"Ja elämä muuttuu koko ajan paremmaksi..."

Zhang Yimoun Elämänkaari



Tarina uhkapelurista, josta tulee hyvä mies menetettyään kaiken. Kertomus perheestä, joka säilyy vastoin todennäköisyyksiä. Eepos Kiinasta, joka kurkotti kommunismiin ja tallaantui tyranniaan. Balladi taiteesta nimeltä nukketeatteri. Zhang Yimoun pääteoksiin kuuluva Elämänkaari (Huòzhĕ) sai ensi-iltansa ihmevuonna 1994, ja siinä on monien vuosikurssitoveriensa lailla suuren elokuvan magiaa. Yimou kertoo ihmeteltävällä kirkkaudella ja esimerkillisellä yksinkertaisuudella kolme vuosikymmentä kattavasta aikakaudesta erään perheen muuttuvasta elämästä eräässä mullistuksen kokevassa maassa.

Kaikki alkaa 1940-luvun alusta, jolloin Fugui on vielä varakkaan perheen hulttiopoika, ja päättyy vuonna 1972, kun Fuguista on tullut isoisä. Tänä aikana Kiina kokee vallankumouksen, sotii ja vajoaa "kommunismiin" á la puhemies Mao.

Miljoonat kuolevat, vielä useammat miljoonat kärsivät, vieläkin useammat sinnittelevät parhaansa mukaan. Yimou keskittyy tähän viimeksi mainittuun joukkoon. Elämänkaari on koskettava kertomus Maon ajan virheistä juuri sen vuoksi, että se ei liiku makrotasolla ja esittää asiansa suoraan syyttämättä, näyttämällä palasen aitoa elämää. Fuguin perhe menettää lapsensa vallankumouksen tuomien muutosten seurauksena, minkä Yimou näyttää hienosti syy-seuraussuhteet avaten.

Elämänkaaren englanninkielinen nimi on kaunis: To Live. Elokuva onkin täynnä elämää. Eipähän ihmisellä juuri muuta olekaan. Keskeinen vertauskuva on kiinalainen varjonukketeatteri, Fuguin lahja ja myöhempi tulonlähde, taantumukselliseksi tuomittu "porvarillinen" taidemuoto, johon kuuluu olennaisena osana musiikki. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vähemmän laulua siinä kuullaan, kunnes huippukohdassa vietetään häitä: elokuva tuntee monta häiden irvikuvaa, mutta Yimou lyönee kyllä kaikki laudalta, kun häälaulusta käy ylistys Suurelle Puhemiehelle. Tässäkin kohtauksessa on silti jotain tavattoman sympaattista ja herkkää, sillä hääparille ei toivo muuta kuin että "elämä muuttuu koko ajan paremmaksi". Yu Huan alkuperäisromaanin nimi tarkoittaa mm. "tai" ja "ehkäpä". Sanoja, jotka viestivät sekä epävarmuutta että kaiken muuttuvaisuutta.

Yimou on tekninen virtuoosi ja visuaalinen mestari. Elämänkaaressa hän valitsi kuitenkin hillitymmän tyylin. Elokuva rullaa silti vaivattomasti kuin mikä tahansa Spielbergin tai Zemeckisin teos. Elämänkaari on populäärielokuvaa vahvoine henkilöhahmoineen ja asetelmineen, mutta sen näkemyksen kypsyys on häkellyttävän rikasta, muistuttaen Kurosawan sosiaalisista draamoista. Elokuva pysyy uskollisena sekä Huan romaanille että elämälle itselleen.



Cannesissa Elämänkaari palkittiin Grand Prix'lla (Pulp Fictionin varjossa). Se voitti toisenkin palkinnon: parhaan miesnäyttelijän kunnia ojennettiin Ge Youlle, yhdelle Kiinan arvostetuimmista mestareista. Tuolloin 36-vuotiaan näyttelijän työ Fuguin roolissa (vastanäyttelijänä itse Gong Li) kuuluu vuosikymmenen suuriin. Hän ei mitään muuta teekään kuin oikeita valintoja sortumatta hetkeksikään tekniikalla briljeeraamiseen, vaikka rooliin kuuluu laulua ja esiintymistä sekä läpikotaisin uskottava kolmenkymmenen vuoden vanheneminen. Viimeiset, rauhalliset jaksot yli kuusikymppisenä "pappana" henkivät syvää, viisasta elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on. Kahdesti Fugui selittää lapselle, miten tipusista tulee hanhia, hanhista lampaita, lampaista härkiä ja - ensimmäisellä kerralla - häristä kommunismi. Mutta mitä tulee häristä eletyn elämän jälkeen?

Zhang Yimou tekee nykyään suuria kansallisia eepoksia Kiinassa. Elämänkaari valmistui kuitenkin vielä Hong Kongissa (mistä se oli asetettu Golden Globe -ehdokkaaksi, käsittämättömästi häviten belgialaiselle Farinellille), mikä selittänee miksi se pystyi niin vastaansanomattomaan kritiikkiin.

Kiinassa Elämänkaari on edelleen kielletty. Koska onhan jonkun oltava oikeassa.

Punainen, keltainen, kultainen; pelto, maa, karhu

Ei ollut sattumaa, että kiinalaisen elokuvan pitkästä unestaan 1980-luvulla herättäneet avainelokuvat lähtivät nimiään myöten väreistä; Keltainen maa ja Punainen pelto ovat nimenomaan elävää kuvaa, missä maan menneisyydestä ja nykyisyydestä kerrotaan visuaalisesti näyttämällä. Samoin ei ole sattumaa sekään, että molempien teosten voimahahmoihin kuuluu Beijingin elokuvakoulun "viidennen sukupolven" lahjakkain visualisti Zhang Yimou.

Chen Kaigen ohjaamassa Keltaisessa maassa (1985) Yimou toimi kuvaajana, kun kaksi vuotta myöhempi Punainen pelto on jo oma ohjaus. Teoksia yhdistävät katse menneeseen ja kiinalaisen maaseudun, valtavien mittasuhteiden arojen ja vuoristojen maiseman, dokumentointi. Niitä erottavat tarinankertojien tyystin erilaiset temperamentit.



Kaigen esikoisteos on näistä kahdesta selvästi hillitympi ja pohdiskelevampi. Sen aihekin on yksinkertaisempi: Kiinan kommunistisen vallankumouksen aikaan nuori sotilas kiertää periferian pikkukyliä keräten talteen seudun perinnelauluja. Punainen pelto puolestaan lähtee liikkeelle perinteisistä häämenoista, joissa nuorikon mielipidettä ei paljon kysellä, ja lavenee siitä useita vuosia kattavaksi eepokseksi Kiinan luisumisesta sotaan valloittaja-Japanin kanssa viime vuosisadan alkupuolella. Riippuu aivan katsojan omasta mielenlaadusta kummasta saa itselleen enemmän. Molemmilla on tarjota runsaasti sekä visuaalista kauneutta että humaania ymmärrystä historiaa ja ihmistä kohtaan.

Uuden kiinalaisen elokuvan itsetietoisen väkevä julistus Keltainen maa on kuin karhea ruraalirunoelma. Suppea, rauhallinen, keskittynyt ja loputtoman kiinnostunut kuvaamastaan. Kiinalainen maalaismaisema on karu ja hiljainen eikä juhli elämänvoimalla, mutta Kaige kuvaa sen yksityiskohtia rakkaudella, kuten myös yllättävän reheviä ihmisiä, jotka ovat tähän maahan syntyneet. Elokuva muuttuukin aika ajoin menneen perinteen tallennukseksi, kun alueen multakurkut aloittavat joikaamisen. Nämä ovat Keltaisen maan kiehtovimpia - tai sitten ikävystyttävimpiä - hetkiä, jotka helposti jättävät tarinan pääromanssin varjoonsa.

Punaisessa pellossa on toisenlaista voimaa. Se on kuvaus pienestä joukkiosta, joka päättää yhdessä pyörittää panimoa, joka valmistaa paikallisesta durra-viljasta väkevää ja punaista viinaa. Tarinaa - koska tässä on sellainen - seuraa aivan erilaisella mielenkiinnolla kuin sen edeltäjää. Jo ensimmäinen kohtaus on vaikuttavaa kerrontaa: morsmaikkua kuljetetaan kantotuolilla kylästä toiseen vanhan spitaalisen omaisuudeksi. Yksinkertaisesta lähtökohdasta kasvaa pitkä ja vahva kohtaus, jossa esitellään päähenkilöt, luodaan heidän välilleen suhde, rekonstruoidaan kadonneen perinteen yksityiskohtia, liikutaan tunneasteikolla rempseästä naurusta epätoivoiseen itkuun ja pohjustetaan kaikki loppuleffan teemat. Eikä Gong Li koko jakson aikana poistu kantotuolista.



Punainen pelto teki tähden 21-vuotiaasta Gong Listä, ja aloitti Lin ja Yimoun välillä merkittävän yhteistyön, joka kesti yhtä pitkään kuin tähden ja ohjaajan yksityissuhdekin. Punaisessa pellossa Gong Li on sanalla sanoen sensaatiomainen. Yhtäältä modernin, detaljirikkaan näyttelemistekniikkansa vuoksi ja toisaalta typerryttävän, leuat loksauttavan täydellisen kauneutensa takia. Gong Litä ylistettiin Yimou-kautenaan Aasian kauneimmaksi naiseksi, ja kerrankin superlatiivit osuvat maaliin. Mikä ei tarkoita, että hän olisi mikään hauras nukke.  Rool(e)issaan Gong Li pystyi pistämään ranttaliksi ja miehet ojennukseen, kun tarve vaati. Eikä Punainen pelto hienostele muutenkaan, vaan ottaa ihmiset täyteläisen kehollisina otuksina, jotka toimivat, kun hätä on suuri.

Jos Keltainen maa oli ollut alkusoitto, Punainen pelto merkitsi sinfonian ensimmäistä osaa, joka teki pelin selväksi kaikille. Berliinissä Yimoun esikoinen saavutti riemuvoiton: Kultainen karhu punaiselle elokuvalle. Siitäkin huolimatta, että japanilaisia valloittajia kuvannut viimeinen osa voitiin helposti tulkita propagandaksi. Mutta se on hienovaraista propagandaa, jossa Yimou paljastaa käyttävänsä jopa epäluotettavaa kertojaa: lopetus jää siitä syystä pitkään askarruttamaan päässä, mikä luetaan aina ansioksi.

Sen ymmärtämiseksi, mitä nämä kaksi teosta tahtovat sanoa emomaastaan ja sen poliittisesta ideologiasta, täytyy katsojalla olla hallussaan ehkä enemmän kuin perustiedot. Joka tapauksessa Yimou ja Kaige auttavat ymmärtämään sitä perustaa, millä Kiina tällä hetkellä seisoo. He tekevät sen näyttämällä, eivät sanomalla.