Filkkariviikon lämmittelyksi: Kauko Salmen matkafilmejä 1960-luvulta Rainassa

NOSTALGIA - Kauko Salmen kaitafilmejä 1960-luvulta

Elokuvakerho Monroen näytösvuosi 2023 alkaa kaikille avoimella "kahvilakinolla". Tiistaina 7.3. kello 16.45 - lämmitellen seuraavana päivänä alkavia Tampereen elokuvajuhlia! - näytämme taiteilija Kauko Salmen kaitafilmiaarteita Bar & Cafe Rainassa. Näytös kestää noin tunnin.

Kauko Salmi (1928-2005) teki merkittävän elämäntyön tamperelaisessa kuvataide-elämässä sekä voimakkaana ja teknisesti taitavana taiteilijana että Kustaa Hiekan taidemuseon intendenttinä 27 vuoden ajan.

"Hiukset". Valokuva Seppo Leskinen

Intendenttinä Salmi loi näyttelyitä ja kartutti museon kokoelmia. Tässä roolissa hän oli vaikuttamassa monen suomalaistaiteilijan urakehitykseen. Hänen luomansa "talon henki" on yhä aistittavissa Hiekassa - Suomen vanhimmassa yksityisessä taidemuseossa.

Taiteilijana Kauko Salmi oli huolellisesti koulutettu. Hän teki julkisia teoksia esimerkiksi moniin tamperelaisiin kouluihin: Amurin, Saukonpuiston, Sammon ja Kalevan koulut saivat seinilleen taidetta hänen käsistään samoin kuin Härmälän kirjasto. Salmen erikoisempia intohimoja olivat exlibrikset, jolla alueella hänen noin 70 työtään ovat huomattavassa arvossa.

Rainassa nähtävät 8-milliset aarteet ovat peräisin Salmen opintomatkoilta Pariisiin (Académie de la Grande Chaumière) ja muualle Eurooppaan 1950- ja 60-luvuilla. Tyttärensä Marian ansiosta erinomaisesti säilyneet taltioinnit ovat tamperelainen harvinaisuus, joissa näkyy kuvataiteilijan silmä "manselaisena matkalla". Mykät värifilmit ovat sekä puhdasta nostalgiamatkailua että oman historiallisen arvonsa sisältävää dokumentaatiota tuon ajankohdan mannereurooppalaisesta kaupunki- ja maaseutuympäristöstä.

Alun perin filmit ovat leikkaamattomia välähdyksiä matkan päältä, mutta niiden pohjalta on helppoa kuvitella editoitu, kertojan äänellä varustettu dokumenttielokuva. Monroen demonstraatiossa Salmen tallenteet projisoidaan alkuperäisiltä 8 mm:n filmeiltä valkokankaalle kahvilatunnelmaan sopivan taustamusiikin kera. Normaali seurustelu esityksen aikana on täysin sallittua ja suotavaa. Monroelaisia saa myös lähestyä kysymyksillä filmistä, filmitekniikasta ja muusta sellaisesta.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, alkavat sitten isot juhlat, Tampereen elokuvafestivaali. Siinä hengessä tervetuloa kaikki!

Douglas Fairbanksin Zorron merkki Niagarassa 12.9.

Syksyn yksi merkittävimmistä - ehkä merkittävin - elokuvanäytöksistä Tampereella järjestetään huomenna lauantaina Arthouse Cinema Niagarassa kello 18.30. Silloin Forssan Mykkäelokuvafestivaalin toteuttama kiertue säestetystä Zorron merkistä saapuu meidän kulmillemme.

Fred Niblon vuonna 1920 ohjaama Zorron merkki (The Mark of Zorro) on alkuperäisen "Hollywoodin kuninkaan" Douglas Fairbanksin voimannäyttö. Edeltävällä vuosikymmenellä Fairbanks oli niittänyt mainetta ja suosiota menestyksekkäissä komedioissa. Zorroon - joka tarkoittaa kettua - ryhtyessään Fairbanks oli 37-vuotiaana ja maailman isoimman naistähden Mary Pickfordin pokanneena voimainsa tunnossa ja valmis riskinottoon. Zorron merkistä tuli uusi avaus näyttävään, eeppiseen ja sarjakuvamaiseen seikkailuelokuvaan. Sen valtava menestys käänsi Fairbanksin uran uudelle uralle, missä seurasivat vielä laveammat ja kunnianhimoisemmat projektit, kuten Kolme muskettisoturia (1921), Robin Hood (1922) ja Bagdadin varas (1924). Mainittujen lisäksi Zorron merkki on antanut vaikutteita käytännöllisesti katsoen kaikille sitä seuranneille seikkailugenren kehittäjille Steven Spielbergiin asti ja yli. Spielberghän tuotti Zorron tarinasta uuden version.

Ohjaaja Niblo oli mykkäkauden Hollywoodin huippuammattilainen, jonka isoin hitti Fairbanks-ohjausten ohella oli megakallis Ben-Hur (1925), jonka kesken tuotannon mukaan tuotu Niblo pelasti lähes yksinään. Auteur ei määreenä yleensä ottaen sopinut Niblon ajan studio-ohjaajiin, ja Zorron merkissäkin ranskalaisten lanseeraama käsite sopii paremmin tuottajana ja käsikirjoittajana toimineen Fairbanksin harteille. Elokuvan pohjana toimi Johnston McCalleyn pulp-lehdessä julkaistu ensimmäinen Zorro-kertomus "The Curse of Capistrano". Yhdessä voimakaksikko Niblo&Fairbanks ottaa kaiken irti tähden legendaarisesta atleettisuudesta ja yhtä legendaarisesta hyväntuulisesta karismasta. Miekkailukohtaukset ovat esikuvallisia ja asettivat jäljessä seuraaville mittapuun, joka niin usein on otettu haasteena ja ohjaajan taitojen koetinkivenä.

Fairbanks oli yksi maailman kolmesta tai neljästä isoimmasta elokuvatähdestä koko 1920-luvun muiden ollessa Harold Lloyd, Charlie Chaplin ja Mary Pickford. Kahden viimeksi mainitun kanssa Fairbanks perusti myyttisen United Artistsin. Fairbanks valittiin myös Oscarit jakavan Academy of Motion Pictures Arts and Sciencesin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Miehisen viriiliyden perikuva kaatui sydänkohtaukseen jo 56-vuotiaana. Fairbanks ei pitänyt kaiken mullistaneesta äänielokuvasta, jonka asettamat rajoitukset vielä tuolloin vaikeuttivat Fairbanksin hellimän hurtin toiminnan kuvausta, eikä ollut esiintynyt valkokankaalla viiteen vuoteen. Viimeisessä elokuvassaan hän esitti Don Juania.

Zorron merkin säestää Trio Mutual.

Kohua ja kärsimystä - Monroen filkkaritärpit 2014

Suomen merkittävimpiin elokuvatapahtumiin lukeutuvat Tampereen elokuvajuhlat järjestetään jälleen Tampereella 5. – 9.3. Vaikka näytösten määrä näyttäisi tänä vuonna hieman niukemmalta kuin aikaisempina vuosina, ohjelmisto on sitäkin mielenkiintoisempi. Joukkoon mahtuu niin elokuvahistorian todellisia helmiä, kuten Dreyerin upea mykkäelokuva Jeanne D’arcin kärsimys, kuin myös mahdollisesti suurempaa yleisöä houkuttelevia kuriositeettejakin, niin kuin esimerkiksi Ylen legendaarisimpien ja rakastetuimpien lastenohjelmien näytössarja. Tässä kuitenkin tarkemmin omat tärppini Tampereen filkkareille 2014.

Carl Theodor Dreyerin Jeanne D’Arcin kärsimys (1928) Pink Twinsin säestämänä

Dreyerin yhteen ainoaan päivään sijoittuva historiallinen mykkäelokuva on yksi upeimpia, mitä on koskaan tehty. Sight & Sound sijoitti teoksen parhaimpien elokuvien listallaan sijalle 9. Jeanne D’arcin kärsimys on erikoistunut kasvojen ja ilmeiden yksityiskohdat vangitsevaan lähikuvaan. Siinä missä tavallinen elokuvakerronta käyttää lähikuvaa tehokeinona, Jeanne D’arcin kärsimyksessä lähikuva on vakio, joka pureutuu syvälle inhimilliseen kärsimykseen ja josta katsoja ei voi hetkeksikään irtaantua.

Säestetyt mykkäelokuvanäytökset ovat ainutlaatuisia kokemuksia ja kuuluvat joka vuosi Tampereen filmifestivaalien ohjelmiston ehdottomaan parhaimmistoon. Vaikka Dreyer itse koki, että hänen mestariteoksensa tuli nauttia ilman säestystä, itse vakuuttaisin, että paikan päällä esitetty musiikki vain korostaa sen välittämää kokemusta. 

Jeanne D'arcin kärsimys (1928)

 Lyhytelokuvan kaanon: ranskalaiset klassikot

Lyhytelokuvan kaanon -sarja on jo useamman vuoden ajan näyttänyt Tampereen filmifestivaaleilla lyhytelokuvan tärkeitä merkkiteoksia. Tämän vuoden elokuvien voisi kuitenkin luonnehtia kuuluvan jopa yleissivistykseen. Sarja näyttää kolme lyhytelokuvaa kolmelta ranskalaiselta mestariohjaajalta. Ne ovat kaikki rankkoja, kaunistelemattomia ja kiistanalaisia. Esimerkiksi Eläinten veri oli kielletty Suomessa vielä 1960-luvulla.

Georges Franjun Eläinten veri (Le sang des bétes 1948) on dokumentti kahdesta pariisilaisesta teurastamosta. Franjun sanat ”Tein Eläinten veren, koska rakastan eläimiä” kiteyttää hyvin raadollisen elokuvan taustalla olevan ideologian. Chris Markerin Kiitorata (La jetée 1962) on kokeellinen scifielokuva, joka koostuu lähes pelkästään still-kuvista. Markerin teoksen tarina on monille tuttu Terry Gilliamin uudelleenfilmatisoinnista 12 apinaa. Alain Resnaisin Auschwitzissa kuvattua Yötä ja usvaa (Nuit et brouillard 1955) puolestaan pidetään definitiivisenä kuvauksena keskitysleireistä ja holokaustista. 

Yö ja usva (1955)

 Rake Special: Pispala

Raimo ”Rake” Siliuksen kokoama lyhytelokuvien näytös järjestetään Filkkareilla jo 18. kertaa. Siitä on muodostunut jo oma instituutionsa, jonka jokaisen olisi ainakin kerran elämässään koettava. Arkiston kätköistä koottu elokuvien sarja pureutuu tällä kertaa Tampereen Pispalaan. Luvassa on kolme elokuvaa, joista kuriositeettina mainittakoon ainakin Komisario Palmujen ohjaajana tunnetun Matti Kassilan lyhytdokumentti Kolmen kaupungin kasvot: Tampere (1962). 

Script Tampere -käsikirjoitusfestivaali

Torstain ja perjantain aikana järjestettävä käsikirjoitusseminaari tuo Filkkareille mielenkiintoista vaihtoehto-ohjelmaa, jonka keskiössä on itse elokuvantekoprosessi. Käsikirjoitusfestivaali koostuu pääasiassa keskustelutilaisuuksista, joissa käsitellään elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Vierailijoina on ajankohtaisia tekijöitä Suomesta sekä ulkomailta, esimerkiksi Auli Mantila, Saara Cantell, Ilja Rautsi ja Steven Follows. Keskustelutilaisuuksien lisäksi tapahtumaan sisältyy muun muassa elokuvanäytös ja repliikkikaraoke. Kannattaa huomata, että seminaariin ilmoittautuminen on tehtävä jo viimeistään 28.2. Lisätietoa saa osoitteesta http://www.tamperefilmfestival.fi/site/index.php?page=seminaarit

Tuukka Temonen: Presidentintekijät (2014)

Jo pientä kohuakin herättänyt Presidentintekijät saa ensiesityksensä Tampereen filmifestivaalien yli 30 minuuttisten elokuvien kilpasarjassa. Elokuva on dokumentti Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta vuonna 2012. Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen haluaisi kieltää elokuvan levittämisen. Hänen mukaansa Temonen ja hän ovat suusanallisesti sopineet Tujuselle veto-oikeuden elokuvan kuva- ja äänimateriaalin levittämisestä. Tujunen toimi tuolloin Niinistön presidentinvaalikampanjan kampanjapäällikkönä. Presidentintekijät onkin mielenkiintoinen dokumenttiuutuus juuri sen mahdollisen poleemisuuden takia, jollaista tämänkaltaisessa suomalaisessa elokuvassa ei yleensä nähdä.

Mykät skandit 3/3: Vuori-Einari ja sen muija (1918)

Saapuessaan ensi-iltaan uudenvuodenpäivänä 1918, Lainsuojattomien (eli Berg-Ejvind och hans hustru) säestyksenä kuultiin sovituksia Jean Sibeliuksen teoksista. Vuonna 1989 elokuvasta teetettiin uusi laitos, johon musiikin sävelsi varta vasten Torbjörn Iwan Lundquist. Alkuun, seitsenosaisen saagan 1. jakson aikana, Lundquistin moderneja sävyjä tavoitteleva säestys tuntuu hieman vieraannuttavalta, mutta tasaantuessaan perinteisempään malliin, alkaa musiikki elää paremmin kuvan rinnalla. Loppujaksoissa Lundquist tavoittaakin jo jotain hyvin olennaista Victor Sjöströmin todella tunteella ohjaamasta tarinasta, melkein niskavilloja nostattavin tehoin.

Huolimatta 73 minuutin kestostaan, on Lainsuojattomat aito eepos. Se on pohjimmiltaan simppeli, Islannissa tapahtuva romanttinen tragedia ison talon emännän Hallan ja vaeltelevan, karkulaiseksi paljastuvan Kàrin/Ejvindin välillä. Ajomiehen tapaan on nytkin temaattisesti kyse moraliteetista, jossa näytetään, mitä hyvänsuopuuden ja toisen ymmärtämisen puute voi saada aikaan. Mutta kiinnostavampi on pintataso, jossa Sjöström tuntuu väliin kuljettavan kertomusta kuin olisi toimintaleffaa tekemässä.

Lainsuojattomien aikajänne kattaa noin 16 vuotta. Kun se tiivistetään tuntiin ja varttiin, voi heti ymmärtää, että nyt ei ohjaksia pidetä suotta piukalla. Sjöström ottaa kaiken irti karuista tunturimaisemista, joiden villi luonne kohtaa vertaisensa pariskunnassa, josta todetaan, että "rakkaus oli heidän ainoa lakinsa". Sjöström roolitti rakastetukseen oman vaimonsa, Edith Erastoffin, eikä kemiasta ole puutetta. Molemmat tekevät hienot roolityöt, mutta Sjöström varsinkin on kuin liehuva liekinvarsi ja väkevää lientä. Lieneekö noihin aikoihin millään maan kolkalla ollut vahvempaa valkokangasnäyttelijää, kun muistaa vielä täydellisen muodonmuutoksen kolme vuotta myöhemmin seuranneeseen Ajomieheen?

Sjöströmin kerronnan kivijalkaa on tässäkin realismi, mutta se ei millään muotoa seiso vahvojen tunnelatausten tiellä. Ohjaaja ottaa esimerkiksi ihmisistä tunturien laella otoksia, jotka voisivat olla Eisensteinin tai Dovzhenkon teoksista seuraavalla vuosikymmenellä. Tarina kuuluu kielletyn rakkauden kuvauksiin - tässä tapauksessa esteenä on yhteiskunta, joka on onnettomien käänteiden seurauksena tehnyt Ejvindistä henkipaton. Halla puolestaan uhraa Ejvindin eteen kaiken, lopulta mielettömyyksiin asti - kliimaksi on niin hurja, että katsoja tajuaa mitä todella on tapahtunut vasta tarinan jo juostessa eteenpäin. Todella suurta teoksessa on kuitenkin viimeinen, seitsemäs luku, jossa pitkän aikahyppäyksen kautta rakastavaisten välit asetetaan koetukselle. Musiikki vaimenee, kuuluu vain lumen ulvonta.

Mykät skandit 2/3: Ajomies (1921)

Victor Sjöströmin (1879-1960), Ingmar Bergmanin alttarijumalan, pääteos Ajomies (Körkarlen) on varmaankin mykkäkauden myyttisin skandielokuva. Se ei ole säilynyt ajan aallonharjalla yhtä hyvin kuin Dreyerin Jeanne D'Arc tai Vampyr eikä siksi ole ollut yhtä hyvin nähtävillä. Eipä Sjöströmin ohjaajanurakaan jatkunut huikean menestyksekkään mykkäkauden jälkeen samalla tavalla kuin Dreyerilla (jolla hänelläkään ei ollut helppoa). Mutta esim. Bergmanin ja von Baghin puheenvuoroissa koskien Ajomiestä on ollut samaa poltetta kuin jonkin Peilin kohdalla.

Niinpä niiden 20 vuoden aikana, jotka jouduin Ajomiehen näkemistä odottamaan, siitä tuli väistämättä ennakko-odotusten sävyttämää elokuvaa. Lopulta elokuvassa yllätti sen suoruus ja yksinkertaisuus.

12 vuotta aikaisemmin Nobel-palkitun Selma Lagerlöfin romaaniin pohjautuva Ajomies on vanhanaikainen, kristillinen moraliteetti kurjan elämän viettäneestä miehestä, joka kuoltuaan joutuu kohtaamaan Kuoleman vankkureiden ajurin pelkääjänpaikalla elämänsä tilinpidon silmästä silmään. Se on Miehen muotokuva, jossa pöydälle lasketaan itsekkyyden, ajattelemattomuuden, viinanhimon ja putkikatseisuuden äyrit.

Täytyy olla niin, että seuranneina vuosikymmeninä näiden perusasioiden loputon käsittely on tehnyt Ajomiehestä osittain vanhentuneen - tai vanhanaikaisen. Sjöströmin käsi ei aina nimittäin ole varsinaisesti höyhenenkevyt. Toisaalta raskassoutuisuudessa - mikä ei ole sama asia kuin tylsä - on kiistatonta voimaa. Näin etenkin, koska Sjöströmin realismi on vieläkin kovaa valuuttaa. Ajomies kuvaa köyhiä työläisistä kirkon köyhäinapua nauttiviin eikä Sjöströmin näkyihin savuisten kapakoiden ja piskuisten työläiskotien oloista ole nokan koputtamista. Toisaalta Ajomies on nimenomaan kuuluisa kaksoisvalotuksistaan, joilla henget erotetaan reealitodellisuudesta.

Sjöström näyttelee itse pääosan. Siitä ei ole muuta sanottavaa kuin että Mansikkapaikan tohtori Borg kuuluu elokuvahistorian todella suuriin ohjaaja-näyttelijöihin. Hän ei säästele itseään kuvatessaan Davidin rapaista kännäämistä. Vaikuttavimmillaan Ajomies on syvimmän draaman hetkillä, kun itseensä syvälle nähnyt Sjöström-David rukoilee ihmistä suuremmilta voimilta perheensä säästämisen puolesta. Nämä hetket ovat varmaan kolahtaneet suuressa osassa katsojakuntaa sieluun asti.

Ajomiehestä tuli erityisen suosittu Ranskassa, missä Julien Duvivier toteutti remaken vuonna 1939.

Mykät skandit 1/3: Atlantis (1913)

Saksalainen Gerhart Hauptmann (1862-1946) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna 1912, kun hänen toinen romaaninsa Atlantis ilmestyi. Nobel myönnettiinkin lähinnä Hauptmannin urasta näytelmäkirjailijana (vuodelta 1889 on muuten peräisin Vor Sonnenaufgang, englanniksi siis Before Sunrise!). Tuoreen nobelistin tuoretta romaania alkoi kiireesti kääntämään valkokangasmuotoon tanskalainen alan jätti Nordisk Film. Ohjaajaksi valittiin mykkäkauden merkittävimpiin skandiohjaajiin kuuluva August Blom, ja tuloksena oli yksi Pohjoismaiden varhaisimmista nykymittapuun mukaan täyspitkistä näytelmäelokuvista. Projektia valmisteltaessa alkoi kuitenkin tapahtua mielenkiintoisia.



Vuosi on siis 1912, ja Hauptmannin romaanin käänteentekevä jakso kuvaa Atlanttia ylittävän matkustajalaivan uppoamista. Kirjan kauppoihin ilmestymisen ja Titanicin tuhon väliin jäi vain muutama viikko.

Elokuva puolestaan saapui teattereihin seuraavana vuonna, alle vuosi onnettomuuden jälkeen. Niinpä eräissä piireissä elokuva koettiinkin loukkaavana, minkä johdosta se muun muassa kiellettiin Norjassa kokonaan.

Ja siinä olikin koko lailla kaikki kiinnostava, mitä Atlantiksesta on sanottavaa. Orionin näytös oli epäilemättä yksi ikävystyttävimmistä elokuvaesityksistä, mistä olen päässyt osalliseksi. Olin hankkinut lipun halusta nähdä satavuotiasta elokuvaa, ja nimi Atlantis kuulosti lupaavan seikkailulliselta ja mystiseltä. Paikalle saapui oletettavasti muitakin, jotka eivät olleet tutustuneet elokuvan esittelyyn etukäteen, ja heistä useampikin lähti tarpeekseen saatuaan pois.

Atlantis kertoo biologi Friedrich von Kammacherista, joka saa aivan aluksi tiedon, että hänen väitöskirjansa on hylätty. Tämä on surkea juttu, sillä tuon väitöskirjan kautta hänen oli tarkoitus saada apua mielisairauden riuduttamalle vaimolleen. Tuskissaan hän matkustaa ystäviensä luokse Berliiniin, missä rakastuu erääseen tanssijattareen (aikanaan maineikas art déco -henkinen tanssijatar Ida Orloff, jonka laskelmoidun ylipitkä, irvokkaan kömpelö tanssiesitys herättää tänä päivänä vain myötähäpeän tunteita), jota sitten päähänpistosta seuraa kohtalokkaalle Atlantin ylitykselle. Draamaa. Kadonnutta maanosaa ei mailla halmeilla.


Tämä ei ole kirja-arvostelu, joten tyydyn toteamaan, ettei tanskalaisten elokuvaversio anna kovin hyvää kuvaa romaanista. Historiallista arvoa Blomin työhön kätkeytyy vaikka kuinka. Atlantis antaa kurkistaa maailmaan sata vuotta sitten, mikä on elämys jo sinänsä. Se vain on kovin pitkä, epädramaattinen, kertakaikkiaan tylsä. Kuvassa ei sinänsä ole yhtään mitään vikaa - otokset ovat "puhtaita" ja tyylikkäitä ja niin maan perusteellisen hienostuneita -, ellei viaksi lasketa restauroinnin laatua, joka kielii digitaalisesta teknologiasta, mikä saattaisi selittää tietyn nitraattifilmiin kuuluvan hohdon puuttumisen ja yleisen tasalaatuisuuden. Jos Atlantiksessa jokin hämmästyttää, on se näyttelijätyön realistisuus, joka ylittää modernit vaatimukset tänäänkin. Tähän tosin SAATTAA vaikuttaa se, mitä epäilen: että Orionissa elokuva ajettiin tarkoitettua hitaammalla nopeudella. Pontta tälle väitteelle antaa se tosiasia, että kestoltaan 116-minuuttiseksi (18 ruutua sekunnissa) ilmoitettu Atlantis viipyi silmiemme edessä ainakin 25 minuuttia pidempään. Olisiko elokuva pitänyt paremmin hereillä välkkymällä 21 ruutua sekunnissa (kuten muuten Cinemadromen Orlacin kädet -näytöksessä tehtiin)? Ainakaan se ei kaivannut enää yhtään hitaampaa tahtia.

Bonuksena mukaan ympätty vaihtoehtoinen loppu Venäjän markkinoita varten - sinänsä oikein hupaisa - ei parin minuutin kestoisena riitä sekään selittämään asiaa.

Eksoottisen historiallisen kokemuksen lisäksi Atlantiksesta jäi kotiin vietäväksi Olaf Fønssin hieno pääroolisuoritus ja Charles Untham. Jälkimmäisessä on kyseessä kabaree-esiintyjä, kädetön viulisti, jonka uskomaton esitys siitä, miten varpailla voi korvata sormet kortinpeluuta myöten, on paitsi elokuvan kohokohta, myös arvokas historiallinen tallenne. Sekä vielä laivaturman toteutuksen komeus. Näytti todella siltä, että Nordisk Film oli onnistunut kuvauksia varten oikeasti upottamaan koko lotjan paatiksi.

Pianisti pelkää - käsiään

Raimo Siliuksen - miehen, jota ilman Tampereella ei elokuvakulttuurista juuri puhuttaisi - hienosti tunnelmaan virittäneen alustuksen mukaan Robert Wienen mykkäklassikkoa Orlacin kädet (1924) ei ole nähty tamperelaisessa elokuvateatterissa vuosikymmeniin. Ei kenties ikinä? Voidaan siis turvallisesti todeta, että Cinemadromen mykkäklassikkonäytökset Niagarassa ovat kaikki kulttuuritekoja eikä putki Orlacin käsiin katkennut.


Viitisen vuotta ennen Orlacin käsiä Robert Wiene oli aloittanut ekspressionismin kultakauden saksalaisessa elokuvassa Tohtori Caligarin kabinetilla. Orlacin kädet todistaa, että Wiene oli kyllä näkijämies.

Tarinassa pianistista, jonka kädet tuhoutuvat onnettomuudessa ja korvataan pelottavin seurauksin siirrännäiskäsillä, Wiene valaa jokaiseen kuvaan ekspressionistista hohtoa. Usein vain osa kuva-alasta on valaistu, pimeän ja valoisan kontrastit vetoavat väkevästi ja aivan erityisen hienosti ohjaaja käyttää perspektiiviä: interiöörilavasteet ovat kuin Caligarin muistumana jälleen vaikuttavat ja vaikuttavasti myös kuvaan asetellut. Tämän käsityön jälkien katselu filmiltä on nautinto jo itsessään.

Kuvailmaisu - jälleen Caligarin tapaan - onkin Orlacin käsien vahvin puoli. Rakenteeltaan ja rytmiltään teos sen sijaan alkaa ja päättyy vahvasti, mutta siirtäessään pianistin sisäistä kauhua elokuvalliseen muotoon, Wienen käsi käy raskaaksi. Conrad Veidtin roolityö on taiteilijan suoritus, mutta sitä taiteilijaa nähdään liiankin kanssa ilman, että juonellinen tai sisällöllinen kerronta liikkuisi. Kuvallinen säkenöivyys peittää kerronnan heikkouksia melodramaattisimmillakin hetkillä.

Etenkin kertomuksen toisessa näytöksessä elokuvan etualalle nousee jännitystarinan sijaan pohdiskelu itsensä tuntemisesta. Hienoilla yksityiskohdilla (vihkisormus ei enää mahdu pianistin uusiin käsiin, käsiala on muuttunut) Wiene viestittää peruuttamattomasta muutoksesta ihmisessä, joka on myös psykologista laatua. Veidt välittää virtuoosimaisesti tunnun vieraista käsistä, jotka jollain ihmeellisellä tavalla hän saa vaikuttamaan todella toisen käsiltä, tuntemattomilta. Roolityö ei jää pelkäksi käsityöksi, vaan myös näyttelijän kasvot elävät herkkinä: romanttiset kohtaukset morsiamen kanssa lähteilevät aitoa tunnetta. Wiene vain hidastaa tämän tutkimusmatkan psyykeen niin, että tunne alleviivaamisesta hiipii mieleen.

Juoni tuottaa lopussa todellisia yllätyksiä, jotka vievät aivan muualle kuin todellista kauhua ennakoiva mieli odottaa. Oliver Stonen epäilemättä vaikutteita ottaneen The Handin nähnyt saa yllättyä. Orlacin kädet ei olekaan aivan puhdasoppinen kauhuteos, vaikka inhimillistä, itseen kohdistuvaa kauhua kuvaakin.

Cinemadromen esityksessä välitekstit olivat ainoastaan saksaksi, mikä ei olisi muutenkaan juuri haitannut mukana pysymistä, mutta jo välttävällä koulusaksalla kykeni kääntämään lähes kaiken. Muutamassa kohdassa kuvaviivan joutuminen hieman liian ylös, niin että ylälaita leikkautui pois, häiritsi hieman.

Säestys (Antti Utriainen, sähköpiano - Tuure Paalanen, sello) kohosi odotetusti korvaamattomaksi osaksi teosta. Utriainen on jälleen tutkinut teoksen huolellisesti ja jokainen jakso sai oman ääni-ilmeensä. Romanttinen pääteema on ihmeen kaunis ja syvä. Silti lahjakas duokaan ei ollut löytänyt ratkaisua keskivaiheen ennemmin mielenliikahduksia kuin toimintaa kuvaavalle, hidastempoiselle vaiheelle. Sinänsä loogisesti musiikkiin haettiin ekspressionistisia, minimalistisia, ei-harmonisia sävyjä, jotka säestivät kuvaa sinänsä pätevästi, mutta myös monotonisesti ja lisäenergiaa tuomatta. Loppuvaiheen monet käänteet taas saivat erityisen huikean musiikillisen tulkinnan, samoin kuin alun väkevä, kymmenminuuttinen junaonnettomuusjakso. Ja pianistin ja hänen nuorikkonsa romanssi jäi helisemään mieleen ehkä jopa voimakkaammin upean säestyksen kuin upean kuvan takia.

Monroe esittää: Keatonismia Niagarassa!

Elokuvakerho Monroe valtaa tänä iltana (torstaina 26. päivänä syyskuuta vuonna 108 jKe. [jälkeen Keatonin]) Art House Cinema Niagaran ja Ravintola 931.n täyslaidallisella parasta mykkäkomediaa mitä Chaplinista länteen on kuunaan tehty. Ja sen saa nähtäväkseen ilmaiseksi. Väärentämättömänä filmiesityksenä.

Illan pääelokuvana on Buster Keatonin legendaarinen magnum opus Kenraali (The General, 1926-27). Yleensä kanonisoitujen elokuvien kohdalla tavataan puhua niiden vaikutusvaltaisuudesta, mutta Kenraalin kohdalla tämän tekee vaikeaksi sen lähes ainutlaatuisuus. Se nimittäin kuuluu äärimmäisen harvojen koomisten eeposten joukkoon. Lajin toinen mestariteos sattui kaiken lisäksi syntymään samana vuonna: Kultakuume.

Kenraali on samalla kaikkien aikojen hienoin (ja aivan taatusti hauskin) elokuva Yhdysvaltain sisällissodasta. Sodan käsitteleminen koomisessa äänilajissa ja ilman satiiria on temppu, jota harva on rohjennut lähteä edes yrittämään, mutta Keaton näyttää sen olevan helppoa kuin heinänteko. Dramaturgian moottorina ovat Keatonin hahmon kahtaalle jakautuva rakkaus: toisaalla on Tyttö, toisaalla Kenraali-niminen höyryveturi. Totta kai, molemmat joutuvat varastetuiksi, ja tästä alkaa vyyhtiytyä vaivattoman oloisesti koomisten ja hellyttävien, huvittavien ja tuntehikkaiden tapahtumien helminauha.

Erityistä Kenraalissa on sen myötätunto molempia osapuolia kohtaan. Tarinassahan Keaton esittää etelävaltiolaista sotilasta, ja varkaina esiintyvät voittaneen osapuolen edustajat. Jaloin kaikista koomikoista ei tuomitse ketään, viittaa vain. Kenraali ei olekaan kuuluisimpia kohtauksiaan lukuun ottamatta taukoamaton naurujuhla, vaan aidosti myötäeletty seikkailuelokuva, joka on ladattu täyteen muikean hupaisia vitsejä. Alku on huolella kerrottu, jotta myöhempien jaksojen hurja vauhti ja takaa-ajo entisestään korostuisivat. Ja kun kilvoittelut on jätetty taakse, jätetään loppuun vaikuttava kuvaus sodasta, josta ei mielettömyyttä pidä puuttuman.

Erästä ei pidä jättää mainitsematta: elokuvan toista ohjaajaa, Clyde Bruckmania (1894-1955). Keatonin ollessa kameran edessä melkein joka kuvassa, Bruckman piti huolta kuvioista kameran takana ja osallistui sitä paitsi skenarion laatimiseenkin. Bruckman oli huomattava lahjakkuus hänkin, ohjaajana hänen maineikkaimmat työnsä ovat Harold Lloyd -komedia Movie Crazy sekä Laurelin ja Hardyn legendaarisin lyhäri The Battle of the Century (1927), jonka kermakakkuanarkia jää toivottavasti ikuisiksi ajoiksi ylittämättä.

Kenraalia edeltää 931:n puolella alkukuvana Keatonin lyhyt Poliisit (1922). Tunnelmaa kohottavat Monroen omat DJ:t elokuvallisine kuulokuvineen.

Ohjelma

19.30 Poliisit
20.00 Elokuvamusiikkia
21.00 Kenraali

VAPAA PÄÄSY

Viron elokuva 100 vuotta, osa üks

Viron elokuva täyttää sata vuotta, mitä Niagara juhlistaa esittämällä sarjan virolaisia klassikkoja sekä neuvosto- että itsenäisyyden ajalta. Tällainen huomionosoitus on kunniallista toimintaa sekä solidaarisessa että kulttuurisivistävässä mielessä. Ja vaikka nämä seikat eivät kiinnostaisikaan, on ilo huomata ainakin ensimmäisten elokuvien olevan myös palkitsevia.

Virohan ei ole koskaan kuulunut merkittäviin elokuvamaihin - paitsi lyhytelokuvassa, etenkin animaatiossa -, mikä on jälleen yksi yhdistävä tekijä Suomeen, jos unohdamme Kaurismäki-anomalian. Mutta vuoden 1927 suurelokuva Viron vapaussodasta, Noored kotkad, osoittautuu vallan mainioksi.

Nuoret kotkat on sydämeltään kepeä, reipashenkinen sotaelokuva, joka juhlii muutamaa vuotta aikaisemmin käytyä vapaussotaa (1918-20) Neuvostoliittoa vastaan, missä Eesti Vabariik voitti itselleen itsenäisyyden toiseen maailmansotaan saakka. Otsikon nuoret kotkat ovat kolme nuorta kaverusta, jotka astuvat perheensä jättäen aseisiin ja lähtevät rintamalle isänmaan puolesta. Suomeen 30-luvulla muuttaneen Theodor Lutsin ohjauksessa kuvaillaan jäntevästi erilaisia kiperiä tilanteita, joihin sankarit joutuvat. Patriotismiin perinteisesti kuuluva raskastahtisuus loistaa miellyttävästi poissaolollaan eikä edes venäläisiä vallan demonisoida. Tappelukohtauksissa, joissa muun muassa pelastetaan neito häväistykseltä, on sähköä, ja lopun asiaan kuuluvassa suurtaistelussa on jopa eeppisyyttä, josta taloudelliset rajoitukset eivät paista läpi. Mitään suurta analyysiä teoksesta ei löydy, mutta ei sitä kauheasti osaa kaivatakaan. Ennen kaikkea hyvin kerrottu elokuva on varsin kauniisti kuvattu ja saa muistamaan, miksi sitä rakastaa filmiä. Oikeissa käsissä sillä saa aikaan erinomaisia asioita.

Mainio yksityiskohta: mykkänäytöksessä käytetty Shostakovitshin hurmoksellinen ryntäysmusiikki tuntui lähes läpi elokuvan kuin varta vasten sävelletyltä.

Jostain aivan toisesta paikasta on kotoisin Viimne reliikvia - Taistojen  mies (vaikka Viimeinen pyhäinjäännös olisi parempi). Grigori Kromanovin ohjaamaksi vakuutettu historiallinen elokuva oli restauroidun kopion krediiteissä pistetty jonkun toisen - olikohan lavastaja Rein Raamat? -nimiin.

Keskiaikaan sijoittuva, vuonna 1969 neuvostovallan aikana valmistunut, Viron isoimmaksi kansalliseksi menestykseksi noussut Viimne reliikvia alkaa paatoksellisilla kuvilla kuolevasta mahtimiehestä, joka siirtää hirmuisella vakavuudella eteenpäin pyhäinjäännösarkun, jonka kohtalo muodostaa siipirattaan kertomuksen myllyssä. Alkutekstien päällä soi aivan yhtä pateettinen ja vakava laulu viestien elokuvasta, joka on tehty otettavaksi vakavasti. Tarina käynnistyy ja käy niin, että luostari, joka on vastuussa pyhäinjäännösten tulevaisuudesta odottaa sitä kantavan ritarin saavan jumalallisen ilmoituksen kautta toimintaohjeet. Kuinka sattuukaan, hillittömän hyvärunkoisen neidin saapuessa luostariin ilmoittaa tämä Hans saaneensa ilmestyksen, että arkku voidaan luovuttaa luostarin hoteisiin välittömästi neidin avioiduttua arkun luovuttajan kanssa. Epäilys alkuvaikutelmista alkaa hiipiä mieleen, kunnes Hans ja Agnes lähtevät ratsastusretkelle. Hans haastaa olevansa näiden tienoiden ehdoton kunkku satulassa, jolloin Agnes kirmaisee reippaaseen laukkaan. Ja sitten laulu alkaa. "Põgene, vaba laps!" kuuskytlukulaisena iskelmänä itsensä Eri Klasin sovittamana. Ja ratsastusmontaasia kestää kaksi minuuttia. Ja tarinan alkua on vasta raapaistu.

Viimne reliikvia on aivan hillitön Liivinmaan sodassa teutaroiva seikkailu, jossa pidetään reipasta tahtia yllä eikä dumasmaisissa käänteissä säästellä. Virossa tämä hulvattomissa väreissä kylpevä ralli on legendaarinen, ja sen vuorosanoja muistetaan toistella vieläkin. Eduard Bohnhöhen alkuperäisromaani kuuluu koulujen lukemistoon, jos kohta monet valitsevat paljon mieluummin elokuvan. Vihkiytymätön tapittaa valkokangasta helposti epäuskoisena leuat ammollaan. Miekkataisteluja, petollisia velipuolia, rakastuvia nunnia, salaluukkuja, hevostakaa-ajoja (eräässä kohtauksessa suitset karkasivat siinä määrin käsistä, että sillalta suistunut hevonen kuoli, mitä ei pidä hyvällä katsoa), palavia linnoja, palavia luostareita, palavia heinäpaaleja, neitsyiden ruoskintaa...Viimne reliikvia ei olisi ollenkaan kala kuivalla maalla esim. Night Visionsin tai Cinemadromen ohjelmistossa. Lisäksi Taistojen miehestä on luettavissa peiteltyä vastarintaa neuvostovaltaa kohtaan. Kuinkas muuten. "Põgene, vaba laps!"

Näihin kahteen ensimmäiseen Viro-elokuvaan saapui kymmenen katsojaa kumpaankin. Jännityksellä odotamme, mihin huomenna ylletään. Huonoihin uutisiin kuuluu, että täksi päiväksi tarkoitettu luento peruttiin esitelmöijän sairastuttua (jos paikalla olisi ollut se kymmenikkö, ehkäpä parempi näin), ja että huominen esitys Viron lähihistorian tärkeimmästä elokuvasta Klass on peruttu johtuen Newtownin joukkomurhasta. Oikea päätös sikäli, että elokuvaan tuskin olisi voinut paneutua sen omien meriittien kantamana, mutta erittäin toivottavaa olisi uusinta lähitulevaisuudessa, jotta elokuvaa voisi tutkailla ajankohtaisena kommentaarina.

From CinemadRome to Paris

 
A night passed -- of tortured dreams -- vague horrors.

Cinemadromen ainutlaatuinen erikoisesitys 87-vuotiaasta Oopperan kummituksesta koostui väkevistä hetkistä, jotka mentyään eivät enää palaa. Mykkäkauden kuuluisin amerikkalainen kauhuelokuva solmi uteliaan yleisönsä pauloihinsa tavalla, johon kovinkaan monet aikalaisensa eivät enää kykene.

Rupert Julianin absoluuttinen pääteos vailla haastajia muualla tuotannossa on ennemmin kaunis kuin kauhistuttava, romanttinen kuin pelottava. Tragedia rakastetuksi tulemisen tarpeesta, rumuuden kirosta ja historian väkivallan (tässä tapauksessa Ranskan toisen vallankumouksen) tuottamasta mielipuolisuudesta. Taideteoksena se ei vedä vertoja aikakauden kunnianhimoisimmille eurooppalaistöille: Oopperan kummitus on selkeästi ja tasapainoisesti kerrottu tarina eräistä kauhistuttavista tapahtumista lähimmän vuosisadan vaihteen tienoilla Pariisin Suuressa Oopperassa. Se on huolellista ja paneutunutta työtä, tallennettuna parhaalle filmimateriaalille, mitä elokuvan historia tuntee: siksi se on ennen muuta erittäin kaunista katseltavaa filmiltä. Mikä on lumoavaa. Huippukohdaksi nousee kuulu Bal du masque -kohtaus, jonka käsinväritetyt kuvat kulkevat säväyksinä suoraan kehon läpi. Lon Chaneyn jokainen liike ja ele Kummituksena on kaunis ja ilmaiseva. Elokuvaan tarttuu amerikkalaiseksi erikoisella tavalla eurooppalainen ilmapiiri, jokin henki estetiikassa, tunnelma vaikuttavissa interiööreissä. Vasta viimeisessä näytöksessä seuraa pitkitettyä kilpajuoksua ja ansan virittelyä, joka kadottaa osan aiemmin vahvasti mukana leijuneesta kohtalokkuuden tunnusta. Sovitus tuntuu oikovan alkutekstin mutkia melko suoriksi. Onneksi on Chaney ja Mary Philbin.

Ainutkertaiseksi Oopperan kummituksen teki varsinaisesti sen jysähtävän sykähdyttävä elävä säestys. Cinemadromen kutsuma duo Antti Utriainen ja Tuure Paalanen toivat mukanaan lähes käsittämättömän syvällisesti mietityn partituurin, jossa jokaiselle kohtaukselle oli annettu pinnan alisia tasoja ymmärtävä luonne, mikä rikastutti valkokankaalla nähtyä mittaamattomalla tavalla. Utriaisen sähköpiano ja Paalasen sello sytyttivät elokuvan hurjaan eloon notkeasti tempoa, volyymiä ja tyylejä vaihdellen. Uskomattomimmilta tuntuivat huikealla oivalluskyvyllä korostetut detaljit, joissa vaikkapa jokin sinänsä merkityksetön, mutta kuvan keskiössä komeileva esine otettiin mukaan musiikkiin fantastisella tavalla. Eräät melodioista kuuluivat kauneimpiin, mitä tämä kirjoittaja on mykkäsäestyksissä kuullut. Aiemminkin näissä ympyröissä vaikutuksen tehnyt Utriainen (lainkaan ensikertalaista Paalasta väheksymättä) kuuluu tämän illan jälkeen mykkäsäestäjien suomalaiseen eturiviin. Bravo.

Oopperan kummitus (höystettynä univelalla ja nälällä) tyhjensi pankin niin täysin, että seurannutta The Howlingia ei kyennyt enää keskittyen seuraamaan. Ihmissusistoori tuntui vertailussa pliisulta, karkealta ja merkityksettömältä, ja kun 40 minuutin päästä havaitsi, ettei tajua lainkaan, mitä kankaalla tapahtuu, oli leikki jätettävä kesken.

Kovasti odotettu Shogun Assassin kärsi kehnohkosta kopiosta, jossa näkyi virheellisen säilytyksen tuottamia arpia, ja jonka ääniä jouduttiin kaivamaan esiin hetki jos toinenkin. Niin kutsutusta Lone Wolf and Cub (Kozure ogami) -sarjasta, joka kuuluu japanilaisen samuraielokuvan maineikkaimpiin saavutuksiin, Yhdysvalloissa tuotettu tiivistelmä/mukaelma vaati totuttautumista amerikanenglantilaiseen dubbaukseensa, ja moniaalla kehuttu leikkaus tuntui referoivalta: taustakuvioiden pohjustus kesti varmastikin puoli tuntia. Parhaiden äänien lopulta löydyttyä ja kerronnan asetuttua uomiinsa, Shogun Assassin kuitenkin petrasi reilusti loppua kohden. Amerikkalaisten tekijöiden tavoitteet alkoivat kirkastua ja vakuuttaa. Shogun Assassinin jälkimmäinen puolisko on napakasti juoksutettua miekkojen veribalettia taistelusta toiseen.



"He says not to keep count --- But if I don't keep count, how do I know how many souls to pray for? --- So far father has killed 342 ninjas." Edeltäneen lainauksen jälkeen pientä poikaansa puisissa lastenvaunuissa pitkin Japanin maaseutua kuljettava ylivoimainen miekkataituri surmaa Shogun Assassinissa vielä nelisenkymmentä entisen herransa palkkatappajaa. Tomisaburô Wakayama on englantia puhuvanakin täysin järkkymätöntä peruskalliota, pysäyttämätön kuin aika. Hurmeisen pako/kostoretken taustalta löytyy stalinistista hirmuvaltaa peilaava vainoharhaisen itsevaltiuden kuvaus. Ennen kaikkea Shogun Assassin herättää terveen nälän alkuperäisen elokuvasarjan perään. Vaikka amerikanisoinnin loppusävellys on komea.

2 k(a)inoa

Viehättävästi nimetty Les deux timides, Kaksi kainoa, jäi historiaan René Clairin viimeisenä mykkäohjauksena. Maaliskuussa 1929 ensi-iltaan tulleessa komediassa kiinnittää huomiota Clairin pistämätön kekseliäisyys puheen kuvittamisessa. Parhaan esimerkin tästä tarjoaa oikeusistuntoa seuraava alkujakso, jossa saadaan sekä syyttäjän että puolustusasianajajan puheenvuorot käytyä läpi minimaalisin välitekstein näyttämällä inspiroitunein kuvin herrojen lakimiesten toisistaan suuresti eroavat näkemykset tapahtumain kulusta. Innostavinta melko tyhjänpäiväisessä näytelmässä onkin juuri Clairin ohjauksen kepeä ja skarppi tyyli, joka muun muassa rytmin puolesta tuntuu täysin nykyaikaiselta.

Merkittävin ero kuuluisampaan Italialaiseen olkihattuun, jonka takana oli sama kirjailija, syntyy  henkilöiden sympaattisuudesta. Näihin "kainoihin" on helpompi samastua. Henkilöitä on nyt myös vähemmän: "kainot" Frémissin, asianajaja, ja Thibaudien, jonka tyttäreen F. rakastuu. Öykkärin mandaatilla operoi samaista tytärtä halajava Garadoux, jonka puolustamisessa kokematon Frémissin on pari vuotta aikaisemmin erään hiiren vuoksi perusteellisesti epäonnistunut.

Tarinan sankaria esittävään Pierre Batcheffiin liittyy suurin osa siitä elokuvan charmista, mikä ei tule suoraan ohjauksesta. Keatonin ja Chaplinin gestiikkaa taitavasti jäljittelevä Batcheff teki samoihin aikoihin keskusroolin myös Andalusialaisessa koirassa (maailman lyhimmässä koko illan elokuvassa). Hän osoittaa sisäisen tappuransa viimein löytävänä ujostelijajuristina kykenevänsä ilmentämään yhtä hyvin pienieleistä pidättyvyyttä kuin ekstaattista viuhtomistakin. Elleivät huumeet olisi katkaisseet taiteilijan elämänlankaa jo varhain, kuka tietää millaisena suuruutena elokuvahistoria Batcheffista tänä päivänä puhuisi?

Muutoin Kaksi kainoa soljuu viihtyisästi, muttei kovin naurattaen. Joonas Ranisen pianosäestyksestä Clair ei valitettavasti saa tukea koomisille virityksilleen.

Houkutus käy lankeemuksen edellä (siitä René Clairiin)

Vaikka miten houkuttaisi, ei pidä astua Orionin porteista väsyneenä. Sisällä vaanivat seireeneinä valtakunnan tehokkaimmin uneen vaivuttavat pilven pehmeät penkkikeitaat, joiden uhriluku cinefiilien riveissä on jo aikaa kasvanut legendaarisiin mittoihin. Buñuelin Vapauden aave on mahdottoman hieno, mutta niinpä vain on rehellisyyden nimessä todettava, etten nähnyt elokuvan keskivaiheilta tarpeeksi uskaltautuakseni antamaan kaikin puolin pätevää todistusta. Suuresta elokuvasta on joka tapauksessa kyse, kekseliäästä ja hauskasta irvailusta porvarillisen maailman konventioiden kustannuksella.

Siksipä tässä kertoillaankin Buñuelin sijaan René Clairista (1898-1981). Oh la la! mikä löytö! Tähän asti René Clair on pysynyt nimenä, johon tuon tuostakin törmää erilaisissa elokuvan historioissa. KAVAn retrospektiivisen sarjan lähtölaukauksina toimineet ensimmäiset työt Entr'acte (1924) ja Paris qui dort (1924) hurmaavat välittömästi.

Vaikkakin Entr'acten ensimmäiset kuvat ovat epäonnistuneita, suttuisia ja hapuilevia. Tämä korostuu, kun Clair hetkeä myöhemmin avaa pellit ja pääsee kunnolla vauhtiin. Välisoittoa eli intermezzoa tarkoittava vartin mittainen Entr'acte on iloluontoinen elokuvallinen runo avantgardismin ja surrealismin hengessä. Selvästikin nuori, energinen ohjaaja on halunnut tallennella itselleen rakkaita pariisilaispaikkoja ja antaa mielikuvituksen lentää. Yhdellä katsannolla sen narratiivi - jos sellaista on - ei aukea, vaan päällimmäiseksi jää vaikutelma kuleshovilaisesta montaasi-irrottelusta, josta löytyy myös upeita hidastuksia ja kömpelöitä kaksoisvalotuksia. Pariisin katoilla liikutaan, shakkia pelataan, kiväärillä ammutaan; yhdessä vaiheessa menoon tulee jonkinlaista jatkuvuutta, kun mies ampuu ilmassa leijuvaa kookospähkinää, josta lehahtaa ilmoille lintu, joka asettuu miehen olkapäälle. Tämän miehen puolestaan ampuu, ehkä lintuun tähdännyt, toinen mies. Seuraa hautajaiset, ja minielokuvan pisimmässä jaksossa hautajaisvieraat ryntäävät joukolla alamäessä irti päässeiden ja absurdin pitkälle rullaavien ruumisvaunujen perään, kunnes vainaja nousee leposijaltaan ja taikoo kaikki näkymättömiin. Mitäpä siihen lisäämään?

Ensimmäinen koko illan elokuva Pariisi joka nukkuu on heti varmaa työtä. Kepeä ja ilmava teos sijoittuu yllättävästi fantasia- ja scifi-elokuvien helmien joukkoon. Tarina lähtee siitä, kun "Eiffel-tornin kolmostasanteen yövartija" huomaa aamulla, työvuoronsa päättyessä koko alla makaavan kaupungin nukkuvan. Muutaman muun hereille jääneen kanssa nuori mies ottaa kaupungin avaimet käsiinsä ja avaa kaikki kuviteltavissa olevat portit. Täydellisestä vapaudesta ei kuitenkaan seuraa täydellinen onni. Omituiselle ilmiölle löytyy meliésmäinen ratkaisu ja romanssikin seuraa.

Clair on varmasti joutunut näkemään paljon vaivaa saadakseen filmille mahtavat otokset täysin tyhjästä metropolista, mutta tyylin tanssillisuudessa ei näy hien pisaraakaan. Leikkisä elokuva tuntuu vaivattomalta. Silti siinä on vaateliasta kekseliäisyyttä, kuten Eiffel-tornin liikkuvasta hissistä kuvatussa otoksessa, jossa yövartijanuorukainen juoksee kierreportaita alaspäin. Ei ihme, että Clairista kohistiin heti ympäri maailmaa.