R&A XxX: Mieli kuvituksia

Keskiviikko 20.9.2017

Martin McDonaghin Three Billboards Outside Ebbing, Missouri ("Kolme ilmoitustaulua Ebbingissä", USA, 2017)
Rainer Sarnetin November ("Marraskuu", Viro, 2017)
Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution ("Keppihevosten vallankumous", Suomi, 2017)

- elokuvien mielikuvituksellisuutta arvioidaan méliès-yksiköissä -


Seitsemäs festivaalipäivä oli ensimmäinen, jonka kaikkia nähtyjä elokuvia voi lämpimästi suositella.

Täysi sali tervehti Martin McDonaghin odotettua uutuutta eikä joutunut pettymään. 47-vuotias britti on selvästi etevämpi kirjoittaja kuin ohjaaja, mutta tällä kertaa hänellä on taskussaan aivan vastustamaton tarina ja yhtä vastustamattomat näyttelijät sitä kertomassa.

Kovapintainen, julmasti murhattua tytärtään sureva mutsi (Frances McDormand) saa tarpeekseen kuukausien odottelusta ja ostaa piskuisen kotikaupunkinsa laidalla tönöttävät ilmoitustaulut, joiden kautta penää kissan lehmän kokoisin kirjaimin tuloksia Woody Harrelsonin johtamalta poliisikunnalta. Tunteet alkavat pikkukylässä kuumeta eivätkä ihan hitaasti.

Parasta McDonaghin elokuvassa on, että ohjaaja-kirjoittaja tekee täyttä oikeutta yltiöromanttiselle lähtökohdalleen eikä tyydy vain menemään siitä, missä aita on matalin. Tällä kertaa eivät yllätä juonenkäänteet, vaan ihmiset, joissa jokaisessa on kasvunvaraa ihan loppumetreille saakka. Elokuvan henkilöt kykenevät sappisesti piruilevaan dialogiin, mutta myös myötätuntoon ja itsereflektioon. Kukaan ei oikein kykene elämään pikkuyhteisöä koskettaneen puhtaan pahuuden kanssa, vaikka elämä toki jatkuukin.

Elokuvan dialogissa ja henkilöhahmoissakin on reilu ripaus Coenin veljeksiä, mitä tunnetta McDormandin läsnäolo vain lisää. Visuaalisessa tyylittelyssä McDonagh ei lähde edes esittämään haastetta. Ehkä hyvä niin. "Ilmoitustaulut" on kuva Amerikasta, missä oikeutta ei vaan aina saa edes pakottamalla ja vaikka CSI mitä väittäisi. Yhteisön vahvuuden testaa se, miten hyvin se tulee toimeen tämän tosiseikan kanssa. Näitä yhteisössä piileviä voimavaroja McDonagh valottaa rikkaasti ja yllättävänkin kypsästi.

Arvio: 4/5 méliès'tä


Jos "Ilmoitustaulut" tuntui monitahoisuudessaan siltä kuin se olisi voinut perustua romaaniin, on "Marraskuu" aito romaanifilmatisointi. Elokuvan taustalta löytyy vuosituhannen virolainen kirjasensaatio, Andrus Kivirähkin Riihiukko, joka on sekä suomennettu että sovitettu meilläkin lavalle. Todistaen jälleen kerran, että Virossa riittää näkemyksellisiä elokuvantekijöitä, on Rainer Sarnetin elokuvasovitus melko villi tapaus, jossa riittää sekä rakkautta että anarkiaa.

Estottomasti tyylittelevin mustavalkokuvin Sarnet vie meidät noin parin vuosisadan päähän menneisyyteen, missä savupirttivirolaiset seurustelevat sujuvasti henkien, aaveiden, paholaisten, ihmissusien ja kaikenlaisen tuonpuoleisen kanssa. Keskushenkilö on kylän nätein tyttö, Liina, joka on täydenkuun aikaan susi ja joka rakastaa seudun melkeinpä ainutta ikäistään poikaa Hansia. Vaan Hanspa rakastuu tienoot omistavan paronin Saksasta saapuvaan tyttäreen.

Tuo nyt taas ei kerro kyllä elokuvasta yhtään mitään. "Marraskuu" on mitään muuta enemmän kokoelma kaskuja, juttuja ja taikauskoiseen kansanperinteeseen pohjautuvia fantasioita, jotka kerrotaan luottaen enemmän asenteeseen ja visioon kuin loogiseen kerrontaan. Sarnet olettaa liikaakin, että katsoja tuntee Kivirähkin kirjan ennalta, mutta meille vihkiytymättömillekin riittää kyllä visiota. Eihän toki riitä, että kameran editse porhaltaa vaikka mitä kummaa, vaan se kamera löytyy odottamattomista paikoista ja rajaa tilaa omalakisesti. Valon ja varjon kontrastin annetaan pauhata vapaasti. Joten tylsää ei "Marraskuun" parissa kyllä ole.

Koska Kivirähkin teos tunnetaan meilläkin niin hyvin, käy "Marraskuu" elokuvakulttuurin lakmustestistä: jos se tuodaan Suomeen levitykseen, on ehkä vielä ripaus toivoa.

Arvio: 5/5 méliès'tä


Selma Vilhusen dokkari tuli nähtyä vasta nyt, puoli vuotta ensi-iltansa jälkeen. Vilhusella on lämmin suhde Tampereen kanssa, missä hänen dokumenttinsa ovat voittaneet pääpalkinnon kolmesti. "Keppihevosten vallankumous" voitti lisäksi Risto Jarva -palkinnon. Kun vielä lyhytfiktio Pitääkö mun kaikki hoitaa? saavutti Oscar-ehdokkuuden, voidaan Vilhusta pitää maan huomattavimpana dokumentaristina. Viime vuonna valmistui Vilhusen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, hyvän vastaanoton saanut Tyttö nimeltä Varpu.

"Keppihevosten vallankumoukseen" Vilhunen on löytänyt todellisen timantin aiheeksi: nuorten tyttöjen ja nuorten naisten luoman, eloisan keppihevosyhteisön, joka järjestää pieteetillä "aitoa asiaa" jäljittelevää toimintaa SM-kilpailuja myöten. Neljän vuoden aikana kuvattu seurantadokumentti keskittyy Aiskuun, jolle keppihevostelu on henki ja elämä. Aiskun kautta katsoja pääsee sisälle omintakeiseen harrastukseen, jolle omistaudutaan yhtä tosissaan kuin elävien hevosten parissa. Keppihevosilla on omat tallit ja kisoja varten treenataan valmentajan johdolla. Esimerkiksi sellaisen kuin Aisku, joka ei suostu päästämään valmennettaviaan helpolla.

Harrastuksen taustalta löytyy vilkkaasti sosiaalista mediaa hyödyntävä yhteen hiileen puhaltava yhteisö, jonka jäsenistä monet käyvät läpi teini-iän kovimpia kasvukipuja. Vilhusen mukaan keppihevoset ovat näille tytöille väylä toteuttaa itseään juuri sellaisena kuin miltä tuntuu - harrastajien mielikuvituksen määrä on ihan astronomista. "Oikeassa elämässä" Aiskullakin - kuten Elsalla ja Alisa Aarniomäellä, kahdella muulla keskushenkilöllä - on vuosien aikana tiukkoja paikkoja. Yhdessä vaiheessa äiti lähettää suitsissaan tempoilevan varsan laitokseen rauhoittumaan.

Sitä hienomman epilogin elokuva saikin Orionin keskustelutilaisuudessa, missä 18-vuotiaaksi kasvanut Aisku esiintyi tyylikkäänä nuorena naisena, joka vastaili elokuvasta aivan intona olleelle koululaisyleisölle kypsyydellä ja itsevarmuudella, jota dokumentin Aisku vasta etsi.

Aika naisen elämässä aikuisuuden kynnyksellä ja vähän sitä ennen on Vilhusen perusaihe. "Keppihevosten vallankumouksessa" Vilhunen on rajannut pois koulun ja suurelta osin myös aikuiset, keskittyen itse tyttöihin. Elokuvasta välittyy luottamus, jonka ohjaaja on saavuttanut itsensä ja kohteidensa välillä sekä ymmärrys heitä kohtaan. Keppihevostelu jää jopa taka-alalle tyttöjen luonnekuvien tieltä. Sellaiselle, joka ei ennen elokuvaa ole kuullut tästä ainutlaatuisesta, suomalaisesta ja jatkuvasti kasvavasta harrastuksesta mitään, tämä käy vähän hämmentäväksikin. "Keppihevosten vallankumous" ei selitä ilmiön taustoja paitsi viittaamalla Alisa Aarniomäkeen, jonka YouTube-videot vuodesta 2012 ovat toimineet lukuisten tyttöjen innoittajina. Mutta elokuvasta ei käy ilmi esimerkiksi, milloin ensimmäiset SM-kisat pidettiin (2012) tai kuinka pitkä historia keppihevosyhdistyksellä on. Se, miten tämä kaikki on kasvanut tähän pisteeseen, jää vähän mysteeriksi.

"Keppihevosten vallankumous" on etevää suomalaista dokumenttiosaamista, joka kuvallisesti ja rakenteellisesti laiduntaa konventioita. Se tuo näkyvyyttä kiehtovalle ilmiölle ja piirtää sydämelliset muotokuvat tytöistä ilmiön takana. Toisaalta maassa, jossa tuotetaan Kuun metsän Kaisan kaltaisia uranuurtajadokumentteja, eivät nämä keppihevoset oikein mahdu samaan troikkaan.

Arvio: 3/5 méliès'tä - tyttöjen mielikuvitus laukkaa helposti ohjaajan ohi

R&A, vol. 28: Ei paremmasta väliä (2/2)

RISTTUULES, ohj. Martti Helde

Hou Hsiao-hsienin Salamurhaajan jälkeen ei ollut kohtuullista odottaa mitään yhtä hyvää heti seuraavaksi. Niin hieno kuin Salamurhaaja onkin, minun oli senkin jälkeen vaikeuksia muistaa milloin viimeksi olin nähnyt uuden elokuvan, joka olisi vakuuttanut nähneeni mestariteoksen. Edellisen kerran näin kävi niinkin hiljattain kuin kevättalvella Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien -teoksen kanssa. Sekä nyt.

Virolainen Risttuules (In the Crosswind) on esikoisohjaus. Sen ohjaaja Martti Helde oli 26-vuotias, kun se sai maailmanensi-iltansa puolitoista vuotta sitten. Helde oli työstänyt mestariteostaan kolme ja puoli vuotta 650 000 euron budjetilla. Sen aihe on aika ja käsittelyn kohde neuvostoholokausti. Kesällä 1941 - tuskin vuotta oli kulunut Viron itsenäisyytensä menettämisestä - aloitettiin Stalinin käskystä Virossa, Latviassa ja Liettuassa etniset puhdistukset, missä ihmiset repäistiin juuriltaan ja kuljetettiin pakkotyöhön Siperiaan, missä he joko selvisivät tai eivät. Risttuules perustuu säilyneisiin kirjeisiin, mistä Helde on dramatisoinut kertomuksen Ernasta (loistava Ingrid Isotamm), joka vuodesta toiseen lähettää miehelleen Heldurille kirjeitä tietämättä menevätkö ne perille, vastausta saamatta. Tästä ajasta Helde kertoo nerokkaalla tavalla.

Nuo kolme ja puoli vuotta kuluivat alle puolitoistatuntisen elokuvan ytimen muodostavien 13 otoksen nappaamiseen. Näissä valtavalla paneutumisella tehdyissä otoksissa Helde kiteyttää sanottavansa tableau vivanteina, missä ihmiset ovat jähmettyneet liikkumattomiksi kameran soljuessa heidän välissään kuin jonkin pienoismallin sisällä. Näin Helde pystyy kertomaan mitä täsmälleen tapahtuu eri puolilla jokaista tapahtumapaikkaa kuten perinteisessä elokuvassa ei pysty. Béla Tarrin toisinaan mieleen tuova Erik Põllumaan kamera liukuu levollisesti tässä jähmettyneessä maailmassa samalla kun Ernan sydämeen käyvät kirjeet kertovat elämästä siellä, missä aika tuntuu pysähtyneen. Koska kirjeet ovat ainoa väylä ilmaista omaa ihmisyyttään, niistä tulee runollisen kauniita, täynnä kaipausta ja uskoa vuosienkin jälkeen jälleennäkemiseen, monien tovereiden löytäessä uuden rakkauden kolhoosista. Lapsensa menettäneelle äidille ei vaan löydy nimitystä. "Se ei ansaitse sanaa."

Risttuules on yksi niitä elokuvia. Se on syntynyt hellittämättömästä tarpeesta löytää totuuden sydämeen, aikaa ja vaivaa säästelemättä. Helden moraalinen kompassi näyttää oikeaan suuntaan. Hän ei sen paremmin sentimentalisoi aihettaan kuin päädy tunteet kokonaan pois leikkaavaan toteavaan ilmaisuun. Jokainen Helden otoksista on upeasti "kirjoitettu" novelli, missä toteutus kadottaa kokonaan ällisteltävän taitotempun luonteen. Merkillisellä tavalla Risttuulen tableau vivantit saavat tuntemaan talven koivujen keskellä enemmän iholla kuin perinteinen elokuva. Risttuules elää ja on empaattinen niitä oikeasti eläneitä ihmisiä kohtaan, joiden tarinoita se kertoo. Sen empatia saavuttaa katsojan todella ja saa tajuamaan paljon käsitellystä aiheestaan jotain, mikä harvoin elokuvista välittyy. Me emme ole vain jyväsiä ajan myllyssä, vaan pienessä paketissa liikkuvia kokonaisia avaruuksia, olemassa olevia, kokevia ihmisolentoja. Tämän tunteminen tekee Risttuulesta suuren.

Eesti film 100, osa kaks

Viimeisen pyhäinjäännöksen ohjaajan, Grigori Kromanovin, viimeiseksi työksi jäi Stalkerin vuonna 1979 valmistunut scifi-harvinaisuus "Hukkunud Alpinisti" hotell - Kuolleen alppinistin hotelli. Molemmat mainitut elokuvat perustuvat Strugatskin veljesten Arkadin ja Borisin (joka muuten kuoli kuukausi sitten) romaaneihin. Vertailu suureen Tarkovskiin on epäreilua, mutta kyllä näiden kahden mennyttä viikonloppua sulostuttaneen elokuvan perusteella voidaan Romanovia silti lahjakkuutena pitää.

Kuolleen alppinistin hotelli on nimittäin oikein kiinnostava ja omaperäinen teos. Eksentrinen, klaustrofobinen elokuva luo merkillisen tunnelman kankaalle tarinassa, joka lievästä itseään toistavuudesta huolimatta kulkee etevänä kuvakertomuksena. Seuraamme poliisitarkastaja Glebskin toimintaa laakson pohjalla seisovassa, upeiden vuorten ympäröimässä hotellissa, jossa aluksi kukaan ei tunnu tietävän, onko rikosta ylimalkaan tapahtunut. Glebskin viipyessä alkaa merkillisiä asioita sattua, ihmiset vaikuttavat kuolevan, mutta näyttäytyvät sitten elossa, ja kaikkea verhoaa selittämätön salailun ilmapiiri. Davidlynchiksi elokuva ei mene, vaan lopussa revitään salaisuuksien verhot oikein kunnolla auki.

Painostava tunnelma on taitavan, voimakkaasti valoilla pelaavan kuvauksen ansiota. Toisaalta seudun vuoret on kuvattu erinomaisen komeasti. Myös näyttelijät heittäytyvät vahvasti elokuvan poimuihin. Erityistä huomiota kiinnittää Sven Grünbergin tehokas elektroninen musiikki, joka hienoisesti, mutta kiinnostavasti tuo mieleen kolme vuotta myöhemmän Blade Runnerin.

Siinä missä Viimeisen pyhäinjäännöksen piiloteksti tiivistyi sankarin ylpeästi toistuviin "Ma ole vaba meas!" -julistuksiin, Kuolleen alppinistin hotelli kommentoi väärin toimivan hallinnon säätämien lakien täyttämisen velvollisuutta. Elokuva päättyy hätkähdyttävään jaksoon, jossa Glebski puolustelee tehtävässään tekemiä päätöksiä velvollisuudella toteuttaa lain kirjainta. Itsenäisyytensä Neuvostoliitolle menettäneillä virolaisilla ei taatusti ollut vaikeuksia lukea Romanovin tarkoittamaa viestiä näistä loppuhetkistä.

Viron elokuva 100 vuotta -tapahtuman päätöselokuvaksi jäänyt Georgica oli vakavan univelan takia pakko jättää kahteen ensimmäiseen kelaan. Koska ei ole luultavaa, että elokuvasta ilmestyy muita tekstejä, kun paikalle jäi kolme katsojaa, tulkoon merkittyä ylös elokuvan alkupuoliskosta pari kiinnostavaa seikkaa. Nimittäin näin suomalaisin silmin tämän 1998 valmistuneen teoksen eräät yhtymäkohdat vuoden 2009 Postia pappi Jaakobille -draamaan kipunoivat pääkopassa. Molemmat sijoittuvat muutaman vuosikymmenen päähän taaksepäin nykyhetkestä. Molemmissa traumatisoitunut keskushenkilö sijoitetaan enemmän tai vähemmän pakolla vanhemman mentorin elämänkouluun. Sulev Keedusin ohjaamassa Georgicassa Kaarina Hazardin osassa on puhekykynsä menettänyt noin 10-vuotias poika, jonka äiti lähettää Neuvostoliiton ilmavoimien koealueella jonkinlaista tarkkailijan hommaa toimittavan entisen lähetyssaarnaajan, jonka nimi on Jakub(!), hoiviin paranemaan. Heikki Nousiaisen maalaisveljeltä näyttävä Evald Aavik on parasta visuaalisesti vähän tasapaksussa elokuvassa, veistäen suomalaiskollegaansa paljon autenttisemman, tyystin epäsentimentaalisen hahmon. Yhtymäkohdat ovat sattumaa, mutta kiinnostavia. Toiselta puolen tarkasteltuna voidaan todeta, että siinä missä Postia pappi Jaakobille kertoo kirjeiden lähettämisestä, Georgica kertoo Vergiliuksen suurrunoelman kääntämisestä latinasta swahiliksi urkujen soiton ja mehiläisfarmin hoitamisen ohessa. Kumman sinä valitsisit pelkän synopsiksen perusteella?

Viron elokuva 100 vuotta, osa üks

Viron elokuva täyttää sata vuotta, mitä Niagara juhlistaa esittämällä sarjan virolaisia klassikkoja sekä neuvosto- että itsenäisyyden ajalta. Tällainen huomionosoitus on kunniallista toimintaa sekä solidaarisessa että kulttuurisivistävässä mielessä. Ja vaikka nämä seikat eivät kiinnostaisikaan, on ilo huomata ainakin ensimmäisten elokuvien olevan myös palkitsevia.

Virohan ei ole koskaan kuulunut merkittäviin elokuvamaihin - paitsi lyhytelokuvassa, etenkin animaatiossa -, mikä on jälleen yksi yhdistävä tekijä Suomeen, jos unohdamme Kaurismäki-anomalian. Mutta vuoden 1927 suurelokuva Viron vapaussodasta, Noored kotkad, osoittautuu vallan mainioksi.

Nuoret kotkat on sydämeltään kepeä, reipashenkinen sotaelokuva, joka juhlii muutamaa vuotta aikaisemmin käytyä vapaussotaa (1918-20) Neuvostoliittoa vastaan, missä Eesti Vabariik voitti itselleen itsenäisyyden toiseen maailmansotaan saakka. Otsikon nuoret kotkat ovat kolme nuorta kaverusta, jotka astuvat perheensä jättäen aseisiin ja lähtevät rintamalle isänmaan puolesta. Suomeen 30-luvulla muuttaneen Theodor Lutsin ohjauksessa kuvaillaan jäntevästi erilaisia kiperiä tilanteita, joihin sankarit joutuvat. Patriotismiin perinteisesti kuuluva raskastahtisuus loistaa miellyttävästi poissaolollaan eikä edes venäläisiä vallan demonisoida. Tappelukohtauksissa, joissa muun muassa pelastetaan neito häväistykseltä, on sähköä, ja lopun asiaan kuuluvassa suurtaistelussa on jopa eeppisyyttä, josta taloudelliset rajoitukset eivät paista läpi. Mitään suurta analyysiä teoksesta ei löydy, mutta ei sitä kauheasti osaa kaivatakaan. Ennen kaikkea hyvin kerrottu elokuva on varsin kauniisti kuvattu ja saa muistamaan, miksi sitä rakastaa filmiä. Oikeissa käsissä sillä saa aikaan erinomaisia asioita.

Mainio yksityiskohta: mykkänäytöksessä käytetty Shostakovitshin hurmoksellinen ryntäysmusiikki tuntui lähes läpi elokuvan kuin varta vasten sävelletyltä.

Jostain aivan toisesta paikasta on kotoisin Viimne reliikvia - Taistojen  mies (vaikka Viimeinen pyhäinjäännös olisi parempi). Grigori Kromanovin ohjaamaksi vakuutettu historiallinen elokuva oli restauroidun kopion krediiteissä pistetty jonkun toisen - olikohan lavastaja Rein Raamat? -nimiin.

Keskiaikaan sijoittuva, vuonna 1969 neuvostovallan aikana valmistunut, Viron isoimmaksi kansalliseksi menestykseksi noussut Viimne reliikvia alkaa paatoksellisilla kuvilla kuolevasta mahtimiehestä, joka siirtää hirmuisella vakavuudella eteenpäin pyhäinjäännösarkun, jonka kohtalo muodostaa siipirattaan kertomuksen myllyssä. Alkutekstien päällä soi aivan yhtä pateettinen ja vakava laulu viestien elokuvasta, joka on tehty otettavaksi vakavasti. Tarina käynnistyy ja käy niin, että luostari, joka on vastuussa pyhäinjäännösten tulevaisuudesta odottaa sitä kantavan ritarin saavan jumalallisen ilmoituksen kautta toimintaohjeet. Kuinka sattuukaan, hillittömän hyvärunkoisen neidin saapuessa luostariin ilmoittaa tämä Hans saaneensa ilmestyksen, että arkku voidaan luovuttaa luostarin hoteisiin välittömästi neidin avioiduttua arkun luovuttajan kanssa. Epäilys alkuvaikutelmista alkaa hiipiä mieleen, kunnes Hans ja Agnes lähtevät ratsastusretkelle. Hans haastaa olevansa näiden tienoiden ehdoton kunkku satulassa, jolloin Agnes kirmaisee reippaaseen laukkaan. Ja sitten laulu alkaa. "Põgene, vaba laps!" kuuskytlukulaisena iskelmänä itsensä Eri Klasin sovittamana. Ja ratsastusmontaasia kestää kaksi minuuttia. Ja tarinan alkua on vasta raapaistu.

Viimne reliikvia on aivan hillitön Liivinmaan sodassa teutaroiva seikkailu, jossa pidetään reipasta tahtia yllä eikä dumasmaisissa käänteissä säästellä. Virossa tämä hulvattomissa väreissä kylpevä ralli on legendaarinen, ja sen vuorosanoja muistetaan toistella vieläkin. Eduard Bohnhöhen alkuperäisromaani kuuluu koulujen lukemistoon, jos kohta monet valitsevat paljon mieluummin elokuvan. Vihkiytymätön tapittaa valkokangasta helposti epäuskoisena leuat ammollaan. Miekkataisteluja, petollisia velipuolia, rakastuvia nunnia, salaluukkuja, hevostakaa-ajoja (eräässä kohtauksessa suitset karkasivat siinä määrin käsistä, että sillalta suistunut hevonen kuoli, mitä ei pidä hyvällä katsoa), palavia linnoja, palavia luostareita, palavia heinäpaaleja, neitsyiden ruoskintaa...Viimne reliikvia ei olisi ollenkaan kala kuivalla maalla esim. Night Visionsin tai Cinemadromen ohjelmistossa. Lisäksi Taistojen miehestä on luettavissa peiteltyä vastarintaa neuvostovaltaa kohtaan. Kuinkas muuten. "Põgene, vaba laps!"

Näihin kahteen ensimmäiseen Viro-elokuvaan saapui kymmenen katsojaa kumpaankin. Jännityksellä odotamme, mihin huomenna ylletään. Huonoihin uutisiin kuuluu, että täksi päiväksi tarkoitettu luento peruttiin esitelmöijän sairastuttua (jos paikalla olisi ollut se kymmenikkö, ehkäpä parempi näin), ja että huominen esitys Viron lähihistorian tärkeimmästä elokuvasta Klass on peruttu johtuen Newtownin joukkomurhasta. Oikea päätös sikäli, että elokuvaan tuskin olisi voinut paneutua sen omien meriittien kantamana, mutta erittäin toivottavaa olisi uusinta lähitulevaisuudessa, jotta elokuvaa voisi tutkailla ajankohtaisena kommentaarina.