KAVI ilmoitti syksyllä 2025, että sen alueelliset arkistosarjat jäävät tauolle kevääseen 2026.

Tämä tarkoittaa, ettei ensi keväänä järjestetä lainkaan KAVIn arkistonäytöksiä — ei Helsingissä, ei Tampereella, ei missään Suomessa.

Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin yleisö ei pääse näkemään kansallisarkiston aarteita valkokankaalla.

Vaikka tauon taustalla on hallinnollinen uudistus, se paljastaa karusti, kuinka hauras elokuvaperinnön säilyttämisen järjestelmä on. KAVI ei ole vain arkisto – se on kansallinen muisti, jonka varaan rakentuu käsitys suomalaisesta elokuvasta ylipäätään. Kun elokuva-arkistomme toiminta keskeytyy, katoaa hetkeksi yhteys menneisyyteen – ja samalla osa tulevaisuutta. Jos edes vanhoja elokuvia ei enää näe kankaalla, mitä toivoa on uusilla? 

Elokuvataide - kansalainen epäilyksen alaisena

Ehkä pelottavinta koko keskustelussa ei ollut raha, vaan se sävy, joka alkoi hiipiä mukaan: ajatus, että taiteen tukeminen on epäilyttävää, että elokuvan rahoitus on “ideologista”, ellei se palvele jotakin hyväksyttyä päämäärää.

Se on vaarallinen tie. Historiaa tuntevat tietävät millaisissa yhteiskunnissa taiteeseen suhtaudutaan yksinomaan ideologisena aseena.

Sillä elokuva ei ole vain moraalinen peili tai yhteiskunnan dokumentti. Se on myös hauskanpitoa, hulluutta ja yhteistä unta — paikka, jossa voi nauraa, itkeä, paeta ja palata. Taide ei ole olemassa miellyttääkseen vallanpitäjiä, vaan muistuttaakseen meitä siitä, että elämä on muutakin kuin hyötysuhteita ja säästöjä. Ja jos alamme mitata kulttuurin arvoa sen perusteella, kuinka harmitonta se on, menetämme sen merkityksen. Elokuva voi olla satiiria, tragediaa tai silkkaa campia, mutta se on aina yhteinen kokemus. Siksi se on vaarallinen niille, jotka haluaisivat hallita tarinaa. Sillä siellä, missä valkokangas syttyy, alkaa myös pohdinta.

Valo jäi palamaan, sittenkin

Kun hallitus lopulta perui elokuvasäätiöön kohdistuneet leikkaukset, moni huokaisi helpotuksesta. Elokuvateatteri Niagara jatkaa ohjelmistoaan, Pirkanmaan elokuvakeskus tekee työtään levittäjänä ja yleisötyön moottorina, ja Filkkarit tuo taas maaliskuussa valoa lopputalveen.

Mutta tämä tapaus ja KAVIn hiljentyneet salit muistuttavat, kuinka herkkä ja haavoittuva on se verkosto, joka pitää suomalaisen elokuvan hengissä. Yksi hallinnollinen päätös - joka tässä tapauksessa vielä perustui tosiasioiden virhetulkintaan - voi pysäyttää kokonaisen kulttuurisen kierteen. Ja kun taide nähdään kulueränä eikä investointina, valo alkaa himmetä jo ennen kuin kukaan huomaa.

Suomalaiset rakastavat elokuviaan. Sen osoitti viimeksi jättihitiksi noussut Cancel. Elokuvaa ei tueta, koska se tarvitsee meitä, vaan koska me tarvitsemme elokuvaa.

Kun elokuvateatterin valot sammuvat ja valo syttyy kankaalle, kohtaamme maagisen hetken, jolloin sali muuttuu itseään isommaksi. Kannattaa taistella sen puolesta, että saamme pitää siitä kiinni.

-Elokuvakerho Monroe – elokuvan puolesta jo vuodesta 1968 

Oscarit 2025: Kuinka sietää "Emilia Péreziä"

Oscarit 2025

Huomautus: FilmiLiekki-blogi on avoin foorumi, jossa sana on vapaa. Mutta kuten näissä asioissa usein käy, on FilmiLiekkikin 16 vuotensa aikana omaksunut tietynlaisen persoonallisuuden. Alla oleva kolumnin tapainen on FilmiLiekin yleisilmeeseen nähden poliittisesti poikkeuksellisen latautunut harvinaisuus. Lukijaa pyydetään pitämään mielessä sen suppeus ja rajattu näkökulma, joka ei ole mahdollistanut joka ikisen yksityiskohdan, näkökulman ja tiedon rippeen huomioimista.

 

Emilia Pérezin nimiroolin tekevältä Karla Sofia Gascónilta (jäljempänä KG) on kysytty suoraan, aikooko hän vetää nimensä pois Oscar-ehdokasluettelosta. Tämä on julkeata. Olen lukenut kourallisen kohun syynä olevia viestejä, joita KG julkaisi Twitterissä 4-5 vuotta sitten. Niissä KG mollaa kaikenlaisia vähemmistöjä ja ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin hän itse. Viestit ovat kiusallista luettavaa, älyllisesti ala-arvoisia, tunnevammaisia ja herkästi potkittuun vähemmistöön kuuluvalta kumman epäempaattisia, mutta silti kaukana vihapuheesta. Siitä huolimatta hänet ollaan tuomitsemassa jonkinlaisessa impromptu kansantribunaalissa, ja Netflix on lakannut tukemasta Oscar-kampanjaa näyttelijän osalta, vaikka hän ei ole syyllistynyt rikokseen, ja hänen sanomisensa ovat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä aika laimeita. Jon Voight ja James Gunn ovat päästelleet paljon pahempia törkeyksiä.

Tapaus KG on esimerkki keskustelukulttuurin alennustilasta, missä ihmiset ovat yhä haluttomampia vaihtamaan ajatuksia ja kokemuksia eri lähtökohdista tulevien, eri lailla ajattelevien kanssa.

Taannoin kehaisin eräällä internetsivustolla muuatta brittiläistä viihdyttäjää tämän nopeasta huumorintajusta ja karismasta. Joku vastasi tähän, ettei pidä kyseistä henkilöä missään arvossa, koska hän on konservatiivi (totta). Minä olin siinä käsityksessä, että me liberaalit nimen omaan kannustamme suvaitsevaisuuteen ja erilaisiin maailmankuviin ja elämänkatsomuksiin. Kaiken avain on keskustelu, jonka kautta välitämme tietoa ja vaikutamme toisiimme. Yksinkertaistettuna tavoite on, että asioista muita paremmin selvillä olevat saavat muut puolelleen Sokrateen hengessä.

Tämän idealismin on oman sukupolveni aikana korvannut se solipsistinen asenne, että jokainen eri lailla ajatteleva on vihollinen, joka täytyy tuomita siinä paikassa.

Jos humaanin elämänkatsomuksen omaavat kieltäytyvät kaikkien muiden tavoin keskustelemasta konservatiivien ja fundamentalistien kanssa, tapahtuu kolme asiaa.

Ensinnäkin, annamme aseet käteen ääriajattelijoille, kuten demokratian pohjalle rakennetussa Yhdysvalloissa on käynyt.

Toiseksi, liberaali ryhmä homogenisoituu ja sitä myöten heikentyy. Löydämme itsemme noidankehästä, jossa yhä harvempi hyväksytään "liberaaliksi" ja progressiiviseksi kaikkien muiden joutaessa vanhoillisten riveihin - eikä silloin "liberaaleilla" ja "konservatiiveilla" ole eroa ollenkaan.

Tämä johtaa, kolmanneksi, siihen, että sosiaalisen tuomitsemisen pelossa ei uskalleta enää esittää oletetusta "liberaalista" diskurssista poikkeavia näkemyksiä. Silloin esimerkiksi taiteesta tulee aina vain kesympää. Minullakin saattaa olla ei-liberaaleja näkemyksiä, esim. uskonnosta, olenhan vakaumuksellinen ateisti. Vihaan myös tatuointeja: saanko osakseni moitteita, jos ilmaisen julkisesti melkein fyysisen ällötykseni niitä kohtaan vai jätetäänkö minut olan kohautuksella omaan arvooni? Tai toisin päin, onko minusta tarpeeksi kypsäksi ihmiseksi, että voin sietää elä-ja-anna-elää-periaatteen mukaisesti itsensä tatuoineita, vaikka kuinka kokisin ihoon kajoamisen alentavaksi? Sehän on ihan oma, henkilökohtainen ongelmani.

On kuormittavaa elää nykyajassa, missä sosiaalista mediaa pitäisi oikeammin kutsua pikamediaksi, kuten hampurilaista ja ranskalaisia kutsutaan pikaruuaksi; jokainen uutinen pitää hotkaista ja sulattaa välittömästi, kaikesta pitää olla mielipide ja mitä nopeammin sen parempi. Jos seuraavana päivänä paljastuu lisätietoja, jotka muuttavat koko kuvan, on vahinko jo tapahtunut, eikä kukaan ole pyyhkimässä pyllyä.

Joku tätäkin lukeva varmaan luulee, että tämä kirjoitus käsittelee Karla Sofia Gascón -nimistä näyttelijää. 

Emilia Pérezin näen vasta myöhemmin tällä viikolla, mutta kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti jo Cannesissa palkittu KG on näyttelijänä Oscar-ehdokkuutensa ansainnut, ja on sekä älyllisesti epärehellistä että tunteetonta kyseenalaistaa hänen ehdokkuutensa joidenkin yksityishenkilönä esitettyjen mielipiteiden takia. Sen sijaan niistä pitää aloittaa keskustelu, johon osalliset voivat esittää vasta-argumenttinsa, jotka taatusti peittoavat KG:n alkeelliset röyhtäisyt helposti.

Sillä tavalla aikuiset ihmiset sietävät toisiaan.

Hylkiöiden kapina

Wernember 2024

Maasta se kääpiökin ponnistaa (Auch Zwerge haben klein angefangen, Länsi-Saksa, 1970)

Mikä oli Werner Herzogin läpimurtoelokuva? Kansainvälisesti taatusti Aguirre. Mutta, jos esikoispitkä (Elämän merkit, 1968) jäi tapaukseksi pienen asianharrastajapiirin keskuudessa, sai sen seuraaja aikaan jo laajempaa kohua. Ansaitusti.

Herzogin uraa pilkuttavat kokeilut, joihin liittyy jokin jippo. Kuuluisin näistä on Lasisydän, jonka kohtaukset kuvattiin näyttelijät vaivutettuina hypnoosiin. Fitzcarraldossa Herzog raahautti oikean siipirataslaivan oikean vuoren yli. Jouko Aholan tähdittämän Voittamattoman kaikki sirkus- ja taikatemput taltioitiin dokumentaarisesti. Mestarin toinen pitkä fiktio kertoo ryhmästä kääpiöitä, joten hän roolitti elokuvaansa pelkästään lyhytkasvuisia. Loogista.

Elokuva on tavallaan pahamaineinen, eikä sen arvostus alkanut kunnolla nousta kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Aikanaan sen on täytynyt olla varsin villi tapaus, sillä joitakin sen kohtauksia katsoo tänäkin päivänä epävarmana siitä, saako tälle nauraa. Legendan mukaan Herzog hyppäsi kuvausten päätteeksi kaktuspensaaseen, niin kuin oli luvannut tehdä, "jos kaikki näyttelijät selviävät kuvauksista". Elokuva saa vieläkin niskoilleen syytöksiä eksploitaatiosta.

Ennen muuta tämä johtuu Herzogin kyvystä hämärtää fiktion ja dokumentin rajaa. Tarina ja teemat ovat yksinkertaiset: eteläamerikkalaisessa koulussa tai laitoksessa oppilaat/hylkiöt ryhtyvät kapinaan autoritääristä johtoa vastaan. Yhtäkkisen vapauden huuma saa piskuisen ryhmän villeiksi, ja kaikki käytössäännöt joutuvat koetukselle. Juonta ei ole kuin nimeksi. Nakki sämpylän välissä on tapa, jolla Herzog suorasukaisesti näyttää, mihin tekoihin vastuuntunnottomuus johtaa. Ihmiset ovat kuin toisiaan nokkivat kanat.

Esteettisesti Maasta se... on pelkistetty ja kaunis. Se näyttää ja tuntuu halvalta, mikä on hyvä: vastuksista elävä Herzog ei ole koskaan ollut parhaimmillaan kunnon budjetin kanssa. Tein elokuvaa katsoessani tietoisen valinnan olla ottamatta elokuvan taustoista selvää ja vain kokea minkä näen ja kuulen. Liian usein elokuvien auliisti jaetut taustatiedot alkavat selittää itse elokuvaa ja kertoa siitä sellaista, mitä teoksessa itsessään ei ole. Aivan varmasti tulkintaani vaikuttaisi, jos tietäisin enemmän Herzogin ja hänen ensemblensa suhteesta. Mutta tällä tavalla teos säilyttää arvoituksellisuutensa. Miksi Herzogin saksalainen työryhmä kuvasi elokuvan Etelä-Amerikassa? Tai ehkä kyseessä on Väli-Amerikka? Olen utelias, mutta minua ei kiinnosta ottaa selvää.

Minusta se on kunnioittavaakin sellaista elokuvaa kohtaan, joka tieten tahtoen rikkoo sääntöjä. Esimerkiksi sen ensimmäiset kaksi kohtausta kertovat, miten tarina päättyy. Itse elokuva päättyy siten kuin kesken tai in medias res, vahvasti symboliseen, tarkoituksella ylipitkään sanattomaan otospariin.

Alun ja lopun välissä on muutama olematonta tarinaa eteenpäin vievä tai selittävä jakso, mutta niiden välissä on kasa enemmän tai vähemmän improvisoituja kohtauksia, joissa "hurja joukko" tekee kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa. Eniten aikaa ja suurimman symboliarvon saa tiirikoimalla liikkeelle saatu auto, joka jätetään tyhjänä kulkemaan ympyrää pihan keskellä. Jotkut ovat nähneet elokuvan fasismin kritiikkinä, mutta se juontuu orgaanisesti itse aiheesta, samalla tavalla kuin Yksi lenisi yli käenpesässä. Vapauden kaipuusta on vaikeaa puhua kritisoimatta fasismia edes implisiittisesti.

Maasta se... ei ole täydellinen elokuva - onneksi. Epätäydellisyytensä vuoksi sitä katsoo vähän kuin ihmettä. Ei haittaa, vaikka siinä on pientä tyhjäkäyntiä ja suurta fragmentaarisuutta, sitä katsoo silti yhtä mykistyneenä kuin Buñuelin elokuvia, ja se tuottaa vähän väliä riemastuttavia yllätyksiä. Herzog osaa tehdä viihdyttävän elokuvan katsojaa hellimättä. Siitä kielii jo kirjaston dvd-levyn läpeensä naarmuinen ja kulunut pinta.

Saksalaisen kielialueen suurin elävä taiteilija

Wernember 2024

Tervetuloa viettämään Wernemberiä. FilmiLiekin marraskuu on tänä vuonna omistettu Werner Herzogille, josta on tullut legenda jo eläessään.

Werner Herzog (synt. Werner Stipetic, 5.9.1942) syntyi elokuvantekijäksi jos kuka. Jo kaksikymppisenä hän oli elokuva-ammattilainen, jolla oli oma tuotantoyhtiö. Länsi-Saksan legendaarisen "uuden aallon" tekijöistä hän oli ensimmäisenä tulessa: Rainer Werner Fassbinder, Wim Wenders ja Volker Schlöndorff hiihtivät perässä. Ja ottivat mallia.

Elokuvaohjauksia on jo yli kuusikymmenvuotiselle uralle kertynyt kymmeniä. Lähes yhtä tärkeä osuus on Herzogin laajalla tv-tuotannolla: monet varsinkin 70- ja 80-luvun merkkitöistä ovat televisiolle valmistuneita lyhyitä dokumentteja. Aihekirjo on melkoisen laaja amerikkalaisista herätyssaarnaajista ja huutokauppameklareista sveitsiläisiin mäkihyppääjiin ja saksalaisiin sotilaisiin. Lisäksi Herzog on ohjannut oopperoita ja näytellyt isoissa Hollywood-tuotannoissa. Mandalorianissa hän teki mahtavan roolin tietämättä missään vaiheessa, mitä ohjaaja Jon Favreau oli urallaan saanut aikaiseksi.

Kaikkia Saksan uuden aallon mestareita yhdistää vaikutteiden imeminen Yhdysvalloista Toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Fassbinder uudisti töissään hollywoodilaista melodraamaa, Wenders on koko uransa tutkinut americanaa ja Schlöndorff on luonut eklektisen, kosmopoliittisen uran, jossa tietty amerikkalainen mauttomuus yhdistyy omaperäisiin elementteihin, joista Erkkikään ei ota selvää, mistä ne kumpuavat. Silti juuri hän on onnistunut siinä, missä muut muskettisoturit eivät: voittamaan Oscarin.

Werner Herzogissa yhdistyvät Godardin tasoinen sivistys ja David Lynchin pelottomuus mielipuolisuuden edessä. Sellainen poikkeusihminen synnyttää tarinoita kuin itsestään, tarinoita, joita fanit rakastavat kertoa toisilleen uudestaan ja uudestaan. Epäilemättä Herzog on "elämää suurempi elokuvaohjaaja". Silti, hän on itse paras elämäkerturinsa.

Werner Herzog, Filmemacher syntyi vuonna 1986 Herzogin saavuttua keski-ikään. Se on läpikotaisin tekijänsä/kohteensa näköinen filmi. Toteutustapa on hyvin yksinkertainen, mutta myös hyvin tarkkaan harkittu. Kameraa käyttelee Herzog-konkari Jörg Schmidt-Reitwein. Elokuva on pinnalta tasapainoinen ja rauhallinen, mutta "kuvien väliin" mahtuu paljon ihmismielen levotonta miasmaa, mihin Herzog on aina matkalla. Ensimmäisessä kohtauksessa, joka sijoittuu Oktoberfestille, Herzog nähdään ystäviensä ympäröimänä olutteltassa. Seuraavien minuuttien aikana hän keskustelee Lotte Eisnerin - Saksan vastine Peter von Baghille - ja vuorikiipeilijälegenda Reinhold Meissnerin kanssa. Elokuvantekijä puhuu elämästään ja urastaan harkituin, tarkasti painotetuin lausein - mutta pitää alleviivatusti perheensä poissa kuvasta. Syntyy kuva modernista eurooppalaisesta ihmisestä, jolla on paljon ystäviä, mutta joka eksistentiaalisella tasolla on aina yksin.

Siksi Herzog kaipaa aina autiolle tielle. Välimaastoon, ei perille. Ilman muuta tässä on elokuvahistorian intohimoisin kävelijä, tai kuten mestari itse asian muotoilee: "Elokuvani ovat jalan tehtyjä". Kaipa käveleminen ja elokuvien tekeminen pitävät järjissään miehen, jonka mielestä kaikkeuden koossa pitävät voimat ovat murha, vihamielisyys ja kaaos. Elokuva ja taide toimikoot kauneuden airuina, kauheuden vastavoimina.

Werner Herzog on yksi harvoista, jotka synnyttävät ja ylläpitävät elokuvahulluutta.

Syntyneet tappajiksi

 

Elokuvakerho Monroe aloittaa esitysvuotensa jälleen 35 mm:n filminäytöksellä. Monroe elää ja hengittää filmiä niin kauan kuin se vain on mahdollista. Ikävä puoli filmissä on se, että filmi alkaa ajan kanssa hajoamaan: on mahdotonta arvioida, kuinka monta vuotta filminäytökset Niagarassa tai missään muuallakaan voivat ylipäänsä jatkua. Tänä vuonna Monroelta on kumminkin on tulossa lisää filminäytöksiä, kunhan vaan oikeudet saadaan metsästettyä jostain ulkomailta ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI meille järjestää kunnossa olevan filmikopion varastostaan.

Mutta sanotaan pari sanaa tulevasta elokuvasta.

Sanotaan, että on elokuvia ennen ja jälkeen Natural Born Killersin. Näin ei siis oikeasti sanota, mutta näin pitäisi sanoa. Elokuvasta on varmaan kaikilla oma mielipiteensä, joten kirjoitan tässä omani. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on täydellinen elokuva, tämä olisi vastaukseni. En oikeastaan tiedä muuta elokuvaa, joka pääsisi näin lähelle täydellisyyden määritelmää. Ja Quentin Tarantino voi tunkea sateenvarjon perseeseensä ja avata sen, koska ei ole edes suostunut katsomaan koko elokuvaa.

Aloitetaan tuosta alun väittämästä. Miksi NBK olisi jotenkin erityinen teos? Elokuva koostuu useista tekijöistä, joten aletaan purkamaan väitettä sieltä helpommasta päästä, tekniseltä puolelta. Ensinnäkin kuvaus: Natural Born Killersin kuvasi siihen aikaan Oliver Stonen hovikuvaaja Robert Richardson. Jossain vaiheessa miehillä meni sukset ristiin ja Richardson päätyi kuvaamaan 2000-luvulla Tarantinon elokuvia. Elokuvat yleensä ja pääsääntöisesti kuvataan yhdellä kuvaformaatilla. Ennen 2010-lukua yleisin oli 35 mm:n filmi. Nykyään lähes kaikki kuvataan diginä, koska se on paljon nopeampaa ja helpompaa ja kuvanlaatu alkaa olla nykyisin lähellä filmin laatua. Sanon että lähellä, koska filmi on yhä sarja valokuvia kuin taas digi on bittejä, ykkösiä ja nollia. Yhdessä sekunnissa on 24 ruutua eli 24 yksittäistä valokuvaa, jotka heijastetaan kankaalle. Vuonna 1994 maailma oli vielä hyvin analoginen ja Natural Born Killersiä kuvattiin Canonin Scoopic-kameralla 16 mm:n filmille, Beaulieu Cine-kameralla 8 mm:n filmille ja tietenkin Panavisionin kameroilla ja linsseillä 35 mm:n filmille. Tämän lisäksi käytettiin Sonyn Betacamia joissain kohdissa. Kaiken lisäksi kuvattiin sekä mustavalkofilmille että värifilmille. Eli pelkästään kuvaus oli äärimmäisen vaativaa ja luovaa. Elokuvia harvemmin kuvataan näin vaistonvaraisesti, koska kuvaaja ja ohjaaja yleensä tekevät kuvakäsikirjoituksen mihin käsin piirretään kaikki se, mitä kuvataan. Haluaisin todellakin nähdä tämän elokuvan kuvakäsikirjoituksen.

