Mr. Turner kertoo ilmitasolla saarivaltion arvostetuimman taidemaalarin J. M. W. Turnerin elämän viimeisen kolmanneksen vaiheista, mutta se laajenee kuvaukseksi 1800-luvun britannialaisesta taideyhteisöstä; elokuvan varsinainen aihe on luomisen mysteeri, innoituksen alkuperä - taiteilijuus.
Mike Leigh ei tee huonoja elokuvia ja Mr. Turnerkin on hieno, mutta erityisen tyydyttävästi se käsittelee viimeksi mainittua taiteilijuuden olemusta. Katsoja saa jatkuvasti nauttia tunteesta, että ymmärtää, mikä tekee ihmisestä taiteilijan, mistä taiteilija ammentaa inspiraatiota. Tämän saa aikaan koko joukko asioita, joista tärkein on Leigh'n huikaisevat taidot epookin luojana. Britithän tunnetaan menneen ajan illuusion kehräämisen ylittämättöminä velhoina, mutta Mr. Turner tuntuu silti kohottavan rimaa. Selvä se, että lavastukset ja puvustukset ovat prikulleen oikein, mutta erityistä on Leigh'n syvätarkka ihmiskuvaus. Menneen ajan menneet henkilöt on hahmoteltu verevästi, mutta, vielä tärkeämmin, niin ovat heidän väliset ihmissuhteensakin.
Mike Leigh'n maine näyttelijöiden ohjaajanahan on legendaarinen. Hän kehitti aivan oman, näyttelijälähtöisen elokuvantekotavan, missä käsikirjoitusvaihetta (joka voidaan jopa ohittaa) edeltää kuukausien mittainen harjoitteluvaihe, missä Leigh näyttelijöidensä kanssa kokoaa materiaalin: loppu on valikoimista ja editointia. Metodi tuottaa parasta näyttelijätaidetta, mitä nykyelokuvalla on tarjota. Mr. Turnerin tapauksessa erityistä on, että siinä Leigh on viimeinkin löytänyt tarinan, jonka keskipisteenä käyttää luottotoveriaan jo neljännesvuosisadan ajalta, Timothy Spallia. Hienonhieno luonnenäyttelijä kiittää ja antaa ohjaajalleen täydellisyyttä hipovan suorituksen, joka viime keväänä Cannesissa valittiin festivaalin parhaaksi miesnäyttelijän roolityöksi.
Eräs Mr. Turnerin vahvimmista jännitteistä syntyy taiteilijan ja tämän taiteen epäsuhdasta: mestarillisen hienostuneesti maisema- ja merikuvastossaan valoa käsitellyt Bill Turner oli habitukseltaan jokseenkin lihakauppiaan oloinen. Hyvin lihallinen. Niin kuin on pyöreä, pehmeäpiirteinen ja rahvaanomaisen näköinen Timothy Spallkin; mutta molemmat miehet kykenevät karkean pintansa alta koskettamaan sielun herkimpiä kieliä. Mr. Turner ilahduttaa jatkuvasti mm. kohtauksilla, joissa raskasliikkeinen Turner käy keskustelua milloin kenenkin kanssa henkevään ylätyyliin.
Dialogi kuuluukin elokuvan tähtikaartiin. Se on yksinkertaisesti parasta, mitä tänä vuonna on valkokankaalla kuultu. Leigh on tavoittanut rikkaan, autenttisen oloisen ja tarvittaessa suorastaan huumaavan briljeeraavan puheenparren. Hän käyttää sitä jopa itseironisesti piirtäessään ajan ykköskriitikko John Ruskinin muotokuvan. Joshua McGuire varastaa jokaisen kohtauksensa huikealla karikatyyrillä omaa erinomaisuuttaan täynnä olevasta nuoresta älyköstä.
Jos Mr. Turnerissa jokin askarruttaa, on se kysymys siitä, miksi Leigh on valinnut juuri Turnerin tutkimuksensa kohteeksi. Perinteisiin kuuluu, että Leigh'n olisi pitänyt todistaa, miksi Turner oli alallaan suurin. Mutta tätä Leigh kieltäytyy tekemästä. Turnerin kohoaminen kiltansa huipulle ei ole teoksen fokuspiste. Se, mikä tässä kaikkea ylidramaattisuutta välttelevässä epookissa sitten on, jää hieman hämäräksi. Toisaalta elokuvassa on kohteensa eksentrisyyden ansiosta vahva tarina, sillä 50 täytettyään Turner mm. meni salaa naimisiin erään lesken kanssa. Salaisuus ja kaksoiselämä piti vuosikymmeniä taiteilijan kuolemaan saakka.
Kaikesta visuaalisesta kauneudestaan (hovikuvaaja ja -nero Dick Pope maalaa kamerallaan ajan taideteoksia valkokankaalle), ja kaikinpuolisesta virtuoosimaisuudestaan - Gary Yershonin musiikkia ei voi jättää mainitsematta - huolimatta Mr. Turner alkaa kaksi ja puolituntisena tuntua kropassa juuri sen takia, että kliimaksi puuttuu. Ehkä tarkoituksella. Mr. Turner on kuin matka kuvaamaansa aikaan ja sen ihmisten elämään, erikoislaatuisen miehen ja monisäikeisten sosiaalisten verkostojen maailmaan. Se, mitä siitä ottaa mukaansa, riippuu itsestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti