Syksyllä 2025 suomalainen elokuva oli yhtäkkiä vaarassa kadota.
Paniikkitilassa toimiva orpo hallitus ilmoitti suunnittelevansa 7–8 miljoonan euron leikkauksia Suomen elokuvasäätiön rahoitukseen — siis kolmannesta koko kotimaisen elokuvan elinehdoista. Paperilla kyse oli merkantilistisesta “säästöstä”, mutta todellisuudessa sen seurauksena olisi ollut kulttuurinen romahdus.
Jos leikkaus olisi toteutunut, se ei olisi tarkoittanut vain vähemmän ensi-iltoja, vaan koko elokuvan ekosysteemin hajoamista: tuotannot olisivat pysähtyneet, levitys hiljennyt ja elokuvateatterit ympäri maan jääneet ilman kotimaista ohjelmistoa.
Sillä elokuvan kulttuuri ei elä Excelissä vaan siellä, missä valkokangas syttyy.
Säästö joka olisi maksanut identiteetin
Elokuvan rahoitus ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on sijoitus, joka tuottaa itsensä takaisin korkojen kera, kuten Suomen Elokuvasäätiö totesi. Jokainen tuotanto työllistää satoja ihmisiä ja jokainen elokuva rakentaa sitä tarinallista kuvastoa, jossa tämä maa näkee itsensä.
Kun rahoitus katoaa, katoaa myös rytmi: käsikirjoitukset jäävät pöydille, kuvaukset peruuntuvat ja ensi-iltojen kalenteri tyhjenee.
Ilman näitä lenkkejä ei synny mitään, mitä levittää, esittää tai juhlia. Elokuva-alan rahoittaminen on sijoitus myös kansalliseen muistiin.
Elokuvateatteri Niagara - valkokangas joka palaa vielä käsin sytytettynä
Tampereen sydämessä sijaitseva Elokuvateatteri Niagara on enemmän kuin teatteri. Se on yhteisö, olohuone ja todistus siitä, että elokuva on yhä jotain muuta kuin algoritmien ohjaamaa sisältöä.
Niagara elää kotimaisista ja eurooppalaisista elokuvista, dokumenteista ja riippumattomista teoksista — niistä, joita isommat teatterit eivät uskalla näyttää.
Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, juuri tällaiset paikat olisivat hiljentyneet ensimmäisenä. Kotimaisten elokuvien määrä olisi romahtanut, ja monimuotoinen ohjelmisto olisi kuihtunut pois. Niagara ei ole Tampereella vain sali salien joukossa, vaan se valo, joka pitää suomalaisen elokuvan näkyvänä keskellä kaupallista pimeyttä.
Pirkanmaan elokuvakeskus - elokuvan hermokeskus
Niagaran taustalla toimii Pirkanmaan elokuvakeskus (PEK), joka on yksi suomalaisen elokuvakulttuurin hiljaisista tukipilareista.
PEK levittää elokuvia, tuo niitä kouluihin ja yhteisöihin, järjestää koulutuksia ja yleisötyötä sekä toimii kulttuurisen elokuvan ja yleisön välisenä sillanrakentajana.
Ilman sitä moni elokuva ei koskaan löytäisi tietään valkokankaalle.
Parikymmentä vuotta sitten Pirkanmaan alueella oli vielä lähes 20 elokuvateatteria eri kunnissa. Vuosien varrella määrä on vähentynyt, ja tällä hetkellä niitä toimii enää kymmenen. Tilanne voisi olla vielä synkempi, ellei Suomen Elokuvasäätiö olisi laitehankinta-avustuksilla auttanut teattereita digiaikaan — tuo tuki pelasti koko maassa useiden kymmenien kuntien ainoan kulttuuritilan, myös Pirkanmaalla.
Teatterit ovat juuri ja juuri toipuneet koronaviruspandemian aiheuttamasta katastrofista, kun hallituksen leikkauslista tuli julki. Toteutuessaan se olisi johtanut kymmenien teattereiden konkursseihin ympäri Suomea – myös Pirkanmaalla.
