Osa 1/5
Kävin tänään Georgiassa, Costa Ricassa, Etelä-Afrikassa ja Torontossa - poistumatta Koskikeskuksesta. Se on elokuvafestivaalien taikaa. Kävin muuallakin, mistä kirjoitan rivien välissä.Tampereen elokuvajuhlat ovat olleet elämässäni koko aikuisikäni. Ne olivat osa olemassaoloni kudosta 15 vuoden ajan, jolloin kuuluin vuosi toisensa jälkeen Filkkarien talkooväkeen. Sillä lailla pääsin valkokankaan edestä valkokankaan taakse näkemään, miten monipäiväinen kansainvälinen kulttuuritapahtuma rakennetaan noin miljoonasta palikasta. Lyhytelokuvasta oppiminen, siinä kylpeminen intensiivisen viikon ajan kerran vuodessa, muutti ja pysyvästi syvensi näkökulmaani elokuvaan.
Tampere-talossa kuulokkeet päässä simultaanitulkatussa Etelä-Amerikan poliittista historiaa taustoittavassa näytöksessä. Kino-Palatsissa Georges Méliès'n elokuvia nitraattifilmiltä (palosammutin näkyvällä paikalla konehuoneessa). Elokuvia läpi yön - joskus klingoniksi juonnettuna - Tullikamarilla aamu kuuteen kaikkien luomassa ja keskenään jakamassa yhtä jännittävässä kuin lämpimässä tunnelmassa. Salattujen käytävien löytäminen loppuun myytyihin näytöksiin. 42 tuntia elokuvaa festivaaliviikon aikana. Ihmisistä tulee tuttuja, koska heidät on nähnyt parilla, kolmella, neljällä festarilla aiemminkin. "Oletko nähnyt tämän? Kannattaako tuohon näytökseen mennä?" Kokemuksista tulee muistoja. Muistoista tulee kokemuksia. Rakastin sitä. Yhdessä vaiheessa harrastin ehkä enemmän Filkkareita kuin elokuvaa.
Ensimmäinen elokuva, minkä näillä Filkkareilla näin, oli Maija Blåfieldin Scenic View, ainoa kotimainen kansainvälisessä kilpailussa. Ei Blåfieldin parhaita, lähinnä koska sen kohdeyleisö on hieman minua kokemattomampaa elokuvissa kävijää. Scenic View on höynäytys, johon en lankea, ja se perustuu ideaan, johon olen törmännyt Filkkareilla jo kauan sitten. Tai sen pikkunokkela alku perustuu; sen jälkeen elokuvaan löytyy kiinnostavaa substanssia.
Se alkukuvasta, pääkuvana iltapäivälle on maailman suurimpana elävänä säveltäjänä palkitun Kaija Saariahon muotokuva, Universumin kaiut - Kaija Saariahon musiikki, Riitta Raskin täyspitkä dokkari.
Sattumalta olen viime aikoina kuunnellut erästä Saariahon ja Esa-Pekka Salosen yhteislevyä. Mutta elokuvasta en kummemmin välitä. Se on liian turvallinen ja konventionaalinen kuvaamaan näin rohkeaa musiikillista ilmaisua. Tietorikas se kyllä on, ja säveltäjä itse hyvin kiinnostava, mutta tässä kaikessa on esitelmän maku. Visuaalinen ilme on mielikuvitukseton siihen pisteeseen asti, että elokuvassa näyttäytyvät sivuhenkilöt alkavat muistuttaa toisiaan ja sulautuvat joukoksi persoonattomia ohikulkijoita vailla intohimoa, särmää, seksiä. Kuin huomaamatta musiikki jää sivujuonteeksi elokuvan keskittyessä paikkoihin, tapahtumiin ja huomionosoituksiin. Saariahon musiikkiin ei ole mahdollista päästä sisälle tällä tavalla pieninä siivuina sieltä täältä; säveltäjä puhuu itsekin laajoista kaarista työnsä lähtökohtana. Tampere-talolla on kummallisen suuri rooli tämän kosmopoliitin uraa kuvaavassa teoksessa.
Filkkarit eivät ole olleet Tampere-talossa enää aikoihin, eivät nykyään Tullikamarillakaan tai edes Plevnassa. Festivaalien toimialue on kutistunut Kehräsaaren tienoille, Cine Atlakseen ja Niagaraan. Hoetaan, että ihmiset tekevät festivaalin. Niin tekevät myös paikat, ympäristöt. Atlaksen erikoispiirre on se, että vuosikymmentenkään jälkeen sille ei ole kehittynyt persoonallisuutta. Se on vain paikka, jossa katsoa elokuvia. Kaikki toimii, kaikki on järjestyksessä. Mutta Atlaksella ei ole ominaishajua, sen seinät eivät puhu kuten Tullikamarin tiilet. Mikään määrä ihmisiä ei voi nyhjäistä kattoon nousevaa tunnelmaa tyhjästä.
Filkkarit eivät tunnu Atlaksen ja Niagaran ulkopuolella. Niiden henki löytyy hengailemasta turvallisesti vasta oviaukkojen sisäpuolelta. Kaupungilla ei näe enää hengästyneitä pinkojia festarilätkät kaulanauhoissa heiluen. Filkkarien maantiede on kaventunut, ja sitä myöten on kadonnut jotain fiiliksestäkin.
Avajaisnäytöksen tunnelma on kuitenkin kuin lämmin käsi kädessä, ja Jukka-Pekka Laakso pitää taas kerran erinomaisen alkupuheen ja esittelyn. Sitä ennen on saatu vähän maustetta iltaan, kun Atlaksen ykkössalista katoaa äänentoisto, ja yleisöä joudutaan siirtämään salista toiseen. Onpahan aikaa vaihtaa ensimmäiset kuulumiset festarituttujen kanssa.
Avajaisnäytöksen elokuvista saadaan esitettyä vain kaksi. Ne ovat tämän päivän parhaat elokuvat. Viime vuoden Grand Prix -voittaja, slovenialais-ranskalainen animaatiodokumentti Mummon seksielämä (ohj. Urška Djukić & Émilie Pigeard), on rajuin ja pakahduttavin elokuva raiskauksesta mitä olen koskaan nähnyt. Sen puskutraktoristrategia saa alkuun nikottelemaan, mutta on lopulta vastaansanomaton. Sitä seuraa - onneksi - Mathias Wermken ja Mischa Leinkaufin maanmainio Neonoranssi lehmä, jossa keinutaan yllättävissä paikoissa pitkin Berliiniä. Elokuva kaupunkiympäristöistä, ei keinumisesta.
KV2:n näen viimeistä lukuun ottamatta kokonaan. Vaihdan paikkaa yhden penkin vasemmalle, sillä edessäni istuu pitkätorsoinen nainen, jolla on valtavan kokoinen pää. Näytöksen kuuluttaja ei ole lainkaan valmistautunut, eikä tiedä yhtään mitä on tekemässä. Tällaista aloittelijamaisuutta ei Filkkareilla yleensä näe.
Ruotsalainen Olimme lapsia lähtee kliseisestä asetelmasta, mutta päätyy yllättäviin ulottuvuuksiin, jotka hyvittävät teoksen tendenssimäisyyden. Puolet pidempi Selkärangaton, Georgiasta, ei tässä onnistu. Köykäisesti kuvattu (näin tylsää kuvaa ei filmillä ole edes mahdollista saada aikaan - ja filmille on kuvattu paljon roskaa) "ideaelokuva" on ontuva valinta kilpasarjaan.
Etelä-afrikkalainen Bergie on puhdasverinen lyhäri kaikessa: siinä on yksi vahva idea ja yksi vahva otos. Lopputekstien mukaan ei perustu tositapahtumiin, mutta se on vain ajan kysymys?
Yhtä perinteinen lyhäri on Osoitteet, joka kertoo Costa Rican meidän näkökulmastamme pikantilta tuntuvasta postilaitoksesta, joka usein vie viestit perille ilman katuosoitteita.
Filmistä on luovuttu elokuvien esitysformaattina, ja tänään on tullut taas kysyttyä "mihin hintaan?" Esimerkkinä City Limits (Vapaa kaupunkitila 1) vuodelta 1971. Sen restaurointi digiksi on kamala, kuin muoviversio Arabian lautasesta. Koko elokuvan päällä tuntuu kuin filtteri, joka puristaa kuvasta kaiken elämän. Kontrastit vääristyvät, ihmisten iho näyttää kumimaiselta (vrt. uncanny valley). Ei ole enää mitään nähtävää. Digitaalisuus vaikuttaa kuvanlukutaitoomme, unohdamme, että kuva ei vain näytä joltain, vaan myös tuntuu. Sen tehtävä ei ole ainoastaan viedä tarinaa eteenpäin, vaan myös saada katsomaan. Henkiä tunnetta.
Itse elokuvakin on pitkälti vanhentunut. Kaupunkifilosofi Jane Jacobs puolustaa kaupunkeja, koska "ne ovat hauskoja", mutta lyttää autot, jotka myös ovat hauskoja.
City Limitsiin ja Kaupungin taikaan verrattuna rupiselle videonauhalle kuvattu 3. sukupolven hyvinvointia, Potzdamer Platz (1998), on suorastaan ihanan ruma - ja ironisoivan terävä kuvatessaan kaupunkia rakentavia pukumiehiä.
Yössä pakkasen halki kotiin päin leikatessani tiedän, että Filkkarit ottaa pari ensimmäistä päivää vasta kierroksia päästäkseen kunnolla vauhtiin viikonlopuksi. Kuin Kaija Saariahon viisiosainen ooppera, josta nyt on koettu vasta alkusoitto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti