Näkemisen tavat 2: Elää ja kuolla Hollywoodissa

Quentin Tarantinon Olipa kerran...Hollywoodissa (Once Upon a Time in...Hollywood)

"The way we see is affected by what we know or what we believe. - - To look is an act of choice. - -  We never look at just one thing; we are looking at the relation between things and ourselves."
- John Berger, Ways of Seeing

Perustavanlaatuinen epäoikeudenmukaisuus sisältyy siihen, miten elokuvantekijät joutuvat alistumaan ensivaikutelmalle arvostelijoiden tehdessä työtään. Yhdenkään toisen taiteenlajin edustajat eivät joudu tuskastelemaan ensivaikutelman ikeen alla kuten elokuvantekijät. Kirjaa voi lukea juuri niin pitkään kuin haluaa (päätoimittajan asettaman määräajan puitteissa), ja sitä voi selailla taaksepäin muistuttaakseen itseään juonen yksityiskohdista ja tutkia eri osien sointuvuutta toisiinsa. Kuvataiteissa teoksiin voi myös uppoutua omassa tahdissaan. Musiikkiarvostelijat kuuntelevat perinteisesti arvioimakseen saamansa levyt kymmeneenkin kertaan; se onkin helppoa, kun levy tavallisesti kestää noin kolme varttia, ja se voi soida tiskatessa taustalla tai lenkillä kuulokkeista.

Teatterintekijät tuntevat epäilemättä sukulaissieluisuutta elokuvantekijöihin, mutta heillä on se etu, että heidän taiteensa voi muovautua lennosta. Tavaksi on muodostunut, että "valmista" näytelmää esitetään yleisölle - joukossa kriitikoitakin - ennen virallista ensi-iltaa, ja teosta muokataan joskus huomattavastikin suoran palautteen perusteella.

Mutta kun elokuva nousee jaloilleen leikkauspöydältä (kuin jokin kuvauksissa aikaan saatu Frankensteinin hirviö), on sille arvostelijoiden murskakritiikin jälkeen hyvin vähän tehtävissä. Ensi-ilta-arviot ovat kiveen hakattuja totuuksia, ja toiveet uudelleen arvioinnista siirtyvät täältä vuosikymmenien päähän.

Käy toisinaan niinkin, että markkinointikoneiston ja tähtipalvonnan ahjossa jokin kauan ja hartaasti odotettu elokuva kerta kaikkiaan häikäisee yleisönsä ja kriitikkokunnan vau-efektillä, jolloin vasta vuosia myöhemmin, tai esimerkiksi televisioesityksen yhteydessä, aletaan herätä siihen hämmennykseen, että miten tätä ja tätä puutetta ja kömpelyyttä ei aiemmin ole huomattu. Siinä ohessa armoton Aika jakaa suosiotaan täysin sattumanvaraisen tuntuisesti.

Jos siis eläisimme maailmassa, missä pedanttinen oikeudenmukaisuus olisi ylin ihanne, jokaisesta elokuvasta julkaistaisiin arvostelu vasta, kun kriitikko on nähnyt sen vähintään kahdesti. Näin ei käy eikä koskaan voi käydä. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, suurimmassa osassa tapauksista kertakatselu riittänee; jokaisella on tarpeeksi kokemuksia siitä, kuinka on heikkona hetkenä päättänyt antaa jollekin huonona pitämälleen leffalle uuden mahdollisuuden kokematta minkäänlaista yllätystä lopputuloksesta.

Turhan paljon on kuitenkin myös niitä kokemuksia, missä jokin entuudestaan tuttu pätkä onkin paljastunut paljon muistikuvaa paremmaksi. Itse olen joutunut myöntämään esimerkiksi, että sellaiset "roskafarssit" kuin Nuija ja tosinuija tai Superbad ovat osoittautuneet toisella katselulla, jos eivät elokuvahistoriallisiksi monumenteiksi, niin yllättävän sympaattisiksi...roskafarsseiksi.

Toisenlaisista, vaativammista elokuvista puhuttaessa en ole ikinä enkä myöskään koskaan tajunnut yhtäkään tarkovskia ensimmäisellä katselulla. Ja kuitenkin, setä Andrei on noin kolmen minulle läheisimmän taiteilijan joukossa lajissa, johon suhtaudun kyseenalaisen syvällä intohimolla. Tarkovskin ohjausten pariin palaaminen on kerta toisensa jälkeen yhtä palkitsevaa. Lempielokuvastani Peilistä uskaltauduin kirjoittamaan vasta nähtyäni sen kolmesti, valkokankaalta. Silti siinä on yhä paljon arvoituksellista.

Summa summarum, elokuva on niin nopearytminen, tarkkaavaisuutta katsojalta vaativa laji, että sitä koskevat arvostelut ovat lähtökohtaisesti vaikutelmia jostain, mikä tuntuu jatkuvasti karkaavan käsistä. Elokuva onkin elävä taidemuoto, jonka plastisuutta eivät määrittele lava ja näyttelijät kolmessa ulottuvuudessa, vaan sen suhteen yleisöön määrittää neljäs ulottuvuus, aika.



OLIPA KERRAN...TARANTINO

Minä palvon Quentin Tarantinoa. Harva elokuvantekijä on innostanut samalla tavalla jokaisella elokuvallaan. Samalla hän on ensimmäinen ohjaajamestari, jonka uran kehittymistä olen voinut seurata "reaaliajassa" alusta lähtien. On myös vähintäänkin keskustelemisen arvoinen väite se, että kaikki Tarantinoa suuremmat elokuvantekijät ovat häntä vanhempia.

Ensikosketukseni maestroon tapahtui hyvin vaatimattomasti videokasetin kautta vuonna 1993. Vuokrasin lapsuudenystäväni kanssa Reservoir Dogsin legendaarisesta Satamakadun Rainbow-videosta tietämättä tästä pikku elokuvasta yhtään mitään. K-18-leima ja näyttelijäkaarti vaikuttivat lupaavilta ja toverini oli ehkä lukenut Empirestä viiden tähden arvion. Päällimmäinen tunne siinä vaiheessa, kun nauhuri imaisi kasetin sisuksiinsa, oli silti epävarma skeptisismi ja toive siitä, ettei elokuva olisi ihan jotain pikkubudjetin sekundaa. On enemmän kuin mahdollista, että tuo videoversio oli tv-kokoon skaalattu, mutta aivan varmasti siitä oli leikattu kuuluisa korvanleikkausjakso (51 sekuntia) pois. Ihan sama, sillä lopputekstien pyörittyä katsoimme kaverini kanssa toisiamme suu auki molempien tajunnat räjähtäneinä. Jos on onnekas (ja avoin ja positiivinen ja muita ällöttäviä asioita) saattaa kohdata vastaavan kokemuksen vajaan kourallisen kertoja elämänsä aikana.

Tarantinon tyylissä suggeroi sen rautaisen itsevarma näkemys ja nerouden rajat ylittävä yhtenäisyys; Tarantinolla dialogin rytmi kulkee elinvoimaisen dynaamisesti käsi kädessä kuvakerronnan rytmin kanssa koko paketti hehkuvan fotogeeniseen ilmaisuun käärittynä. Hän on niin sanotusti "armoitettu tyyliniekka", jonka verbaliikka on jäljittelemätöntä, mutta jonka elokuvat ovat myös ohjauksina virtuoosimaisia.

Helena Ylänen sanoi kerran Steven Spielbergin olevan pohjimmiltaan toimintaohjaaja. Jos näin on, niin Tarantino on kaikkea muuta enemmän rikosgenren edustaja. Kukaan ei ole Jean-Pierre Melvillen jälkeen uudistanut rikosgenreä yhtä paljon ja yhtä röyhkeän itsetietoisella tavalla. QT toi rikoskertomuksen lajiin uudenlaista, post-modernia otetta. Hänen kovaksikeitetyt antisankarinsa ovat reheviä, koska he eivät koskaan ota itseään tai elämää (muiden elämistä puhumattakaan) liian vakavasti. He allekirjoittavat sydänverellään Hamletin vakaumuksen, että "koko maailma on näyttämö, ja kaikki miehet ja naiset vain näyttelijöitä". Missään tämä ei ole yhtä totta kuin tekijän uusimmassa. Tästä viestii jo yksin sen nimi: Olipa kerran...Hollywoodissa.

Sillä Tarantino viittaa kahteen suurimman idolinsa eli Sergio Leonen suurtyöhön, jotka nekään eivät saaneet Suomessa uskollista käännöstä: Once Upon a Time in the West (1968) sai sinänsä tyylikkään, mutta harhaanjohtavan nimen Huuliharppukostaja (joka on kyllä monta luokkaa parempi kuin ruotsinnos Harmonica - En hämnare!), ja Once Upon a Time in America (1984) koki surkean kohtalon "kääntyessään" muotoon Suuri gangsterisota. Nimillä on merkitystä, sillä niiden kautta elokuvansa huolellisesti valmistellut Leone johdatti katsojan varsinaisen sanottavansa äärelle. Kaikkien kolmen Olipa kerran -teoksen aihe on Uusi Mantere: Huuliharppukostaja rikkoi ja uudisti Villin Lännen myyttiä ydinamerikkalaisuuden symbolina, Suuri gangsterisota tutki teollistuneen ja kaupungistuneen Amerikan varjopuolta, ja ...Hollywood tutkii sitä illuusiota Amerikasta, minkä viihdeteollisuus on luonut.

Voisi sanoa, että Tarantino tekee virheen vertauttaessaan oman työnsä Leonen vastaaviin, mutta yrittäessään italialaismestarin rinnalle, hän tulee luoneeksi jotakin kiehtovaa ja uutta. Tarantinon 9:ttä sinfoniaa edelsi katkeamaton mestariteosten sarja; erinomaisuudestaan huolimatta uutuus ei ole aivan täysosuma.



OLIPA KERRAN...60-LUKU

Palatakseni alkuteeseihini: yhdenkään tarantinon kohdalla ensivaikutelmani ei ole muuttunut yhtä paljon kuin tämän uusimman kanssa. Tämä tuli yllätyksenä. Ensikatselulla en meinannut millään saada rytmistä kiinni. Toisella kerralla ymmärsin tämän johtuvan tarinaan kohdistamistani odotuksista; mutta "QT9":ssä tarina ja juoni ovat toissijaisia. Asian ydin on muualla, ja kun tarina on tuttu, siitä muusta on helpompi nauttia; silloin myös rytmi alkaa tanssittaa tutun tarantinomaisella tavalla.

Olipa kerran...Hollywoodissa keskittyy kuvaamaan kahta vuoden 1969 päivää, joiden välillä kuluu puoli vuotta. Rakkauden Kesästä on kaksi vuotta. Kukat Haight-Ashburyn kamaralla ovat nahistuneet ja Vesimiehen aika on kuihtumassa, vaikka kukaan ei sitä vielä tajuakaan. Jäljellä on vielä grande finale: Woodstock. Siihen asti ei päästä.

Elokuvan ensimmäinen ja pidempi osa seuraa entisen tv-tähden työpäivää vierailijana länkkärisarjan kuvauksissa. Rick Dalton on kuin yksi niin monista männäpäivän staroista, jotka Tarantinon kutsumina ovat luoneet nahkansa ja astuneet urallaan uuteen aikaan. Selvimmin Daltoniin rinnastuvat Robert Forster ja Michael Parks, joilta Tarantino on epäilemättä kuullut mehukkaita kulissien takaisia tarinoita. Daltonilla on päivän aikana tehtävänään koko uraa koskeva päätös, jonka seurauksia käsitellään suppeasti elokuvan jälkimmäisessä osassa.

Sanomattakin on selvää, että Tarantino kuvaa hanttinäyttelijäksi vajonneen julistepojan rimpuiluja tyylillä ja rakkaudella. Tarantino rakastaa kertoa heistä, jotka tavallisesti jätetään taustalle, kuten Death Proofissa stunt-miehistä. OkH:ssa ohjaaja tekee temppunsa sukeltamalla ajankuvaan, joka on suurenmoisesti luotu. Kamera liikkuu luontevan oloisesti näennäisen vaivattomasti rekonstruoidussa entisajassa.

Keskeinen ero Leonen ja Tarantinon välillä on siinä, että Leone oli ulkopuolinen, joka tutki laajaa kokonaisuutta, kun taas Tarantino liikkuu Kaliforniassa lapsuutensa leikkipaikoilla - hänen fokuksensa on suppeampi. Elokuvan tapahtuma-aikaan ohjaaja oli kuusivuotias. OkH:ssa maestro yrittää jotakin uutta: Tarantino pyrkii immersoimaan katsojan oman päänsä sisään, jakamaan kokemuksen siitä, millaista on kasvaa jatkuvan americanan syötteessä. Tämän Tarantino tekee ennen kaikkea kertakaikkisen fantastisen ääniraidan kautta. Päähenkilöt tuntuvat käyttävän kymmeniä minuutteja autossa istuen, radion jatkuvasti pauhatessa poppia ja mainoksia (todellisuudessa dialogitonta autoilua koetaan eepoksessa noin seitsemän ja puoli minuuttia; kyllä, olen juuri niin nörtti, että otin aikaa sekkarilla). Amerikka tunkee korvista sisään lähes koko elokuvan ajan, mikä on asian ydin. Lopputuloksena on kiehtova äänidokumentti amerikkalaisesta elämänkokemuksesta, jonka omakohtainen todistaja ohjaaja itse on.

Mutta jokin tuntuu puuttuvan, ja se jokin on analyysi aikakaudesta. Siinä missä Leone rakensi eepoksensa tarkkaan harkitun teesin ympärille, Tarantino tyytyy uiskentelemaan onnellisena fantasiassaan. Olipa kerran...Hollywoodissa on mahtava hengailuleffa, erityinen paikka, missä viettää aikaa ikuisessa auringonpaisteessa, mutta ei ehkä sen enempää.

Tätä ihmetellessä nousevat pintaan ohjaajan manerismit, jotka kahdessa aikaisemmassa elokuvassa ovat vielä hautautuneet silkan bravadon alle. Esimerkiksi voimasanat ja erilaiset karkeudet tuntuvat tällä kertaa anakronistisilta, eivät sen takia, etteikö tuohon aikaan olisi puhuttu rumia, vaan koska niissä on ärsyttävän nykyaikainen klangi. Samalla ne onnistuvat köyhdyttämään tekijänsä maineikasta dialogia. Kuuluisat one-linerit puuttuvat lähes täysin.

Tietysti on tervettäkin, että Olipa kerran...Hollywoodissa on täyskäännös edeltäjäänsä, Hateful Eightiin, nähden, jossa oli yksi Tarantinon parhaista tarinoista ja dialogi soljui kuin silosäe. Kaiken kaikkiaan OkH tarjoaa kuitenkin vähemmän. Ennen kaikkea siltä kaipaa herkkyyttä. Se on alue, jolle Tarantino ei mielellään laske jalkaansa. Kunnolla hän ei ole sallinut sitä sitten Jackie Brownin koskettavan rakkaustarinan (joka sekin perustui Elmore Leonardin visioon), mutta kovanaamaisessa Hateful Eightissäkin se vilahtaa, kun puhe kääntyy "Lincoln-kirjeeseen".

Tätä puutetta symboloi eräs tietty, sinänsä ohikiitävä hetki uutuusteoksessa. Yhdessä pitkistä kruisailujaksoista alati päällä olevasta radiosta vuotaa eetteriin maailman huonoin versio Circle Gamesta. Väitän, että ultra coolin mestarilla ei ole palleja soittaa Joni Mitchellin alkuperäistä, joka kuuluu kaiken popin kauneimpiin helmiin. Tämä lyhyt särähdys paisuu isoimmaksi tyylirikoksi ihailemani elokuvantekijän tuotannossa. Toisaalta elokuva fanittaa Paul Revere and The Ridersia, joka on tavallaan syystäkin painunut unhoon. Eiväthän he ainakaan olleet ikinä yhtä kovia kuin Tommy James and The Shondells.