Pirkanmaalla kotimainen elokuva on monien paikkakuntien elinehto:
Parkanossa 77 %, Ikaalisissa 75 %, Kangasalla 74 %, Kuhmoisissa 73 %, Sastamalassa 63 %, Virroilla 58 %, Toijalassa 55 % ja Valkeakoskella 54 % kaikista pääsylipuista myydään kotimaisiin elokuviin.
Jos tuotantotukea olisi leikattu 30–50 %, tarjonta olisi voinut puolittua ja moni pieni teatteri olisi ajautunut kriisiin, josta ei enää nousta.
PEK toimii myös levitysyhtiönä yli sadalle elokuvalle. Sen levityselokuvat ovat voittaneet viimeisten 15 vuoden aikana 13 Jussi-palkintoa, ja sen työllistävä vaikutus on huomattava – vuosittain 13–16 henkilöä.
Jos tuotantoa ei ole, ei ole mitään levitettävääkään. Leikkausten myötä vaaraan joutuisivat paitsi työpaikat myös koko alueellinen elokuvaverkosto.
Lisäksi vaikutukset ulottuisivat Film Tampereen ympärille muodostuneeseen elinkeinoverkostoon. Tuotantoyhtiöiden vaikeudet tarkoittaisivat miljoonien eurojen menetyksiä alueen majoitus-, ravintola-, kuljetus- ja alihankintapalveluille.
Elokuva on taidetta, mutta myös aluetaloutta.
PEK on ollut vuosikymmenten ajan läheisessä yhteistyössä Tampere Film Festivalin kanssa – vuosittain järjestettävän kansainvälisen lyhytelokuvafestivaalin, joka tuo Tampereelle tekijöitä, kriitikoita ja katsojia ympäri maailmaa. Festivaali on yksi maailman vanhimmista ja arvostetuimmista lyhytelokuvatapahtumista, ja sen näytöksiä esitetään vuosittain myös Niagarassa.
Jos hallituksen leikkaukset olisivat toteutuneet, niiden vaikutukset olisivat ulottuneet tännekin. Vähemmän tuotantoja tarkoittaisi vähemmän levitettävää, vähemmän ohjelmistoa ja lopulta hiljaisempia saleja – myös festivaaleilla, joissa uudet äänet yleensä syntyvät.
Elokuvakerho Monroe - perinne elää
Tamperelaisen elokuvakulttuurin juuret ulottuvat 1960-luvulle, aikaan jolloin elokuvasta tuli yhteisöllinen taidemuoto.
Elokuvakerhomme Monroe, perustettu vuonna 1968, oli yksi niistä, joiden aktivismi loi perustan tälle kaikelle. Monroen kaltaiset kerhot – kuten Solaris ja Prisma – halusivat näyttää elokuvia, joita muualla ei nähty, ja niistä kasvoi maan suurin elokuvakerholiike, joka synnytti myös Pirkanmaan elokuvakeskuksen 1980-luvun alussa.
Monroe on yhä aktiivinen ja järjestää näytöksiä, keskusteluja ja teemoitettuja kausia, kuten “Kauhun kuukausi”, jotka pitävät elokuvan elävänä siellä, minne kaupallisuus ei iske.
Jos leikkaukset olisivat toteutuneet, ne olisivat halvaannuttaneet myös nämä ruohonjuuritason yhteisöt, joilla ei ole varaa “selvitä välivuosia”.
Kun rahoitusketju katkeaa ylhäältä, sen tärähdys tuntuu aina alhaalla asti.
KAVI jäähyllä?
Mutta tosiasiassa hallituksen toimet eivät ole vasta uhka elokuvakulttuurille – ne ovat jo heikentäneet sen rakenteita. Esimerkiksi Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI), joka vastaa suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämisestä ja filmien restauroinnista, on joutunut keskelle organisaatiomuutosta, jossa sen toimintoja yhdistetään Taiteen edistämiskeskuksen kanssa uudeksi virastoksi.
KAVI ilmoitti syksyllä 2025, että sen alueelliset arkistosarjat jäävät tauolle kevääseen 2026.
Tämä tarkoittaa, ettei ensi keväänä järjestetä lainkaan KAVIn arkistonäytöksiä — ei Helsingissä, ei Tampereella, ei missään Suomessa.
Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin yleisö ei pääse näkemään kansallisarkiston aarteita valkokankaalla.
Vaikka tauon taustalla on hallinnollinen uudistus, se paljastaa karusti, kuinka hauras elokuvaperinnön säilyttämisen järjestelmä on. KAVI ei ole vain arkisto – se on kansallinen muisti, jonka varaan rakentuu käsitys suomalaisesta elokuvasta ylipäätään. Kun elokuva-arkistomme toiminta keskeytyy, katoaa hetkeksi yhteys menneisyyteen – ja samalla osa tulevaisuutta. Jos edes vanhoja elokuvia ei enää näe kankaalla, mitä toivoa on uusilla?
Elokuvataide - kansalainen epäilyksen alaisena
Ehkä pelottavinta koko keskustelussa ei ollut raha, vaan se sävy, joka alkoi hiipiä mukaan: ajatus, että taiteen tukeminen on epäilyttävää, että elokuvan rahoitus on “ideologista”, ellei se palvele jotakin hyväksyttyä päämäärää.
Se on vaarallinen tie. Historiaa tuntevat tietävät millaisissa yhteiskunnissa taiteeseen suhtaudutaan yksinomaan ideologisena aseena.
Sillä elokuva ei ole vain moraalinen peili tai yhteiskunnan dokumentti. Se on myös hauskanpitoa, hulluutta ja yhteistä unta — paikka, jossa voi nauraa, itkeä, paeta ja palata. Taide ei ole olemassa miellyttääkseen vallanpitäjiä, vaan muistuttaakseen meitä siitä, että elämä on muutakin kuin hyötysuhteita ja säästöjä. Ja jos alamme mitata kulttuurin arvoa sen perusteella, kuinka harmitonta se on, menetämme sen merkityksen. Elokuva voi olla satiiria, tragediaa tai silkkaa campia, mutta se on aina yhteinen kokemus. Siksi se on vaarallinen niille, jotka haluaisivat hallita tarinaa. Sillä siellä, missä valkokangas syttyy, alkaa myös pohdinta.
Valo jäi palamaan, sittenkin
Kun hallitus lopulta perui elokuvasäätiöön kohdistuneet leikkaukset, moni huokaisi helpotuksesta. Elokuvateatteri Niagara jatkaa ohjelmistoaan, Pirkanmaan elokuvakeskus tekee työtään levittäjänä ja yleisötyön moottorina, ja Filkkarit tuo taas maaliskuussa valoa lopputalveen.
Mutta tämä tapaus ja KAVIn hiljentyneet salit muistuttavat, kuinka herkkä ja haavoittuva on se verkosto, joka pitää suomalaisen elokuvan hengissä. Yksi hallinnollinen päätös - joka tässä tapauksessa vielä perustui tosiasioiden virhetulkintaan - voi pysäyttää kokonaisen kulttuurisen kierteen. Ja kun taide nähdään kulueränä eikä investointina, valo alkaa himmetä jo ennen kuin kukaan huomaa.
Suomalaiset rakastavat elokuviaan. Sen osoitti viimeksi jättihitiksi noussut Cancel. Elokuvaa ei tueta, koska se tarvitsee meitä, vaan koska me tarvitsemme elokuvaa.
Kun elokuvateatterin valot sammuvat ja valo syttyy kankaalle, kohtaamme maagisen hetken, jolloin sali muuttuu itseään isommaksi. Kannattaa taistella sen puolesta, että saamme pitää siitä kiinni.
-Elokuvakerho Monroe – elokuvan puolesta jo vuodesta 1968
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti