Oscar-sarja, osa 4: Diktaattori

Charles Chaplinin Diktaattori (The Great Dictator, 1940)

Erikoisuuksia Oscar-palkinnon historiasta

Vaikka ns. kaksoisrooleja pidetään yleisesti näyttelijän virtuositeetin suurimpana koetinkivenä, vain kaksi näyttelijää on palkittu Oscarilla kahden eri hahmon taituroinnista samassa elokuvassa - eikä kumpikaan kuulu lajin suurimpiin klassikoihin.

Vuonna 1931/32 Fredric March voitti pystin Rouben Mamoulianin Tri Jekyll & Mr. Hyde -versiosta. Ja vuonna 1965 kaksoisroolistaan melko unhoon jääneessä Jane Fonda -länkkärissä Paukkurauta-Kati (Cat Ballou) palkittiin Lee Marvin.

Näin esimerkiksi Peter Sellersin legendaarinen kolmoisrooli Tohtori Outolemmessä jäi vaille palkintoa. Vuonna 2002 Nicolas Cage sai ehdokkuuden taiturimaisesta esityksestään komediassa Adaptation. Jeremy Irons puolestaan on sanonut, että noutaessaan Oscarin suggeroivasta roolistaan psykologisessa jännärissä Onnen kulissit (1990), hän sydämessään vastaanotti sen hieman aikaisemmin julkaistusta David Cronenberg -klassikosta Erottamattomat. Ironsin tulkinta identtisistä kaksosista on lajin huippuja. Kokonaan oma tapauksensa on kaikkien aikojen suurimpiin komedioihin kuuluva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), jossa nerokas Alec Guinness vetäisee kahdeksan roolia, joilla kullakin on aivan oma luonteensa. Guinnessin tour de force on edelleen vertaistaan vailla - mutta Akatemialta se jäi kokonaan huomaamatta.

Mutta, elokuvan historian kuuluisimmasta kaksoisroolista vastaa silti Charles Spencer Chaplin.

"Kaikkien erityisten ansioittensa ohella Diktaattori on vertaansa vailla oleva ilmiö, suurenmoinen tapaus ihmiskunnan historiassa. Aikakautensa suurin klovni ja rakastetuin henkilö uhmasi peittelemättä miestä, joka oli kiihotuksellaan saanut aikaan enemmän pahaa ja inhimillistä kärsimystä kuin kukaan toinen uuden ajan historiassa". Näin David Robinson Chaplin-elämäkerrassaan vuonna 1985.

Kuka on kaikkien aikojen suurin elokuvantekijä? En tiedä. Joku - en kuollaksenikaan saa päähäni kuka - aloitti vastauksensa ikuisuuskysymykseen suurin piirtein tähän tapaan: "Jätetään Chaplin pois tässä yhteydessä, sillä hän on kaikkien yläpuolella." Diktaattorin syntyvuosina 1938-40 viisikymppinen Chaplin oli voimiensa huipulla. Hänen viimeisin työnsä, Nykyaika (1936), oli täydellinen taiteellinen triumfi: rikkainta, syvällisintä ja hauskinta, mitä hän oli koskaan valkokankaalle luonut. Miimikkona Chaplin oli tahallaan jäänyt jälkeen ajastaan: Diktaattorissa hän astui aikaansa edelle tavalla, joka on yhä ainutkertainen seitsemännen taiteen historiassa.

Hän teki sen tyylillä ja jokaisen rippeen itsestään antaen. Diktaattori Hynkelin raivopuheiden loputon uusiminen paahtavassa helteessä veti Chaplinin kipurajan yli - mutta silti hän jatkoi. Eikä hänen olisi suinkaan tarvinnut tuossa iässä itseään rääkätä. Olihan hän jo saavuttanut enemmän kuin kukaan voi uneksia mitä tulee arvostukseen, taiteellisiin voittoihin tai taloudelliseen menestykseen. Mutta silti hän jatkoi, päivästä toiseen.

Diktaattorin tuotanto kesti 168 päivää.

Diktaattori on fantastinen komedia täynnä huikeita gagejä, fantastinen elokuva, jonka pariin voi palata milloin vain, kuinka monta kertaa tahansa pajatson tyhjenemättä - ja vielä enemmän. Se on lippu, jonka kantaja "sotii" sotimista vastaan kaikin elokuvan ja inhimillisen ilmaisun keinoin, jokaisella kohtauksellaan, jokaisella kuvallaan. Se on millimetrintarkka tyrannin ruumiinavaus, joka paljastaa itsevaltiuden ja itserakkauden erottamattomat siteet sekä hinnan, joka tästä liitoksesta koituu koko ihmisyydelle. On olennaista, että Diktaattori on komedia, sillä minä tahansa muuna vastenmielisyys, jota se huokuu sodanlietsojia, fasisteja, valloittajia ja "vahvoja miehiä" kohtaan, kävisi sietämättömäksi. Se on säilynyt ajankohtaisena yli 80 vuotta, ja tänä päivänä maailma kaipaa pikku kulkuria kipeämmin kuin koskaan. Mutta missään ei näy ketään, joka mahtuisi noihin ylisuuriin kenkiin.

Diktaattori on yhä intohimoisin puheenvuoro rauhan puolesta, mitä elokuva tuntee. Samalla se on esikuva kaikille elokuvallisille tutkielmille propagandan mädästä luonteesta. Sen lievästi ilmaistuna kuuluisa loppukohtaus on kaiken kirjallisuuden kuuluisimpia rauhanpuheita. Sitä pitäisi näyttää koululaisille kaikkialla kaiken aikaa. Se pesee aivot puhtaaksi liasta.

Chaplin sai suurenmoisesta näyttelijäsuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden. Diktaattori valloitti ehdokkuudet myös neljässä muussa kategoriassa.

Chaplinin historia Oscareitten kanssa on ainutlaatuisen paranoidi, paremman sanan puutteessa. Paperilla hän kyllä näyttää saaneen peräti kolme pystiä, mutta lähemmässä tarkastelussa yksikään niistä ei ole "oikea" Oscar.

Aivan ensimmäinen Oscar-gaala 1920-luvun lopulla oli vielä enemmän tai vähemmän kevytmielistä puuhastelua aivan eri pohjalta kuin nykyjärjestelmä. Chaplin oli julkaissut hulvattoman Sirkus-komedian, ja alustavasti elokuvalle oli varattu nippu ehdokkuuksia. Jossain vaiheessa kuitenkin Chaplinin nimi pyyhittiin kaikkialta pois, sillä silloinen raati päätti jakaa Chaplinille erityishuomionosoituksena kunniapalkinnon mestarin laaja-alaisuudesta ohjaajana, kirjoittajana, näyttelijänä ja tuottajana.

Vasta vuonna 1972 Chaplinille myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään.

Ja seuraavana vuonna hän voitti yhden historian erikoisimmista Oscar-palkinnoista. Se tuli musiikista vuoden 1952 Parrasvaloihin: poliittisista syistä elokuvaa ei ollut tuotu aikanaan levitykseen Yhdysvalloissa; Akatemian tuolloiset säännöt määräsivät, että ehdokkuuksia voivat tavoitella kaikki elokuvat, jotka ovat olleet kalenterivuoden aikana esillä losangelesiläisessä elokuvateatterissa. Ja Parrasvalot sai viimein Hollywood-ensi-iltansa 1972. Akatemia on sittemmin muokannut sääntöjään näiltä osin, eikä vastaavaa periaatteessa voi enää tapahtua.

Sotavuoden 1941 gaalassa Chaplin hävisi näyttelijänä James Stewartille, jonka kaikella muotoa arvostettava työ Skandaalihäissä (The Philadelphia Story) ei edes omana aikanaan kestänyt millään vertailua. Mutta Stewart oli useimmille paljon turvallisempi valinta. Stewart kohosi Toisen maailmansodan aikana armeija-arvoltaan korkeammalle kuin kukaan toinen hollywoodilainen ja signeerasi myöhemmin tukun roolisuorituksia, jotka pyyhkivät Skandaalihäillä pöytää.

Käsikirjoittajana Chaplin hävisi kylläkin toiselle koomiselle nerolle, Preston Sturgesille, jonka poliittinen satiiri The Great McGinty oli kiistatta vuoden parhaita elokuvia. Mutta sen maine ei ole kestänyt edes Diktaattorin varjon vertaa.

Parhaan elokuvan Oscarin (johon tulenaralla Diktaattorilla ei kyllä ollut todellisia mahdollisuuksia ajan olosuhteissa) Chaplin hävisi Hitchcockin persoonattomimpiin töihin lukeutuvalle Rebeccalle, jonka jännityksen mestari oli tehnyt tilauksesta Selznickille. Tämä oli selkärangattomuuteen asti turvallinen valinta, missä Hollywoodin sisäpiiri katsoi vain itseensä. Rebecca löi kilpailussa jopa John Fordin mestariteoksen Vihan hedelmät, joka sekin katsottiin kai liian rehelliseksi.

Ja näin se sitten meni. Hollywoodilta jäi jälleen kerran tilaisuuden ollessa käsillä maailma muuttamatta. Kukaan ei uskaltanut tosissaan sanoa mitään. Hyräilivät vain la la landiä.

Moraalisesti oikein onkin, ettei pikku kulkurille työnnetty pussin painoksi patsasta, joka olisi vain tehnyt matkan teosta raskaampaa. Kulkurillehan patsaat on tehty yösijoiksi...

Oscar-sarja, osa 3: 7 kertaa Kenneth Branagh

 Oscar 2022 -katsaus, osa 3/3

Kenneth Branagh ei ole koskaan voittanut Oscaria, mutta on ainoa, joka on saavuttanut Oscar-ehdokkuuden seitsemässä eri kategoriassa.

Vaikka ehtymättömän energinen Branagh onkin tehnyt ja saavuttanut paljon elokuvan saralla, hän on silti ennen kaikkea teatterimies.

Vuonna 1960 Belfastissa keskiluokkaiseen protestanttiperheeseen syntynyt pohjoisirlantilainen solmi brittiläisen teatterimaailman pauloihinsa jo nuorena. Kaksikymppisenä häntä pyydettiin esittämään Hamletin yksinpuhelu Hänen Majesteetilleen kuningattarelle. Läpi 1980-luvun häntä juhlittiin uutena Olivierina. Tänä päivänä hän toimii maailman tärkeimpiin teatterikouluihin kuuluvan RADAn (Royal Academy of Dramatic Art) presidenttinä.

Vuonna 1990 hän oli suunnilleen niin huipulla kuin olla voi. Kaappi täynnä teatteripalkintoja, edellisenä vuonna valmistunut esikoiselokuva Henry V oli tuonut kaksi Oscar-ehdokkuutta - käsikirjoituksesta ja ohjauksesta - ja hän oli avioitunut Emma Thompsonin kanssa.

Olisi väärin väittää, että Branagh olisi ajautunut tämän jälkeen minkäänlaiseen alamäkeen, mutta vastaavaan suosioon hän ei ole yltänyt kuin vasta tänä vuonna, kun osittain omaelämäkerrallinen Belfast voitti puolelleen yleisön rakkauden ja sai 7 Oscar-ehdokkuutta.

Väliin jäävä 30 vuotta on vähän kuin jokin John Wickin jatko-osa: täynnä toimintaa, jossa on huteja ja osumia sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Itsevarman moniosaajan imagoa on dominoinut ison egon maine. Varsinkin elokuvantekijänä Branagh'n nähdään usein kurottaneen korkeuksiin, jonne lahjat eivät ihan riitä. Teatterilavan pienemmät puitteet tuntuvat sopivan paremmin taiturin mittoihin. 1990-luvulla monet asianharrastajat, hienoista ilkeyttäkin osoittaen, eivät ymmärtäneet liittoa aivan eri puusta veistetyn Emma Thompsonin kanssa. Eikä se lopulta kestänytkään kuin kuusi vuotta, kun Branagh petti Thompsonia tämän Talo jalavan varjossa -vastanäyttelijän, Helena Bonham Carterin, kanssa. Sattuvaa kyllä, liitto päättyi virallisesti vuonna 1995, jolloin Thompson osoitti olevansa paitsi näyttelijänä myös kirjailijana exäänsä parempi: Ang Leen ohjaama Järki ja tunteet toi Thompsonille syystäkin tämän uran jo toisen Oscarin.

Elokuvantekijänä Branagh on ohjannut 18 elokuvaa, joista kaksi on julkaistu viimeisen vuoden sisällä. Punaista lankaa niistä on vaikea löytää, vaikka kolmasosa Shakespeare-sovituksia onkin. On uusintafilmatisointia, Disneytä, Marvelia, Hercule Poirot'a, jatko-osia... Hei, tyyppi, valitse jo joku kaista! Kokonaisuus voidaan summata tähän tapaan: elokuvantekijä-Branagh ei ole pitkään aikaan ollut kiinnostava aidolle filmihullulle, eikä pahemmin kriitikoillekaan, mutta kiistattomasti hän on saavuttanut merkittävää kaupallista menestystä kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi Disneyn draamaversio Tuhkimosta, vuodelta 2015, ei ole "Branagh-elokuva" missään järjellisessä mielessä, mutta se takoi lippuluukuilla yli puoli miljardia dollaria, ja Branagh'n ohjaajapalkkio lienee ollut mukava.

Teknisesti pätevä tekijä hän onkin. Ongelmat löytyvät elokuvien varsinaisesta sisällöstä. Esimerkiksi Thor (2011) oli menestys sekin, mutta monien mielestä ehkä huonoin Marvel-elokuva. Kiinnostavampi tapaus on Branagh'n yllätyshitti Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, 2017). Kriitikot suhtautuivat siihen kuin kädenlämpöiseen maitoon, mutta siitä sukeutui valtava hitti sen löydettyä faneja kaikissa ikäryhmissä. Jatko-osa, Kuolema Niilillä (Death on the Nile) pyörii Tampereellakin.

Cinefiilille Kenneth Branagh on yleensä ollut kiinnostavin näyttelijänä, vaikkeivät jotkut voi häntä sietääkään. Itselleni isoimmat onnistumiset löytyvät television puolelta. Salaliitossa (Conspiracy, 2001) Branagh piirtää kylmäävällä tavalla suorastaan iloisen muotokuvan natsijohtaja Reinhard Heydrichista johtamassa arkipäiväistä kokousta "lopullisen suunnitelman" yksityiskohdista. Näyttelijätyön oveluus hyytää vielä enemmän, kun tiedostaa tapahtumien ja vuorosanojen perustuvan aitoihin kokouspöytäkirjoihin. Vielä vaikuttavampi on rooli seuraavan vuoden vielä vaikuttavammassa Shackletonissa (ohj. Charles Sturridge).

Oli miten oli, tällä hetkellä Kenneth Branagh'lla pyyhkii hienosti. Hän on pyyhkinyt esimerkiksi maanmies Ridley Scottilla lattiaa viimeiset kuukaudet. Oscarit ovat tämän artikkelin oikea pääaihe, ja siitä näkökulmasta Scott on vuoden suurin alisuorittaja. Kuten Branagh, hän valmisti kaksi elokuvaa, molemmat suuria tuotantoja - eikä kukaan mennyt katsomaan kumpaakaan. Yhteensä nämä "laatuelokuviksi" tarkoitetut nappasivat kokonaiset yhden Oscar-ehdokkuuden (maskeerauksesta) - ja kolme Razzie-ehdokkuutta. Samaan aikaan Branagh'n julkaisemista elokuvista ovat tykänneet kaikki ja toinen niistä on vahva ehdokas voittamaan Oscareita.

*****

Kenneth Branagh'n 7 Oscar-kategoriaa:

alkuperäiskäsikirjoitus: Belfast (2021)
sovitettu käsikirjoitus: Hamlet (1996)
miespääosa: Henry V (1989)
miessivuosa: My Week With Marilyn (2011)
lyhytelokuva: Swan Song (1992)
ohjaus: Henry V ja Belfast
paras elokuva: Belfast

Syksyn arkistosarja Niagarassa: katsaus (2019)

Tampereen paras elokuvasarja on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan syksyn maanantai-illoista 12 on pyhitetty Niagarassa 35-milliseltä filmiltä esitettäville klassikoille tai muuten vain vanhoille leffoille. Alkaen tänään. Ikävä kyllä, elokuvat joudutaan edelleen esittämään kela kerrallaan valkokankaan hiljentyessä puoleksi minuutiksi parinkymmenen minuutin välein. Näin pyritään säästämään yhä arvokkaammaksi käyviä filmikeloja. Eihän se silti ihanteellista ole. Kuten ei tietysti sekään, että Tampereen kokoisessa kaupungissa - Pohjolan suurimmassa sisämaakaupungissa - nähdään vuodessa vain 24 arkistoklassikkoa vuodessa. Mutta "tätä tämä on", sano.

Tällä kertaa valikoima nojailee vahvahkosti tuttuihin, yleisön rakastamiin klassikoihin ryyditettynä parilla kulttifilmillä. Varsinaisia elokuvahistoriallisia harvinaisuuksia mahtuu mukaan yksi kappale: sarjan ainoa naisohjaus - eikä se yllättäen ole kunnianosoituksen ansaitsevan Agnés Vardan tuotannosta. Muita paikallaan olevia kunnianosoituksia sentään löytyy sieltä täältä.

Tilastollisesta näkökulmasta arkistosarjan elokuvien keski-ikä on valitettavan nuori. Vanhin elokuva saapui ensi-iltaan 1955, joten tuommoinen noin puolikas elokuvahistoriasta jää pimentoon. Toisaalta uusimmalta leffalta löytyy ikää jo 27 vuotta. Neljällä näytteellä todella rasittavaa nostalgiahuumaa nauttiva 80-luku on yliedustettuna. Myös 70-luku saa neljä edustajaa, joten nämä kaksi vuosikymmentä vievät 2/3 sarjasta.

Maantieteellisesti sarja jakautuu ennalta arvattavasti englannin hallitessa dialogia; Yhdysvallat saa neljä, Iso-Britannia kolme paikkaa. Euroopasta kajahtaa kertaalleen Ranskasta, Espanjasta, Neuvostoliitosta ja Suomesta. Aasian ainut edustaja tulee Hong Kongista.

Sarjan elokuvat lyhyesti:

23.09.  Ian MacNaughton: MONTY PYTHONIN PAREMMAT PILAT -S- (UK, 1971, 88 min.)

Legendaarisen komediainstituution huippukaudella tehty sketsikokoelma valkokankaita varten. TV-sketsien parhaita elokuvamuotoon uudelleen kuvattuna. Harvoin kankaalta näillä lakeuksilla nähty, ei ehkä kovin omaperäinen elokuvana, mutta nerokasta komediaa yhtä kaikki.

30.09.  Gus Van Sant: DRUGSTORE COWBOY -K16- (USA, 1989, 102 min.)

Huippulahjakas amerikkalainen teki ehkä tuoreimmat elokuvansa 90-luvun molemmin puolin. Yhdessä Matkalla Idahoon -teoksen kanssa nämä muodostavat eräänlaisen pienen budjetin diptyykin laitapuolen kulkijoista. Matt Dillonin tähdittämässä ryöstelyajelehtelussa tarina on alisteinen vahvasti luodulle tunnelmalle. Amerikkalaisen unelman varjopuolta tallensi vähän yllättäen Robert Yeoman, joka sittemmin on kuvannut kaikki Wes Andersonin visiot.

07.10.  Russell Mulcahy: HIGHLANDER – KUOLEMATON -K16- (UK, 1986, 117 min.)

Sarjan huonoin elokuva on helppo löytää tästä kohtaa. Australialainen Mulcahy kuuluu elokuvahistorian kehnoimpiin ohjaajiin ja Christopher Lambert heikoimpiin näyttelijöihin. Skotlannissa patriootti Sean Conneryn suojeluksessa toteutetusta pöhköstä fantasiasta sukeutui videoiden kautta ilmiö vailla vertaa. Fanipohja koostunee noin 99 %:sesti  tuolloin nuorista miehistä. Mutta kaikkihan Highlanderin tuntevat, joten klassikko mikä klassikko.

14.10.  Carlos Saura: KORPPI SYLISSÄ -K16- (ESP, 1976, 108 min.)

Ja heti seuraavana maanantaina nähdään kenties sarjan paras elokuva. Useasti ja täysille katsomoille Niagarassa nähty mestariteos kestää kyllä kulutusta. Helposti lähestyttävää taidetta lapsuuden muistoista.



21.10.  Jerry Zucker: GHOST – NÄKYMÄTÖN RAKKAUS  -K12- (USA, 1990, 127 min.)

Ehkei Ghost koskaan hyvä leffa ollutkaan, mutta aikaa se ei ainakaan ole kestänyt järin hyvin. Ilmestyessään se osui yleisön suoneen romantiikan, fantasian ja komedian sekoituksellaan: Ghost oli jättimäinen hitti, jonka näkivät kaikki. Patrick Swayze ja Demi Moore ovat valitettavan huonoja, mutta Whoopi Goldberg sai hyvitys-Oscarin jäätyään palkinnotta paljon vaikuttavammasta työstä Spielbergin Häivähdys purppuraa -ohjauksessa. Ghostiin saatiin mukaan Spielbergin hovileikkaaja Walter Murch. Goldbergin lisäksi Oscarin voitti käsikirjoittaja, mitä on kyllä vaikea niellä. Ohjaaja Zucker teki ennen Ghostia aikakauden hauskimmat amerikkalaiset komediat, kuten Hei, me lennetään! ja käytännössä lopetti uransa tähän megahittiin.

28.10.  Tony Maylam: SPLIT SECOND – SAALISTAJA -K16- (UK, 1992, 91 min.)

Sarjan harvemmin nähtyihin löytöihin kuuluva scifi-trilleri on mukana muistokirjoituksena heinäkuussa kuolleelle Rutger Hauerille. Predator 2:lle ja Blade Runnerille velkaa oleva, Lontoossa tapahtuva mysteeri saattaisi toimia heikommankin tähden varassa, mutta Hollannin suuri poika kantaa projektin maaliin.

04.11.  Nicholas Ray: NUORI KAPINALLINEN -K12- (USA, 1955, 111 min.)

Sarjan ainoa virallinen "elämää suurempi elokuva" on sekin usein nähty. Siihen on syynsä, että Nicholas Rayn kuuluisimman työn mainetta ei enää horjuta mikään, mutta jos se nyt tämän kerran sallitaan, niin elokuvallisesti Nuori kapinallinen tuskin on Rayn paras. Aika on vähän puraissut, ja esimerkiksi sinänsä upeasti näyttelevä James Dean on 24-vuotiaana liian vanha esittämään 16-vuotiasta. Mutta Nuori kapinallinenhan ei varsinaisesti ole elokuva, vaan romanttinen Näky, joka kiteyttää kokonaisen sukupolven tunnot.



11.11.  Alan J. Pakula: KLUTE – RIKOSETSIVÄ -K16- (USA, 1971, 115 min.)

Merkillinen Chandler-pastissi, joka on nimetty sivuhenkilön mukaan. Donald Sutherland on kyllä Klute, mutta huomion varastaa näyttävimmät kohtauksensa paikan päällä improvisoinut Jane Fonda, jolle ojennettiin ensimmäinen kahdesta Oscaristaan. Pakula oli erittäin lahjakas ohjaaja. Tässä hän käyttää tehokkaasti taaksepäin suuntautuvia kamera-ajoja.

18.11.  Julija Solntseva: RUNOELMA MERESTÄ -S- (NL, 1958, 109 min.)

Tämän kertaisen arkistosarjan helmi löytyy tästä liian harvoin esillä olleesta neuvostoklassikosta. Solntseva ohjasi toisiinsa lomittuvien kertomusten mosaiikin kaksi vuotta aiemmin  kuolleen aviomiehensä Aleksandr Dovzhenkon käsikirjoituksesta. Dovzhenko muodosti Eisensteinin ja Pudovkinin  kanssa neuvotoelokuvan kuuluisan mestaritrion. Solntseva oli itsekin niin hieno elokuvantekijä, että näiden kahden rinnalle nousee elokuvantekijäavioparina vain Demy & Varda.

25.11.  Rauni Mollberg: MILKA -K16- (FIN, 1980, 110 min.)

Timo K. Mukan Tabu-romaanin kohahduttava filmatisointi oli paitsi kaikkea muuta myös ilmestymisvuotensa kolmanneksi katsotuin kotimainen. Helena Yläsen mukaan Milka ei ole helppo eikä mukaansa tempaava, mutta palkitseva.



02.12.  Jean-Pierre Melville: PUNAINEN YMPYRÄ -K12- (FRA, 1970, 141 min.)

Vuosikymmenten myötä Punainen ympyrä on noussut Melvillen tunnetuimmaksi työksi. Yhtä aikaa vaativa ja suggeroiva, eeppinen ja ankara kiteytys ohjaajan pääteemoista: rikos ja rangaistus, lainrikkojan ja lainvalvojan olematon ero, yhteiskunnan illuusio, miehisyyden koodisto. Alain Delon on suurenmoinen, kuten ovat Yves Montand ja muut, mutta suorapuheinen "patruuna" haukkui muut apulaisensa vaikeassa ja isossa tuotannossa lyttyyn. Vain järjestäjä ja rekvisitööri saivat kehuja. Niinpä Melville lienee tosiasiallisessa vastuussa monella muullakin osa-alueella.

09.12.  Wong Kar-Wai: AS TEARS GO BY -K18- (HK, 1988, 102 min.)

Sarjan ainoa esikoisohjaus kantaa esikoisohjauksen tyypillisiä hyveitä ja paheita. WKW aloitti lupaavasti ja nousi muutamassa vuodessa huipulle. Tässä näytteessä on vielä runsaasti ajalle tyypillisiä Hong Kong -gangsterointien maneereita, mutta paljon myös aivan omalaatuisia tunnelmatuokioita - joissa kerta toisensa jälkeen tuntuu soivan Take My Breath Away. Miksi?

Espoo Ciné 2.2: Elokuvaa ei saa jättää tarinankertojille

Saskia Boddeken "Greenaway-aakkoset" (The Greenaway Alphabet)
Hafsteinn Gunnar Sigurðssonin "Puun alla" (Undir trénu)

Paluu Tapiolaan, metsän herran ja elokuvan pyhättöön: viime vuonna Espoon omat leffafestarit päivittivät itsensä alkusyksystä kevääseen. Silloin taivaalta satoi lunta. Nyt on onnekkaampaa, ja filmihullut toivottaa perille lämmin kevätaurinko. Sitä on hyvä paeta pimeään, ikkunattomaan huoneeseen.


Tämänvuotisten juhlien sankareihin lukeutuu Peter Greenaway, joka on saanut oman dokumenttielokuvansa. Vuoden kulttuuritekoihin kuuluvan Greenaway-aakkosten takana on oma vaimo, Saskia.

"Elokuva on liian hienostunut väline jätettäväksi tarinankertojien käsiin". Näin toteaa brittimestari, ja hänen sanansa kelpaisivat minkä tahansa elokuvafestivaalin tai elokuvakerhon motoksi. Lausuma on kuitenkin pelkkä alkupiste uralle, johon kuuluu niin paljon muutakin kuin elokuvien tekeminen. Vaikka Greenaway on saavuttanut suurimman maineen elokuvantekijänä, hän on lähtökohtaisesti kuvataiteilija, kuten Peter Weir ja David Lynch. Tämä kiinnostus valkokankaan ulkopuolelle selittää osaltaan sekä pitkät tauot kaikkien mainittujen elokuvaurilla että heitä yhdistävän omintakeisen muotokielen. Greenawayn ollessa herrasmiehistä omalla tasollaan muodon uudistajana.

Vaikka Greenaway on lakkaamatta työskentelevä kuvataiteilija, ja lisäksi vielä grafomaaninen kirjoittaja, viettää Greenaway-aakkoset paljon aikaa nimenomaan elokuvien parissa. Innovatiivisen ja kohteensa näköisen teoksen rakenne lähtee kuitenkin sanoista. Sukellus taiteilijan mieleen ja sieluun tehdään kirjaimellisesti aakkosten kautta. Mihin sanoihin Greenaway yhdistää kunkin aakkosiston kirjaimen, on peruskysymys, jonka kautta päästään käsiksi haastateltavan vaikeaan lapsuuteen, työhön ja maailmankuvaan. Jännitteen näihin aivoituksiin synnyttää 16-vuotiaan Pip-tyttären mukana olo keskustelukumppanina. Greenawayn suhtautuminen lapsiinsa ei ole tavanomaisimpia.

Mutta elokuvan kohde onkin syvästi originelli ihminen. Koko hankkeen motivaatio lähtee nähtävästi 75-vuotiaan Greenawayn suunnitelmasta luopua elämästä omakätisesti 80 täytettyään. Miksi, se selviää katsomalla Saskia Boddeken ensiluokkainen, palkitseva dokumentti.

Samaan aikaan Islannissa puhutaan tarinankerronnan puolesta, sillä viime vuoden puhutuimmassa islantilaiselokuvassa, Puun alla, parasta on loistava käsikirjoitus.


Pelkästään tekstin perusteella voisi epäillä käsikirjoittajien tulevan teatterin puolelta. Niin terävää on dialogi, niin hyvin jäsennelty elokuvan rakenne, joka seuraa luontevasti useita tarinalinjoja, joita yhdistää muuan lähiönaapurusto. Elokuvan varsinainen motiivi onkin naapuriviha, joka saa psykologisesti pirullisen oivaltavan käsittelyn. Hienointa tässä ei ole se, että kaikki alkaa isosta lehtipuusta, joka luo ikävän varjon naapurin kuistille lyhyen kesän aikana, vaan se, miten vihailun kierteeseen osallistuvien syyt eritellään. Pääagitaattori sodassa on poikansa katoamisesta silmin nähden traumatisoitunut eläkeläisrouva, jota kukaan ei jaksa tulla puolitiehen vastaan. Sen sijaan jokainen jää vain onanoimaan omaa egoaan. Seuraukset koituvat melko äärimmäisiksi.

Tekstin lisäksi myös näyttelijät loistavat. Mikä jättää ongelmaksi ohjauksen. Pinnalta katsoen pätevä ohjaus ei lopulta saa kaikkea irti aiheesta. Observoiva, hitaasti hahmoja kohti hiipivä kamera on kuin köyhän miehen Yorgos Lanthimosia paitsi riistäytyessään vapaaksi, jolloin paljastuu ettei ohjaaja hallitse käsivarakuvauksen tuottamista scopena. Muuan seuraus tästä on, ettei Puun alla ole koskaan niin hauska kuin se voisi olla. Mustana komediana mainostettu leffa jää turhan usein pelkästään mustaksi.

Ehkä tämän voisi tuoda Suomeen lavan kautta?

Phantom Thread Andersonin suloinen myrkynkeittäjä

Paul Thomas Andersonin Phantom Thread


Phantom Thread, joka on sekä viime vuoden paras amerikkalais- että brittielokuva, kääntää mitä eleganteimmalla tavalla nurinpäin sukupuolten välisen valtataistelun. Tässä elokuvassa passiivis-aggressiivinen ei olekaan nainen, vaan mies.

Monimielistä nimeä kantava vaatturi Reynolds Woodcock suunnittelee 1950-luvulla Lontoon ateljeessaan hääasuja kuninkaallisille viettäen keski-ikäisen, tavoitellun, mutta paatuneen poikamiehen uomiinsa asettunutta elämää. Hänen rutiineihin kangistunut elämäntapansa on räikeässä ristiriidassa sen luovuuden ja inspiraation kanssa, joka Woodcockin luomuksista hehkuu. Mestari on tottunut toimimaan vakiintuneella tavalla naissuhteissaankin, suoden heille muodollisesti kunniallisen kohtelun, mutta ottamatta heitä aidosti sisään omaan elämänpiiriinsä.

Phantom Thread kertoo siitä, miten Woodcockin elämä muuttuu kahvilan tarjoilija Alman astuessa kuvaan. Voimakas, viisas ja ulkopuolinen (Alman kotimaata ei paljasteta) nainen rohkenee haastaa pukusuunnittelijan tavat; tässä mittelössä muiden silmissä sivistynyt Woodcock paljastuu turhamaiseksi ja äkkipikaiseksi neurootikoksi, tunnevammaiseksi, joka on lahjoihinsa perustuen tehnyt itsestään oman tähtikuntansa auringon, odottaen muiden kiertävän itseään planeettojen lailla. Almalle hän on kuin pirunnyrkki, jonka avaamiseen neuvokas nainen keksii sangen poikkeuksellisen keinon.

Viime joulukuussa ensi-iltaan saapunut Phantom Thread on jo nyt innoittanut lukuisia syväluotaavia analyysejä, jollaisiin muut palkintokauden huomioiduimmat elokuvat eivät ole (kenties eri tavalla kulttuurirakenteita ravisteleva Get Out pois lukien). Mutta on tarpeetonta toistaa tai suomentaa tässä kaikkea sitä avartavaa ja fiksua, mitä elokuvasta kirjoitettu on. Varmaksi voi sanoa, että vuoden 2017 amerikkalaiseksi elokuvaksi ainutlaatuisen rikas ja hienovireinen Phantom Thread voi avautua katselukerrasta katselukertaan yhä uusilla tavoilla.

Syö juo mies nainen


Kun kaikki muu riisutaan pois, paljastuu Phantom Thread alastomimmillaan kahden eri sukupuolia edustavan ihmisolennon välisen suhteen tutkielmaksi. Jos Paul Thomas Anderson olisi kärjistänyt sukupuoleen liittyvillä attribuuteilla leikittelynsä vastakohta-asetteluksi, tuloksena olisi ollut satiiri. Mutta näitähän on nähty, joten Anderson yrittää jotain muuta. Hän liittää Woodcockin henkilöön useita perinteisesti feminiineiksi tulkittuja luonteenpiirteitä, mutta kieltäytyy tekemästä Almasta vastaavasti maskuliinista. Päinvastoin, kerros kerrokselta Alma rakentuu yhdeksi vahvimmista naisenkuvista, mitä viime vuosien elokuva tuntee. Alma on aidosti kiinnostunut Reynoldsista - oikeasta Reynoldista huolellisesti hiotun kuoren alla. Alma myös tietää, ettei Reynolds tajua rakastavansa uusinta valloitustaan. Hyvin tietäen, ettei elämässä mikään tule ilmaiseksi, Alma kärsivällisesti etsii aukkoja Reynoldsin suojamuurissa, vakaassa uskossa, että heidät on toisilleen tarkoitettu.

Päällisin puolin vaikuttaa siltä kuin Phantom Threadissa ei olisi jäljellä mitään Andersonin aikaisemmista töistä. Reynolds Woodcockin hahmo liittyy kuitenkin pakkomielteeseen, joka yhdistää Andersonia ja Orson Wellesiä: mahtavan, mutta sortuvan miehen teema. Jos Daniel Plainview oli Charles Foster Kane, voisi Reynolds Woodcock olla joku Mahtavien Ambersonien patriarkoista tarkassa lähikuvassa. Woodcock on vallastaan nauttiva, konservatiivinen kontrollifriikki, joka varmasti sydämensä kammioissa uskoo tietävänsä "heikomman sukupuolen" paikan maailmassa. Anderson kykenee silti kypsään monitulkintaisuuteen.

Phantom thread on kiehtova ilmaus, jolle en löytänyt suoraa suomennosta. On sitä suurempi synti ja häpeä, että elokuvaa levitetään englannista suuresti poikkeavalla kielialueella alkukielisellä, vaikealla nimellään. Suorin mahdollinen käännös lienee "Haamuommel". Elokuvassa tällä on ainakin kaksi merkitystä. Sillä tarkoitetaan ommelta, jolla puvun vuoriin, kangaskerrosten väliin, voidaan kätkeä viestejä, rahaa, valokuvia jne. Mutta "thread" tarkoittaa myös mm. lankaa ja säiettä. Tällainen "aavesäie" on Reynoldsilla teini-iässä menettämäänsä äitiinsä, josta Reynolds jopa hallusinoi. Ehkäpä tämä "säie" karkeimmillaan merkitsee katkaisematta jäänyttä napanuoraa, joka estää Reynoldsia hyppäämästä aitoihin, tasapuolisiin ihmissuhteisiin. Tätäkin voi elokuvan jälkeen pohtia tuntikausia.

Yhtä pitkään voi miettiä Phantom Threadin omaperäisimpiin ajatuksiin kuuluvaa nälän ja syömisen teemaa. Tämä tuntuu suorastaan koko tarinan lähtökohdalta. Elokuva rytmittyy ruokailukohtausten sarjaksi. Alma ja Reynolds tapaavat aamiaisella, kohtauksessa, joka jo nyt kuuluu elokuvan historian suurimpiin ensikohtaamisiin; aamiaisen nauttimisesta tulee myöhemmin suhteen kovimpia koetinkiviä; Alma yrittää vietellä Reynoldsin juhla-aterialla; jne. Syöminen on niin esillä Phantom Threadissä, että nälästä tulee metafora himosta toiseen ihmiseen. Tarinan tärkeimmässä käänteessä ja rakastavaisten "jännitystarinan" ratkaisussa avain on pariskunnan suhteessa ateriointiin.

Miten henkilökohtainen tarina Phantom Thread sitten on? En uskalla lähteä spekuloimaan, mutta itseriittoisen taiteilijaneron paisuneen egon teema on tässä joka tapauksessa framilla. Jos Paul Thomas Anderson tekee tässä millään tasolla omakuvaa, on hänellä ainakin huumoria piirtää se "syylineen kaikkineen".

Jokin tarinassa kuitenkin hienoisesti falskaa tavalla, joka estää Phantom Threadiä nousemasta Magnolian ja There Will Be Bloodin seuraan ohjaajan ilmiömäisessä filmografiassa. Toisen ja kolmannen näytöksen taitteesta puuttuu se ratkaiseva kiihkeys, vaihteen laittaminen isommalle, joka nostattaisi Alman ja Reynoldsin tarinan ansaitsemaansa huipennukseensa. Loistava loppukehittely on älyä kiihottava, mutta ei tunnu munaskuissa. Olisiko Anderson yrittänyt olla liiankin hienovireinen? Viimeinen repliikki on niin mainio ja koko jutun idean paljastava, että se olisi ansainnut isomman latauksen.

Miksi Britannia?

Ensimmäistä kertaa 20-vuotisella urallaan kalifornialainen Anderson poistuu kotimaastaan uransa yllättävimmässä käänteessä. Voimme vain arvailla, miksi hän valitsi Iso-Britannian ja 50-luvun; halu työskennellä Daniel Day-Lewisin kanssa kuuluu varmasti syiden joukkoon. Anderson jopa laati tarinan yhdessä päätähtensä kanssa. Mutta usein unohtuu, että Anderson on legendaarinen filmihullu siinä missä Quentin Tarantinokin (nämä kaksi ovat monessa mielessä elokuvantekijöinä toisiaan täydentävä vastapari). Phantom Thread näyttäytyykin helposti ohjaajan rakkauskirjeenä brittielokuvalle.

Phantom Threadistä havaitsee nautiskellen vaikutteita Kwai-joen siltaa edeltävältä David Leaniltä ja merkkejä jamesivorymaisesta pieteetistä, myös ihmiskuvauksessa. Ennen kaikkea, Phantom Thread voisi monella tapaa olla Mike Leigh -elokuva. Paitsi että Anderson ei ole samalla tavalla humoristi - ja hän on brittiveteraania huikaisevampi visualisti.

Jopa digitaaliesityksenä (digikopio on ehkäpä huolellisimmin työstetty, mitä olen ikinä nähnyt) Phantom Thread on fantastisen fotogeeninen. On sopivaa, että pikkutarkkaa käsityötä esittelevä elokuva on kuvattukin käsityöläisellä huolella. Lopputuloksena on todellinen kaunotar elokuvaksi. Tuiki harvinaisella ratkaisulla - mihin Stanley Kubrick päätyi joissain ohjauksissaan - elokuvalle ei ole kreditoitu pääkuvaajaa. Sen sijaan Michael Baumanin krediitti on "valaiseva kameramies". Anderson on kysyttäessä todennut kuvauksen olleen kameramiehen ja ohjaajan yhteistyötä. Huvittava sivuvaikutus on näköjään se, että viime vuoden kaunein elokuva ilmeisesti ei voinut olla Oscar-ehdokkaana. Senpä parempi Roger Deakinsille.

Vicky ja Daniel


Paul Thomas Anderson kuvaa kolmatta tuntia kahta ihmistä, jotka yrittävät päästä toisistaan perille. Usein lähikuvassa. Näin elokuvan kertojiksi tulevat myös sen päänäyttelijät. Suoritustensa takia Daniel Day-Lewis ja Vicky Krieps kohoavat lähes Andersonin rinnalle elokuvan auteureina.

Day-Lewis käyttää tässä omaa, englantilaista aksenttiaan ensimmäistä kertaa valkokankaalla liki 30 vuoteen. Mestarinäyttelijän taidoista ja sielukkuudesta kertoo se, että maailman parhaana palvotun näyttelijän suorituksessa ei ole nähty samanlaista hullua muuntautumista kuin monissa näyttävimmissä signeerauksissaan. Ja silti, Day-Lewis pukeutui esittämäänsä hahmoon samalla pakkomielteisyydellä kuin aina. Mestari opetteli elokuvaa varten ompelemaan ja "lopputyönään" ompeli puvun. On raportoitu, että lähikuvissa Woodcockin rohtuneista, arpisista ompelijansormista ei ole käytetty meikkiä tai sijaista.

Day-Lewisin näyttelijätyöstä on vaikea sanoa mitään tyhjentävää. Riittäköön, että Reynolds Woodcock on suuren taiteilijan taideteos. Ehkä jopa näyttelijän rehellisin ja naturalistisin työ, uskottava, kolmiulotteinen ihminen viimeistä nyanssia myöten.

Jos Day-Lewisin suoritus on viime vuoden paras miesnäyttelijöiden joukossa, on Vicky Kriepsin näytteleminen vastaavasti paras naisten joukossa. Mistä lie Anderson löytänytkin 34-vuotiaan luxemburgilaisen, sillä ei ole merkitystä, tärkeintä, että ohjaajalla oli silmää ja rohkeutta kiinnittää täysi tuntemattomuus supertähden pariksi.

Kriepsin rooli tarinankertojana Phantom Threadissä on hyvin erilainen kuin Day-Lewisin. Krieps on Day-Lewisin tarkkailija, kuten yleisökin. Ulkopuolinen, mutta yrittämässä päästä sisään. Krieps ei kerro tarinaa niinkään vuorosanojen välityksellä, vaan Alman olemuksen ja elekielen kautta. Tähän hän taikoo syvästi omaleimaisia kosketuksia, jotka sekä tekevät Almasta kiehtovan arvoituksen että selittävät vetovoiman, jota Woodcock tuntee. Elokuvan historiassa ei liene koskaan punastutun yhtä nätisti, tai kerrottu hahmosta yhtä paljon pelkän punastumisen kautta.

Parasta Phantom Threadissä on kuitenkin näiden kahden loistavan näyttelijän keskinäinen kemia. Se, mitä heidän välillään - välissään - tapahtuu, on kuin kolmas näyttelijä. Tuo silmälle näkymätön, mutta vaistomaisesti aistittava "kolmas" on koko elokuvan kudoksen läpi punoutuva säie.

Marginalia

1) Nähtyäni Phantom Threadin kahdesti, en ole vieläkään löytänyt järjellistä selitystä sille, miksi Vicky Krieps ei ollut mukana Oscar-ehdokkaiden joukossa tai miksi häntä ei ole muissakaan yhteyksissä huomioitu ansaitsemallaan tavalla. Hän on yksinkertaisesti suurenmoinen. Hänen vivahteikas, omaperäinen muotokuvansa Almasta painii eri sarjassa kuin Frances McDormandin (sinänsä hieno) tai Meryl Streepin (sinänsä huono) työskentely. Myös Diane Krüger (Kuin tyhjästä) olisi pitänyt nähdä ehdokaslistalla. Kultti rouva Streepin ympärillä on saavuttanut jo surulliset mittasuhteet.
2) Jonny Greenwoodin jääminen palkinnotta (ja häviö Alexandre Desplat'n lapselliselle työlle) mestarillisesta musiikistaan paljastaa viimeistään, missä ajastaan jälkeen jääneessä kuplassa Akatemian musiikin ammattilaiset elävät. Kyseisessä killassa on sektio, joka aina äänestää kaveriaan John Williamsia riippumatta siitä, mitä muut säveltäjät ovat saaneet aikaan. Akatemian musiikkikillan jäsenten keski-ikä lähentelee eläkeikää. Siinä on nuorten vaikea tehdä vaikutusta. (Ei sillä, että juuri herra Greenwood olisi nuori.)
3) Aavesäie olisi huikea käännösnimi tälle elokuvalle.

R&A XxX: Liika on liikaa

Sunnuntai 24.9.2017, päätöspäivä

John Cameron Mitchellin How to Talk to Girls at Parties ("Kuinka puhua tytöille bileissä", USA/GB, 2017)
Takashi Miiken Mugen no jûnin ("Kuolemattoman miekka", Japani, 2017)

- elokuvien ähkyisyys mitataan 0:sta 5:een michaelbay-lukemina -

Vuonna 1973 italialainen ohjaaja Arcangela Felice Assunta Wertmüller von Elgg Spañol von Braueich eli Lina Wertmüller (s. 1928), ensimmäinen parhaasta ohjauksesta Oscar-ehdokkaana ollut nainen, julkaisi elokuvan, joka Suomessa sai otsikon Rakkautta ja anarkiaa. 15 vuotta myöhemmin perustettiin Wertmüllerin teokselle kumartava elokuvafestivaali Helsinkiin. Nyt näitä elokuvajuhlia on nähty jo 30, ja Lina Wertmüller on yhä joukossamme.

Rakkaus on rakkautta elokuvaan. Ja jos anarkian ymmärtää ideologiaksi, jossa vallan on aina uudestaan perusteltava itsensä, on R&A:n joka vuosi perusteltava olemassaolonsa. Minkä se on tehnyt. "Rakenna se, ja he tulevat", ja yleisö tulee, joka vuosi. Niin tulevat myös elokuvat, joita yhä tehdään ympäri maailmaa sydämellä ja kunnianhimolla, vaikka elokuvan tallennus- ja esittämismuodot ovat kehnommat kuin koskaan historiassa. Samalla elokuvan tekokustannukset ovat laskeneet ja levitysmahdollisuudet moninkertaistuneet. Tämä on toisaalta merkinnyt mahdollisuuksia yhä useammalle tehdä leffaa, mutta myös helpottanut suurten toimijoiden edellytyksiä haalia vielä enemmän markkina-alaa valtavirran jakelukanavissa. Ei oo helppoo olla pieni. Siksi R&A on erityisen tärkeä foorumi pienille, riippumattomille elokuville sekä "maailmanelokuvalle", millä perverssisti tarkoitetaan nykykielessä muualta kuin anglosaksisesta kulttuuripiiristä saapuvia elokuvia.

175 pitkää leffaa, joista näin alusta loppuun 25. Siihen ei mahtunut teoksia laidasta laitaan, sillä aivan roskaa ei osunut silmien kiusaksi (ellei lasketa festaritraileria) kuten ei myöskään tajunnanräjäyttävää mestariteosta. Sergei Loznitsan A Gentle Creature teki syvimmän vaikutuksen. Arvokkaita teoksia olivat myös The Killing of a Sacred Deer, Lucky, November, City of Ghosts sekä Kasvot, kylät, muutaman muunkin ollessa enemmän kuin aikansa väärti.

Silti herää kysymään, olisiko Maailman terveysjärjestö WHO:n jo aika julistaa cinefilia virallisesti sairaudeksi? Onhan päätöntä tällaisena ihmeenomaisen aurinkoisena ja lämpimänä syyspäivänä lukita itsensä vapaaehtoisesti pimeään huoneeseen kahden sadan tuntemattoman kanssa. Kun sitä voisi myös käveleskellä käsi kädessä meren rantaa iltapäivän viistossa valossa, joka saa ruskan värit hehkumaan lähes myyttisessä loisteessa.


Päätöspäivän keinovalo ei tarjonnut edes tyydyttävää korviketta. "Kuinka jutella tytöille bileissä" ja "Kuolemattoman miekka" osoittautuivat enemmän tai vähemmän pettymyksiksi periaatteella "enemmän on liian vähän".

Ensin mainittu on amerikkalaisen kulttiohjaajan Neil Gaiman -filmatisointi, joka on tavallaan taiten tehty, mutta ei vaan oikein toimi komediana eikä romanssinakaan. Villeiksi tarkoitettuja ideoita katselee ihan mielellään, mutta innostumatta, kunnes epilogin sisältävä loppunäytös venähtää aivan liian pitkäksi. Eikä millään meinaa saada otetta siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Jos se olisi ollut hauskempi, sillä ei olisi ollut niin väliä. Kolmas kohtaaminen Nicole Kidmanin kanssa kahden viikon sisään lipsahtaa yliannostuksen puolelle.

Arvio: 3/5 michaelbaytä


R&A:han elimellisesti kuuluva kiintiö-Miike osui tällä kertaa festivaalin henkilökohtaiseksi päätöselokuvaksi. Japanilainen kulttiohjaaja ja luonnonvoima on tehnyt viimeisen neljännesvuosisadan ajan elokuvia kolmen, neljän vuositahtia. Televisioon tehdyt ja suoraan videolla julkaistut täyspitkät laskettuna Takashi Miiken (57) katalogi käsittää 93 nimekettä. Plus muutaman tv-sarjan. (Onkohan joku nähnyt ne kaikki?) "Kuolemattoman miekka" on näistä toiseksi uusin julkaisu ja edustaa ison tuotannon spektaakkelia. Se perustuu Hiroaki Samuran mangaan ja animesarjaan, missä syntinen miekkamestari loitsitaan kuolemattomaksi. Kyllästyttyään elämään mestari anoo kuoleman armahdusta, mikä hänelle suodaan ehdolla, että hän surmaa 1 000 pahaa miestä. Täydellinen Miike-aihe.

Miike olisi kyllä voinut yllättää yleisönsä ja olla tappamatta tuhatta miestä elokuvansa aikana - mutta ei. Takashi-san ei sadankaan elokuvan jälkeen ole kyllästynyt veriroiskeeseen ja lenteleviin irtojäseniin. Siinä mielessä hän muistuttaa porno-ohjaajaa. Miiken ohjaajantaidot eivät kylläkään löydä vertaistaan pornosta, kun ne eivät meinaa löytää sellaista laatuelokuvan joukostakaan. "Kuolemattoman miekka" on perinteet kuin omat taskunsa tuntevan klassisesti komposoitua huipputyötä. Varsinkin mustavalkoisena kuvattu prologi, missä antisankari surmaa sata vihollistaan, on esteettisesti pieteettiä samurai-klassikoiden pastissia.

Muukin elokuva rullaa visuaalisesti harmonisena, mutta ongelmat löytyvät muualta. Ensinnäkin elokuva on 140-minuuttisena liian pitkä. Toiseksi siinä on liian vähän tarinaa, ja kolmanneksi, se tarina on liian yksiulotteinen, ilman eeppistä syvyyttä. Siksi säännöllisesti toistuviin miekkataisteluihin (jotka paljastavat jälleen kerran Miiken infantiilin pakkomielteen ylettömiin väkivaltaisiin supersankarisuorituksiin niiden itsensä takia) kyllästyy. Semminkin, kun miikeläistä huumoria ei ole tarpeeksi elokuvan mittaan nähden. Vaikka muuten liika onkin liikaa. Ja lika likaa, mitä sitäkin nähdään kankaalla parin leffakäynnin tarpeiksi. Puvustus, lavastus, maskeeraus ja muu sellainen on muuten ihan pistämätöntä.

Arvio: melkein 5/5 michaelbaytä

Loppujen lopuksi kummassakaan päivän elokuvassa ei ollut aivan tarpeeksi rakkautta eikä varsinkaan anarkiaa. "Kuinka jutella..." olisi kaivannut paljon enemmän Rik Mayallia ja "Miekka" enemmän...tai no, vähemmän kaikkea. Anarkia ei kuitenkaan päädy väkivaltaan kaiken ratkaisuna. Rakkaus. Rakkaus voittaa. Filia. Cine.

XxX
OoO

R&A XxX: Päivän sana: leikki

Lauantai 23.9.2017

Agnès Vardan ja JR:n Visages villages (Kasvot, kylät, Ranska, 2017)
Sally Potterin The Party (Iso-Britannia, 2017)
Sun-Ho Chon Ha-roo ("Päivä", Etelä-Korea, 2017)

- elokuvat saavat sanaleikkisyydestään 0-5 godard-pistettä -


Tänään katselin kasvoja kylillä, kävin Sally Potterin bileissä ja todistin päivän päättymistä Savoyssa. Kaikkia päivän elokuvia yhdisti sanoilla leikittely.

Kasvot, kylät -dokumentin alkukielinen nimi makustelee viehättävästi elokuvan aiheita yhdistävien sanojen samankaltaisuudella. Suomenkielisessä käännöksessä tämä pieni pila haihtuu. Otsikon taakse kätkeytyy 89-vuotiaan Ranskan kansallisaarteen, Agnès Vardan, 22. pitkä elokuva. Ja pitkät työt muodostavat korkeintaan puolet mestarin elämäntyöstä. Tämä viimeisin syntyi symbioottisessa yhteistyössä katutaiteilija JR:n kanssa.

Vaikka viritys on täysin eri, tätä yhteistyötä voisi verrata Steve Cooganin ja Rob Brydonin Trip-elokuviin. Kasvot, kylät perustuu kahden taiteilijan kommunikaatiolle heidän tehdessä matkaa pitkin Ranskan maaseutua, siellä uinuvissa kylissä muistoja taltioiden ja merkkejään jättäen. JR tekee yhteisöllistä tilataidetta liisteröimällä kohtaamistaan ihmisistä ottamiaan valtavia valokuvia seinien ja eri pintojen koristeeksi.

Parikymmentä vuotta sitten Agnès Varda jätti fiktiot taakseen ja on sen jälkeen keskittynyt tekemään maailman ihanimpia dokkareita, joita kantaa hänen persoonansa, maailman ihanin. Kasvot, kylät lienee R&A:n valoisin, kesäisin ja elämänviisain teos. Varda on tehnyt elokuvia 60 vuotta, ja voiko sellaisella kokemuksella enää huonoa tehdäkään? Siis, tässä on nainen, joka antoi vaikutteita Godardille, ei toisinpäin! Kasvot, kylät yrittää käydä Herra Elokuvaa (sekä totisessa että ironisessa merkityksessä) tapaamassa, mutta "erakkofilosofi" tuottaa elokuvan ainoan mielipahan. Muuten Vardan ja JR:n yhteisteos juhlii kohtaamiaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan pikkukylissä, joiden veri vuotaa vastustamattomasti kaupunkeihin.

Vardalaisuudesta voisi sanoa paljonkin, mutta se ei koskaan vastaisi itse kokemusta. Kuinka riemukasta, että tämä pieni, liki ysikymppinen originelli voi R&A:ssakin vetää salin täyteen! Sanottakoon vielä, että Suomessa Vardan vastine voisi olla Kiti Luostarinen, joka tekee ihan yhtä hyviä ja sydämellisiä elokuvia ihmisestä. Varda vain on paljon vanhempi, mikä tekee hänen nykydokkareistaan paitsi taltiointeja kulloisistakin kohteistaan myös eräänlaisen muistelmasarjan Agnès Vardan elämästä.

Sanaleikkisyys: 3/5 godardia


Lisää ihania naisia kanaalin toiselta puolelta: Sally Potter. Potter, hänkin jo liki seitsemänkymmenen, on tehnyt yhden 1990-luvun mieliinpainuvimmista elokuvista, Orlandon, eikä varmaan sen varjosta tule eroon pääsemään. Hänen elokuvansa kiinnostavat yhtä kaikki aina. Piskuinen, yhteen asuntoon sijoitettu The Party on mustavalkoinen zeitgeist-komedia, jota pyörittää aivan mieletön näyttelijäkaarti, mikä kertoo omalta osaltaan Potterin maineesta.

The Party on vähän teoreettinen ja keinotekoinen, mutta nokkela ja oivaltava pieni elokuva. Se väittää, että älykkäät ja menestyvät ihmiset ovat myös pohjattoman itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Koolla on joukko ministeriksi nimitetyn Kristin Scott Thomasin ystäviä, kaikki karikatyyrimäisen fakkiintuneita omiin maailmankuviinsa. Cillian Murphy, miljonäärisijoittaja, uskoo rahaan ja vetää valkoista pulveria nokkaansa vessassa; Emily Mortimer määrittelee kaiken oman lesboutensa kautta; itse Bruno Ganz - Potterin neronleimaus - saksalaisena homeopaattina ja elämäntapaluotsina; sekä Ganzin kyynisenä naisystävänä Patricia Clarkson, jolle Potter lahjoittaa pirullisimmat repliikkinsä.

Juoni kiertyy kuitenkin Scott Thomasin miestä esittävän, hätkähdyttävästi laihtuneen Timothy Spallin ympärille. Entinen historian professori on aivan muissa maailmoissa, ja kun syy tähän selviää, muuttuu juhlien luonne drastisesti.

Kaikki he ovat Potterin ei-niin-hienovaraisen käsittelyn jäljiltä yhtä pilalle hemmoteltuja ja modernin "sivistyksen" aivonussimia solipsisteja, jotka eivät jätä tilaisuutta käyttämättä julistaakseen oman näkökulmansa ylivertaisuutta. Tunneasioissa he vain ovat aivan hukassa.

The Party tarkoittaa Sally Potterin teoksessa paitsi juhlia, myös seuruetta ja puoluetta.

Sanaleikkisyys: 4/5 godardia


Aikasilmukka kuuluu scifi/fantasia-elokuvien perussanastoon, ja sitä luulisi, että aihe on kaluttu jo ydinluuhun saakka puhki. Mutta sitä erehtyisi, sillä Sun Ho-Cho on tehnyt esikoisenaan harvinaisen tiukan ja pitkälle harkitun Päiväni murmelina/Final Destination-muunnelman.

Eteläkorealainen "Päivä" on ensiluokkaista trilleriviihdettä, joka päättyy aivan muualle kuin mistä alkaa. Sun Ho-Chon tarina pelaa niin nokkelasti kaiken nähneen yleisön odotuksilla, että noin puolen tunnin kohdalla iskee tunne, että mihin tämä enää tästä voi mennä, kun tosi asiassa kaikki on vasta alkamassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja ikään kuin pelaa katsojien kanssa pokeria, paljastaen korttinsa harkitusti ja yksi kerrallaan. Vaikka tarina perustuu kuluneille kliseille, ovat ne saaneet ainakin uudet vaatteet, ja on nautinto saada olla näin osaavassa kyydissä. Lopulta vain iskee pelko, sillä "Päivä" on juuri sitä kamaa, mitä Hollywood janoaa kierrättää.

Ha-roo paitsi tarkoittaa päivää, on myös tarinan sydämessä sijaitsevan pojan nimi.

Sanaleikkisyys: 4/5 godardia

R&A XxX: Nöyryys

Tiistai 19.9.2007

Sergei Loznitsan Krotkaya ("Nöyryys", Ukraina, 2017)
Hope Dickson Leachin The Levelling ("Tilien tasaus", GB, 2016)

- elokuvien nöyryys arvioidaan asteikolla 0-5 -

Sergei Loznitsan hirmuhyvän "Nöyryyden" jälkeen ei ymmärrystä, kärsivällisyyttä tai nöyryyttä enää riittänyt taas yhdelle esikoisteokselle. "Tilien tasauksen" kohtaloksi tuli uloskävely kolmen vartin jälkeen.


Loistavat arvostelut saanut Hope Dickson Leachin ohjaus on täysin banaali pikku kertomus, jonka elokuvallisessa visiossa ei ole mitään tuoretta. Liikutaan viimeisillään sinnittelevällä maatilalla, jonka omistavan perheen poika on nähtävästi tehnyt itsemurhan haulikolla. Tätä siskon - joka on muuten jo festivaalin toinen eläinlääkäriopiskelija (ks. Raw) - on vaikea hyväksyä.

Leachin ohjaus on esikoisen stereotyyppi. Draama ja kuvakerronta kulkevat kuolleeksi poljettuja polkuja pitkin eikä näyttelijäohjaus ole ihan hallussa. Pääosan tekevä, ilmeikäs Ellie Kendrick näyttelee naturalistiseen skaalaan nähden yli, ja liika yritys paistaa myös isää esittävän David Troughtonin työstä. Digikuva on aivan liian kirkasta ja syväterävää, kuin HDTV:tä katsoisi. Jopa varjokohdat ovat kirkkaita. Kuvat ovat monotonisia ja niiden katseleminen draaman puuttuessa on tylsää.

Nöyryys: 3/5

Digikuvaus on ehkä ainoa mainittavampi vika Loznitsan loistavassa neljännessä pitkässä fiktiossa. "Nöyryyskin" liikkuu periferiassa kaukana sivistyksen keskuksista, ja niinpä kirkas, väreiltään voimakas digikuvaus ei aina palvele parhaalla rosoisimpia piirteitä. Siitä huolimatta "Nöyryyden" paikan ja ajan tuntu puhuttelee syvästi.

Sergei Loznitsa (53) osaa tehdä elokuvaa. Hänen pitkät otoksensa ovat kuin rikkaasti kerrottuja novelleja. Esimerkki siitä, miten elokuvaa tehdään: staattinen otos bussipysäkillä odottelevasta joukosta saa ihan uutta eloa, kun ohi kulkee satunnainen pullojen kerääjä. Tämän jälkeen saapuu bussi, joka pysähtyy, ottaa kyytiläiset sisään ja ajaa matkoihinsa. Pysäkille jää kolme neljä tyhjäntoimittajaa. Pitkä sanaton kohtaus on näin rytmitetty melkein musikaalisesti.

Valko-Venäjällä syntynyt, mutta Ukrainassa kasvanut, paljon Pietarissa työskennellyt ja nykyään Saksassa asuva Sergei Loznitsa on "peruskoulutukseltaan" dokumentaristi. Ensiluokkainen sellainen. Dokumentaarinen havaintokyky ja silmä yksityiskohdille luovat perustan Loznitsan fiktioillekin. "Nöyryyden" idea, synopsis, on tuskin lauseen mittainen, mutta elokuva kestää liki kaksi ja puoli tuntia, koska se on täynnä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Juoni kuljettaa naista, joka koittaa päästä tapaamaan vankilassa viruvaa miestään kaukaisessa kaupungissa, mutta leffan aihe on nyky-Venäjä. "Nöyryys" on traditioista hyvin selvillä oleva, perivenäläinen teos, missä maan suolaa edustavat "tarpeettomat ihmiset" puhkeavat alin omaa tarinoimaan, väittelemään ja hoilaamaan. Vaikka juonta ei ole nimeksikään, "Nöyryys" on kuin rikkailla väreillä ja yksityiskohdilla herkutteleva fresko. Näin hyvin kirjoitettuja elokuvia ei kävele vastaan montaa kertaa vuodessa.

Alkukielinen nimi, Krotkaya, peräisin eräästä Dostojevskin novellista, viittaa nöyrään ja helposti alistuvaan ihmiseen. Päähenkilön olemus henkii elämän raskaassa suossa rämpivää sielua. Roolin on täytynyt olla raskas Vasilina Makovtsevalle, sillä hänen esittämänsä nainen välttelee puhumista ja kulkee tietään kaikkialla yllään sama hymytön ilme, missä tummat renkaat silmien ympärillä käyvät yhä syvemmiksi. Nimettömäksi jätetty Nainen pääsee kaupunkiin, jonka ehdoton keskus suuri vankilalinnake on, mutta ei saa vastauksia mihinkään kysymyksiinsä miestään koskien. Kafkan henki leijuu hyväksyvästi Loznitsan vision yllä.

"Nöyryyttä" voisi helposti pitää ankarana ja lohduttomana, mutta se on vähän liian täynnä aitoa elämää painaakseen mieltä. Loznitsa on viehättynyt kuvaamistaan ihmisistä ja heidän pikku outouksistaan eikä hän jätä hymyilemättä Naisen tilanteen absurdiudelle. Vankilakaupungin ainoa valuutta on valta, jota kaikki käyttävät täysin mielivaltaisesti ja aina siihen mittaan asti, mihin heille on annettu oikeus. "Koska minä sanon niin" riittää vastaukseksi mihin tahansa kysymykseen. Nainen ei ole oikeutettu edes tietämään, onko hänen miehensä yhä tässä vankilassa vai siirretty jonnekin muualle.

Tietoa pimittävästä vankilasta kasvaa kitkerä vertauskuva Venäjälle, missä Loznitsa katsoo kaikkien elävän kuin valtavassa vankilassa, aina jonkun auktoriteetin mielivallan heiteltävinä. Vain rikkaat elävät vapaasti ja vailla vastuuta. Elokuvan otsikko näyttää pintapuolisesti viittaavan päähenkilöön, sinnikkääseen, mutta voimattomaan Naiseen, mutta Loznitsan terävä nuoli lentää itse asiassa kohti kaikkia venäläisiä, jotka ovat alistuneet status quohon ja luovuttaneet valtansa muille.

Lopulta todellisuus ei enää riitä Loznitsalle kuvaamaan todellisuuden mielettömyyttä, vaan elokuva huipentuu pitkään unijaksoon, jossa Naisen kohtaamat ihmiset pitävät toinen toistaan hullumpia juhlapuheita. Vankien oikeuksia ajavan järjestön puuhanainen julistaa, ettei koskaan lakkaa taistelemasta ihmisoikeuksia vastaan, ja niin edelleen. Loznitsa vie vertauskuvansa loogiseen päätepisteeseensä, missä yksilön oikeuksista piittaamattomuus johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. "Nöyryyden" lopetus hakee vertaistaan ehkä viimeiseen festivaalipäivään asti.

Nöyryys: 4/5

R&A XxX: Huonosta ohjaamisesta

Sunnuntai 17.9.2017

Julia Ducournaun Raw (Belgia, 2016)
Roger Michellin My Cousin Rachel (Serkkuni Rachel, Iso-Britannia, 2017)
Elvira Lindin Bobbi Jene (Tanska, 2017)

- elokuvien arvioissa on arvioitu vain niiden ohjausaspektia yleisellä howardhawks-asteikolla (hh) -

Viimeisimmissä R&A-tärpeissä huomio on kiinnittynyt elokuvanteon ohjausaspektiin. Kun katsoja alkaa elokuvan aikana miettiä sen ohjausta, tarkoittaa se yleensä että teos on ohjattu joko tosi huonosti tai tosi hyvin. Varsinkin nykypäivänä elokuvat määritellään niiden ohjauksen ja niiden ohjaajien kautta. Ohjaaminen on visioimista: ohjaaja on usein kuin kanavanvartija, joka huolehtii kanavan toiminnan sujuvuudesta ja viime kädessä päättää, mikä menee läpi ja mikä ei. Jos ohjaaja hallitsee työnsä, kaikki elokuvanteon osa-alueet säihkyvät kankaalla timanttien lailla. Jos ohjaaja on etevä jutuniskijä, voi elokuvalle antaa anteeksi pikku puutteita, kuten että kuvaaja ei tiedä, miten fokusta tarkennetaan tai että ohjaajan äiti ei oikeastaan osaa näytellä. Tärkeintä on, että ohjaajan ote katsojasta pitää.



Belgialaisessa Raw'ssa on yritystä, mutta paljon valuu hukkaan epävarman ohjauksen vuoksi. Eläinlääketieteellisessä ensimmäistä vuottaan aloittelevan Justinen muodonmuutoksessa kasvissyöjästä kannibaaliksi on herkullista ideaa. Raw kuuluu festivaalin odotetuimpiin tapauksiin hurjan maineensa takia, ja Savoyn jonossa hype olikin kasvanut siihen mittaan, että festivaalivieras toinen toisensa perään psyykkasi itseään kumppaneilleen. Mutta loppujen lopuksi elokuva antoi hyvin vähän syytä hermoiluun oman sietokyvyn puolesta. Ducournau käyttää paljon aikaa yliopistoelämän kuvaamiseen, antaen sekä melko inhorealistisen että koomisen kuvan asiaan kuuluvista initiaatioriiteistä. Valtavirtakerrontaa noudatteleva esikoisohjaus jättää kohtauksia liian pitkiksi, säntäilee sinne tänne, käyttää ellipsiä alkeellisesti eikä ylipäätään pysy tiukkana. Kuvamaailma taasen rämpii digikuvauksen perisynneissä. Estetiikka on sileätä, "nättiä" ja tasalaatuista, mikä sopii huonosti tallentamaan tarinan groteskit piirteet. Provosoivat ideat eivät tule iholle, niin kehollinen kuin Raw haluaakin olla. Raw jää etäiseksi. Kuten jää lopun nokkelaksi tarkoitettu käännekin.

Arvio: 2/5 hh:ta


Eteläafrikkalainen Roger Michell puolestaan on jo kokenut tekijä, jonka ura parin kolmen ensimmäisen ohjauksen jälkeen on aina vain taantunut. Jos haluaa nähdä todella hyvin ohjatun valtavirtakomedian, kannattaa katsoa jättihitti Notting Hill (1999), kuten itse olen tehnyt 15 kertaa. Serkkuni Rachel puolestaan ei ole hyvin ohjattu, mutta aivan eri syistä kuin Raw.

Serkkuni Rachel on outo valinta Michelliltä, joka on tehnyt myös käsikirjoituksen. Projekti on siis ollut hänelle erityisen tärkeä. Mutta Daphne du Maurierin hieno tarina on filmattu aiemminkin, 50-luvulla. Eikä minään b-tuotantona, vaan neljän Oscar-ehdokkuuden prestiisitapauksena. Rachelia näytteli Olivia de Havilland ja Philipin roolissa nuori Richard Burton löi itsensä kertaheitolla tähtiin. Tällä kertaa saamme tyytyä Philipinä Sam Clafliniin. Rachelin rooliin on onneksi saatu Racheleista parhain eli Rachel Weisz, joka kelpuutetaan Oliviaksi Olivian paikalle. Mutta Michell ei yllä Weiszin tasolle sen paremmin ohjaajana kuin kirjoittajanakaan.

Silmiinpistävintä tässä versiossa on Mike Eleyn kuvaus, joka herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, onko Serkkuni Rachel kuvattu hyvin vai vain taitavasti. Eleyn valaistus ja komposointi nimittäin jäljittelevät mahdollisimman tarkasti kultakauden italialaisia ja hollantilaisia taidemaalareita. Taidonnäytteenä Eleyn kuvaus tekee vaikutuksen, mutta samalla öljymaalauksen mestareiden tyyli latistuu kuin kankaalle liimatuksi julisteeksi. Samaa vikaa on ammattimaisessa ohjauksessakin, joka ei onnistu puhaltamaan henkeä huolellisesti luodun pinnan alle. Tai kutsumaan katsojaa sisään.

Arvio: 2/5 hh:ta


Mitä vikoja Elvira Lindin miellyttävässä dokumentissa Bobbi Jene onkin, ainakin se saa katsojaan yhteyden. Niistä vioista nopeasti puheen ollen, eniten ihmetyttää Tribecasta noudettu palkinto parhaasta kuvauksesta, sillä Lindin itsensä kuvaamassa teoksessa on useita hetkiä, jolloin tarkennus ei löydä kohdettaan otoksen sisällä sekä kaksi jaksoa, joissa linssiin on tarttunut häiritsevä roska. Nämä jutut eivät elokuvan arvoa vähennä, saavat vain epäilemään, että ko. palkinnosta eivät päättäneet kuvaamisen ammattilaiset.

Poikkeuksellisen tanssijan muotokuva on ehkä ennen kaikkea hyvin ohjattu. Tällä kertaa se tarkoittaa rohkeutta pyytää ja saada mennä kohdetta lähelle. Ja Lind menee todella lähelle. Hänen aiheensa on kolmekymppinen, iowalainen Bobbi Jene Smith, joka vietti koko kolmannen vuosikymmenensä Israelissa maailmankuulun Batsheva-tanssiryhmän jäsenenä. Sen perustajasta, Ohad Naharinista, tehty dokkari, Mr. Gaga, kävi Suomenkin valkokankailla aiemmin tänä vuonna. Naharinin kanssa suhteessa ollut Bobbi oli siinäkin mukana, mikä tekee Lindin elokuvasta tietyssä mielessä jatko-osan - mutta myös vastaparin.

Bobbi Jene kuvaa naista, joka ilmaisee itseään melkein kokonaan tanssin kautta. Puhuessaan Bobbi ei meinaa löytää oikeita sanoja ja vaikuttaa jopa lapselliselta ja yksinkertaiselta, mutta käyttäessään kehoaan kommunikaation välineenä hän on väkevä ja itsevarma. Bobbin olemassaolo on kehollista luuhun asti eikä siihen kuulu sellaisia estoja, joita me muut pidämme itsestäänselvyyksinä. Bobbi ei ole ekshibitionisti, keho vain sattuu olemaan hänen työkalunsa, josta hän ottaa kaiken irti: heti ensimmäisessä kohtauksessa näemme Bobbin alastomana. Myös hänen rakkautensa nuoreen poikaystäväänsä on hyvin ruumiillista (mies on myös tanssija Batshevassa). Siksi Lindin dokumenttiin tallentuu poikkeuksellisen intiimejä hetkiä poikkeuksellisen luonnollisella tavalla. Jopa Bobbi Jenen alastonkappaleen tabuja rikkovin jakso, jossa tanssija masturboi itsensä orgasmiin hiekkasäkin päällä, siirtyy tavallisesta paradigmasta epätavalliseen, johonkin ylevään ja yleisinhimilliseen.

Mainitsemisen arvoinen on myös kohtaus, missä "suddenly a wild Laura Dern appears", mitä ei selitetä millään lailla. Tai ehkä räpäytin silmiäni ratkaisevalla hetkellä. Kohtaus on kyllä mainio, Bobbin valottaessa värikkäästi mitä Naharinin oppien mukainen tanssi on.

Arvio: 4/5 hh:ta

Mestarikuvaaja Douglas Slocombe kuollut 103-vuotiaana

Brittiläinen kuvaajaikoni Douglas Slocombe kuoli toissapäivänä, maanantaina, korkeassa iässä. Lontoossa syntynyt Slocombe aloitti kamerantakaisen elämänsä valokuvajournalistina huippulehdissä Life ja Paris-Match ennen Toista maailmansotaa. Hänen ensimmäinen merkkimeriittinsä on legendaarinen kauhuantologia Kuolema saapuu yöllä (Dead of Night, 1945). Slocomben uran voi karkeasti jakaa kahteen jaksoon, joista ensimmäinen liikkuu Iso-Britanniassa ja keskittyy Ealing-studioiden klassikkokomedioihin. Varastin miljoonan (The Lavender Hill Mob, -51), Mies valkoisessa puvussa (The Man in the White Suit, -51) ja suurenmoinen Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, -49) - kaikissa pääosassa ainutlaatuinen Alec Guinness - ovat pelkkiä esimerkkejä tästä rikkaasta vaiheesta.

Aikakauteen kuului myös mielenkiintoisia sivuharppauksia. Ealingin konkurssin jälkeen Slocombe kuvasi vuonna -62 Freudin John Hustonille, ja viisi vuotta myöhemmin hän teki töitä Roman Polanskin kanssa Vampyyrintappajissa. Nämä elokuvat johtivat Slocomben yhä lähemmäs Hollywoodia. Historiallinen draama Leijona talvella (-68) oli moninkertainen Oscar-voittaja ja seuraavan vuoden Riehakas ryöstö eli The Italian Job oli maailmanlaajuinen hitti. 70-luku lähti liikkeelle eksentrisen Ken Russellin Musiikin rakastajilla (The Music Lovers) ja sai jatkoa musikaali-ilmiö Jesus Christ Superstarilla (-73). Vuosikymmenen menestyksiin kuuluivat myös jo hyvin hollywoodilainen Kultahattu (The Great Gatsby, -74), Muistojeni Julia (Julia, -77) ja Rollerball (-75).

Näistä hiteistä huolimatta uran jälkimmäistä puoliskoa hallitsivat ylivoimaisesti Steven Spielbergin kanssa toteutetut Indiana Jones -elokuvat, missä veteraanikuvaaja herätti ihmetystä kyvyllään kuvata ilman perustyökalua valomittaria. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (-89) jäi mestarin jäähyväistyöksi. Slocombe oli 76-vuotias, meriitteinään mm. kolme Oscar-ehdokkuutta (Tädin kanssa maailmalla, -73, Muistojeni Julia ja Kadonneen aarteen metsästäjät, -81).

Kuvaajana Slocombe oli itseoppinut; hän oli opetellut elokuvakameran käytön lennosta Toisen maailmansodan aikaan, missä hän taltioi monia historiallisesti merkittäviä hetkiä onnistuen kerran keskeyttämään Goebbelsin kesken puheen. Toisin kuin useimmilla huippukuvaajilla, Slocombella ei ollut varsinaista omaa tyyliä: hänen tavoitteensa oli löytää oikea kuvaustapa kuhunkin projektiin. Hänen työskentelytapansa henkivät syvää ennakkoluulottomuutta. Tästä esimerkkinä hän ratkaisi Kruunupäissä erään tietyn ongelman omapäisellä tavalla. Elokuvassa on kohtaus, missä Guinnessin kaikki 8 hahmoa esiintyvät kuvassa samaan aikaan. Epäluottamuksesta filmilaboratorion rajoituksiin, Slocombe kuvasi jakson vanhanaikaisesti kaksoisvalotuksella niin, että filmi kelattiin aina takaisin alkuun jokaisen "guinnessin" jälkeen. Otoksen purkittaminen vei kolme ja puoli päivää.

The Guardian luonnehti Douglas Slocombea saarivaltakunnan johtavaksi elokuvaajaksi.

Bowie-soittolista

Kooste David Bowien töistä elokuvia (ja yhdessä tapauksessa tv:tä) varten.

Requiestat in (s)pace.