LIII Filkkaripäiväkirjat: Euphoria

Osa 4/5

I KINOHOLISMI

"- Olet ystävien seurassa, tunnusta vain, että sinäkin olet kinoholisti.
  - Kyllä minä olen tunnustanut sen jo kauan, kauan sitten."

Näin päättyi eräs dialogi vanhan festaritutun ja elokuvakerholaisen kanssa. Tampereen Filkkarit on jokavuotinen retriitti, jonne parantumattomat kinoholistit saapuvat saamaan lievitystä oireisiin, joita sammumaton rakkaus elävää kuvaa kohtaan aiheuttaa. Hyläten perheen, ystävät, työn ja maalaisjärjen. Kinoholisteista legendaarisin tiivisti ilmiön sanoihin "elämää suuremmat elokuvat".

Aavistamatta, mitä kosmoksella oli minun varalleni, saavuin tosi hitaan aamun jälkeen festaripaikalle ihan liian myöhään. Koin katsoneeni liikaa kilpailuja, joten tein sokkona valinnan sukeltaa Kino Euphoria -näytökseen puolivälin paikkeilla. Hyvä valinta. Todella hyvä.

Euphoria Borealis -yhteisön nopeasti&halvalla toteutetuissa valloittavissa lyhäreissä oli sellaista raikkautta, eloisuutta ja kekseliäisyyttä, jota monesti päätyy toivomaan "valtavirran" kilpailuelokuviltakin. Rajoitusten asettaminen tekee hyvää ihmisen luovuudelle. Kun ei ole aikaa eikä tilaa tehdä mukamas kunnolla, on vedettävä hatusta oikoteitä päämäärään - ja siitä syntyy omintakeisuutta. "Script: Came to me in a dream": Ari Perälän viiden pennin animaatio Päättämätön on niin verraton Michael Myers -tarina vaihtoehtoisessa todellisuudessa, että se ei olisi ollut lainkaan väärässä seurassa kilpasarjan puolella.

Euforisesta näytöksestä pintaan pulpahdettuani festaripäiväni sai yllätyskäänteen, kun minut tempaistiin puolinelsonilla mukaan pahasta alimiehityksestä kärsivään talkoolaisremmiin. Lyötiin lapio kouraan ja sanottiin: "ala kaivaa". Mikäpä siinä, tällaistakin tämä joskus on. Seuraavat tunnit aina iltaan asti kuluivat elokuvien katsomisen sijasta lippuja tarkistaessa, festarivieraita opastaessa ja uusien kollegoiden kanssa jutustelemisessa. Tämä käänne oli ehdottomasti käänne parempaan. Talkootyö rakkaan harrastuksen eteen on omanlaistaan euforiaa kinoholistille.

II PALKITUT

Työvuoron päätyttyä, esimiehen raipaniskut ihanasti selässä kirvellen, lompsin Tuulensuun Palatsiin seuraamaan lauantai-illan huipennusta, palkintojenjakoa. Upeat puitteet saivat hiljaa kuiskaamaan "vihdoin", vihdoin palkintogaala on oikeassa paikassa, Hämeenkadun arvokkaimmassa elokuvapyhätössä.

Gaala oli lämminhenkinen, yhteen hiileen puhaltava, liian pitkä, hassu, kodikas, liikaa palkintoja jakava, persoonallinen ja paljon pitkiä puheita sisältävä. Lähes täydellinen siis. Palkituista elokuvista muutama nousi esiin. Harvinaista kyllä, Grand Prix -voittaja Das Rotohr (Punakorva) sai myös yleisöpalkinnon. Monessakin mielessä vaatimattomasti alkava dokumentti paljastuu yllättävän hienostuneeksi ja vahvaksi syväluotaukseksi kehitysavun korruptoituneisuudesta. Ohjaajan omiin kokemuksiin Senegalissa on helppoa samaistua.

Maija Blåfield voitti kuin voittikin kotimaisen kilpailun pääpalkinnon galleriatyönsä valkokangasversiolla. Pitkien kotimaisten puolella Wanha Markku voitti kaikkiaan kolme palkintoa. Samoin teki Pavel Andonovin tosi suosittu Blue Note, joka valloitti mm. nuorisojuryn sekä yleisön puolelleen. Risto Jarva -palkinto painotti tänä vuonna tekemisen ja ilmaisun rohkeutta: Iiti Yli-Harjan rosoinen animaatiodokkari Blush - An Extraordinary Voyage tuo tavallaan mieleen Anssi Kasitonnin hurtin kotikutoisuuden. Blush käy kepeydellä käsiksi todella ahdistaviin pelkoihin erilaisuuden hyväksymisestä (tai pikemminkin sen torjumisesta). Jää todella mielenkiintoisesti nähtäväksi, miten tämä leffa on elänyt ajassa tästä kymmenenkin vuotta eteenpäin. Toivottavasti maailma on silloin edes pikkuisen parempi paikka.