Entäpä sitten leikkaus? NBK:n editointiprosessi kesti peräti 11 kuukautta ja siinä oli leikkaajina Brian Berdan ja Hank Corvin. Varsinkin Corvin on luultavasti yksi parhaita leikkaajia, mitä tällä hetkellä löytyy. Erikseen on mainittava vielä negatiivien leikkaaja, joka tässä elokuvassa oli Donah Basset. Negatiivin leikkausta tehtiin vielä 90-luvulla täysin käsin, eli filmileikkurilla ja filmille tarkoitetulla teipillä. Se, että elokuvan editointiin meni melkein vuosi, kertoo jo paljon siitä miten paljon leikkauksia leffassa on: Normaalissa elokuvassa leikkauksia on yleensä 500-700 riippuen pituudesta. Tässä kahden tunnin elokuvassa niitä on yli 4000! Negatiivin leikkaaja Basset sanoi, että tämä on luultavasti suurin työ mitä missään elokuvassa on koskaan tehty ja koskaan tullaan tekemään. Voisin henkilökohtaisesti katsoa tämän elokuvan vaikka ilman musiikkia ja ääntä, koska joka ikinen frame on niin taitavasti tehty. NBK:ssa on itse asiassa niin paljon leikkauksia, että se tulisi katsoa hidastuksella, jotta näkisi ns. koko elokuvan. Siinä yksi syy miksi tämän elokuvan voikin katsoa satoja kertoja. Ja joka kerta siitä löytyy jotain uutta.

 

Useita formaatteja, kymmeniä tunteja materiaalia ja kaiken lisäksi vielä jättimäinen leikkausurakka. Siinä oli vasta kuvaus ja leikkaus. Entäpä musiikki? Oliver Stone innostui Nine Inch Nailsista ja pyysi Trent Reznoria miksaamaan elokuvan musiikin. Reznor katsoi leffan yli 50 kertaa päästäkseen oikeaan tunnelmaan, eli aloittamaan musiikin miksauksen elokuvaan. Natural Born Killersissä ei ole sävellettyä scorea, vaan kaikki musiikki on valmiita levytyksiä. Ja niitä riittää. Nopealla laskutoimituksella ainakin 90 kappaletta on miksattu elokuvan soundtrackiin! En tiedä toista teosta, jossa olisi samanlainen määrä musiikkia yhdessä elokuvassa. Ja Reznorin miksaus on todella hyvä: Leffa on täynnä hyvää musiikkia. Kun äsken mainitsin voivani katsoa elokuvan vaikka ilman ääntä, voisin käänteisesti katsoa sen myös vaikka ilman kuvaa, koska musiikki on niin hyvää: NBK:n voi vaikka vaan kuunnella. Reznor myös laittoi omia biisejään leffaan ja tekipä siihen vielä biisin Burn, joka kertoo siitä kun päähenkilö saa tarpeekseen ja päättää polttaa koko maailman. Valitettavasti tämä kappale on jäänyt syystä tai toisesta pois director's cutista, joten täydellinen elokuva ei pääse koskaan olemaan täydellinen.

Entäs sitten koko yleisilme ja visuaalisuus? Elokuvaa ei pelkästään ole kuvattu ja leikattu todella taitavasti, vaan kuvaus on täynnä hienoja valo- ja värimaailmoja. Joku voi väittää, että tämä on color correctionia, mutta sepä ei ole sitä. Color correctionia käytettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 2000 elokuvassa Voi veljet, missä lienet. Ensimmäisessä Matrixissakin käytetty vihreä väri tehtiin manuaalisesti laittamalla linssiin vihreä sävy. Eli kaikissa leffoissa ennen vuotta 2000 värit kuviin tehtiin valoilla suoraan kuvauspaikoilla, tai käyttämällä suodattimia. Eli tässä elokuvassa vihreä, punainen ja muut värit ovat kaikki käsityötä. Natural Born Killers ei ole myöskään mitenkään lineraarinen elokuva siinä perinteisessä mielessä. Toki elokuva on suoraviivainen ja paria takaumaa lukuun ottamatta mennään eteenpäin koko ajan. Mutta miten sitten? Esimerkiksi kun Mickey ja Mallory tapaavat toisensa elokuva muuttuukin yhtäkkiä sitcomiksi Helvetistä. Taustanauru nauraa insesti-isälle ja kaikelle muulle sairaalle. Tämä taisi olla Stonen näpäytys sitcom-viihteelle: Me kerromme, missä nauratte. Ja tehän nauratte! Ja kun Robert Downey Jr.:n hahmo, törkyreportteri Wayne Gale esitellään, muuttaa elokuva muotonsa true crime -sarjaksi.

 

Mitenkäs sitten se itse tarina? Lyhyesti: tarina kertoo kahdesta nuoresta, jotka aloittavat raakojen murhien sarjan, heitä jahdataan, ja puolivälin tienoilla he päätyvät vankilaan. Eli ensimmäinen puolisko on road movie ja toinen puolisko vankilaelokuva. Tiivistettynä näin. Entäs genre? Wikipedian mukaan elokuva on toimintaelokuva. Eikä toki voi kieltää, etteikö elokuvassa olisi toimintaa. Mutta itse en ole koskaan nähnyt sitä toimintaelokuvana. Se on lähempänä rakkauselokuvaa, kauniimpi kuin Romeon ja Julian tarina ikään. Tai miksei NBK ole vaikka westerniä modernissa maailmassa?

Mennäänpä sitten näyttelijöihin. Aloitetaan Mickeystä eli Woody Harrelsonista. Oliver Stone palkkasi Woodyn, joka oli tuohon aikaan ollut tunnettu elokuvien ohella lähinnä sitcom-tähtenä, koska näki hänen silmissään murhan. (Myöhemmin paljastui, että Woodyn isä olikin ollut palkkamurhaaja tosielämässä. Kaiken lisäksi häntä epäiltiin presidentti Kennedyn murhasta!) Voikin sanoa, että Woody tekee elämänsä roolin tässä elokuvassa. Juliette Lewis on niin ikään täydellinen Malloryna: Kova mimmi, joka tuntuu uskottavalta hakkaillessaan ja hakatessaan miehiä. Jack Scagnettia, poliisia, joka lähtee jahtaamaan Mickeytä ja Mallorya, esittää aivan äsken edesmennyt Tom Sizemore. myös on roolissaan täydellinen: Julkisesti hyvää kyttä, joka on kuitenkin todellisuudessa samanlainen murhaaja kuin jahdattavansa. Robert Downey Jr. on nilkki toimittaja Wayne Gale, jota kiinnostavat vain katsojaluvut, eikä hän välitä kuinka monta ihmistä pitää kuolla. Vaikka pidin Downeysta jo Chaplinissa niin tämä oli se elokuva, joka sai minut tajuamaan, miten lahjakas näyttelijä on todella kyseessä. Ehkäpä parasta Downeytä yhä. Vankilajohtaja Dwight McCluskyn roolissa on aina yhtä hurmaava Tommy Lee Jones. Tämä rooli olikin vähän alkusoittoa seuraavana vuonna ilmestyneelle Batman Foreverille, koska vankilanjohtaja on hyvinkin erikoinen ja villi tapaus, aivan yhtä sarjakuvamainen kuin Batmanin Two-Face. Ja myös vankilanjohtajan kohdalla pahaa saa palkkansa.

Mitä elokuvan nimi ”Natural Born Killers” sitten tarkoittaa? Voisi helposti päätellä, että se tarkoittaa pääkaksikkoa. Mutta elokuvan edetessä yhä useammasta hahmosta alkaakin löytymään tappajan piirteitä. Toiset tappavat ilokseen ja toiset raivatakseen jonkin esteen tieltä. Vankilanjohtaja, kyttä ja reportteri ovat itse asiassa kaikki omilla tavoillaan täysiä sadisteja. Vaikka eivät suoranaisesti tappaisi ketään, he saavat nautintoa toisten kärsimyksestä. Elokuvassa loppupuolella nähdään Mickeyn haastattelu, jossa hän selittää, että kaikki eläimet tappavat, mutta ihminen on ainut, joka tekee sitä teollisuuden tai rahan vuoksi.

 

En ole päässyt edes käsikirjoitukseen vielä, vaikka tekstiä riittää. Kuten aiemmin jo totesin: Vaikka Tarantino ei pitänyt siitä mitä hänen käsikirjoitukselleen tehtiin, se ei silti tarkoita, että hänen käsikirjoituksensa olisi ollut parempi. Olen sen joskus aikoinaan vertailun vuoksi lukenut: siinä oli pitkät pätkät oikeussalissa istumista ja muuta paskanjauhantaa sivutolkulla. Kaikki nämä Stone jätti elokuvasta pois, joten ymmärrän hyvin suuttumuksen: Kyllä minäkin raivostuisin ja käyttäisin kaiken vapaa-aikani valittamiseen, jos kirjoitan keskinkertaisen kahden tähden käsikirjoituksen ja joku tekee siitä kuuden tähden elokuvan. (Kyllä, tämä on toistaiseksi ainut kuusi tähteä ansainnut elokuva.)
Mutta siitä käsikirjoituksesta. Olen puhunut siitä, miten elokuva on täysin ylivertainen teknisesti mihinkään muuhun elokuvaan mitä on koskaan tehty (tai tullaan tekemään, koska se olisi sitten tämän elokuvan kopioimista,) mutta entäs sitten se kuuluisa käsikirjoitus, jota yleisesti ottaen pidetään tärkeimpänä elementtinä elokuvanteossa. Onko NBK:ssa hyvä käsikirjoitus ja jos on niin miksi?
Kyllä siinä on. Puhuin aiemmin siitä, miten elokuvan voi katsoa useita kertoja ja aina löytää uusia juttuja. Jos aloittaa vaikka ihan elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta missä pääpari on tienvarsiravintolassa, tekemässä ruokatilausta. Jo pelkästään siinä pedataan tulevaa, rakennetaan ja kerrotaan hahmoista, tarinasta, maailmasta ja elokuvan logiikasta. Elokuva alkaa kuvasta televisiosta, jossa kanavasurffaillaan. Ja viimeisellä kanavalla vilahtaa itse paholainen. Sen jälkeen tarjoilija kysyy pääparilta heidän tilauksistaan. Mickeyn kohdalla O-Lan Jonesin esittämä tarjoilija kysyy tylynä mitä tulee, mutta sama kysymys on kuvattu Malloryn näkökulmasta flirttinä. Sen jälkeen Mallory kutsuu tarjoiljaa Rosieksi ja tarjoilija osoittaa nimilappuaan ja sanoo, että hänen nimensä on Mabel. Mutta jos tarkkaan katsot, niin huomaat, että hänellä on kolme nimilappua! Eli heti alussa tehdään selväksi, että tässä elokuvassa on paljon vaihtoehtoja ja näkökulmia siitä, miten nähdä ja miten suhtautua näkemäänsä. En ole päässyt edes elokuvan kahta ensimmäistä minuuttia pidemmälle. (Ja ensimmäinen minuutti on alkutekstejä!) Onkin fiksumpaa, että heitän pallon sinulle, että vain katsot elokuvan ajatuksen kanssa. Jätä puhelin pois. Älä tee mitään muuta. Tässä on elokuva, jossa on joka ikisessä kuvassa lukuisia pieniä yksityiskohtia ja niitä kuuluisia frameja tulee vähän väliä, missä vilahtaa asioita, jotka avaavat elokuvaa entisestään. Esimerkiksi elokuvan
viimeisessä kohtauksessa vaihdellaan taas kanavia. Ja jos pysäytät kuvan kanavanvaihdon kohdalla, huomaat, että kuviin on piilotettu kuva kirjoituskoneesta ja tekstistä. Tätä tekstiä ei millään pysty lukemaan kuvaa päysäyttämättä Toki näitä frameja on elokuvassa satoja, joten jos olet kasuaalinen katsoja, jota ei kiinnosta elokuvien syvempi merkitys tai ylipäätään et pidä elokuvaa taidemuotona, niin ehkä parempi ettet katso.

 

Mutta jos sen sijaan on halua katsoa, ja haluat katsoa tämän vielä isolta kankaalta (toki ilman pause-nappia) niin nyt on elämäsi tilaisuus. 18.3. klo 21.00 Arthouse Cinema Niagarassa Tampereella NBK:n näyttää vain ja ainoastaan tämän kerran Elokuvakerho Monroe!

Monroe suosittelee: talkoolaiseksi Filkkareille

Tampereen elokuvajuhlat elikkä Tampereen lyhytelokuvajuhlat elikkä Filkkarit tulevat taas maaliskuun toisella viikolla.

Filkkarit on Pirkanmaan tärkein ja perinteikkäin vuotuinen elokuvatapahtuma ja yksi maailman arvostetuimmista lyhytelokuvafestivaaleista. Se on pohjimmiltaan lähtöisin tamperelaisesta elokuvakerhotoiminnasta, joten Monroellakin on Filkkareihin lämmin ja syvällinen suhde.

Kuten kaikki parhaat kulttuuririennot, rakennetaan Filkkaritkin ennen muuta vapaaehtoisvoimin. Tämän vuoden talkoolaishaku on voimassa aina tähän perjantaihin eli 10. helmikuuta asti.

Filkkaritalkoolainen saa vaivansa palkaksi pääsyn kaikkiin näytöksiin, joihin on tilaa, katalogin, sekä päivän ruuat. Ennen kaikkea festareiden rakentaja kokee tapahtumaviikon paljon rikkaammasta ja jännittävämmästä näkökulmasta kuin tavan festarivieras.

Ehkä syynä on lyhäreiden asema elokuvan marginaalissa, mutta filkkaritalkoolaisuus on yleensä ottaen parempaa kuin mikään muu talkoolaisuus. Vaikka vetäisikin tässä kohtaa vähän kotiin päin. Intohimo, jolla lyhytkuvien tekijät pakertavat teoksiaan, luo Filkkareille kotoisan yhdessä tekemisen tunnelman, joka saa harrastajat palaamaan talkoohommiin vuosi vuoden jälkeen. Filkkareilla on hauskaa kulissien molemmin puolin.

Talkootehtävän voi valita oman persoonallisuutensa mukaan. Voit hakea tarjoilemaan, jos tykkäät liikkuvasta ja vaihtelevasta työstä; ovimieheksi, jos tykkäät kohdata muita leffahulluja ja toivottaa heidät tervetulleiksi festivaalin ilmapiiriin; tapahtumarakentajaksi, jos haluat konkreettisesti nähdä kättesi jäljen; lipunmyyjäksi, jos tykkäät asiakaspalvelusta ja ongelmien ratkaisemisesta; tuomaristojen isännäksi/emännäksi, jos haluat hyödyntää ihmissuhdetaitojasi; kuuluttajaksi, jos pidät esiintymisestä ja elokuvantekijöiden kanssa rupattelusta; vierasinfoon, jos kaipaat monipuolista tekemistä ja paljon asiakaskohtaamisia.

Kaikesta tästä syntyy maukas soppa, josta ei aromia puutu; festareiden jäljittelemätön persoonallisuus rakentuu sen inhimillisistä tekijöistä. Jo yli puolen vuosisadan ajalta.

Elokuvakerho Monroe ei voi mitään lämpimämmin suositella kuin heittäytymistä Filkkareiden talkoolaiseksi. Nähdään maaliskuussa.

Arkistosarjan kevät on oodi elokuvalle

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin sarja keväällä 2023 Art House Cinema Niagarassa maanantaisin kello 18.30

Tampereen elokuvakevättä kaunistaa perinteisesti kaksi suurta ja värikästä kukkaa: maalisfestivaali Tampereen lyhytelokuvajuhlat (8.-12.3.2023) ja KAVIn ns. klassikkosarja Niagarassa 35 mm:n filmiltä projisoituina. Tämän kevään arkistosarja on kerrassaan erinomainen.

Maanantai-iltojen helminauha on totuttuun tapaan amerikkalaisvetoinen, mutta alkulaukauksen antaa moderni saksalaisklassikko: Tom Tykwerin (s. 1965) villin energinen Juokse Lola! (1998). Babylon Berlinin luoneen pitkänhuiskean wuppertalilaisen (joka on wimwendersiläinen kaupunki läntisessä Saksassa) kolmas tai neljäs pitkä ohjaus kuuluu 1990-luvun ohittamattomiin ilmiöelokuviin ja sai kokonaisen sukupolvellisen nuoria miehiä rakastumaan saksalaiseen punapäähän.

Poikaystäväänsä pelastava Franka Potente juoksee pitkin kaupunkia hieman Christopher Nolanin mieleen tuovassa aikaleikissä - tosin Tykwer on paljon hauskempi, leikkisämpi ja hullumpi. Virtuoosimaisen ja ihanan elokuvan pulssin muodostaa hengästyttävä teknoääniraita.

Esitys on uusinta viime syksyltä, jolloin näytös jouduttiin perumaan projektorivian takia. Jos katsot vain yhden arkistosarjasta, katso tämä!

Seuraavana maanantaina nostetaan hattua nukkemestari Jim Hensonille (1936-1990). Nuorena kuollut muppettien ja Seesamitien luoja ehti kokeilla kannuksiaan myös kunnianhimoisten elokuvaprojektien puolella. Tuloksista ollaan vähän kahta mieltä, mutta kiehtovuutta ei hensonilaisista uussaduista puutu. Labyrintti (1986) asettaa vastakkain kaksi voimanpesää, David Bowien ja Jennifer Connellyn, fantasiamaailmassa, josta ei puutu vinkeitä olentoja ja musiikkia. Jälkeenpäin on kiinnostavaa pohtia, onko elokuva nykyaikana liian synkkä perhe-elokuvaksi - vaiko ei tarpeeksi?

Hiljattain maailman suosituimmaksi elokuvantekijäksi palanneen kanadalaisen James Cameronin (s. 1954) huonosti vanhentunut Aliens on samalta vuodelta 1986 kuin Labyrintti - ja on ihan yhtä lavasteissa kuvatun näköinen, perheteemainen, väkivaltainen aikuisten satu. Lopputulos lienee (esikoista lukuun ottamatta) Cameronin kokonaisuutena ottaen heikoin työ, mutta sillä on edelleen massiivinen fanipohja. Sigourney Weaver on joka tapauksessa edelleen silkkaa dynamiittia.

Taiwanilaisella mestariohjaaja Ang Leellä on yllättävän paljon yhteistä Cameronin kanssa: he ovat samana vuonna syntyneitä Hollywood-emigrantteja, jotka ovat kiinnostuneita elokuvan teknisten mahdollisuuksien laajentamisesta.

Vaikka Leen suosituimmat elokuvat syntyivät 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, hänen huippukautensa sijoittuu 90-luvulle - ja Jäämyrsky (1997) on tämän kauden kruununjalokivi.

Helena Ylänen kirjoitti siitä viiden tähden arviossaan, että koska Lee edellisenä vuonna oli ohjannut vuoden parhaan brittielokuvan (Järki ja tunteet), on vain johdonmukaista, että hän nyt ohjaa vuoden parhaan amerikkalaisen. Leen myöhemmän tuotannon kompastuskivinä ovat toistuvasti olleet heikot käsikirjoitukset, mutta näin ei ollut vielä Jäämyrskyn aikoihin. Vähälle huomiolle jäänyt mestariteos pohjaa Rick Moodyn ironiseen romaaniin. Timanttisen käsikirjoituksen sommitteli tuolloin Leen tärkein yhteistyökumppani James Schamus, joka sittemmin on luonut hyvin vaikutusvaltaisen uran studiopomona.

Jäämyrsky tutkii 1970-lukulaisia perhesuhteita murentuvan arvomaailman keskellä, ja tällaisten mannerten kartoittajana Lee on virtuoosi. Katalyyttina draamalle toimii aikansa trendi-ilmiö, parinvaihtobileet. Jäämyrskyssä nähdään modernin amerikkalaisen elokuvan hienostunein tyylilajinvaihdos.

Kasti on mykistävä kokoelma 90-luvun olennaisimpia lahjakkuuksia: Kevin Kline, Sigourney Weaver (joka esiintyy arkistosarjassa toista kertaa), Tobey Maguire, Christina Ricci, Adam Hann-Byrd, Katie Holmes, Elijah Wood, Joan Allen.

Aasialaista elokuvataidetta saadaan lisää Akira Kurosawan ultratyylikkään Samuraimiekan (1962) muodossa. Yojimbossa esitellyn miekkamestari Sanjûrôn tarina jatkuu samantapaisessa kahden suvun valtataistelussa. Toshirô Mifune pääroolissa, tietenkin. Tämä kuuluu kevään pakkokatsottaviin.

Saksikäsi-Edwardin (1990) näytös puolustaa paikkaansa sarjassa paitsi suurenmoisena elokuvana myös koska Tim Burton on ajankohtainen viimevuotisen Wednesday-sarjan takia. Siinä nähdään Jäämyrskyssä esittäytyvä Christina Ricci; ja Saksikäsi-Edwardissa ihanimmillaan hehkuva Winona Ryder löytyy tv:n puolelta tietysti Stranger Thingsistä.

Ei ole ylettömän rohkeata väittää Saksikäsi-Edwardia Tim Burtonin mestariteokseksi. Siinä nivoutuvat ohjaajan monet fiksaatiot välittömimmäksi ja hurmaavimmaksi kokonaisuudeksi. Nimiroolin tekee tietenkin Johnny Depp - hänkin varsin ajankohtainen - ensimmäisessä todella virtuoosimaisessa roolissaan.

Niagarassa nähdään näin jo neljäs Burton-elokuva filmiltä puolen vuoden sisällä.

Tim Burton -yhteydet jatkuvat, sillä Loistavissa Bakerin pojissa (1989) nähdään ehkä parhaassa roolissaan Michelle Pfeiffer, viime syksynä Monroen esittämän Batman -paluun ikimuistoinen Kissanainen.

Steve Kloves (s. 1960) on poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja, jonka ura ei ole ihan sitä mitä pitäisi. Hänen urastaan ei toki menestystä puutu, ja kirjalliset taidotkin saivat tunnustusta Oscar-ehdokkuuden muodossa elokuvasta Wonder Boys, mutta omakohtainen ilmaisu sai sitten jäädä Harry Potter -sovitusten ja Hämähäkkimies-tilaustöiden alle.

Mutta, hienoimman ja intohimoisimman työnsä Kloves teki jo alle kolmekymppisenä. Käsikirjoituksen lisäksi Kloves myös ohjasi Bakerin pojat, mainion tarinan kahdesta ravintoloita kiertävästä muusikosta ja naisesta heidän välissään. Onnellisten tähtien alla syntyneeseen pikkuelokuvaan saatiin unelmien kolmikko - Jeff ja Beau Bridges sekä Pfeiffer - jotka pelaavat yhteen kuin olisivat ikänsä näytelleet yhdessä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta. Pfeiffer varastaa kaikki kohtauksensa, joista kuuluisin on sensuelli laulu pianon päällä.

Kuiskauksia ja huutoja (1972) on Ingmar Bergmanin (1918-2007) ihastelluin 1970-luvun työ. Siinä on kaikki bergmanilainen näyttelijöitä myöten: Harriet Andersson, Liv Ullman, Ingrid Thulin, Erland Josephson. Bergmanin katsominen kannattaa aina. Mestari sai elokuvasta kolme Oscar-ehdokkuutta, ja Sven Nykvist voitti pystin kuvauksestaan.

Paha poliisi (1992) on originellin lahjakkuuden, Abel Ferraran, (s. 1951) pääteos, joka on kasvanut legendaarisiin mittoihin. Ei vähiten Harvey Keitelin kaiken hajalle repivän, iholle käyvän roolisuorituksen takia. Välillä tuntuukin, että Ferrara ja Keitel päättivät haastaa Scorsese-De Niro-kaksikon - eivätkä jääneet pekkaa pahemmiksi.

Pahassa poliisissa ei ole kyse tarinasta - joka on kyllä hyvä - vaan elokuvailmaisun keinoin saavutettavasta maailmankuvasta, joka tuomitsee Ihmisen ehdoitta. Aikanaan tämä oli monelle kriitikolle liikaa. Festareilla jokainen uutuuden nähnyt ei paljon muusta puhunutkaan päiväkausiin. Jotkut elokuvat ravistelevat fyysisesti.

Aivan toisesta maailmasta tulee Francois Truffaut'n (1932-1984) klassisen Antoine Doinel -sarjan päättävä Rakkaus karkuteillä (1979).400 kepposesta alkanut saaga tavoittaa yli kolmekymppiseksi varttuneen Jean-Pierre Léaudin yhä lemmen kiemuroissa...

Hong Kong -syntyisestä Wayne Wangistä (s. 1949) ei tullut Ang Leen veroista kertojaa. Miksi ei? Sitä voivat Smoken (1995) katsomaan menevät ihmetellä. Paul Austerin kanssa hahmoteltu "kaikkien aikojen tupakkaelokuva" on kerrassaan verraton. Jälleen nähdään Harvey Keitel voimiensa huipulla, vastanäyttelijänä William Hurt. Näiden kahden kanssa viettäisi aikaa vaikka koko päivän.

Arkistosarja saapuu päätökseensä vähän tussahtaen, vaikka esitteleekin jälleen yhden lahjansa hukanneen originellin. Jos sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994) jää Alex Proyasin (s. 1963) kuuluisimmaksi elokuvaksi, on se vähän väärin. Proyas on erittäin omaperäinen näkijä, jolle tähdet eivät ole koskaan olleet suotuisat. The Crow onkin ajankohtainen nyt, kun Alec Baldwin on syytteessä kuolemantuottamuksesta Rust-elokuvan tiimoilta: The Crow'n kuvauksissahan päätähti Brandon Lee sai surmansa hyvin samantapaisissa olosuhteissa.

Elokuvanteko on vaarallinen laji. Se on parhaimmillaan nautittuna elokuvasalin penkillä, aidolta filmiltä.

Kesän loppu: merkintöjä Lepakkomiehen ja ikonien lauantaista Tampereella

MONROE LEPAKKOLUOLASSA

Elokuvakerho Monroen kesä 2022 sai säkenöivän päätöksen, kun vuoden 1989 Batman 35-millin filmikopiona veti Niagaran viimeistä paikkaa myöten täyteen. Lepakkomies-brändin omistava DC Entertainment on promotoinut Batman-päivää vuodesta 2014, ja tänä vuonna tuo päivä osui viime lauantaille. Animaattorista elokuvaohjaajaksi siirtyneen Tim Burtonin kolmas studioelokuva otti inspiraationsa Lepakkomiehen luoneen Bob Kanen sijasta Frank Millerin sadistisemmista tulkinnoista ja nousi ilmestyessään siihenastisen elokuvahistorian viidenneksi suurimmaksi kassamagneetiksi. Samalla se aloitti amerikkalaisten kulttuuri-ilmiöiden globaalin brändäämisen: Lepakkomiehestä tuli Batman, sitten Hämähäkkimiehestä Spider-Man, Teräsmiehestä Superman ja Ryhmä-X:stä X-Men - Suomessakin. Suomentajien menettäessä työtunteja, yhtenäiskulttuuri voitti.

Monroekin jäi kesästään reilusti positiivisen puolelle. Tänä kesänä koitimme tuoda valkokankaille vaihtoehtoista ohjelmaa kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin loimme yhdessä tekijöiden kanssa tämän vuoden perspektiivistä katseemme 90-luvun puolivälissä alkaneeseen kotimaisen elokuvan nousuun, jonka yhtenä alkuun panijana oli Markku Pölösen Kivenpyörittäjän kylä. Toisaalta testasimme rahkeitamme esittelemällä Saara Ekströmin muodossa kotimaista, valtavirran ulkopuolella uiskentelevaa kokeellista elokuvaa.

Molemmat näytökset olivat henkensä ja sisältönsä puolesta raikkaita, intiimejä ja näköaloja avaavia tapahtumia - mutta katsojamäärissä ne eivät voineet kilpailla Batmanin Hollywood-nostalgian kanssa. Siinä mielessä sarkaa vielä riittää.

Tällä hetkellä Monroe työskentelee tuodakseen Niagaraan jouluksi Batmanin jatko-osan, joka kuuluu kaikkien aikojen sarjakuvafilmatisointeihin.

PITT, CAVE, FINCHER: SARA HILDÉNIN JÄTTIYLLÄTYS

Monroen leffailta jäi kuitenkin tällä kertaa Näsijärven kauneimman taidemuseon jalkoihin.

Sara Hildénille kutsuttu brittiläinen kuvanveistäjä Thomas Houseago päätti houkutella mukaan pari kuuluisaa kaveriaan. Viime lauantaina hänellä olikin sitten täysi työ saada huomiota Brad Pittiltä ja Nick Cavelta, jotka jännittivät Yleisradion kameroiden edessä itselleen vieraassa kuvataiteilijan roolissa.

Pitt ja Cave näyttelivät yhdessä jo 31 vuotta sitten Tom DiCillon ohjauksessa Johnny Suede

Ikonien Tampereen reissu oli pidetty siinä määrin hyvin salassa, että silmiä piti hieraista toisenkin kerran, kun tutuissa kotikaupunkikuvissa seikkaili yksi maailman kuuluisimmista näyttelijöistä, kaksinkertainen Oscar-voittaja, ja vieressä poseerasi jylhän mustassa puvussaan australialainen renessanssitaiteilija ja muusikkonero. Cave on itsekin merkittävä elokuvasäveltäjä, näyttelijä muutamassa filmissä ja kolmen elokuvan käsikirjoittaja. Kaiken huipuksi kaupungissa vieraili lisäksi sukupolvensa huippuohjaajiin lukeutuva David Fincher.

Tämä oli Sara Hildéniltä upea tempaus ja sykähdytti jokaisen tamperelaisen leffahullun rintaa. Jokin elämää suurempi tuntui hetken aikaa ihmisen kokoiselta ja samaistuttavalta. Fanikulttuurissa on puolensa ja puolensa, mutta tähtien ihailun kauneus piilee siinä, että se auttaa meitä kartoittamaan omia intohimojamme, minkä kautta voimme löytää vaikkapa unelma-ammattimme tai elämän mittaisen harrastuksen yhdessä muiden samanmielisten kanssa. Ilman sitä supertähtien herättämää, usein halveerattua intohimoa ihmisiltä jäävät sytykkeet pois elämänsä roihusta. Itsekin olen seurannut jokaisen kolmen uraa melkein ensi vuosista alkaen, uskomatta koskaan heidän saapuvan kotimaisemiini.

Ja, tietenkin, näiden tähtien myötä monet kaukomailla kuulivat ensi kertaa tästä kahden järven väliin ahtautuneesta, Pohjoismaiden suurimmasta sisämaakaupungista, jota Monroe kutsuu kodikseen. Mikä ei voi olla kuin hyvä juttu.

FilmiLiekki käsittelee näyttelyn omassa artikkelissaan.

NÄIN OLLEN SEURAAVA LEFFAVISA

Monroen toiminta jatkuu seuraavaksi Kehräsaaressa perinteisellä Leffavisalla, jonne saa tulla tänä iltana. Ja saa halutessaan tulla jo kuuden maissa, sillä esitämme ennen visaa Rainan kankaalla Jean-Luc Godardia muistaen legendan lyhytelokuvia, rennoissa tunnelmissa kuitenkin. Tietokilpailu itse alkaa seitsemältä, ja vaikka se on omistettu Godardille, tuntui turhalta teemoittaa sitä mitenkään erityisesti, niin paljon on viime päivinä tapahtunut. Pubivisahullussa kaupungissamme Monroen visat erottuvat halullaan haastaa tuttuja kaavoja. Tällä kertaa mukana on erikoisuuksiimme kuuluva "biisinnimileffakierros". Visan lopuksi parhaat palkitaan tuoppiin mahtuvilla palkinnoilla, ja lisäksi juotavaa saa onnetarten valittu tiimi.

Tai, vaihtoehtoisesti, voitte mennä Tampere-taloon katsomaan John Cleeseä. Ei Tampereelta legendat lopu.

Äkkiä tänä kesänä: kivaa Monroen kanssa

Tämä voisi olla vaikka kesäkalenteri Monroen mukaan. Seuraavassa on listaa kaikesta mukavasta, missä elokuvakerhomme on mukana seuraavan kuukauden aikana. Jos elokuva vaan kiinnostaa, tsekkaa nämä.

30.6. torstaina Monroen Uudessa Leffavisassa on jaossa Rainan juomapalkintojen lisäksi vapaalippuja Monroen näytöksiin. Elokuva-aiheista triviativausta Kehräsaaressa kello 19 alkaen, kuten aina torstaisin kolmen viikon välein. Kysymykset meillä saattavat vaatia intohimoistakin perehtymistä kahdeksanteen taiteeseen, mutta tunnelma Rainassa on lämmin ja välitön. Eikä sen väliä, jos pisteet jäävät satamatta laariin, sillä puolet palkinnoista arvotaan visan lopuksi.

Visan jälkeen on...lisää visaa. 5.7. tiistaina kello 19 Kehräsaaren Rainassa kilpaillaan triviatietoudessa Monroen hyvien ystävien isännöimänä jo kulttimaineeseen kohonneessa, kulttuurihenkisessä iltariennossa Parrakas pörröinen pubivisa. Aina luotettavasti mielikuvituksekas ja huumorintajuinen tietokilpailu nauttii Monroen vahvaa suosiota. Mene ja koe!

9.7. lauantaina Niagarassa kello 18 koetaan Monroen virallinen kesäjubilee: Kivenpyörittäjän kylä 35 millimetrin filmiltä. Erikoisnäytökseen saapuvat vieraiksi ohjaaja Markku Pölönen ja kivenpyörittäjää esittävä Jarmo Mäkinen. Pölösen ja Heikki Turusen jälkimmäisen romaanin pohjalta tekemä sovitus on pysynyt elävänä lukuna kotimaisen elokuvan historiassa. Sekä valtava yleisö- että arvostelumenestys osoittautui, kuten myöhemmin kävi ilmi, keskeiseksi teokseksi suomalaisen elokuvan renessanssin alkuun panijana. Kivenpyörittäjän kylä katkaisi yhdessä parin muun menestyksen kanssa kotimaisen elokuvan rämpimisen lipunmyyntialhossa, eikä suomifilmin suosio ole laskenut sen koommin. Markku Pölönen (s. 1957) on luonut pitkän ja vaikuttavan uran elokuvantekijänä, joka jatkuu täydellä höyryllä edelleen; 2018 ensi-iltansa saanut Oma maa sai hienot arvostelut ja keräsi yli 200 000 katsojaa. Liput tähän ainutkertaiseen näytökseen 10 euroa.

Saara Ekström: Tailor (2016)

20.7. keskiviikkona kello 18 Monroe tuo yhteistyössä AV-arkin kanssa Niagaraan annoksen rohkean omaehtoista elokuvataidetta uteliaaseen makuun. Codex Ekström: Saara Ekströmin lyhytelokuvia esittelee elokuvayleisöllekin suomalaista kokeellista elokuvaa kärkipäästä. Video- ja elokuvataiteen rajamaastossa työskentelevä Saara Ekström kuuluu Suomen kuvataiteen huippunimiin, jonka töitä on ollut esillä lukuisissa museoissa ja gallerioissa; mm. viime syksynä Kulttuuritalo Laikussa. Ekström on taidokkaiden teostensa ansiosta ollut ehdolla maamme tärkeimpien taidepalkintojen - Ars Fennica ja Carnegie Art Award - saajaksi. Vuonna 2018 Ekström sai AVEKin mediataiteen palkinnon; viime vuosina hän on tehnyt erityisen innostavia tutkimusretkiä 8 mm:n filmillä yhteistyössä kaikkien Filmihullun tilaajien tunteman leikkaajansa, Eero Tammen, kanssa. Tulokset ovat aikamme parasta kotimaista kokeellista (eli valtavirran konventioista poikkeavaa) elokuvaa, mikä liian harvoin saa tilaa elokuvateatterin valkokankaalla, minne se kuuluu. Nyt Monroen tuo tähän muutoksen. Taiteilija saapuu itse paikalle näytökseen, johon liput 7 euroa. 6 euroa taiteilijayhdistysten jäsenille. Harvinaislaatuisen näytöksen kesto on noin puolitoista tuntia, elokuvien kesto reilut 70 minuuttia. Jo kello 17 kannattaa tulla aulabaari Rainaan, missä kokeellinen HIDAS-ryhmä esittää valikoiman teoksiaan.

21.7. torstaina kello 19 fiilistellään taas Monroen Leffavisassa, hyvän seuran ympäröimänä. Heinäkuu on kuukausista elokuvallisin? Tule ottamaan selvää!

Monroe toivottaa Sinutkin tervetulleeksi monenlaiseen hauskaan, mitä lähiviikkoina kerhomme liepeillä kiehuu. Ollaan yhdessä pimeässä huoneessa, ja katsotaan mitä tapahtuu.