Interstellar on suurisuuntainen, älykäs ja kunnianhimoinen scifieepos ihmiskunnan pelastuksen etsimisestä madonreikiä hyödyntämällä. Real Steel on laskutikun kanssa laadittu kaavamainen Rocky-variaatio, jossa on nyrkkeileviä robotteja. Interstellarin rooleissa nähdään neljä Oscar-voittajaa, Real Steelissä nähdään...noh, Wolverine ja se kanadalaistytsy Lostista.
Näiden kahden elokuvan vertailu valottaa paljonpuhuvasti ensinnäkin sitä, että suuret ideat paperilla eivät ole yhtä kuin valmis elokuva; ja toiseksi sitä, että tarinan kuluneisuus ei välttämättä haittaa, jos se kerrotaan hyvin. Kuka totesikaan, että kaikki tarinat on jo keksitty? Aristoteles?
Real Steelin puolesta ei puhu ohjaajakaan: Shawn Levy on stereotyyppinen Hollywood-menestyjä, joka on rakentanut uransa persoonattomilla komedioilla. Ben Stillerin kanssa tehdyt Yö museossa -viihdykkeet kasvoivat megahiteiksi. Pahnanpohjimmaisiin kuuluvat Steve Martinin epätoivoiset Vaaleanpunainen pantteri -lämmittelyt. Ei Levy kuitenkaan täysin vastenmielinen ole, ja vaikka Real Steel ei mikään merkkiteos ole sekään, nousevat siinä pintaan Levyn parhaat puolet.
Levylla on hyvä nenä koomiselle rytmille ja varmat otteet erikoistehosteiden käytössä. Parhaimmillaan - kuten tätä ennen paljon surkeaa mainettaan paremmassa Villissä tusinassa (2003) - hänen näyttelijäohjauksessaan on aitoa lämpöä. Eniten Real Steelin vimmattua viihdyttävyyttä selittävät kuitenkin tuottaja Steven Spielbergin kulisseissa seisominen ja käsikirjoittaja John Gatinsin kyvyt.
Vaikka Real Steel on rakennettu niin varman päälle kuin vain ikinä voi, Gatins kykenee aidon kuuloiseen dialogiin ja luonnostelemaan paljon oletusarvoja moniulotteisempia hahmoja ja ihmissuhteita. Real Steelin jälkeen Gatins kirjoitti itsensä Oscar-ehdokkaaksi Flightilla (2012). Ehkä eloisuuden ja aitouden tunnun takana on se, että Gatins on myös näyttelijä: Real Steelissä hän tekee punkkari-lookiin hurahtaneen ottelujärjestäjän muotokuvan.
Real Steel perustuu legendaarisen Richard Mathesonin novelliin. Tuottaja Spielberghän teki aikoinaan läpimurtonsa Mathesonin tekstin pohjalta The Duelilla. Robottinyrkkeily on korvannut aidon asian, mutta murroksesta ei ole kulunut niin paljon aikaa, etteikö roboboxauksella elävä Hugh Jackman vielä muistaisi, kuinka hänkin olisi voinut olla haastaja jonain päivänä - jota ei koskaan tullut. Tarina iskee kipinää, kun ent. pugilisti saa epätoivotusti kuulla olevansa 11-vuotiaan nulikan isä. Äiti on potkaissut ämpäriä ja uudet adoptoijat haluavat maksaa luuserille uuden robotin hinnan, kunhan tämä pitää kesäloman verran huolta keskenkasvuisesta. Sitten mennään road tripille etsimään kultaa sateenkaaren päässä.
Kaikki sujuu tutusti ja turvallisesti, ja se tuntuu hyvältä. Tarina luistaa laakereilla, tehosteet ovat epäoikeutetun hienoja, pari vuotta aikaisemmin Avatarin kuvannut Mauro Fiore chillaa kameran takana ja kankaan henkilöistä on helppo pitää - tällä kertaa jopa siitä skidistä. Isoin ässä Real Steelin hihassa on kuitenkin Hugh Jackman, jonka hurmaavuuslevelit huitovat aivan mielettömissä lukemissa. Kyky näytellä on arvokasta pääomaa, mutta karisma on kaunis asia. On tiettyä epäitsekkyyttä siinä tavassa, millä roolinsa kokonaisuudessa täydelleen ymmärtävä Jackman ei pyri todistelemaan lahjakkuuttaan, vaan antaa yleisölle mitä se haluaa: jotain, mitä ihailla. Vaikka hahmo on, ainakin aluksi, täysi mäntti. Jackmanin energia ja rentous virittävät kohtauksen joka kerta. Jos Real Steel tulisi joskus katseltua uudestaan - mihin se ei kyllä anna pakottavaa aihetta - syy olisi näyttelijässä, joka on kiinnostavampi ja elävämpi kuin kukaan Interstellarissa.
Elokuvan nimeen liittyy muuten mielenkiintoinen sanaleikki. "Real steel" kuulostaa samalta kuin "real steal", idiomi, joka amerikkalaisessa kaupankäynnissä tarkoittaa törkeän hyvää kauppaa. Sellainenhan isän ja pojan eteen sattuu, kun he "löytävät" romukaatopaikalta isännättömän harjoitusrobotin. "Löytävät" eli siis varastavat.
Viimeisen matsin lopputulos on muuten todella väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti