Osa 2/5
Talvipäivä oli Tampereella kaunis ja aurinkoinen, Vuolteen sillalla aika ajoin melkein lämminkin.Itse ehdin vain häthätää panna sään merkille, sillä olen viettänyt aikani hämärissä olosuhteissa. Tieni olen valinnut itse, ja sillä pysyn.
Aamu meni laiskottelun merkeissä, joten päivän ensimmäinen näytös saapui kohdalleni vasta iltapäivällä. EFA-näytös oli täpö täynnä - mutta tämä oli onni, sillä KV4 osoittautui tosi hyväksi.
Kuuluttaja teki työnsä hyvin ja sai pirteän lopetuksensa palkaksi yleisön suosionosoitukset. Hän muistutti yleisöä kahdesta perusasiasta: kännykät on pidettävä äänettömällä ja valkokangasta ei saa kuvata.
Ei mennyt perille. Saatiin kuunnella puhelimen hälyä. Mutta varsinaisesti huomion varasti eturivin kuvia napsinut taulapää, jolle jouduin lopulta käydä sanomassa, että se kännykkä piiloon tai tulee lähtö. Yleisön häiritseminen ja tekijänoikeusasiat eivät ole pikkujuttuja, varsinkaan sivistyneessä seurassa.
Tämä kilpailunäytös oli aivan eri maata kuin eilinen. Kuvanlaatukin monta luokkaa parempi. Luullakseni kasimilliselle filmille kuvattu ukrainalainen haastatteludokumentti Verho on tehty vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa; nyt sille taltioituneet kolmen sukupolven naisten muistikuvat kommunismiajalta näyttäytyvät viiltävässä valossa.
Seuraava tuottaa yllätyksen. Alkutekstit näyttävät tutuilta, ja äkkiä tajuan, että elokuvahan on Tampereella minun ansiostani. Suosittelin sitä jatkoon esivalintavaiheessa.
Ja hyvä niin. Tansanialainen Elokuvan apostolit esittelee länsimaisesta radikaalisti poikkeavan elokuvakulttuurin, jossa luovasti käännetyt päälledubbaukset - svahiliksi - nähdään kansaa palvelevina kulttuuritekoina. Rennon elokuvan hurlumheileikkaus sopii aiheeseen kuin kynä käteen.
Sveitsiläinen Rajat on komealla tekniikalla animoitu, mutta merkillisen paikallaan junnaava. Joka tapauksessa, se täyttää yhden perustehtävän: se näyttää jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty. Thainyrkkeilijän tarina Sattuiko? on loistavasti kuvattu, mutta sekin täynnä tyhjiä hetkiä. Monet kuvat ovat silti kauniita.
Joulukuun kuudentena 1917, siis Suomen itsenäisyyden alkamispäivänä, Kanadan Halifaxissa sattui kahden laivan yhteentörmäys, josta aiheutui historian valtavimpana pidetty ihmisen aiheuttama räjähdys ydinpommeja lukuun ottamatta. Vaikuttava kokeellinen animaatio Lentävä merimies saattaa ensi maanantaina voittaa lajinsa Oscarin. Sen aihe on Halifaxin räjähdyksen kahden kilometrin päähän sinkoama seilori, joka ihmeen kaupalla jäi henkiin kertomaan tarinansa jälkipolville.
Näytös päättyi brittiläis-tsekkiläiseen We Love Lifeen. Tämä upea dokumentti Spartakiadeista käsittelee arkistomateriaalia todella näkemyksellisesti. Spartakiadit olivat kommunistivaltioiden absurdi massatapahtuma, jossa juhlittiin "ruumiillista kasvatusta" valtaisilla ryhmäliikuntaesityksillä "maailman isoimmalla stadionilla". Mestarillinen, syväluotaava ja merkitystasoista rikas elokuva saattaa tuoda mieleen esimerkiksi Mika Taanilan eräät työt.
Jatkoin omaa versiotani Spartakiadeista lompsimalla ensimmäiseen Niagaran näytökseeni, missä tunnelma muuttui drastisesti. Lämpimät terveiset omasta ja Monroen puolesta elokuvaneuvos Kari Uusitalolle, jolle omistettua Arkiston aarteet -näytöstä oli tullut katsomaan kolmisenkymmentä Uusitalon ystävää. Elokuvaneuvos on filmihullu parhaasta päästä ja Filkkareiden kestovieras. Valistuselokuvat ja kansatieteelliset elokuvat saavat liian vähän huomiota lyhytelokuvasta puhuttaessa, mutta sydäntä lämmittävä miniretrospektiivi näytti, miten hyvin niitä voidaan tehdä. Ja kuinka rehevällä huumorilla.
Ilta koitti nopeammin kuin ehtii "kissaa" sanoa. Torstain pääherkun oli määrä olla Mika Taanilan ja Sami van Ingenin Monica in the South Seas. Ensimmäisenä pisti silmään, että salissa oli liian vähän väkeä siihen nähden, että ohjaajat ovat molemmat tuiki tuttuja Filkkareilla ja kokeilevan elokuvan kotimaisia kärkinimiä. Elokuvan aihe on huippumielenkiintoinen.
Otsikon Monica on dokumenttielokuvan isänä pidetyn Robert Flahertyn tytär ja Sami van Ingenin isotäti. Monican kuoltua hänen elokuvallinen jäämistönsä päätyi sukulaispojan haltuun, ja sieltä löytyi Monican vuonna 1975 Samoalla taltioima materiaali Flaherty-klassikko Moanan (1926) jälkiäänittämiseksi. Monica in the South Seas kertoo tästä Samoan matkasta ja tutkii sitä miten autenttista tai vääristeltyä dokumentaatio Flahertyn aikoina (kuten myöhemminkin) oli alkuperäiskansojen kohdalla.
Tarina ja aihe ovat kiehtovia, mutta elokuva ei lopulta oikein herää henkiin. Se ei ole ikävystyttävä, mutta sen kerronta tuntuu usein tasapaksulta, jos kohta älykkäältä. Pelkäänpä, että sen pysyvät arvot jäävät historian tutkimuksen alueelle.
Torstain päätti melko erikoinen KV7. Villin epätasainen ja sekava kattaus piti sisällään jopa osoittelevan tuntuisesti "ravistelevia aiheita" homouden kieltämisestä itsemurhaan siten, että se varsinainen elokuva meinasi unohtua kuvasta. Paitsi Jan Soldatin Kuoleman lavastuksessa, joka on kuin tehty nyky-yleisön pienimmälle yhteiselle nimittäjälle.
Kuoleman lavastus on yksinkertaisesti yhteen nivottu sikermä niistä ainutlaatuisen villeistä tavoista, millä Udo Kier on vuosikymmenten mittaan pistetty kuolemaan kameran edessä. Jonkunhan tämä piti tehdä, kun Kier itsekin sitä on toivonut.
Provosoivampi tapaus on legendaarisessa Lodzin koulussa valmistunut animaatio Hampaaton, joka ei ikimaailmassa olisi päässyt seulastani läpi kilpailuun asti. Toistuvasti Terry Gilliamin "tanssivat hampaat"-klassikon mieleen tuova, kömpelösti animoitu ja kehnosti renderoitu animaatio on "hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa - tarkoitusta vailla". Lisäksi tällaista näennäisen villiä joka puolelle sinkoilevaa nykytaidetta tehdään maailmalla aika paljon.
Torstai päättyi aika nokkelaan norjalaiseen satiiriin Havainto. Se kysyy - ei VARMASTI tositapahtumien pohjalta (...) - missä määrin täydellinen ihminen mielessään toimiva hyvinvointiyhteiskunta saa tunkeutua vanhempien tielle pikkulapsen kasvatuksessa. Havainto olisi pikkunokkelaa piruilua, ellei se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja näytelty.
Torstai meni sukkelaan, ja huomenna urheilusuoritus jatkuu. Päälajina Dziga Vertovin nerokas Mies ja elokuvakamera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti