Syksyn arkistosarja Niagarassa: katsaus (2019)

Tampereen paras elokuvasarja on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan syksyn maanantai-illoista 12 on pyhitetty Niagarassa 35-milliseltä filmiltä esitettäville klassikoille tai muuten vain vanhoille leffoille. Alkaen tänään. Ikävä kyllä, elokuvat joudutaan edelleen esittämään kela kerrallaan valkokankaan hiljentyessä puoleksi minuutiksi parinkymmenen minuutin välein. Näin pyritään säästämään yhä arvokkaammaksi käyviä filmikeloja. Eihän se silti ihanteellista ole. Kuten ei tietysti sekään, että Tampereen kokoisessa kaupungissa - Pohjolan suurimmassa sisämaakaupungissa - nähdään vuodessa vain 24 arkistoklassikkoa vuodessa. Mutta "tätä tämä on", sano.

Tällä kertaa valikoima nojailee vahvahkosti tuttuihin, yleisön rakastamiin klassikoihin ryyditettynä parilla kulttifilmillä. Varsinaisia elokuvahistoriallisia harvinaisuuksia mahtuu mukaan yksi kappale: sarjan ainoa naisohjaus - eikä se yllättäen ole kunnianosoituksen ansaitsevan Agnés Vardan tuotannosta. Muita paikallaan olevia kunnianosoituksia sentään löytyy sieltä täältä.

Tilastollisesta näkökulmasta arkistosarjan elokuvien keski-ikä on valitettavan nuori. Vanhin elokuva saapui ensi-iltaan 1955, joten tuommoinen noin puolikas elokuvahistoriasta jää pimentoon. Toisaalta uusimmalta leffalta löytyy ikää jo 27 vuotta. Neljällä näytteellä todella rasittavaa nostalgiahuumaa nauttiva 80-luku on yliedustettuna. Myös 70-luku saa neljä edustajaa, joten nämä kaksi vuosikymmentä vievät 2/3 sarjasta.

Maantieteellisesti sarja jakautuu ennalta arvattavasti englannin hallitessa dialogia; Yhdysvallat saa neljä, Iso-Britannia kolme paikkaa. Euroopasta kajahtaa kertaalleen Ranskasta, Espanjasta, Neuvostoliitosta ja Suomesta. Aasian ainut edustaja tulee Hong Kongista.

Sarjan elokuvat lyhyesti:

23.09.  Ian MacNaughton: MONTY PYTHONIN PAREMMAT PILAT -S- (UK, 1971, 88 min.)

Legendaarisen komediainstituution huippukaudella tehty sketsikokoelma valkokankaita varten. TV-sketsien parhaita elokuvamuotoon uudelleen kuvattuna. Harvoin kankaalta näillä lakeuksilla nähty, ei ehkä kovin omaperäinen elokuvana, mutta nerokasta komediaa yhtä kaikki.

30.09.  Gus Van Sant: DRUGSTORE COWBOY -K16- (USA, 1989, 102 min.)

Huippulahjakas amerikkalainen teki ehkä tuoreimmat elokuvansa 90-luvun molemmin puolin. Yhdessä Matkalla Idahoon -teoksen kanssa nämä muodostavat eräänlaisen pienen budjetin diptyykin laitapuolen kulkijoista. Matt Dillonin tähdittämässä ryöstelyajelehtelussa tarina on alisteinen vahvasti luodulle tunnelmalle. Amerikkalaisen unelman varjopuolta tallensi vähän yllättäen Robert Yeoman, joka sittemmin on kuvannut kaikki Wes Andersonin visiot.

07.10.  Russell Mulcahy: HIGHLANDER – KUOLEMATON -K16- (UK, 1986, 117 min.)

Sarjan huonoin elokuva on helppo löytää tästä kohtaa. Australialainen Mulcahy kuuluu elokuvahistorian kehnoimpiin ohjaajiin ja Christopher Lambert heikoimpiin näyttelijöihin. Skotlannissa patriootti Sean Conneryn suojeluksessa toteutetusta pöhköstä fantasiasta sukeutui videoiden kautta ilmiö vailla vertaa. Fanipohja koostunee noin 99 %:sesti  tuolloin nuorista miehistä. Mutta kaikkihan Highlanderin tuntevat, joten klassikko mikä klassikko.

14.10.  Carlos Saura: KORPPI SYLISSÄ -K16- (ESP, 1976, 108 min.)

Ja heti seuraavana maanantaina nähdään kenties sarjan paras elokuva. Useasti ja täysille katsomoille Niagarassa nähty mestariteos kestää kyllä kulutusta. Helposti lähestyttävää taidetta lapsuuden muistoista.



21.10.  Jerry Zucker: GHOST – NÄKYMÄTÖN RAKKAUS  -K12- (USA, 1990, 127 min.)

Ehkei Ghost koskaan hyvä leffa ollutkaan, mutta aikaa se ei ainakaan ole kestänyt järin hyvin. Ilmestyessään se osui yleisön suoneen romantiikan, fantasian ja komedian sekoituksellaan: Ghost oli jättimäinen hitti, jonka näkivät kaikki. Patrick Swayze ja Demi Moore ovat valitettavan huonoja, mutta Whoopi Goldberg sai hyvitys-Oscarin jäätyään palkinnotta paljon vaikuttavammasta työstä Spielbergin Häivähdys purppuraa -ohjauksessa. Ghostiin saatiin mukaan Spielbergin hovileikkaaja Walter Murch. Goldbergin lisäksi Oscarin voitti käsikirjoittaja, mitä on kyllä vaikea niellä. Ohjaaja Zucker teki ennen Ghostia aikakauden hauskimmat amerikkalaiset komediat, kuten Hei, me lennetään! ja käytännössä lopetti uransa tähän megahittiin.

28.10.  Tony Maylam: SPLIT SECOND – SAALISTAJA -K16- (UK, 1992, 91 min.)

Sarjan harvemmin nähtyihin löytöihin kuuluva scifi-trilleri on mukana muistokirjoituksena heinäkuussa kuolleelle Rutger Hauerille. Predator 2:lle ja Blade Runnerille velkaa oleva, Lontoossa tapahtuva mysteeri saattaisi toimia heikommankin tähden varassa, mutta Hollannin suuri poika kantaa projektin maaliin.

04.11.  Nicholas Ray: NUORI KAPINALLINEN -K12- (USA, 1955, 111 min.)

Sarjan ainoa virallinen "elämää suurempi elokuva" on sekin usein nähty. Siihen on syynsä, että Nicholas Rayn kuuluisimman työn mainetta ei enää horjuta mikään, mutta jos se nyt tämän kerran sallitaan, niin elokuvallisesti Nuori kapinallinen tuskin on Rayn paras. Aika on vähän puraissut, ja esimerkiksi sinänsä upeasti näyttelevä James Dean on 24-vuotiaana liian vanha esittämään 16-vuotiasta. Mutta Nuori kapinallinenhan ei varsinaisesti ole elokuva, vaan romanttinen Näky, joka kiteyttää kokonaisen sukupolven tunnot.



11.11.  Alan J. Pakula: KLUTE – RIKOSETSIVÄ -K16- (USA, 1971, 115 min.)

Merkillinen Chandler-pastissi, joka on nimetty sivuhenkilön mukaan. Donald Sutherland on kyllä Klute, mutta huomion varastaa näyttävimmät kohtauksensa paikan päällä improvisoinut Jane Fonda, jolle ojennettiin ensimmäinen kahdesta Oscaristaan. Pakula oli erittäin lahjakas ohjaaja. Tässä hän käyttää tehokkaasti taaksepäin suuntautuvia kamera-ajoja.

18.11.  Julija Solntseva: RUNOELMA MERESTÄ -S- (NL, 1958, 109 min.)

Tämän kertaisen arkistosarjan helmi löytyy tästä liian harvoin esillä olleesta neuvostoklassikosta. Solntseva ohjasi toisiinsa lomittuvien kertomusten mosaiikin kaksi vuotta aiemmin  kuolleen aviomiehensä Aleksandr Dovzhenkon käsikirjoituksesta. Dovzhenko muodosti Eisensteinin ja Pudovkinin  kanssa neuvotoelokuvan kuuluisan mestaritrion. Solntseva oli itsekin niin hieno elokuvantekijä, että näiden kahden rinnalle nousee elokuvantekijäavioparina vain Demy & Varda.

25.11.  Rauni Mollberg: MILKA -K16- (FIN, 1980, 110 min.)

Timo K. Mukan Tabu-romaanin kohahduttava filmatisointi oli paitsi kaikkea muuta myös ilmestymisvuotensa kolmanneksi katsotuin kotimainen. Helena Yläsen mukaan Milka ei ole helppo eikä mukaansa tempaava, mutta palkitseva.



02.12.  Jean-Pierre Melville: PUNAINEN YMPYRÄ -K12- (FRA, 1970, 141 min.)

Vuosikymmenten myötä Punainen ympyrä on noussut Melvillen tunnetuimmaksi työksi. Yhtä aikaa vaativa ja suggeroiva, eeppinen ja ankara kiteytys ohjaajan pääteemoista: rikos ja rangaistus, lainrikkojan ja lainvalvojan olematon ero, yhteiskunnan illuusio, miehisyyden koodisto. Alain Delon on suurenmoinen, kuten ovat Yves Montand ja muut, mutta suorapuheinen "patruuna" haukkui muut apulaisensa vaikeassa ja isossa tuotannossa lyttyyn. Vain järjestäjä ja rekvisitööri saivat kehuja. Niinpä Melville lienee tosiasiallisessa vastuussa monella muullakin osa-alueella.

09.12.  Wong Kar-Wai: AS TEARS GO BY -K18- (HK, 1988, 102 min.)

Sarjan ainoa esikoisohjaus kantaa esikoisohjauksen tyypillisiä hyveitä ja paheita. WKW aloitti lupaavasti ja nousi muutamassa vuodessa huipulle. Tässä näytteessä on vielä runsaasti ajalle tyypillisiä Hong Kong -gangsterointien maneereita, mutta paljon myös aivan omalaatuisia tunnelmatuokioita - joissa kerta toisensa jälkeen tuntuu soivan Take My Breath Away. Miksi?

"Ja elämä muuttuu koko ajan paremmaksi..."

Zhang Yimoun Elämänkaari



Tarina uhkapelurista, josta tulee hyvä mies menetettyään kaiken. Kertomus perheestä, joka säilyy vastoin todennäköisyyksiä. Eepos Kiinasta, joka kurkotti kommunismiin ja tallaantui tyranniaan. Balladi taiteesta nimeltä nukketeatteri. Zhang Yimoun pääteoksiin kuuluva Elämänkaari (Huòzhĕ) sai ensi-iltansa ihmevuonna 1994, ja siinä on monien vuosikurssitoveriensa lailla suuren elokuvan magiaa. Yimou kertoo ihmeteltävällä kirkkaudella ja esimerkillisellä yksinkertaisuudella kolme vuosikymmentä kattavasta aikakaudesta erään perheen muuttuvasta elämästä eräässä mullistuksen kokevassa maassa.

Kaikki alkaa 1940-luvun alusta, jolloin Fugui on vielä varakkaan perheen hulttiopoika, ja päättyy vuonna 1972, kun Fuguista on tullut isoisä. Tänä aikana Kiina kokee vallankumouksen, sotii ja vajoaa "kommunismiin" á la puhemies Mao.

Miljoonat kuolevat, vielä useammat miljoonat kärsivät, vieläkin useammat sinnittelevät parhaansa mukaan. Yimou keskittyy tähän viimeksi mainittuun joukkoon. Elämänkaari on koskettava kertomus Maon ajan virheistä juuri sen vuoksi, että se ei liiku makrotasolla ja esittää asiansa suoraan syyttämättä, näyttämällä palasen aitoa elämää. Fuguin perhe menettää lapsensa vallankumouksen tuomien muutosten seurauksena, minkä Yimou näyttää hienosti syy-seuraussuhteet avaten.

Elämänkaaren englanninkielinen nimi on kaunis: To Live. Elokuva onkin täynnä elämää. Eipähän ihmisellä juuri muuta olekaan. Keskeinen vertauskuva on kiinalainen varjonukketeatteri, Fuguin lahja ja myöhempi tulonlähde, taantumukselliseksi tuomittu "porvarillinen" taidemuoto, johon kuuluu olennaisena osana musiikki. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vähemmän laulua siinä kuullaan, kunnes huippukohdassa vietetään häitä: elokuva tuntee monta häiden irvikuvaa, mutta Yimou lyönee kyllä kaikki laudalta, kun häälaulusta käy ylistys Suurelle Puhemiehelle. Tässäkin kohtauksessa on silti jotain tavattoman sympaattista ja herkkää, sillä hääparille ei toivo muuta kuin että "elämä muuttuu koko ajan paremmaksi". Yu Huan alkuperäisromaanin nimi tarkoittaa mm. "tai" ja "ehkäpä". Sanoja, jotka viestivät sekä epävarmuutta että kaiken muuttuvaisuutta.

Yimou on tekninen virtuoosi ja visuaalinen mestari. Elämänkaaressa hän valitsi kuitenkin hillitymmän tyylin. Elokuva rullaa silti vaivattomasti kuin mikä tahansa Spielbergin tai Zemeckisin teos. Elämänkaari on populäärielokuvaa vahvoine henkilöhahmoineen ja asetelmineen, mutta sen näkemyksen kypsyys on häkellyttävän rikasta, muistuttaen Kurosawan sosiaalisista draamoista. Elokuva pysyy uskollisena sekä Huan romaanille että elämälle itselleen.



Cannesissa Elämänkaari palkittiin Grand Prix'lla (Pulp Fictionin varjossa). Se voitti toisenkin palkinnon: parhaan miesnäyttelijän kunnia ojennettiin Ge Youlle, yhdelle Kiinan arvostetuimmista mestareista. Tuolloin 36-vuotiaan näyttelijän työ Fuguin roolissa (vastanäyttelijänä itse Gong Li) kuuluu vuosikymmenen suuriin. Hän ei mitään muuta teekään kuin oikeita valintoja sortumatta hetkeksikään tekniikalla briljeeraamiseen, vaikka rooliin kuuluu laulua ja esiintymistä sekä läpikotaisin uskottava kolmenkymmenen vuoden vanheneminen. Viimeiset, rauhalliset jaksot yli kuusikymppisenä "pappana" henkivät syvää, viisasta elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on. Kahdesti Fugui selittää lapselle, miten tipusista tulee hanhia, hanhista lampaita, lampaista härkiä ja - ensimmäisellä kerralla - häristä kommunismi. Mutta mitä tulee häristä eletyn elämän jälkeen?

Zhang Yimou tekee nykyään suuria kansallisia eepoksia Kiinassa. Elämänkaari valmistui kuitenkin vielä Hong Kongissa (mistä se oli asetettu Golden Globe -ehdokkaaksi, käsittämättömästi häviten belgialaiselle Farinellille), mikä selittänee miksi se pystyi niin vastaansanomattomaan kritiikkiin.

Kiinassa Elämänkaari on edelleen kielletty. Koska onhan jonkun oltava oikeassa.