Nakkisormia Schrödingerin kaaoksessa: Kaikki kaikkialla samanaikaisesti

Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin Kaikki kaikkialla samanaikaisesti (Everything Everywhere All At Once)

Jos kerran maahantuoja ei vaivautunut kääntämään elokuvan nimeä, niin turha sitä oli sitten tekstittääkään.

Tämän ensi-ilta-arvion voi halutessaan lukea vastineena Juha Typön arviolle, joka julkaistiin perjantaina 29.4. mm. Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä.

Yleispätevänä sääntönä on viisasta välttää tämän kaltaisia "vastineita" muiden arvostelijoiden artikkeleihin, mutta testatkoon poikkeus säännön. Sillä tällä kertaa on tarjolla keskimääräistä oikeutetumpi tilaisuus vastapainoon arvosteluskaalan ääripäähän sijoittuvalle mielipiteelle.

OSA I: KAIKKI HYPETYS

"Nämä ovat parhaita hetkiä elokuvafanille; kun eteen tulee uutuusfilmi, josta ei tiedä etukäteen paljoa, ja joka sitten – kliseinen ilmaus, mutta kun sopivampaakaan ei keksi – räjäyttää tajunnan. --- Kaikki kuitenkin vain pieniä, todennäköisiä inspiraationlähteitä kokonaisuudessa – tämä on sataprosenttisesti ohjaaja-käsikirjoittajien ”Danielsien” --- ainutlaatuinen luomus. --- Aidosti vedet silmissä naurattavan komediasekoilun lisäksi se on hätkähdyttävää, lähes Hongkong-huippufilmien tasoista toimintaa. ---Mestariteos, joka jää elokuvahistoriaan."

Arvostelussa ilahduttaa kriitikon vilpitön ilo kyseisen elokuvan pauloissa, enkä ole sitä asettamassa kyseenalaiseksi - tai mitään muutakaan; tarjoan vain toisenlaisen katsomistavan. Nimittäin, Typön arvostelu tavoittaa miljoonayleisön, ja sen kirjaimellisesti varaukseton ylistys herättää varmasti jälkeenpäin hämmennystä merkittävässä osassa elokuvayleisöä. Varsinkin, kun kriitikko ei tarjoa kovin paljon kouriintuntuvia selityksiä sille, mikä tästä elokuvasta tekee niin erityisen.

Mistä siis on kyse?

OSA 2: KAIKKIALLA MAAILMOJA

1950-luvun alussa Nobel-palkittu itävaltalainen fyysikko Erwin Schrödinger esitti yhtenä mahdollisena selityksenä maailmankaikkeuden luonteelle hyvin teoreettisen, vaikeasti käsitettävän ja mahdottomana todistaa pidetyn ajatuksen, joka nykyään tunnetaan teoriana multiversumista. Reippaasti mutkat oikoen voidaan kiteyttää, että tämän ajatusrakennelman mukaan maailmankaikkeuksia ei ole olemassa vain se yksi, jossa me elämme, vaan useita, lukuisia - ehkä ääretön määrä. Nämä rinnakkaiset universumit, joissa on hypoteettisesti rajaton määrä versioita oman maailmamme esineistä ja olennoista, ovat todennäköisesti täysin irrallaan toisistaan; jotkut ovat ehdottaneet, että mustat aukot saattaisivat olla "portteja" niiden välillä.

Eräs olennainen osa teoriaa on se huomio - jonka nyt puheena oleva elokuva tyystin ohittaa - että rinnakkaisilla maailmankaikkeuksilla on ominaisuuksia, joita meidän on vaikea edes kuvitella. Niissä ei esimerkiksi välttämättä ole olemassa aikaa sellaisena kuin me sen ymmärrämme, tai niissä esiintyy muitakin ulottuvuuksia kuin meidän kolme ulottuvuuttamme (pituus, leveys, korkeus).

Kaikki kaikkialla samanaikaisesti perustuu tällä teorialla leikittelyyn. Kuten perustuu esimerkiksi merkittävä osa Marvel-sarjakuvista ja niiden elokuvaversioista. Kaikissa näissä tarinoissa multiversumiteoriaa on käsitelty mahdollisimman kansanomaisesti, karvalakkimallinnuksena - ja niiden perässä on siltikin vaikeaa pysyä.

Tavallaan KKS käyttää tätä hyväkseen viskaamalla katsojan syliin valonnopeudella hirmuisen määrän tavaraa, joka on vain pakko ottaa mukisematta vastaan, jottei putoa kyydistä. Teknisenä insinöörityön taidonnäytteenä KKS onkin tosi vaikuttava. Ja on siinä paljon muutakin hyvää, sillä Danielit ovat oikeasti lahjakkaita.

OSA 3: SAMANAIKAISESTI TOISIA KOKEMUKSIA

Esimerkiksi elokuvan alkupuoli, jossa kuvataan pesulaa pyörittävän Evelynin arkea eräänä päivänä, jolloin useat hänen elämänsä stressipisteet kohtaavat rysähtäen samassa risteyksessä, on sympaattista ja elämänmakuista kerrontaa, jossa herättää huomiota mm. näyttämisenhaluisten tekijöiden huolellinen dialogi.

Tämän alustuksen jälkeen odottaa elokuvan pistävän pykälää silmään, jotta nähdään mitä erityistä Danieleilla on tarjota.

Se mitä seuraa, ei tehnyt minuun vaikutusta. Ehkä sen olisi pitänyt. Mutta se on tehnyt suuren vaikutuksen erittäin suureen määrään ihmisiä, joihin lukeutuu monia ammattikriitikoita.

KKS:n ajoitus on täydellinen. Elokuva-ala on pandemian jäljiltä varjo entisestään, ja suoratoistoalustat jylläävät markkinoilla. KKS poikkeaa - ainakin näennäisesti - siitä "samasta vanhasta", on luvattoman energinen, väittää olevansa villi ja mielikuvituksellinen, hauska, ja, kuten joka toisessa kritiikissä toistetaan, "mitään tällaista et ole aiemmin nähnyt".

Se on totta: minä en ole aiemmin nähnyt elokuvaa, jossa henkilöillä on sormien sijalla hot dog -nakit. Mutta minkä reaktion se sai aikaan? "Onpa vähän älyttömän typerä idea."

Danieleilla on mielikuvitusta, mutta ei aina kykyä valita ideoiden joukosta ne kirkkaimmat helmet. Siksikin minulla oli vaikeuksia päästä samalle aaltopituudelle elokuvan huumorin kanssa. Eivätkä Danielit ole suinkaan ainoat mielikuvituksellaan ilakoivat tässä maailmankaikkeudessa. KKS:stä ei ole haastamaan esimerkiksi Jeunet & Caron neronleimauksia. Ja vaikka Charlie Kaufman operoi Danieleihin nähden hyisellä nopeudella, hänen ideoihinsa latautuu moninkertainen voima. Ja niin edelleen.

KKS:ssä on paljon ilahduttavaa, mistä nauttia, mutta sille osalle cinefiileistä, johon itse lukeudun, se jää lopulta etäiseksi. Tämä johtuu erityisesti kahdesta seikasta. Vaikka esimerkiksi yksin elokuvan musiikki jättää kylmäksi.

Ensinnäkin, Danielien kerrontastrategia perustuu jatkuviin crescendona paisuviin nostatuksiin, eeppisyyttä tavoitteleviin huipennuksiin, joita tuntuu tulevan vartin välein: kahden tunnin ja vartin mittaan niihin alkaa turtua. Varsinkin - ja tämä ei suinkaan ole välttämättä jokaisen kokemus - kun teoksen kuvat tuntuvat jatkuvasti olevan jotenkin ahtaita ja ilmavuutta vailla.

Pohjimmiltaan elokuvaan turtuminen aiheutuu siitä, että näitä paisutteluja ei ole ansaittu. Niiden takana ei ole tarpeeksi substanssia.

Ja tämä on koko elokuvan pohjimmainen ongelma: se on emotionaalisesti epärehellinen. Siinä missä huikaiseva kerrontatekniikka yrittää loksauttaa katsojalta leuan, tarinan pohjalla on tyystin arkinen ja kliseinen perhedraama, johon Danielit eivät saa tuotua mitään omaa. Alussa raikas dialogikin latistuu viimeisen näytöksen aikana. Danielit eivät malta olla vääntämättä rautalangasta, mitä katsojan pitäisi tuntea kertomuksen äidin ja tyttären välisten kohtaamisten aikana.

Kiinnostava ajatus syntyykin siitä mahdollisuudesta, että kaikki tapahtuukin ylistressaantuneen äidin pään sisällä; että hänen hermonsa ovat venyneet ratkeamispisteeseen ja yli. Silloin on helpompi hyväksyä, että tämän tuiki tavallisen äidin tuiki tavallisesta tyttärestä onkin (eräässä mahdollisessa todellisuudessa) kasvanut omnipotentti maailmojen tuhoaja - mikä on melkoisen äärimmäinen äidin tytärtään kohtaan kokeman frustraation personifikaatio. Tähän kuvioon latautuu melkoinen määrä pelkoa seuraavaa sukupolvea kohtaan, vaikka se on nykyinen sukupolvi ja sen edeltäjät, jotka ovat ajaneet koko pahuksen maailman sille vertauskuvalliselle reunalle, jolta elokuvan älylliset kivet vierivät alas.

Älylliset kivet kuuluvat KKS:n sympaattisimpiin ja toimivimpiin ideoihin.

Myös näyttelijöitä jaksaa katsoa koko leffan keston ajan. Michelle Yeoh on vertaansa vailla, yhtenä hetkenä täysi mutsi, toisena kung-fu-sankari täysin uskottavasti. Jamie Lee Curtis taasen muistuttaa kuin ohimennen olevansa komediennena maailmanluokkaa ja sellaisena surkuteltavan alihyödynnetty.

On aina kyseenalaista alkaa profetoimaan, mutta tuskinpa se nyt niin vaarallista tässä yhteydessä on: joten, en usko, että KKS kestää aikaa kovin hyvin. Minusta tuntuu, että se jää loppujen lopuksi verraten vähäiseksi hakusanaksi elokuvan historiankirjoihin. Sillä, kaikesta kiitettävästä yrityksestään huolimatta, harmittaa, että päällimmäiseksi leffasta jäävät mieleen ne todella kömpelöt Wong Kar-wai-pastissit.

Cin cin, Cinemadrome!

Tyypillisiä havaijilaisia

Kippis ja skool! Cinemadrome täyttää 18 tänä viikonloppuna. Näin se ansaitsee kaikki oikeudet ja velvollisuudet, mitä täysi-ikäiselle elokuvatapahtumalle kuuluu; vaikka eipä 'Drome ole koskaan välittänyt muodollisista rajapyykeistä, vaan on rohkeasti reilusti alaikäisenä sukeltanut päihteiden, pornon ja kyseenalaisen splatterin maailmoihin, nuorna-vitsa-väännettävä-asenteella. Hyvä niin.

Rajapyykki tai ei, Cinemadrome juhlii merkkipaalua kiinnostavalla seitsemän elokuvan valikoimalla, josta löytyy niin ensi-iltaa, kanonisoitua klassikkoa kuin piristävää eklektisyyttäkin. Viimeksi mainittua puolta edustaa etenkin perjantai-illan huima löytö Andy Sidariksen kriitikoiden katseita välttelevästä oeuvresta: Hard Ticket to Hawaii (1987). Sidaris löysi 80-luvun juppihengessä markkinaraon halvalla tehdylle toimintaviihteelle, missä luonnonmaisemat ja hyvännäköiset näyttelijämallit olivat kaikki kaikessa. Nopeasti rahat pois -periaate ei ole omiaan synnyttämään ajan hammasta kestävää jälkeä, mutta niin vain Cinemadromessa nähtävä Kovaa peliä Havaijilla (IMdB-arvo 4,6!) on noussut kvasikulttiasemaan, koska entinen Playerin basisti Ronn Moss heittäytyi ennakkoluulottomasti päätähdeksi ennen ryhtymistään Ridge Forresteriksi. Tämä kannattaa katsoa, koska sitten voi jättää väliin Sidariksen 11 muuta ohjausta. Eikä niistä muista - tai mistään muualtakaan - löydy vastaavaa frisbeen hyödyntämistä.

Havaijin lämppäreinä nähdään Paul Verhoevenin häijyn satiirinen Robocop (1987) ja maailmanensi-iltaan saapuva Stephen King -jorina Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 2019). Ensin mainittu natisee liitoksistaan eikä ole kaikin osin vanhentunut kovin kauniisti verrattuna vaikkapa Terminatoriin tai Predatoriin, mutta on silti pirullisen tehokasta provoilua. Varsinkin Verhoevenin juppiyhteiskunnan piikittely kestää kulutusta. Viihtyminen taattu. Jälkimmäinen puolestaan on kenties kaivattukin uusinta 30 vuotta vanhasta Mary Harronin ohjauksesta, joka kuuluu kymmenien King-filmatisointien häntäpäähän. Ja ovathan kirotut hautausmaa -tarinat melkein pakkokatsottavaa.

Lauantaina 'Drome pistää vitosvaihteen silmään, sillä diginä nähtävä Alien (1979) on ohjelmiston vähiten kiinnostava täky. Paljon harvemmin nähtyjä löytöjä ovat muut, joihin kuuluu vuoden 1959 The Tingler eli Värisyttäjä. Tämä on legendaarisen helppoheikin ja show-miesten kuninkaan William Castlen 41. ohjaustyö, halvalla, nopeasti ja hurtisti tehty, auteurin luovimmalta kaudelta. Robb Whiten "kirjoittama" tarina kuuluu siihen loiskauhun alagenreen, josta David Cronenberg, John Carpenter ja muut muovasivat body horrorin ikimuistoisimmat helmet. Castlen leikkisämpi tyyli vetoaa muin avuin. Aikanaan parhaissa teattereissa onnekkaimmat katsojat saivat kokea aitoja sätkyjä istuimiinsa piilotetuista "värisyttäjistä". Värisyttäjä kuuluu sarjaan 10 001 elokuvaa, jotka on nähtävä elämänsä aikana.

Mies kumipuvussa vai ei?

Cinemadromessa nähdään myös kaksi taideteosta filmiltä. Nykyolosuhteissa tämä on kulttuuriteko jo itsessään, puhumattakaan siitä, että ko. valinnat ovat toki poimintoja elokuvahistorian korkeimmilta lehtereiltä.

Cyborg (1989) vie meidät ohjaajansa kautta takaisin Havaijille, sillä Albert Pyun syntyi tuolla tulivuoristoisella saariryppäällä vuonna 1954. Ja tekee elokuviaan edelleen, yleisön pyynnöistä välittämättä. Jean-Claude Van Dammen tähdittämä kulkutautinen apokalypsi kuuluu Nukkemiehen (1991) ohella Pyunin tunnetuimpiin rykäisyihin. Syntisen halvalla toteutettu actioner tuotti budjettinsa monikymmenkertaisena takaisin ja takasi sekä elokuvantekijän että tähden uran jatkumisen.

Cinemadromen päättää kunnianarvoisa Ishirô Honda. Kunnianarvoisa, koska hänen ideoimallaan Godzilla-myytillä rahastetaan tänäkin päivänä. Ohjaajan 15. työ, Rodan, tuntematon vihollinen (Sora no daikaijû Radon, 1956) jatkaa Gojiran viitoittamalla tiellä louhien pelkotiloja siitä, mitä tapahtuu, kun menneisyyteen haudattuun ja luonnon järjestykseen kajotaan. Rodanin (vai onko se sittenkin radon?) mukaan silloin vapautuu jättiläismäisiä hyönteisiä ja esihistoriallisia lentoliskoja, jotka tuhoavat tieltään kaiken ihmisen suurella vaivalla rakentaman; simppelin ajatuksen voima piilee kuitenkin sen vertauskuvallisissa, esimerkiksi ihmismielen alitajuntaan rinnastuvissa tulkinnoissa.

Kampai!

R&A XxX: Liika on liikaa

Sunnuntai 24.9.2017, päätöspäivä

John Cameron Mitchellin How to Talk to Girls at Parties ("Kuinka puhua tytöille bileissä", USA/GB, 2017)
Takashi Miiken Mugen no jûnin ("Kuolemattoman miekka", Japani, 2017)

- elokuvien ähkyisyys mitataan 0:sta 5:een michaelbay-lukemina -

Vuonna 1973 italialainen ohjaaja Arcangela Felice Assunta Wertmüller von Elgg Spañol von Braueich eli Lina Wertmüller (s. 1928), ensimmäinen parhaasta ohjauksesta Oscar-ehdokkaana ollut nainen, julkaisi elokuvan, joka Suomessa sai otsikon Rakkautta ja anarkiaa. 15 vuotta myöhemmin perustettiin Wertmüllerin teokselle kumartava elokuvafestivaali Helsinkiin. Nyt näitä elokuvajuhlia on nähty jo 30, ja Lina Wertmüller on yhä joukossamme.

Rakkaus on rakkautta elokuvaan. Ja jos anarkian ymmärtää ideologiaksi, jossa vallan on aina uudestaan perusteltava itsensä, on R&A:n joka vuosi perusteltava olemassaolonsa. Minkä se on tehnyt. "Rakenna se, ja he tulevat", ja yleisö tulee, joka vuosi. Niin tulevat myös elokuvat, joita yhä tehdään ympäri maailmaa sydämellä ja kunnianhimolla, vaikka elokuvan tallennus- ja esittämismuodot ovat kehnommat kuin koskaan historiassa. Samalla elokuvan tekokustannukset ovat laskeneet ja levitysmahdollisuudet moninkertaistuneet. Tämä on toisaalta merkinnyt mahdollisuuksia yhä useammalle tehdä leffaa, mutta myös helpottanut suurten toimijoiden edellytyksiä haalia vielä enemmän markkina-alaa valtavirran jakelukanavissa. Ei oo helppoo olla pieni. Siksi R&A on erityisen tärkeä foorumi pienille, riippumattomille elokuville sekä "maailmanelokuvalle", millä perverssisti tarkoitetaan nykykielessä muualta kuin anglosaksisesta kulttuuripiiristä saapuvia elokuvia.

175 pitkää leffaa, joista näin alusta loppuun 25. Siihen ei mahtunut teoksia laidasta laitaan, sillä aivan roskaa ei osunut silmien kiusaksi (ellei lasketa festaritraileria) kuten ei myöskään tajunnanräjäyttävää mestariteosta. Sergei Loznitsan A Gentle Creature teki syvimmän vaikutuksen. Arvokkaita teoksia olivat myös The Killing of a Sacred Deer, Lucky, November, City of Ghosts sekä Kasvot, kylät, muutaman muunkin ollessa enemmän kuin aikansa väärti.

Silti herää kysymään, olisiko Maailman terveysjärjestö WHO:n jo aika julistaa cinefilia virallisesti sairaudeksi? Onhan päätöntä tällaisena ihmeenomaisen aurinkoisena ja lämpimänä syyspäivänä lukita itsensä vapaaehtoisesti pimeään huoneeseen kahden sadan tuntemattoman kanssa. Kun sitä voisi myös käveleskellä käsi kädessä meren rantaa iltapäivän viistossa valossa, joka saa ruskan värit hehkumaan lähes myyttisessä loisteessa.


Päätöspäivän keinovalo ei tarjonnut edes tyydyttävää korviketta. "Kuinka jutella tytöille bileissä" ja "Kuolemattoman miekka" osoittautuivat enemmän tai vähemmän pettymyksiksi periaatteella "enemmän on liian vähän".

Ensin mainittu on amerikkalaisen kulttiohjaajan Neil Gaiman -filmatisointi, joka on tavallaan taiten tehty, mutta ei vaan oikein toimi komediana eikä romanssinakaan. Villeiksi tarkoitettuja ideoita katselee ihan mielellään, mutta innostumatta, kunnes epilogin sisältävä loppunäytös venähtää aivan liian pitkäksi. Eikä millään meinaa saada otetta siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Jos se olisi ollut hauskempi, sillä ei olisi ollut niin väliä. Kolmas kohtaaminen Nicole Kidmanin kanssa kahden viikon sisään lipsahtaa yliannostuksen puolelle.

Arvio: 3/5 michaelbaytä


R&A:han elimellisesti kuuluva kiintiö-Miike osui tällä kertaa festivaalin henkilökohtaiseksi päätöselokuvaksi. Japanilainen kulttiohjaaja ja luonnonvoima on tehnyt viimeisen neljännesvuosisadan ajan elokuvia kolmen, neljän vuositahtia. Televisioon tehdyt ja suoraan videolla julkaistut täyspitkät laskettuna Takashi Miiken (57) katalogi käsittää 93 nimekettä. Plus muutaman tv-sarjan. (Onkohan joku nähnyt ne kaikki?) "Kuolemattoman miekka" on näistä toiseksi uusin julkaisu ja edustaa ison tuotannon spektaakkelia. Se perustuu Hiroaki Samuran mangaan ja animesarjaan, missä syntinen miekkamestari loitsitaan kuolemattomaksi. Kyllästyttyään elämään mestari anoo kuoleman armahdusta, mikä hänelle suodaan ehdolla, että hän surmaa 1 000 pahaa miestä. Täydellinen Miike-aihe.

Miike olisi kyllä voinut yllättää yleisönsä ja olla tappamatta tuhatta miestä elokuvansa aikana - mutta ei. Takashi-san ei sadankaan elokuvan jälkeen ole kyllästynyt veriroiskeeseen ja lenteleviin irtojäseniin. Siinä mielessä hän muistuttaa porno-ohjaajaa. Miiken ohjaajantaidot eivät kylläkään löydä vertaistaan pornosta, kun ne eivät meinaa löytää sellaista laatuelokuvan joukostakaan. "Kuolemattoman miekka" on perinteet kuin omat taskunsa tuntevan klassisesti komposoitua huipputyötä. Varsinkin mustavalkoisena kuvattu prologi, missä antisankari surmaa sata vihollistaan, on esteettisesti pieteettiä samurai-klassikoiden pastissia.

Muukin elokuva rullaa visuaalisesti harmonisena, mutta ongelmat löytyvät muualta. Ensinnäkin elokuva on 140-minuuttisena liian pitkä. Toiseksi siinä on liian vähän tarinaa, ja kolmanneksi, se tarina on liian yksiulotteinen, ilman eeppistä syvyyttä. Siksi säännöllisesti toistuviin miekkataisteluihin (jotka paljastavat jälleen kerran Miiken infantiilin pakkomielteen ylettömiin väkivaltaisiin supersankarisuorituksiin niiden itsensä takia) kyllästyy. Semminkin, kun miikeläistä huumoria ei ole tarpeeksi elokuvan mittaan nähden. Vaikka muuten liika onkin liikaa. Ja lika likaa, mitä sitäkin nähdään kankaalla parin leffakäynnin tarpeiksi. Puvustus, lavastus, maskeeraus ja muu sellainen on muuten ihan pistämätöntä.

Arvio: melkein 5/5 michaelbaytä

Loppujen lopuksi kummassakaan päivän elokuvassa ei ollut aivan tarpeeksi rakkautta eikä varsinkaan anarkiaa. "Kuinka jutella..." olisi kaivannut paljon enemmän Rik Mayallia ja "Miekka" enemmän...tai no, vähemmän kaikkea. Anarkia ei kuitenkaan päädy väkivaltaan kaiken ratkaisuna. Rakkaus. Rakkaus voittaa. Filia. Cine.

XxX
OoO

Richard Kiel on enemmän kuin Humanoidi

Aldo Ladon Humanoidi

Kaikkien aikojen isoimman Bond-pahiksen (kuka tämän kiistäisi?), Richard Kielin (1939-2014), tunnetuin pääosarooli löytyy Aldo Ladon fusilliscifistä Humanoidi (L'umanoide, 1979). Tähtien sodan menestyksen rippeitä kahmimaan pyrkinyttä tekelettä on pidetty kalkkunana. Suurelta osin syystä, mutta asia ei ole aivan mustavalkoinen.

Elokuva-arkiston kulttuuritekoa, ja sanon tämän vailla sarkasmia, katsomaan oli saapunut suuri joukko hölmöilylle virittyneitä ö-elokuvan ystäviä, jotka joutuivat odottamaan yllättävän kauan palkintoaan. Ensi alkuun nimittäin vaikuttaa siltä, että tekijät ovat vilpittömän yritteliäästi liikkeellä. Ensimmäisenä pistää silmään ihanan fotogeeninen kuvaus. Kameran takana oli osaava Silvano Ippoliti, jonka työtä ovat - useiden Spencer & Hill-farssien ohella - mm. Suuri hiljaisuus, Sacco & Vanzetti ja Caligula. Ohjaajakin hallitsee kuvajaon periaatteet, vaikka käyttääkin hulvattoman härskiä salanimeä George B. Lewis (oikeasti George Lucasin toinen etunimi on Walton). Budjettiakin oli haalittu enemmän kuin kunnioitettavat 5 miljoonaa sen ajan dollaria, siis lähes puolet esikuvateoksen rahoista. Paria naurunpyrskähdystä lukuun ottamatta tämä riittääkin pitämään Humanoidin suorastaan kiehtovana puolen tunnin ajan. Tarinassa Alderaanilta näyttävän Maapallon rauhaa uhkaa sen hallitsijan pahan veljen pako vankilasta. "Se-on-nähtävä-uskoakseen"-tyyliin Darth Vaderin häiriintyneeksi kaksosveljeksi sonnustautuneen Graalin Suuri Suunnitelma on palkata hullu tiedemies mutatoimaan ihmisistä haavoittumattomia supersotilaita Kappatron-aineen avulla. Maalaiset tietysti sinnittelevät vastaan, mutta jos muu ei auta, niin mukana heiluu deus ex machinana jodorowskyläisen mystinen, 11-vuotias Tom Tom, jumalasta heti seuraava.

Jossain vaiheessa tarina siis karkaa pahasti handusta, mutta alkupuoli tarjoaa vilpitöntä nautintoa. Eikä vähiten, vaan eniten Kielin sympaattisen parrakkaan esiintymisen takia. Hän ohjailee Golobina alustaan avaruudessa eksyneenä pilottina rennoin elkein onnistuen melkein pitämään aisoissa maailman ärsyttävimmän robokoirankin. Elokuva alkaakin luisua alamäkeen vasta siinä vaiheessa, kun Graal ja hänen Frankensteininsa mäjäyttävät Golobia päähän Kappatron-raketilla, joka räjäyttää tältä parran kasvoilta.

Tämän jälkeen Kielin ei tarvitse kuin mölistä neanderthalia ja viskoa puolet pienempiään pois tieltä. Se on vähän niin kuin sääli, koska siihen saakka Kielin näyttelemisestä on ihan vilpittömästi nauttinut. Kalkkunansa raakana nauttivat saavat tosin mässätäkseen, mutta rehellisyyden nimissä suurin osa hölmöyksistä on aika tuttua Ed Wood -koulukunnan kauraa.

Muutama asia Humanoidissa ansaitsee huutamalla maininnan. Ensinnäkin lavastukset ovat lavastuksia ihan siinä missä paremmissakin tuotannoissa. Tyylipuolella kaikki pisteet menevät kuitenkin puvustusosastolle (pomona Luca Sabatelli), joka tekee Oscar-tason työtä hienovaraisesti pervertoidessaan Tähtien sodan kuosit. Graalin S/M-vaikutteinen asu ja Graalin heilan, Barbara Bachin esittämän Lady Agathan, mielikuvituksellinen überpush-up-viritys ovat mestariteoksia - myös insinööritaidonnäytteinä. Samat kehut myös Maalaisten keveille kangasasuille, jotka tekevät varsinkin naisille oikeutta.

007-geekki on saattanutkin jo bongata kaksikin "bond"-nimeä edellä kirjoitetusta. Kielin ja Bachin täydentää tässä mielessä trioksi (ainakin esteettisesti) upea Corinne Cléry pääsankarittarena, jota olisi voitu dipata kosteudesta näkymättömäksi muuttuvassa hameessaan toisenkin kerran uima-altaassa. Humanoidissa ei edes näytellä erityisen huonosti, paitsi jos ohjaaja niin käskee, kuten käy elokuvan edetessä etenkin mielipuolitohtoria esittävän Arthur Kennedyn kohdalla.

Viimeinen sana kuuluu Ennio Morriconelle, joka tähän hölmöilyyn taituroi yhden innovatiivisimmisista ja kauneimmista partituureistaan. Mikä on vähän tuhlausta, kuten sekin, että Lado soittaa jatkuvalla soitolla sinänsä hienoa pääteemaa, mutta ei soita kertaakaan alusta loppuun tätä mestariteosta:

SW7: Voima heikkenee

J.J. Abramsin Star Wars: The Force Awakens (pika-arvio)

SPOILERIVAROITUS: kommentoin juonipaljastusta kommenttiosiossa.




J.J. Abramsin ohjaaman ja osittain käsikirjoittaman elokuvan Tähtien sota: Voima herää (Star Wars: The Force Awakens, USA, 2015) suurin vahvuus on samalla sen suurin heikkous: nykyaikaisen tarinankerronnan sujuvuus. Voima herää on menevä fantasiaseikkailu, josta on helppo pitää - liian helppo. Saagan seitsemäs osa on kuluvan vuoden suurin elokuvamediatapaus, joten siitä olisi kiva kirjoittaa jotain omaperäistä. Mutta elokuva itse ei tarjoa mitään omintakeista, mihin tarttua. Se ei ole huono leffa, ainakin se on paljon episodeja 1-3 parempi, mutta sen suurin synti on siinä, ettei se tee vaikutusta. "Vau-efekti" puuttuu. Ja se on kohtalokasta, sillä lopputulemana Voima herää tuntuu vain yhdeltä elokuvalta (ja jatko-osalta) muiden joukossa. Se tuntuu sekä rebootilta että remakelta - tai paremminkin alkuperäisen trilogian revisioinnilta yhdessä paketissa. Tämä kaikki vahvistaa fiilistä siitä, että "Tähtien sota -franchise" alkaa olla vanha ja väsynyt ja sen Voima on lähinnä hypessä.

En lähde referoimaan Episodi 7:n juonta, siinä ei olisi mitään mieltä. Se on johdonmukainen luku avaruussaagaan. Yllätyksettömyydessään se vaikuttaa tv-sarjan jaksolta.

Vaikkakin ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Se, missä Abrams onnistuu, on alkuperäisen trilogian visuaalisen kieliopin omaksuminen. Voima herää näyttää Tähtien sota -elokuvalta, mikä sille plussaksi laskettakoon. Se myös liikkuu liukkaasti eteenpäin ja tarjoaa valtavan määrän taisteluita, joten "viihde" on kaiketi hoidettu. Mutta toisaalta uudet naamat jäävät valjuiksi ja elokuvan pitkittyessä yli tarpeen alkaa kaivata kipeästi lisää huumoria. Koko leffassa on YKSI hyvä vitsi. Loput harvat syntyvät enemmän tai vähemmän kuolleina ellei nyt sitten pidä rimaa niin matalalla, että mikä tahansa silmänisku vanhoihin hyviin aikoihin riittää.

Eikä sen pitäisi riittää. Star Wars -geekeillä on oikeus vaatia vain parasta. Kaikki mikä jää sen alapuolelle on korkeintaan "ok" eikä Voima herää ole ehkä edes ihan sitä.

Onneksi vanha kunnon Harrison Ford heiluu mukana ja näyttää kuinka temppu oikein tehdään.

Mitä on Scarlettin ihon alla?

Jonathan Glazerin Under the Skin

Scarlett Johansson ei ole lihaa ja verta. Tätä monen miehen ja melko monen naisen salaisesti hellimää vakaumusta propagoi metatasolla Jonathan Glazerin paras elokuva Ihon alla (Under the Skin, Iso-Britannia, 2013).

Viimeiset pari vuotta voitosta voittoon kulkenut Scarlett on loistelias roolissaan naisena, jota "enigmaattinen" kuvaa yhtä hyvin kuin "viehättävä" David Lynchiä. Rooli on kaikkea muuta kuin helppo ja poikkeaa kaikesta muusta, mitä näyttelijätär on tehnyt, mutta mitä ikinä vaikeuksia Scarlettilla on sen kanssa ollut, osaa hän ne ainakin piilottaa täysin. Scarlett on omaksunut virheettömän brittiaksentin ja improvisoi kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään, kun hänen merkillinen hahmonsa ajelee pakettiautolla ympäri Glasgow'ta ja Skotlannin Ylämaita seireenimäisesti miehiä vietellen. Nämä jaksot Glazer on toteuttanut rohkeasti piilokameroin, mikä tuo niihin kihelmöivää aitouden ja vaaran tuntua.

Vaikka Ihon alla ei ole millään muotoa täydellinen onnistuminen, on se jotain paljon parempaa kuin Jonathan Glazerilta olisi odottanut: musiikkivideoista oppia hakenut ohjaaja pyrkii tässä aivan muille poluille kuin missä esim. Sexy Beast tai Birth liikkuivat. Juoni saa jäädä kakkoseksi muodon ja tunnelman jälkeen, mikä on vapauttanut tekijän taidot: syntyy visuaalisesti usein loistavaa elokuvaa, missä muun muassa silhuetteja ja väkivahvoja yksiväritaustoja käytetään hätkähdyttävillä tavoilla. Kontrastisesti ulkokuvat ja Glasgow'n baareissa tehdyt jaksot edustavat naturalismia. Jännite pitää. Glazer ottaa muutenkin kunnioitettavia riskejä, mistä yhtenä esimerkkinä oikeasti neurofibromatoosista kärsivän Adam Pearsonin roolittaminen. Glazer ohjaa amatöörin hienoon suoritukseen: Pearsonin ja Johanssonin yhteiset kohtaukset ovat viileän elokuvan koskettavimpia ja markkeeraavat myös tarinan tärkeintä käännettä.

 

Ihon alla luokitellaan mieluusti scifiin, mutta se ei ole ihan reilua, koska niin moni muukin tulkinta on mahdollinen sille, mistä syistä Scarlettin succubus tappaa miehiä. Jos tähän tarjottaisiin kiveen hakattu selitys, tappaisi se elokuvan arvokkaimman omaisuuden, tunnelman. Selvää on kuitenkin, että Scarlett on muukalainen, jonkun vieraan identiteetin omaksunut. Taustalla vaikuttavat muut voimat, mutta Scarlettin "nainen" pyrkii ennen muuta oppimaan vieraan lajin edustajista. Scarlettin erinomaisuudesta huolimatta käsikirjoitus jättää kovin sekavaksi, mitä nämä tutkimusretket ihmisolentoon ja etenkin naiseuteen paljastavat. On ikään kuin Ihon alla vetäisi janat maskuliinin ja feminiinin sekä seksuaalisen tasa-arvoisuuden ja seksuaalisen vallankäytön välille, mutta ei lopulta sanoisi niistä juuri mitään. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa Scarlett Johansson tutkii hämmentyneenä omaa alastomuuttaan: pintatasolla on kyse oman minuuden etsimisestä ja sen yhdistämisestä omaan ruumiiseen, mutta mitä kohtauksesta oikeasti pitäisi ajatella? Jokin siinä jättää välinpitämättömäksi, Scarlettista huolimatta. Tähän liittyen pitää kehua ohjaajaa siitä miten hän ohjaa päätähtensä alastonkohtaukset. Ne kulkevat niin luonnollisina ja niin hienovaraisesti valaistuina, ettei näyttelijättären alastomuudesta synny minkäänlaista eksploitaatiota muistuttavaa numeroa. Nämä jaksot ovat osoitus siitä erikoisesta ilmiöstä, miten joskus kameran edessä voi olla vaatteitta eikä silti näyttää alastomalta. Under the Skinin ylivoimaisesti eroottisimmat jaksot kuvaavat Scarlettin enemmän tai vähemmän vaatetettua flirttailua uhriensa kanssa päähahmon mystisessä päämajassa.

Teoksen suurimmaksi ongelmaksi paljastuu sen käsikirjoitus, jonka harmillisin harha-askel on elokuvan luonteeseen nähden konventionaalinen lopetus. En kylläkään tiedä, onko se uskollinen Michel Faberin romaanille. Under the Skinille on käynyt kuten niin monelle lajitoverilleen: sen käsikirjoitus vietti kymmenen vuotta tuotantohelvetissä kierrellen kirjoittajalta toiselle lopputuloksena liian monta luonnosta. Lopulta krediitteihin ovat saaneet nimensä kaksi tekijää, Glazer sekä mainosguru Walter Campbell. Suuri on houkutus antaa Glazerille kunnia siitä, että elokuvan ensimmäinen oikea dialogi kuullaan vasta 13 minuutin kohdalla ja miten toteutus toimii.

Eikä se varmasti toimisi ilman Scarlettia ja Mica Levin uskomattoman suggeroivaa musiikki- ja äänimaailmaa.

Veikko pelastaa

Gottfried Kolditzin Signaali 2020 (70-millinen esitys Bio Rexissä)

Vuosi on 2015 ja keskellä Helsinkiä, Suomen isoimmassa elokuvapalatsissa, esitetään itäsaksalaista elokuvaa - 70-milliseltä filmiltä. Nyt menee lujaa.

Harvinaisuuksien metsästäjät ja outouksien etsijät olisivat voineet Bio Rexin sunnuntai-illassa vaihtaa moneen kertaan nähdyn 2001: Avaruusseikkailun tähän itäsaksalaiseen versioon, koska tuskinpa tämä tilaisuus toistuu. Stasistanissa vuonna 1970 valmistunut scifi Signaali 2020 (Signale - Ein Weltraumabenteuer) on päivänselvä yritys näyttää, että mitä tahansa kapitalistit tekevät, sosialistit tekevät sen paremmin. Kuten niin usein, tälläkin kertaa uho jää vaille pohjaa. Kubrickia apinoinut Signaali oli yhtä hämmentävä kuin se oli nukuttava.

Tämä ei tarkoita, että Signaali olisi ollut ajanhukkaa, päinvastoin. Huononakin vastineena länsimaiden kulttuurihegemonialle, Signaali on suorastaan eksoottinen ihmetyksen aihe. Lavastus ja erikoistehosteet ja kaikki rahalla autettava vetävät vertoja Hollywoodin parhaille näytöille ja 70-millisen hehku hyväili ainakin asiaan vihkiytyneiden silmiä. Siksi kummastuttaakin, että kallista supertuotantoa on kohdeltu näin ylimalkaisena b-elokuvana, mikä näkyy tarinassa.

Carlos Raschin romaanista Astroidjäger tuntuu päätyneen valkokankaalle suunnilleen vain kannet. Hauska olisi kyllä tietää, ovatko alun ja lopun hulvattoman homoeroottiset rantalomajaksot elokuvantekijöiden fantasioita. Joka tapauksessa alkukohtauksessa, joka on samalla elokuvan dynaamisin melkein olemalla sitä, USS Enterprisen tyylistä mallia ottanut avaruusalus romuttuu meteoriparvesta. Juuri ennen alus on vastaanottanut signaalin, joka mitä ilmeisimmin on muukalaisrodun lähettämä. Tämän signaalin ja kadonneen aluksen mysteeriä lähetetään selvittämään Laika-alus kapteeninaan komentaja Veikko. Veikko to the rescue!

Veikko (oik.)

Signaali kestää nippa nappa puolitoista tuntia. Tarina on silti niin ohut, että Laikan matkalla ehditään pitää tanssit, joissa leuat loksauttavasti katsotaan humoristisia animaatioita. Pelkästään tämä täysin puun takaa tullut täystyrmäys kohtaukseksi lunastaa lipun hinnan. Eikä puhettakaan, että se solahtaisi loogisesti kokonaisuuteen. Logiikan puutetta löytyy toki muualtakin. Näytöksen jälkeen melko huomattava seurue yritti keskenään selvittää, miten lopun pelastusoperaatio oikein meni. Konsensukseksi jäi, että leikkaamon lattialle taisi jäädä joitain tässä mielessä ensiarvoisen tärkeitä otoksia.

Nämä komeasti toteutetun scifi-eepoksen lapsukset pelastivat lopputuloksen katsottavaksi. Sillä muuten Signaali kuului siihen 2001:n jälkeiseen koulukuntaan, missä aikaa tuhlataan ylettömästi futuristisen tekniikan ja sen käyttämisen puuduttavaan demonstrointiin. Leffasta on puolet mennyt ennen kuin edes matkaan päästään. Tämä taasen tekee ajan kulumisesta puuroa. Loppupuolella, kun katsojasta tuntuu, että ollaan ehkä matkan kolmannessa päivässä, käy ilmi, että on kulunut kolmesataa päivää. Kävelytahtiin etenevässä pelastusretkessä ei ole pienintäkään jännityksen tuntua: antikliimaksissa siihen asti stoalaisesti esiintynyt Veikko romahtaa! Tätä ei kukaan niin valkokankaalla kuin katsomossakaan arvannut sattuvaksi, sillä mikään Veikon ilmeissä tai äänessä ei tästä käänteestä varoittanut. Voi veikkonen, minkä teit.

Kaikesta huolimatta Signaali jää muistiin arvokkaana kurkistuksena harvoin nähtyyn elokuvakulttuuriin. Niin valmistuspaikkansa kuin esitystekniikkansakin puolesta. Elokuvathan ovat aina omanlaisiaan signaaleja menneisyydestä...

Jäähyväiset Leonard Nimoylle

On merkillinen ja kiehtova asia, miten julkisuuden henkilöt "kolonialisoivat alitajuntamme", Wim Wendersin lentävää lausetta lainatakseni. Onko meillä elokuvien katsojina suhde ihailemiimme näyttelijöihin vai pikemminkin heidän roolihahmoihinsa? Etenkin, jos joku tietty näyttelijä tunnetaan yhdestä dominoivasta valkokangasroolista. Kun täten viime perjantaina saapui ikävä tieto Leonard Nimoyn pois menosta, kuoliko tajunnassamme näyttelijä vai "Mr. Spock"?

Leonard Nimoy (1931-2015) esitti kuuluisinta hahmoaan kymmenissä tv-sarjajaksoissa, kahdeksassa teatterielokuvassa sekä animaatiosarjoissa ja videopeleissä. Vaikka yhden roolin varjo peitti alleen tuntemattomaksi jäävän määrän lahjakkuutta ja mahdollisuuksia, loppujen lopuksi ani harva saa vastaavanlaisen tilaisuuden - saati sitten kykenee tekemään yhtä lähtemättömän jäljen pop-kulttuuriin. Spock alkoi ituna Gene Roddenberryn mielessä, mutta on varsinaisesti Nimoyn luomus. Näyttelijä mm. kehitti (juutalaisperinnettä kierrättäen) Spockin ja vulcanilaisten ikonisen "V"-tervehdyksen sekä lamauttavan hermopainalluksen, puhumattakaan vaikutuksen tekevästä kehonkielestä ja karismaattisesta äänestä.

Kaikesta huolimatta on vaikea olla ajattelematta, että Nimoyn ura valkokankaalla jäi torsoksi. Olisiko hän ollut tarpeeksi lahjakas lyömään itsensä läpi ja mahdollisesti vaihtelevampiin rooleihin ilman Spockin pitkää varjoa? Emme tiedä. Mutta spekuloida voimme toki, todeten Nimoyn olleen älykäs, taitava, karismaattinen ja omaperäinen. Paljon vähemmilläkin eväillä on noustu vuoren huipulle. Eräänä esimerkkinä voi osoittaa J.J. Abramsin Star Trek -version (2009), jossa Nimoyn lyhyt vierailu puhkaisee kuplan muovisen nuoriso-ensemblen ympäriltä. Jakso on koko elokuvan ainoa koskettava. Toisaalta ja ennen kaikkea, Leonard Nimoyn luovuus ei rajoittunut vain näyttelemiseen. Hän oli aikaan saapa ja huomattu myös muusikkona, runoilijana, valokuvaajana ja ohjaajana. Viimeksi mainitussa roolissa hän vastasi mm. koko alkuperäisen Star Trek -elokuvasarjan suosituimmasta osasta (IV) ja vuoden 1987 isoimmasta Hollywood-hitistä, Kolme miestä ja baby.

Leonard Nimoy ei ehkä kuulu "taiteen" tai "pop-kulttuurin" suuriin, mutta hänen pitkä elämänsä henkii tekemisen iloa ja luomisen rikkautta tavalla, jota sopii itse kunkin tavoitella. Ja mehän kaikki tunsimme hänet...

LLAP

Kalevalieninpäivä

Monroen päiväkirja, sivu 24: arvio/raportti 28.2.2015 Bio Rexissä järjestetystä Alien-trilogian 70-millisestä erikoisnäytöksestä

ALIEN-elokuvat paremmuusjärjestyksessä

1. Alien
2. Alien 3
3. Aliens
(4-1000. - )
(1001. Alien: Resurrection)



Liput on olleet taskussa kuukauden päivät, mutta olen silti myöhästyä paikalta. Ei väliä, vapaa penkki löytyy helposti kaverin vierestä ja loppuunmyyty näytös alkaa muutenkin kymmenen minuuttia myöhässä. Tänään ei ole "konareiden" päivä: Alien lähtee liikkeelle ilman ääniä, hyppää tuntia myöhemmin pois rullilta ja vikaa korjataan kymmenisen minuuttia; Aliens myöhästyy heti alkuun kymmenen minuuttia ja kun se sitten saadaan kankaalle, on kuva väärin päin; ja Alien 3:sta katoavat kesken kaiken äänet, mikä aiheuttaa sekin ylimääräisen väliajan. Katsomoon asti voi kuulla äänen, joka syntyy, kun konehuoneessa hakataan päätä seinään. Sinänsä kopioiden kunnossa ei ole valittamista. Kaikki ovat priimaa, jopa 35-millinen Alien. Kahdessa ensimmäisessä on ruotsinkieliset tekstitykset; kolmannessa on suomenkieliset, mutta erikoisesti ne eivät aina täsmää kuvan kanssa.

Alien-sarjan neljä elokuvaa ohjanneet tulevat neljästä eri maasta. Ilmestymisjärjestyksessä ohjaajat ovat britti, kanadalainen, yhdysvaltalainen ja ranskalainen. Jokainen on kerännyt mainetta visuaalisena visionäärinä, ja "suuren suunnitelman" mukaisesti jokainen tavallaan kertoo oman versionsa samasta aiheesta. Tämän vuoksi sarjan kaikki elokuvat ovat hyvin erilaisia, ja tämän vuoksi sarja on väistämättä epätasainen. Toisaalta, valinnanvaraa oman suosikkinsa löytämiseen löytyy - kunhan se löytyy ensimmäisten kolmen joukosta. Neljännestä ei puhuta sivistyneessä seurassa.

Syyt, miksi ensimmäinen on niin kirkkaasti sarjan paras:

Ridley Scottin ohjaama Alien - kahdeksas matkustaja (1979) on edelleen todella hieno elokuva. Kaikista trilogian teoksista se kertoo eniten kuvilla. Dialogia on säästeliäästi, senkin liikkuessa yleensä asiatasolla. Avaruusalukseen sijoittuva ahtaan paikan kammon kuvaus Alien on myös ko. trilogian elokuvista ainoa, johon sopii alkuperäinen idea siitä, että "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ne kaksi muuta sijoittuvat vähemmän jännittävästi planeetan pinnalle.

Alienin dramaturgia on jatko-osiin nähden aivan ylivoimainen. Yhä on kiehtovaa seurata, kuinka ensi-illan aikaan melko tuntemattoman ensemblen (josta puolet on nykyään Oscar-ehdokkaita) joukosta pikku hiljaa kaivetaan sankariksi Ellen Ripley: ensi-iltakatsojilla oli varmasti täysi syy pukea sankarin viittaa aluksen kapteenia esittävän Tom Skerrittin päälle, mutta Alien tekee Psykot ja tappaa "pomon" noin puolessavälissä.

 

Teemoiltaan Alien on jatko-osiin verrattuna ihan omassa sarjassaan. Avaruusalus Nostromo (nimetty meritarinoiden mestarin, Joseph Conradin romaanin mukaan) on helppo nähdä ihmisen alitajuntana, josta kumpuavat pahimmat kuviteltavissa olevat pelot. Samalla Alien on sekä metaforinen kulkutaudin kuvaus että biologinen tutkielma loiseläimestä. Ihminenhän on hysteerisen hygieeninen olento ja pelkää kaikkea vierasta ja tunkeutuvaa. Alien on yksi aiheen hienoimpia syväluotauksia. (Lopussa toteutetaan kirjaimellisesti ajatusta "tappakaa se, tappakaa se tulella!")

On suuri houkutus antaa kiitos Alienin poikkeuksellisen rikkaasta älyllisestä sisällöstä Alejandro Jodorowskylle. Juuri ennen Alienia sekä H.R. Giger että käsikirjoittaja Dan O'Bannon olivat työskennelleet vuosia Jodorowskyn mistiin menneen Dyyni-projektin parissa, ja filosofisesti suuntautuneen ohjaajagurun kanssa käydyt keskustelut epäilemättä ovat vaikuttaneet Alienin ajatuksiin. Tästäkin huolimatta Alienia on pidettävä Ridley Scottin elokuvana.

Scott tuo kuria sekä skenaarioon että näyttelijätyöhön. Kukaan ei pääse vetämään yli - itse asiassa yksi Alienin pikkuvirheistä on Tom Skerrittin vähän aneeminen suoritus. Kuvakerronnallaan Alien yksinkertaisesti herättää ihailua. Scott ei panosta väreihin, vaan varjoihin, kuten oikein onkin kun möyritään alitajunnassa ja painajaisissa. Leikkaukseltaan ja kuviensa rohkeudeltaan Alien on ollut vuosia edellä aikaansa. Mitä muuten tulee Nostromon sisätilojen kuvaukseen ja sarjamurhaajateeman käsittelyyn, ei niiden taustalla voi olla ajattelematta kahtakin John Carpenterin elokuvaa: Dark Staria (1974) ja Halloweenia (1978). Alienin ja Prometheuksen (2012) välillä taasen ei voi havaita juuri mitään tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Miten muuten alien kasvaa John Hurtista kuoriuduttuaan kaniininkokoisesta ihmistä isommaksi? Sillä ei ole siinä välissä mitään ravintoa. Hmm...



Kiinnostavasti, vaikka Aliens (1986) on seitsemän vuotta edeltäjäänsä nuorempi, on se kärsinyt ajan kuluttavasta hampaasta paljon enemmän. Aliens saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla olla silkkaa vauhdin huumaa, mutta muutaman kerran sen nähneenä ei sitä kyllä millään mittareilla voi kovin hyvänä elokuvana pitää. James Cameronin tyhmistetty, yleisöä kosiskeleva variaatio teemasta on paljon konventionaalisempi hänen muuttaessaan klaustrofobisen minimalismin spektaakkelimaiseksi toimintaelokuvaksi. Samalla psykologinen hienojakoisuus vesittyy kömpelöksi keittiöpsykologiaksi. Pääteemana ovat äidinvaistot, joita Sigourney Weaver onneksi väkevästi tulkitsee. Dialogia on puolet enemmän, ja se jää yleensä kakkoseksi George Lucasillekin. Erityisen kiusallisia ovat sotilaiden puheosuudet, jotka hädin tuskin kelpaisivat edes Top Guniin. Roolitus häviää muutenkin ykkösosalle.

Vaikka Aliensin rytmi toimii (niin kuin Cameronilla yleensäkin), jäi tällä kertaa hämmästelemään visuaalisen toteutuksen latteutta. Kuvarajaukset ovat Alieniin verrattuna monta luokkaa latteampia ja jäykempiä. Puolet ajasta joutuu tuijottamaan joko siniseksi tai punaiseksi filtteröityä kuvaa ja toisessa puolikkaassa ei ole oikein mitään värejä. Se käy monotoniseksi. Lisäksi aikanaan massiiviset lavasteet alkavat vuonna 2015 näyttää kiusallisen selvästi studiorakenteilta, puhumattakaan kömpelöistä taustaprojisoinneista. Vähän sitä hämmästelee, miten Aliens on kohonnut niin "kovaksi jutuksi", kun työn laatu ei niin sitten millään edusta edes parasta Cameronia. Tämän jälkeenhän Cameron teki yhtä huonon Abyssin, kunnes löysi takaisin ruotuun Terminator 2:lla. Jos Alien oli B-tuotanto A-luokan toteutuksella, on Aliens A-tuotanto B-luokan toteutuksella.

Parasta Aliensissa on sen viimeinen puoli tuntia, jossa mennään kohti esiosaa. Rasittavat sotilaat on saatu tapettua pois tieltä ja jäljellä ovat enää Sigourney Weaverin kasvot ja keho vastaan äiti-Alien. Näihin loppujaksoihin syntyy ihan uutta kiihkeyttä ja veren makua. Äänetkin olivat ainakin tarpeeksi lujalla. Korvat soivat vieläkin.



Niinpä niin. Lopulta kyseenalaisena pidetty Alien 3 (1992) menee kalkkiviivoilla ohi suitsutetusta edeltäjästään. David Fincherin esikoinen on kankaalla ja telkkarissa kaksi eri elokuvaa. Sekasotkuhan se on, mutta Aliensiin nähden ainakin visuaalisesti jännittävämpi. Innoitusta on haettu ennen muuta eurosarjakuvan rumista tulevaisuusdystopioista. Kolmososa palaa myös ykkösosan ambienssiltaan brittiläisiin fiiliksiin. Suuri osa ensemblestä on brittejä, mikä nyt vaan korostaa elokuvan tarkoituksellista "rumuutta" verrattuna edellisosan sliipattuihin Hollywood-näyttelijöihin.

Keskusteema on tällä kertaa seksi. Tarpeettomankin kyynisessä tarinassahan Ripley löytää itsensä vankilaplaneetalta murhaajien ja seksuaalirikollisten keskeltä ja ihastuu paikan lääkäriin, jota Charles Dance sympaattisesti esittää. Samalla Ripleylle selviää, että hellittämätön alien-vainolainen on symbolisesti ottaen raiskannut hänet ja Ripley kantaa nyt "toukkaa" sisällään.

Alien 3 on elokuvallisesti yllättävän tiukka, vaikka tuotannon ongelmat paistavatkin läpi. Se on epätasainen ja puolitiehen jätetty, mutta silti joka suhteessa edeltäjäänsä kiinnostavampi ja vireämpi. Visuaalisesti huomaa Fincherin jo tässä hiovan määrättyyn alakulmaan perustuvaa tyyliään. Pääväri on ruskea, mikä käy vähän yksitoikkoiseksi, mutta on sekin parempi kuin kasarisininen. Splatterissä ei säästellä, ruumiinpalat roiskuvat seinille. Vankilaelokuvagenressä Alien 3 ei ehkä kohtalokkaasti tuo kuvaan mitään mullistavaa, kun väläytelty uskontomotiivikin jää lopulta seinäkoristeeksi sisälmysten viereen. Lopun käytäväjuoksu on omalla mielenkiintoisella tavallaan sekava ja pistää miettimään, mitä tappeluja kulisseissa on käyty. Alkuperäisen klassikon klaustrofobisuutta Fincher kunnioittaa pätevästi.

Ennen muuta Alien 3 on jälleen kerran Weaverin näytöstä. Hänessä on kiihkeyttä ja vimmaa, mitä ilman jokainen sarjan elokuvista olisi enemmän tai vähemmän rampa. Vähemmän stimuloivatkin jatko-osat jaksaa katsoa läpi samastuttavan päähenkilön tähden. Jos Alieneita ajattelee Ellen Ripleyn saagana, jotain jää kyllä hampaankoloon. Kokonaisuus alkaa näyttäytyä "via dolorosa"-aiheena, mutta näin vahvan naishahmon ollessa kyseessä olisi mieluummin seurannut aitoa selviytymiskertomusta. "Ison tarinanhan" voi nähdä esimerkiksi ihmisen kaatumisena sairauden tai mielisairauden nujertamana, mikä ei ole kirjaimellisesti rohkaiseva sanoma.

Kolmen Alienin putki kävi kyllä lähes työstä. Varsinkin loppuunmyydyissä näytöksissä (vähemmän yllättävästi Alien 3 ei ollut edes puolillaan), joissa omasta rauhasta joutuu väistämättä tinkimään. Tämän jälkeen - paastoamistaktiikalla toteutettuna - keskiyön pitsa mexicano kyllä maistui.

Seuraavaksi Bio Rexin 70-millisten sarjassa Tatin Playtime? Pliis?

Aitoa terästä

Näin Real Steelin (2011) samana päivänä kuin Interstellarin (2014). On jotain ihan vähän väärää siinä, että Real Steel osoittautui näistä kahdesta paremmaksi.

Interstellar on suurisuuntainen, älykäs ja kunnianhimoinen scifieepos ihmiskunnan pelastuksen etsimisestä madonreikiä hyödyntämällä. Real Steel on laskutikun kanssa laadittu kaavamainen Rocky-variaatio, jossa on nyrkkeileviä robotteja. Interstellarin rooleissa nähdään neljä Oscar-voittajaa, Real Steelissä nähdään...noh, Wolverine ja se kanadalaistytsy Lostista.




Näiden kahden elokuvan vertailu valottaa paljonpuhuvasti ensinnäkin sitä, että suuret ideat paperilla eivät ole yhtä kuin valmis elokuva; ja toiseksi sitä, että tarinan kuluneisuus ei välttämättä haittaa, jos se kerrotaan hyvin. Kuka totesikaan, että kaikki tarinat on jo keksitty? Aristoteles?

Real Steelin puolesta ei puhu ohjaajakaan: Shawn Levy on stereotyyppinen Hollywood-menestyjä, joka on rakentanut uransa persoonattomilla komedioilla. Ben Stillerin kanssa tehdyt Yö museossa -viihdykkeet kasvoivat megahiteiksi. Pahnanpohjimmaisiin kuuluvat Steve Martinin epätoivoiset Vaaleanpunainen pantteri -lämmittelyt. Ei Levy kuitenkaan täysin vastenmielinen ole, ja vaikka Real Steel ei mikään merkkiteos ole sekään, nousevat siinä pintaan Levyn parhaat puolet.

Levylla on hyvä nenä koomiselle rytmille ja varmat otteet erikoistehosteiden käytössä. Parhaimmillaan - kuten tätä ennen paljon surkeaa mainettaan paremmassa Villissä tusinassa (2003) - hänen näyttelijäohjauksessaan on aitoa lämpöä. Eniten Real Steelin vimmattua viihdyttävyyttä selittävät kuitenkin tuottaja Steven Spielbergin kulisseissa seisominen ja käsikirjoittaja John Gatinsin kyvyt.

Vaikka Real Steel on rakennettu niin varman päälle kuin vain ikinä voi, Gatins kykenee aidon kuuloiseen dialogiin ja luonnostelemaan paljon oletusarvoja moniulotteisempia hahmoja ja ihmissuhteita. Real Steelin jälkeen Gatins kirjoitti itsensä Oscar-ehdokkaaksi Flightilla (2012). Ehkä eloisuuden ja aitouden tunnun takana on se, että Gatins on myös näyttelijä: Real Steelissä hän tekee punkkari-lookiin hurahtaneen ottelujärjestäjän muotokuvan.

Real Steel perustuu legendaarisen Richard Mathesonin novelliin. Tuottaja Spielberghän teki aikoinaan läpimurtonsa Mathesonin tekstin pohjalta The Duelilla. Robottinyrkkeily on korvannut aidon asian, mutta murroksesta ei ole kulunut niin paljon aikaa, etteikö roboboxauksella elävä Hugh Jackman vielä muistaisi, kuinka hänkin olisi voinut olla haastaja jonain päivänä - jota ei koskaan tullut. Tarina iskee kipinää, kun ent. pugilisti saa epätoivotusti kuulla olevansa 11-vuotiaan nulikan isä. Äiti on potkaissut ämpäriä ja uudet adoptoijat haluavat maksaa luuserille uuden robotin hinnan, kunhan tämä pitää kesäloman verran huolta keskenkasvuisesta. Sitten mennään road tripille etsimään kultaa sateenkaaren päässä.



Kaikki sujuu tutusti ja turvallisesti, ja se tuntuu hyvältä. Tarina luistaa laakereilla, tehosteet ovat epäoikeutetun hienoja, pari vuotta aikaisemmin Avatarin kuvannut Mauro Fiore chillaa kameran takana ja kankaan henkilöistä on helppo pitää - tällä kertaa jopa siitä skidistä. Isoin ässä Real Steelin hihassa on kuitenkin Hugh Jackman, jonka hurmaavuuslevelit huitovat aivan mielettömissä lukemissa. Kyky näytellä on arvokasta pääomaa, mutta karisma on kaunis asia. On tiettyä epäitsekkyyttä siinä tavassa, millä roolinsa kokonaisuudessa täydelleen ymmärtävä Jackman ei pyri todistelemaan lahjakkuuttaan, vaan antaa yleisölle mitä se haluaa: jotain, mitä ihailla. Vaikka hahmo on, ainakin aluksi, täysi mäntti. Jackmanin energia ja rentous virittävät kohtauksen joka kerta. Jos Real Steel tulisi joskus katseltua uudestaan - mihin se ei kyllä anna pakottavaa aihetta - syy olisi näyttelijässä, joka on kiinnostavampi ja elävämpi kuin kukaan Interstellarissa.

Elokuvan nimeen liittyy muuten mielenkiintoinen sanaleikki. "Real steel" kuulostaa samalta kuin "real steal", idiomi, joka amerikkalaisessa kaupankäynnissä tarkoittaa törkeän hyvää kauppaa. Sellainenhan isän ja pojan eteen sattuu, kun he "löytävät" romukaatopaikalta isännättömän harjoitusrobotin. "Löytävät" eli siis varastavat.

Viimeisen matsin lopputulos on muuten todella väärin.

Tähtien välistä - Interstellar

Mennä katsomaan elokuvaa haluten inhota sitä on huonoin mahdollinen lähtökohta, mutta sillä on se yksi hyvä puoli, että jos lopputulos ylittää odotukset, elokuva tuntuu erityisen hyvältä. Christopher Nolanin Interstellar ei ole tällainen elokuva, joten se oletettavasti tuntui minusta huonommalta kuin olikaan. Ja tällä huomautuksella tämän arvion punnittu objektiivisuus lentää ikkunasta, mutta onpahan molempia FilmiLiekin lukijoita varoitettu.

Interstellar (eli Tähtienvälinen, mikä minun korvaani kuulostaa oikein hyvältä, etenkin kun kyse on elokuvasta, joka on kuormattu täyteen Hollywood-tähtiä) on kertomus tulevaisuuden Maa-planeetasta, jonka luonnonvarat ihminen on saanut kulutettua loppuun. NASA on salassa rakentanut viimeistä oljenkortta, madonreikiä hyödyntävää tutkimusretkeä uuden kotiplaneetan löytämiseksi. Mystisten ilmiöiden viitoittamana tarinan farmaripäähenkilö löytää NASAn päämajan; entisenä astronauttina hänet kiinnitetään lennon kapteeniksi. Tämän lennon tarkoituksena on löytää ensimmäinen tutkimusretkikunta ja vahvistaa heidän lähettämänsä data.

Minä jotenkin vihasin tätä elokuvaa. Tässä tuntemuksessa ei ole takana mitään rationaalista. Tarkemmin ajatellen ja sanoen, en vihaa itse elokuvaa, vaan ajatusta, lähtökohtia ja asennetta sen takana. Interstellar on rakennettu tekijänsä magnum opukseksi ja mestariteokseksi. Sellaisena, jos se olisi vain hyvä, se olisi iso pettymys. Mutta vaikka Interstellarissa on paljon hyvää, se on kokonaisuutena korkeintaan keskinkertainen teos. Interstellar saapuu ensi-iltaan mahtavan hypen aallonharjalla eikä se lunasta paikkaansa vuoden isoimpana tapauksena. Koska Interstellar on tarkoitettu suurteokseksi, se on tärkeilevä, mahtipontinen ja itseään täynnä. Se on jopa Christopher Nolanin työksi harvinaisen huumorintajuton. Tämä on sääli nimenomaan sen takia, että Christopherilla ja hänen käsikirjoittajaveljellään Jonathanilla on niin suuret resurssit tuottaa poikkeuksellista elokuvaa. Interstellarin älykkyyttä ja oveluutta ei käy kiistäminen, ja monille se riittää.



Mutta Interstellarin ei pitäisi aiheensa puolesta olla vain älykäs, sen pitäisi olla sydämeen käyvä. Sen pitäisi puhutella tämän ajan ihmisiä käsittelemällä kouriintuntuvasti hyvin mahdollisia tulevaisuuden ongelmia. Tämä tunne jää Nolaneilta saavuttamatta eikä tämä ole ensimmäinen kerta. He ovat jälleen kerran pakanneet tarinansa liian täyteen toiminnan äkkikäänteitä ja isoja ideoita, jotta ihmiskuvaukselle jäisi aikaa, vaikka Interstellar on silti liian pitkä. Interstellar on niitä elokuvia, jotka alkavat tuntua huonommilta, mitä enemmän niitä pohtii. Sitä huomaa vasta jälkeenpäin, että ihmiskuntaa edustavat taas kerran amerikkalaiset ja vain amerikkalaiset - Michael Caine on ainoa poikkeus, mutta ei läpikotaisen tuttuudensa takia tunnu sellaiselta. Nolanit yrittävät hyvin tietoisesti luoda tarinalleen inhimillistä kosketuspintaa rakentamalla päähenkilön ja hänen nuorimman lapsensa välille kitkaa, mutta tässä elokuva sortuu kliseisimmilleen. Tarinankutojina Nolanit ovat neropatteja, mutta ihmissuhteiden käsittelijöinä täysiä amatöörejä.

Näyttelijäohjaus on aina kuulunut Christopher Nolanin helmasynteihin. Hänellä tuntuu olevan kristallinkirkas käsitys siitä, mitä hän haluaa kankaalla näkyvän, mutta näyttelijätyön onnistuminen Nolan-elokuvassa riippuu täysin roolituksen onnistumisesta. Esimerkiksi Liam Neeson, Leonardo DiCaprio ja Al Pacino ovat tehneet ulkokohtaisinta työtään Nolanin ohjauksessa. Interstellarissa roolitus menee pieleen. Jopa yleensä pettämätön luonnenäyttelijä Jeffrey Wright on mitätön - mutta, toisaalta, käsikirjoitus pettää hänet pahemmin kuin kenetkään: Wrightin hahmon tarinaan sisältyy hurja henkilökohtainen tragedia, joka ohitetaan yhdessä henkäyksessä. Matthew McConaugheyn ja Anne Hathawayn välillä on yhtä vähän keskinäistä kemiaa kuin Inceptionissa DiCaprion ja Marion Cotillardin välillä. Valokuvamalliksi meikattu Hathaway on erityisen etäinen, mahdollisimman kaukana siitä lämpimästä hahmosta, joka lämmitti Brokeback Mountainia.



Matthew McConaughey on, hyvässä ja pahassa, elokuvan ankkuri. Minulta on jäänyt kokonaan väliin niin sanottu "McConnaissance"-ilmiö (Mud, Killer Joe, Dallas Buyers Club), joten mielikuvaani näyttelijästä hallitsevat On aika tappaa ja Sahara, joissa kummassakaan hän ei ollut järin erikoinen. (EdTV:ssä hän tosin oli hyvä.) Selvää on, että McConaughey on näyttelijänä kasvanut ja pystyy kyllä kantamaan Interstellaria, mutta lopussa, missä elokuva käy intensiivisimmilleen, häneltäkin yksinkertaisesti loppuvat keinot estämään tunnelatausta luisumasta kaavamaisuuteen. Kyllä hänet olisi voinut korvata elokuvan eduksi kitkaisemmalla, särmikkäämmällä näyttelijällä. Esimerkin vuoksi sorrun, vaikkei pitäisi, mainitsemaan viimeisissä elokuvissaan sekä tulossa olevan Hardcoren trailerissa huimia muodonmuutoksia esittäneen eteläafrikkalaisen Sharlto Copleyn, jonka skaala olisi saattanut riittää selättämään Interstellarin loppupuolella köyhtyvän dialogin. Interstellarin kiinnostavimmasta roolityöstä vastaa ehkä John Lithgow tai Matt Damon, jonka esittämällä hahmolla, kiinnostavaa kyllä, on ongelmia tunnepuolella.

Nolanilaisittain merkittävä ero edellisiin töihin on kuvaajan vaihtuminen. Vakikuvaaja Wally Pfisteristä luopuminenkin viestittää yrityksistä uudistumiseen tämän tärkeäksi koetun hankeen kanssa. Tilalle on otettu loistava Hoyte van Hoytema (Ystävät hämärän jälkeen, Flickan, Pappi lukkari talonpoika vakooja, Her), jonka tyyliin kuuluvat kokeilevuus syväterävyysalueella ja valoisuuden sekoittaminen. Tällä Nolan lienee pyrkinyt intiimisyyden lisäämiseen, mutta sitä ei aivan saavuteta. Ehkä van Hoyteman intiimi tyyli ei sovi saumattomasti elokuvan megalomaanisiin puitteisiin tai ehkä syy on vain elokuvan tunnelmaa yleisemminkin vaivaavasta etäännyttävyydestä. Digikopio sinällään lienee paras koskaan näkemäni.

Interstellarissa on kyse paljosta muustakin kuin mistä edellä on keskusteltu. Sen mielenkiintoiset teoriat koskien madonreikiä, suhteellisuusteoriaa ja ajan kulumista, millä tarina paljon pelaa, ansainnevat paljon tilaa monissa yhteyksissä. Interstellar ansaitsee hatunnoston halustaan tehdä fiksua scifiä ilman genreä leimaavaa pöhköilyä. Mutta samalla on jätetty pois se jokin, mikä tekee elokuvan katsomisesta hauskaa ja eläytyvää puuhaa. Sydän?

Scarlett & Luc-Y

Ranskalaisen ohjaajagurun Luc Bessonin 16. ohjaustyö Lucy on tieteelliseltä pohjaltaan naurettava ja uskomattoman lapsellinen. Tämän lisäksi se on vuoden paras toiminta- ja scifi-elokuva.



Lucyn idea perustuu rakastettuun myyttiin siitä, että aivomme käyttävät vain murto-osaa kapasiteetistaan. Teoria on L. Ron Hubbard -luokan pseudotiedettä, mutta sen kiehtovuus istuu sitkeässä. Bessonin mukaan jos ihmiset käyttävät tavallisesti 10 prosenttia "aivokapasiteetistaan", heistä tulee käytännössä jumalia tavoittaessaan täydet 100. Pöhkömmistäkin ideoista on tarinaa isketty. Ehkä. Besson leikittelee Lucyssa myös monilla muilla aiheilla: maailmojasyleilevästi hän kysyy heti alkuun, mitä Ihminen on elämällään tehnyt ja mitä hänen pitäisi sillä tehdä. Tämä johtaa melkein hellyttävän korniin lopetukseen.

Aivan sama. Sillä elokuvana Lucy vie katsojansa ajelulle niin kuin ei mikään muu pitkään aikaan. Premissi saa kenties ohimot tykyttämään, mutta toteutus maksaa potut pottuina korkojen kera.

Luc Besson on 55-vuotias, mutta Lucy on 30 vuotta nuoremman miehen työtä. Bessonin kerronta rullaa äärimmäisen tiukalla draivilla - koko elokuvasta saa etsimällä etsiä yhtä ainutta turhaa kuvaa. Eipä ihme, että leffalla on mittaa alle puolitoista tuntia. Ohjaaja-käsikirjoittajaa inspiroinut teoria saattaa rakentua väärille johtopäätöksille, mutta ne ovat innoittaneet tekijää suggeroiviin visioihin, jotka ajetaan kankaalle sellaisella raivolla, kiihkolla ja intohimolla, että älyllisen aineksen olemattomuuden jättää suosiolla omaan arvoonsa. Ja sitä paitsi, ei Lucyn pääteema ole tuulesta temmattu mielikuvitusleikki aivoihin muka sisäänrakennettujen lukkojen murtamisen vaikutuksista fysiikan lakeihin. Lucy käsittelee varsinaisesti valtasuhteiden ylösalaisin kääntymistä.



Lucy Miller on tavallinen nuori nainen, joka joutuu vasten tahtoaan eteläkorealaisen huumesyndikaatin muuliksi. Bessonin yksinkertainen tarina leikkii ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi nokkimisjärjestyksen muuttuessa ketjun heikoimman saadessa deus ex machinamaisesti ylivertaiset aseet. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että vallankäyttäjät (tässä tapauksessa järjestäytynyt rikollisuus) ovat pyramidin huipulla vain kunnes joku vahvempi saapuu. Valta, joka perustuu voimankäytölle, on aina kiikkerä vene.

Se on simppeli, banaali teesi, mutta Bessonin käsittelystä banaalius korkeintaan loistaa poissaolollaan. Lucya leimaa kerronnan innoittunut vapautuneisuus, joka tuo mieleen Danny Boylen elohopeamaisesti liikkuvan tyylin. Lucyn telekineettisten voimien kuvaamisessa Besson tekee eräänlaista lo-fi-Matrixia - yhtään tehoissa häviämättä. Joskin nykyaikainen digitekniikka tekee kuvasta ehkä asteen turhan kirkkaan. Toimintakohtauksissa on synnynnäisen elokuvantekijän otetta. Pariisissa Besson orkestroi vakuuttavan kaahausjakson, jossa on oma twistinsä. Mutta Besson ymmärtää myös toimintaohjaajilta liian usein hukkaan joutuvan säännön: kerronnan dynaamisuuden ei pidä antaa laskea toimintajaksojen välissäkään. Alkukohtaus sopisi tästä oppimateriaaliksi. Besson leikkaa keskelle miehen ja naisen välistä kinaa, jossa elää vahva jännite heti alkuun.

Merkillepantavaa on myös elokuvan sarjakuvamaisuus, joka on taatusti harkittua: Bessonhan sovitti esimerkiksi Adele Blanc-Secin uskomattomissa seikkailuissa (2010) sarjakuvaa kankaalle. Tulos oli sivumennen sanottuna ohjaajan uran pohjanoteeraus.

Jos Bessonia pitää yksinkertaisesti toimintaohjaajana, erottuu hän useimmista vertaisistaan erinomaisena näyttelijöiden ohjaajana. Lucyssakin sivuhenkilöt ovat saamaansa rajalliseen tilaan ja aikaan nähden mieliinpainuvia ja maukkaita. Esimerkiksi brittiläinen kulttikoomikko Julian Rhind-Tutt (Black Books, Green Wing, Notting Hill) tekee verrattoman yhden kohtauksen vierailun syndikaatin "PR-miehenä". Tiedemiestä esittävä Morgan Freeman tuo rooliinsa tuttuakin tutummat maneerinsa, mutta asteen verran keskimääräistä rennommin. Todella inspiroitunut roolitus on eteläkorealainen mestari Choi Min-sik  (Oldboy) pääpahiksena. Rooli on epäkiitollinen yksiulotteisuudessaan, mutta virtuoosi tuo siihen huisia läsnäoloa ja intensiteettiä.



Nimiroolin oli alunperin tarkoitus mennä Angelina Jolielle. Sen sijaan rooli päätyi kymmenen vuotta nuoremmalle Scarlett Johanssonille eikä elokuva olisi voinut kokea suurempaa onnenpotkua. Johansson on ensimmäisen näytöksen aikana järkyttävän hyvä. Rytmitys, herkkyys, äärimmäisten tunteiden autenttisuus - Johansson kantaa elokuvaa vastaansanomattomasti. Vielä elokuvan jälkipuoliskollakin, jossa hänen hahmonsa on kirjoitettu emotionaalisesti passiivisemmaksi, Johansson on suggeroiva.

Luc Besson aloitti 80-luvulla ranskalaisen uuden sukupolven säkenöivimpänä ihmelapsena, jonka uran huippu osui rajuun mestariteokseen Léon (1994), mistä hänet seppelöidään Natalie Portmanin löytäjänä. Suurisuuntaisen Viides elementti -scifi-seikkailun jälkeen Besson muutti suuntaansa ja ryhtyi uskomattomaksi yhden miehen viihdekoneeksi käsikirjoittaen ja tuottaen liukuhihnalta hattarankeveitä kassahittejä (mm. "T"-elokuvasarjat Taxi, Taken ja Transporter), samalla vetäytyen ohjaajana takaviistoon. Hän ei ohjannut kuuteen vuoteen - Bessonin myöhempää uraa ovat leimanneet omituisen väkinäiset Arthur-puolianimaatiot. Viime vuosina Besson on palannut perinteiseen näytelmäelokuvaan, mutta tulokset ovat jättäneet toivomisen varaa. Lucy saattaa olla kevyt ja hölmö kuin mikä, mutta ohjaustyönä se on Bessonin paras sitten Angel-A:n (2005). Eikä Besson-elokuva olisi tietenkään Besson-elokuva, jos kuvaajana ei olisi mestarillinen Thierry Arbogast ja säveltäjänä Eric Serra; etenkin jälkimmäinen tekee yhden parhaista töistään.

Lucysta tuli viikossa Luc Bessonin suurin kassamenestys USA:ssa.

Cinemadrom8-raportti

"Puolikas 'drome', kiitos!" Sairastapauksen vuoksi FilmiLiekin edustus tämänkeväisillä Cinemadrome-festivaaleilla rajoittui lauantaihin. Niinpä todistajanlausunnot muun muassa viikonlopun ylivoimaiseksi kohokohdaksi yleisesti nostetusta Manos: The Hands of Fatesta jäävät tällä kertaa uupumaan. Mutta Niagara-931-akselilla kuului jo toiveikkuutta herättäviä huhuja mahdollisesta uusinnasta jahka syys saa. Malja sille aatokselle!

Vaikka lauantai-ilta sujui saumattomasti tunnelmallisessa yhteishengessä, osoittautui ajankohta kenties sittenkin hieman liian myöhäiseksi; siinä mielessä nimittäin, että huhtikuun viimeinen viikonloppu puhkui jo täyttä kevättä eikä aurinkoisuus ja linnunlaulu sopinut täysin yks' yhteen Dromen tarjonnan kanssa. Niinpä ilmeisen moni potentiaalinen dromettaja olikin valinnut ulkoilmailot pimeässä istumisen sijaan. Väkeä riitti silti festivaalihengen pitimiksi ja joviaalisuutta riitti joskus liiankin kanssa: rento ja pingottamaton suhtautuminen tapahtumaan loivat yleensä ilmaan mukavaa värinää, mutta johtivat toisinaan - etenkin pikkutunteja lähestyttäessä - vähän tylsiin ylilyönteihin. Tietyssä vaiheessa saavutetun humalan seurauksiin kuuluvat penkille sammuminen ja kyvyttömyys ymmärtää paikalla olevan muitakin, jotka ovat maksaneet lipuistaan. Tässä mielessä isoin kritiikki kohdistuu Dromen omaan talkoohenkilökuntaan, joka piti rapisevine pusseineen ja pulloineen, tölkkeineen isointa meteliä. B-leffaa eli ei, kyllä se silti pistää vituttamaan, kun on tehnyt puolikuntoisena 200 kilometrin matkan ja päätyy kuuntelemaan muiden olohuonekäyttäytymistä, etenkin jos kankaalla pyörii White of the Eyen kaltainen melkein taideteos. Ihan ghetto-kinoa kun Drome ei kuitenkaan ole.



Ennen White of the Eyeta ilta käynnistettiin melkein alkukuvanomaisesti harvinaisen uutuus-scifin Tampereen ensi-illalla. Ecuadorilaisen Sebastián Corderon ohjaama Europa Report osoittautui kunnianhimoiseksi yritykseksi elvyttää tutkimusretken alagenreä scifin äänilajissa. Ilmeisen vaikea ja alibudjetoitu projekti sai viime syksynä USA:n ensi-iltansa liki kaksi vuotta kuvausten päättymisen jälkeen ja floppasi pahasti. Erityisen hyvänä sitä ei noin kokonaisuutena voikaan pitää, mutta katsomisen arvoisena silti. Se nimittäin ottaa aiheensa mukavan vakavasti eikä yritä tieten tahtoen aliarvioida katsojien älykkyyttä. Europa Report yrittää kuvata mahdollisimman todentuntuisesti ihmiskunnan ensimmäistä tutkimusretkeä Jupiterin Europa-kuuhun samalla nivoen mukaan jännitys- tai kauhutarinan konventioita. Cordero on teknisesti pätevä ja osaava elokuvantekijä, mutta ehkä perusongelma on sittenkin valitussa tyylilajissa: Europa Report on tehty mukadokumentaarisen found footage -trendin opein. Periaatteessa siis kaikki kuvamateriaali on peräisin aluksen "omista" kuvatallenteista. Tämä kuitenkin tuntuu rajoittavan Corderon skaalaa, tehden kokonaisuudesta vähän teennäisen. Pahempaa on kuitenkin, että mukaan on ympätty Maassa projektia johtavan Embeth Davidzin (ja yhden apulaisensa) kommentaari. Hyväänkin näyttelemiseen kykenevä Davidz on Eton-englantia ääntävänä, kylmäkiskoisena köyhän naisen Tilda Swintonina täysin sietämätön. Häntä haluaa koko ajan vain lyödä, varsinkin lopussa, jossa hän vääntää rautalangasta, mitä katsojien tulee tarinasta ajatella. Käsikirjoitus olisi saanut käydä vielä kerran korjattavana.

Cordero ei muutenkaan loista näyttelijäohjaajana, mikä usein onkin tällaisten "hard scifi"-elokuvien kompastuskivi. Useimmat retkikunnan jäsenistä ovat täysin mitättömiä. Michael Nyqvist sentään saa hahmostaan jotain irti. Ehdoton valopilkku on eteläafrikkalainen Sharlto Copley. District 9:ssa läpi lyönyt Copley on paljastunut poikkeuksellisen rohkeaksi, älykkääksi ja teknisesti virtuoosimaiseksi näyttelijäksi - Europa Reportissa hän esittää pilke silmäkulmassa oman tulkintansa stereotyyppisestä amerikkalaissankarista, josta ei ironiaa puutu. Silti elokuvan ehdoton kohokohta on hänen hahmonsa kuolinkohtaus (tämä kohtalo käy ilmi jo elokuvan prologissa), jossa Copley taatusti improvisoiden löytää kaikki oikeat nuotit astumatta yli.

Vain neljä elokuvaa valmiiksi saattanut skotlantilainen kulttiohjaaja Donald Cammell on kuuluisin yhdessä Nicolas Roegin kanssa tekemästään Performancesta. 17 vuotta myöhemmin valmistunut Tappajan silmin (White of the Eye, 1987) on sekin kulttimainetta nauttiva jännäri, jossa naisia pilkkova (misogynia kohosi melkeinpä teemaksi tässä Dromessa) sarjamurhaaja mellastaa modernissa Villissä Lännessä. Pääepäillyksi kohoaa David Keithin sittemmin jonnekin kadonnutta lahjakkuutta ja intensiteettiä huokuva karismaattinen, hifi-laitteistojen guruna itsensä elättävä perheenisä.



Cammellia ei niinkään kiinnosta kaikkien tehojen repiminen kuluneesta juonikuviosta, vaan sen taakse kätkeytyvien syvempien merkitysten esiin kaivaminen. On kiistanalaista, kuinka hyvin hän tässä sitten lopulta onnistui, mutta elokuva on joka tapauksessa kiehtova ja usein innovatiivisesti kuvattu sekä leikattu, vaikkei ehkä aina ihan...järkevä. Filmin (kopio oli muuten ilahduttavan hyväkuntoinen, miksi olikin varsin ironista, että se meni ainoana poikki) edetessä tulee väistämättä mieleen, että Cammell ei ehkä pelannut ihan täydellä pakalla. On vaikea kuvitella täysin selväpäisen mielen päätyvän tällaisiin ratkaisuihin. Visuaalisesti elokuvan paras anti sijoittuu ensimmäisen kelan vaiheille, mutta kuuluisuutensa se on ansainnut loppukäänteillään, joissa viitataan Godardin Hullu Pierrotiin ja vedetään aihe täysin överiksi kuin vastapainona siihen asti vallinneelle tasapainoisuudelle. Ehkäpä tähänkin kätkeytyy jonkinlainen ulkopuolisen tarkkailijan kritiikki Yhdysvaltain myyttiä kohtaan.

Myyttinen on myös Joel M. Reedin Bloodsucking Freaks eli The Incredible Torture Show eli Master Sardu and the Horror Trio, joka voisi lisäksi olla nimeltään "Miehet, jotka vihaavat naisia". Kidutuspornon varhaisesta esi-isästähän tässä on kyse. Protagonisti Sardulla on limaisissa kellariteattereissa pyörivä makaaberi varietee-show, jossa esitellään teatraalisesti eri tapoja kiduttaa ja surmata vähintäänkin yläosattomia naisia - paitsi, että yleisön tietämättä kaikki on ihan totta. Reed yrittää nähtävästi jonkinlaista satiiriakin, kun näytöksen aiheellisesti tyrmäävä kriitikko joutuu Sardun ja tämän kääpiöapurin (tottakai) kidnappaamaksi ja Sardu yrittää pakottaa tästä tunnustusta työlleen. Valitettavasti jää kertomatta mihin lopputulokseen päädytään, sillä leffa on legendaarisuudestaan huolimatta täysin avuton ja jäi siksi kesken. Mauttomuuden komiikka ei pure, koska leffa laahaa ja ajoituksesta ei ole tietoakaan. Joskus roska on vain roskaa. Ylivoimaisesti parasta näytöksessä oli hillitön vanhojen eroottisten elokuvien trailerishow, joka vielä esitettiin filmiltä!



Kesken jäi myös illan viimeinen, Herb Robinsin käsittämätön The Worm Eaters (1977). Aivan yhtä huonosta ei ole kyse ja leffa olisi tullut katsottua loppuun parikymmentä minuuttia lyhyempänä. Sillä lyhärin aiheestahan tässä on oikeastaan kyse. Ohjaaja-käsikirjoittaja-päätähti-auteur Robins esittää Herman Umgaria, jossain USA:n Keski-Lännessä vaikuttavaa saksalaisemigranttia, joka pitää maailman huonointa leirintäaluetta ja kasvattaa matoja. Tarinan pahikset yrittävät vallata Hermanin alueet vaurastumishankkeidensa tieltä, mutta Herman iskee takaisin syöttämällä vähän kaikille ja satunnaisesti matoja, jotka jostain syystä mutatoivat uhrit jättiläismäisiksi matoihmisiksi (erittäin halvoissa kumipuvuissa). Mikään mastermind ei Herman ole, joten hänen touhuistaan puuttuu suunnitelmallisuus ja koherenssi - ja sitä myöten puuttuvat ne leffastakin. Herää vain kysymys, mistä näitä pöhköjä kameran taakse riittää - ja mistä heidän rahoittajiaan. Kopio oli niin hyväkuntoinen, että tuskin sille ihan valtavasti oli käyttöä riittänyt valmistumisensa jälkeen; tekstitykset olisivat silti olleet kivat, sillä sen verran tolkutonta mongerrusta Robinsin aksentti on. Kuten sanottu, leffa on vaan liian pitkä, mutta muutamat hämmentyneet naurut sen ensimmäisestä tunnista saa irti. Mainettahan komedia on kerännyt muutamilla madonsyöntikohtauksillaan, jotka on toteutettu "oikeasti", vaikka ainakin joistain lähikuvista huomaa selvästi, että näyttelijät tekevät kaikkensa ollakseen oikeasti pureksimatta suussaan kiemurtelevia matoja. Muutamaa vuotta aiemminhan John Watersin Pink Flamingosissa oli syöty koiran ulostetta. Watersin anti-establishment-provokaatio vesittyy kuitenkin Robinsin lahjattomammissa käsissä joksikin mitäänsanomattomaksi. Parasta The Worm Eatersissa on sen alkutunnari ja pikkukakkosmaiset piirroskreditit.

Maailmanlopusta Cinemadrome vasta alkaa

Ohjaaja-tähti-käsikirjoittaja-tiimi Simon Pegg ja Edgar Wright täydentävät kymmenen vuoden aikana valmistuneen ns. Cornetto-trilogian The World's Endillä, joka sai kunnian toimia Cinemadrome 7:n lähtölaukauksena. Yhdistävät tekijät elokuvakolmikossa ovat yhdistävät tekijät: sama ohjaaja, päätähti ja liuta projektista toiseen kierrätettäviä naamoja ("mates"). Trilogia perustuu kaikkien tuntemien kauhuaiheiden parodioimiseen peribrittiläiseen tyyliin. Niinpä yhdessä Simon joutuu keskelle zombi-aaltoa, toisessa Simon joutuu keskelle murhakulttia ja kolmannessa Simon joutuu keskelle alien-invaasiota.

Ja kaikissa keskeisenä tapahtumapaikkana on brittiläisyyden järkähtämättömin symboli, pubi.


Sarjan pintaa ei tarvitse kovin syvälle tonkia löytääkseen sosiaalisen kritiikin, jonka pistävä terä kohdistuu hyvin järjestyneen yhteiskunnan rutinoitumiseen hengettömäksi oravanpyöräksi. Arki näyttäytyy elokuvissa turvallisena, mutta vaihtoehdottomana ja ilottomana velvollisuuksien suorittamisena, mihin katastrofit tuovat suorastaan tervetulleen muutoksen. Siinä mielessä Wright ja Pegg liputtavat kapinahenkeä ja konformistista anarkiaa, hennossa tuulessa.

The World's Endissä tämä yhteiskuntakritiikki saa kaksikon käsissä loppulauselmansa. Se kuvaa maailmaa, joka on vaihtanut ideologista leiriä hippiydestä kokoomukseen: Verkostoksi itseään kutsuvan muukalaisrodun avainsanoja parempaan maailmaan ovat turvallisuus, siisteys, nuoruus, tahrattomuus ja samanmielisyys.

Simon Pegg esittää ikuiseksi lapseksi ja hulttioksi jäänyttä hulttiota, joka houkuttelee 2000-lukulaisen uuskonservatismin illuusion kohoa myöten nielleet koulukaverinsa viimeiselle yhteiselle baarikierrokselle - eräänlaiselle Hämeenkadun approlle -, jonka 12 rastista viimeinen on pub nimeltä The World's End. Kierros tapahtuu lapsuudenmaisemien pikkukaupungissa, jonka ihmiset ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet hengettömiksi kuin Invasion of the Body Snatchersissä ikään. Jopa pubit ovat muuttuneet luonteikkaista kapakoista ketjun omistamiksi kopioiksi toisistaan.

Elokuva muuttuu toimintakomediaksi, kun kaverukset pääsevät hajulle robottimaisten alieneiden soluttautumisesta. Jos Hot Fuzz olikin ylileikattu epäonnistuminen, joka ei koskaan tavoittanut satiirissaan oikeaa sävyä, korjaa The World's End asian ja korkojen kera. Trilogian viimeinen on myös sen paras eikä vähiten viitseliäiden ja kekseliäiden tappelukohtaustensa takia, joissa Edgar Wright osoittaa teknisen taituruutensa. The World's End ei ole ainoastaan hyvä elokuva, se kuuluu kuluvan vuoden tähän mennessä parhaisiin onnistuessaan nivomaan yhteiskunnallisen satiirin toimintaelokuvan draiviin ja trilogian onnistuneimpaan henkilökemiaan, jonka ansiosta koominen ajoitus toimii kuin unelma. Painavin todiste elokuvan onnistumisesta on, että se onnistuu tekemään pyylevästä Nick Frostista uskottavan toimintasankarin - tämä on yksinkertaisesti nähtävä.

The World's Endin tulilinjalle joutuu myös siunauksellinen nykytekniikka, joka kaikessa hiljaisuudessa on vierottanut meidät todellisesta elämästä ja todellisesta kokemisesta pisteeseen, jossa live-konsertti koetaan kännykkäkameran näytön läpi ja baaripöydässä kavereiden keskellä twiittaamisesta on tullut tapa. Martin Freeman joutuu olemaan porukasta se, joka kulkee koko elokuvan hands free -klipsu korvassa. Martin-parka.

Elokuvan heikko kohta on yllättäen Simon Pegg itse. Hän on kirjoittanut Gary Kingistä silmille hyppivän ärsyttävän hahmon ja hahmottaa hänet silmille hyppivän ärsyttävästi. Peggin huomattavat näyttelijäkyvyt suistuvat tässä hahmossa yli. Tämän lisäksi elokuvan loppu jää vähän vajaaksi odotuksista, jotka se on kasvattanut kovin suuriksi matkaa pitkin.

The World's Endin jatkeeksi nähty koko ruljanssin aloitus Shaun of the Dead osoitti kestäneensä aikaa hyvin. Peggin roolityö on selvästi monisyisempi ja herkempi, kun tausta muodostuu mölisevistä aivokuolleista. Vastaavasti The World's Endissä loistanut Nick Frost saa nyt esittää sietämätöntä mänttiä. Sivuosissa tulee vastaan monta nykyisin tuttua naamaa 10 vuotta nuorempina: Martin Freeman ja Konttorin vastaparinsa Lucy Davis, maailman paras stand up -koomikko Dylan Moran ja hänen vastaparinsa Black Booksista Tamsin Greig. Sekä Bill Nighy.

Elokuvan kuuluisat tracking shotit tekevät yhä vaikutuksen. Etenkin jälkimmäinen "money shot", jossa Pegg tallustelee kotipihaltaan kulmakauppaan huomaamatta missään vaiheessa tuttujen asioiden menneen ratkaisevasti pieleen ympärillään, on puhdasta kultaa niin monella tasolla. Se muun muassa kiteyttää koko elokuvan ydinajatuksen siitä, että olemme niin totunnaisuuksiemme turruttamia, ettemme erota kuollutta enää elävästä.



The World's Endin näytöksessä ei kaikeksi onneksi ollut katsomossa mitään ongelmia erottaa kuolleita elävistä, vaan aatos kääntyi pikemminkin muuttamaan elävät kuolleiksi. Tästä kiitos hämeenlinnalaiselle parille, joka ei hetkeksikään, useiden henkilöiden esittämien protestien jälkeenkään lakannut selostamasta elokuvaa toistellen parhaiksi katsomiaan one linereita ympärillä istuneiden riemuksi. Hyvää matkaa ja maailmanloppua heille.

Cinemadrome jatkuu huomenna, ja aloituksena päästään nauttimaan Tohtori Caligarin kabinetin ohjaajan Robert Wienen merkkiteoksesta Orlacs Hände. Elokuva esitetään aitona, saksalaisena kopiona mykkänopeudella varta vasten paikalle tuodulla projektorilla. Elokuvan välitekstejä ei ole käännetty, mutta Caligarinsa nähneet tietävät tämän seikan merkitsevän mykkäkauden saksalaisessa ekspressionismissa harvinaisen vähän; luvassa on elokuvaa, jossa teksti tukee kuvaa eikä päinvastoin. Ilouutinen on, että esityksen saapuu alustamaan tamperelaisen elokuvaharrastamisen henki lihassa, Siliuksen Rake. Säestyksestä vastaa duo Antti Utriainen-Tuure Paalanen.

Painovoiman lait

 

Viisikymppinen meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón on mies, jolta odotetaan paljon. Hän on tehnyt elokuvia jo parikymmentä vuotta, joukossa lastenelokuvaa, fantasiaa ja tieteiskuvitelmaa (Ihmisen pojat). Näissä hän on osoittanut kiistattomia visuaalisia kykyjä - mutta aina jokin pinnan alainen ontuu. Esimerkiksi viimeistä edellinen ohjaus, sovitus P. D. Jamesin tulevaisuuskuvitelmasta piti jatkuvasti siinä uskossa, että suuri synteesi paljastuisi seuraavassa kohtauksessa, mutta mitään ei sitten tullutkaan. Synkkä ja väritön dystopia jäi synkäksi ja värittömäksi dystopiaksi tavoittamatta syvällistä, inhimillistä kommenttia, joka olisi puhutellut aikaa, jossa elämme.

Seitsemännessä pitkässä elokuvassaan Cuarón siirtyy avaruus-scifiin. Painovoima (Gravity) kertoo Maan kiertoradalla työskentelevästä astronauttiryhmästä, joka joutuu "merihätään" tuhoutuneen satelliitin sirpaleiden tehdessä selvää heidän omasta aluksestaan. Seuraa tieteellisiltä arvoiltaan mahdollisimman suureen autenttisuuteen pyrkivä selviytymiskuvaus.

Painovoima on Cuarónin paras elokuva.

Ja silti se jää edeltäjiensä tavoin kuin tyhjän päälle.

Päällisin puolin kaikki on enemmän kuin hyvin. Elokuvakertojana Cuarón on kovemmassa iskussa kuin koskaan. Elokuvaan luotu avaruus näyttää, kuulostaa ja tuntuu melkein käsinkosketeltavan uskottavalta. Kolmiulotteisuuttakin on käytetty taitavasti, vaikka tämänkin voi aivan hyvin katsoa perinteisesti laseitta. Toiminnallisimmilla hetkillään Painovoimaa katsoo lumoutuneena kuin jotain taikatemppua, jonka salaisuuksista ei pääse yhtään jyvälle.


Jos Painovoima kertoisi vain avaruudesta ja sen ihmeellisyydestä, se voisi olla huikea elokuva. Mutta se kertoo myös ihmisestä avaruudessa: jos se kertoisi vain ihmisen suhteesta elottomaan ja sääliä tuntemattomaan avaruuteen, jossa me kaikki kuitenkin lopulta olemme syntyneet ja jota asutamme kotinamme, Painovoima voisi yhä olla huimaava saavutus. Mutta sen sijaan, että Cuarón olisi tehnyt vain tiukan selviytymistaistelun, hän onkin tehnyt elokuvan ihmisistä, jotka tuntevat niin maan penteleesti ja ehtivät jotenkin kaikessa kaaoksessa ja kiireessä emotionalisoimaan koko seikkailun jonkinlaiseksi itseterapiaksi.

Tarkemmin sanottuna kyse on yhdestä ihmisestä, tapahtumien yksin jättämästä Sandra Bullockista, nerokkaasta lääketieteilijästä (tai jotain, ketä kiinnostaa?), joka on avaruudessakin ihan solmussa lapsensa menettämisen jälkeen.

Kasvutarinasta ei kuitenkaan ole kyse. Ei, vaikka Cuarón mitä väittäisi. Tokihan Bullock pääsee tragedian yli ja uuden elämän alkuun (ainakin spirituaalisesti), mutta tämä prosessi on yksinkertaisesti niin kömpelösti ja melodramaattisesti käsitelty, että siihen ei kertakaikkiaan usko eikä siitä jaksa välittää. Painovoiman ongelma on sen kehno dialogi (ja surkea musiikki) ja kaiken elokuvateknisen briljanssin keskelle jostain tusinaleffasta reväistyt henkilöhahmot; Bullockia komppaa George Clooney maneerisimmalla hurmurivaihteellaan avaruusveteraanina, joka ottaa kaiken sillai rennoin rantein työkavereitaan sattumanvaraisilla kaskuilla viihdyttäen.


Tästä seuraa kaksi asiaa. Ensinnäkin tämä mielistelevän yleisöä kosiskeleva "Hollywood"-lähestymistapa hahmoihin meinaa tappaa jännityksen, koska nämä viehätysvoimaiset supertähdet eivät ole omiaan tulemaan hien ja veren kautta katsojan iholle - kyseessähän on ennen kaikkea SELVIYTYMISKAMPPAILU. Toiseksi, loistavasti rakennetusta elokuvasta puuttuu sydän, jonka pulssi todella puhuttelisi. Mitään tuoretta ei Cuarón saa ihmisestä sanottua. Painovoima olisi voinut olla vakavasti otettava, realistinen trilleri, mutta sen sijaan Cuarón laittaa Bullockin ulkolukemaan latteuksia - ja lopulta jopa puhki kuluneen voimarepliikin, joka saattaa koko leffan viittä vaille naurettavaan valoon. Juuri ennen kuin leffa ryntää kliimaksiinsa kaikki pasuunat viimeistä päivää pauhaten.

Onko siis ihme, että rakastettava Sandra kykenee vain keskinkertaiseen suoritukseen? Onhan hän tässäkin aina sympaattinen, mutta Cuarón valaa hänen ja katsojan väliin muovikalvon, joka estää todellisia tunteita valumasta katsomon puolelle. Koko elokuvassa on vain kolme näyttelijää, joista yksi katoaa jo alussa kuvasta; jos jäljelle jäävät kaksi eivät herätä myötäelämistä, on se vähän huono juttu.

Mutta. Edellä sanotun voi toki unohtaa ja nauttia elokuvasta vain modernina ihmeenä ja elokuvakerronnan taidonnäytteenä. Sellaisena Painovoima onkin näkemisen arvoinen, tiukkaan puoleentoista tuntiin puristettu tehopakkaus. Jospa Cuarón vaikka seuraavallaan lunastaisi lupaukset.