OLIPA KERRAN...TÄHTI

Teoksen keskiössä ovat sen kaksi päähenkilöä. Rick Dalton, b-listan näyttelijä, joka ei itsekään tajua omaavansa ilmaisuskaalaa, ja Cliff Booth, hänen stunt-miehensä, kuskinsa, miespalvelijansa ja paras ystävänsä. Tämän parivaljakon käsittelyssä loistava näyttelijöiden ohjaaja säkenöi.

Rooleihin hän on palkannut paitsi kaksi poikkeuksellisen etevää näyttelijää, myös kaksikon, joka erittää yltäkylläisesti tuota mystistä "valkokangaskarismaa". Sanalla sanoen, Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt ovat fantastisia. Olipa kerran...Hollywoodissa antaa heille runsaasti tilaisuuksia sekä loistaa soolona että luoda kaunista musiikkia yhdessä eivätkä he ole milloinkaan vähempää kuin ilmiömäisiä. Näiden kahden näyttelijän kautta Tarantino onnistuu sanomaan jotain syvällistä tähteyden vaikeasti tavoitettavasta ominaisluonteesta.

Rick Dalton on kaksikosta hermoherkempi taiteilijasielu, joka tuskailee ja raivoaa uransa aallonpohjassa. DiCaprion suoritus vakuuttaa jo teknisenä taidonnäytteenä lähes huomaamatonta änkytystä myöten. Huikea kohtaus, jossa Dalton löytää näyttelijänä itsestään uusia tasoja, kuuluu DiCaprion vaikuttavan uran suurimpiin hetkiin - ja Tarantino ironisoi sen herkullisesti pistämällä Daltonin kahdeksanvuotiaan, hulvattoman pikkuvanhan vastanäyttelijän supattamaan tämän korvaan: "Tuo oli parasta näyttelemistä mitä olen nähnyt koko elämäni aikana."

Tarantinon varsinainen neronleimaus taitaa silti olla Daltonin oikea käsi, Cliff. Tuhnuisessa perävaunussa koiransa kanssa asuva stunt-mies hehkuu vielä isäntäänsäkin suurempaa karismaa ja kulkee kaikkialla täydellisellä itsevarmuudella tietäen, että koko planeetalla ei ole ketään, joka tosi paikan tullen uhkaisi hänen asemaansa alfa-uroksena. Ja kuitenkin, koska häntä ei kiinnosta näytellä eli teeskennellä olevansa jotain muuta kuin oma itsensä, hän elää nippa nappa kädestä suuhun. Asiaa ei helpota, että häntä pidetään alalla vaimonsa murhaajana, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkaansa.

Tämä ei tunnu juuri Cliffiä hetkauttavan. Hän tietää olevansa viilein kolli kartsalla kuin kartsalla, ja se riittää. Brad Pitt on esittänyt coolia ennenkin, mutta jopa Tyler Durden kalpenee Cliff Boothin - joka voisi olla Tylerin isoveli - rinnalla. Pittin täydellinen rentous joka tilanteessa on hypnotisoivaa. Se on täysi vastakohta DiCaprion levottomuudelle, mutta Pitt nyanssoi ja rytmittää harvemmat repliikkinsä yhtä hienostuneesti. Eikä roolin vaatimaa karismaa voi näytellä, se on synnynnäistä. Pelkästään tavallaan kävellä Pitt sanaakaan lausumatta kirjoittaa gradun siitä, mitä elokuvatähteys on.

Jos ryhtyisi freudilaiseksi, voisi spekuloida Daltonin ja Boothin yhdessä muodostavan heidät luoneen nörtin definitiivisen miesihanteen.

Olipa kerran...Hollywoodissa ei ole naisten tarina, mutta Pittin ja DiCaprion poseerauksen vastapainoksi Tarantinolla on sentään heittää kiinnostava naistutkielma, missä kohtaamme varhaiskypsän lapsen, estottoman teinin, nuoren aikuisen ja keski-ikäisen ammattilaisen. Julia Butters, Margaret Qualley, Margot Robbie ja Zoë Bell hahmottavat tämän kehityskaaren verrattomasti kuin kyseessä olisi sama nainen eri ikäkausina.



OLIPA KERRAN...PAINAJAINEN

Pohjimmiltaan Olipa kerran...Hollywoodissa on yksinkertainen tarina kahden elokuvatyöläisen ystävyydestä. Tarantino limittää mukaan kuitenkin toisen tarinan, missä seurataan kahta päivää Sharon Taten elämässä. Tate oli 60-luvun kuuluisimman murhatapauksen kuuluisin uhri. Elokuvassa Cliff Boothin ja murhat suorittaneen "Perheen" tiet risteävät George Spahnin tiluksilla.

Tämä johtaa elokuvan kuuluisimpaan jaksoon, sen loppuun, joka on mieletön, härski vitsi. Toisenkaan katselun jälkeen en itse pystynyt nielemään sitä vakavasti otettavana taiteellisena kommenttina mihinkään.

Jaksossa Tarantino soveltaa samaa ideaa kuin Kunniattomien paskiaisten loppujaksoissa, joissa Adolf Hitler saa ansionsa mukaan. Ongelma vain on, että Sharon Tate ei kuulu samaan historialliseen paradigmaan Hitlerin kanssa. Taten tragedia on intiimimpi ja vähemmän yleismaailmallinen. Se, että Tarantino lähtee leikkimään vaihtoehtoisella historialla pienen piirin perhetragedian kanssa ei johda samanlaiseen katarsikseen kuin Kunniattomissa paskiaisissa.

Jakson vastaanottamiseen vaikuttaa sekin, että häiriintyneen kulttijohtajan ympärille muodostunut "Perhe" ei ole yhtä puhki tutkittua kaikkien omaisuutta kuin natsi-Saksa, eikä Tarantino kerro siitä tarpeeksi. Kyseenalaista on sekin, että ohjaaja viittaa ko. kulttiin jatkuvasti hippeinä, vaikka he edustivat ideologialtaan ja toiminnallaan hippiliikkeen täydellistä vastakohtaa.

Lopun voi tietysti nähdä ihan hauskana metavitsinä "Hollywood endingistä", mutta enemmän se tuntuu elokuvantekijän henkilökohtaiselta kostolta sellaisten ihmisten puolesta, joihin hänellä ei ole henkilökohtaista suhdetta. Tämä on kummallista ja vähän lapsellista. Merkillistä on sekin, miten Tarantino jättää liikkeen johtohahmon tarinan ulkopuolelle eikä avaa lainkaan miten henkisesti sekavassa tilassa "Perheen" lapset toteuttivat johtajansa käskyjä; murhaajat itse tulivat tästä tietoisiksi vankeusaikanaan.

Luomassaan elokuvailluusiossa Tarantino vastaa tuleen tulella ja tarjoaa väkivallan lääkkeeksi väkivaltaa - eikä se tunnu enää ihan tältä päivältä. Elokuvallisesti loppujakso on moitteeton, mutta poliittisesti se on...naiivi. Varsinkin 56-vuotiaalta.

Ehkäpä mielikuva OkH:sta muuttuu vielä kolmannen katselukerran myötä suuntaan tai toiseen, mutta sanotaan nyt tämä: alkuaikoinaan Quentin Tarantino ihaili muun ohella eurooppalaista taide-elokuvaa, josta imemiään vaikutteita hän hyödynsi ensimmäisissä suurteoksissaan. Nuo vaikutteet ovat uran jälkimmäisellä puoliskolla jääneet yhä suureellisemman, yhä amerikkalaisemman ilmaisun varjoon. Niin upeasti kuin tämä legendaarinen filmihullu nämä keinot hallitseekin, sitä toivoisi mestarin katsovan taas vähän enemmän Godardia.

Espoo Ciné 2.2: Koiran vuosi

Wes Andersonin Koirien saari (Isle of Dogs)

Koirien saari                             蜻蛉
räjähdyttää tajunnan.               狂ひしづま
Kevät on täällä.                        三日の月

Japanissa on oikeasti kissojen saari. Itse asiassa kaksikin, mutta näistä maan keskiosan itäpuolella, Tyynessä valtameressä sijaitseva Tashirojima on se kuuluisa turistikatiska. Sen tuhatta katukissaa ruokkii väki, joka uskoo kissojen syöttämisen tuovan onnea.


Ei ole liian kaukaa haettu ajatus, että Wes Andersonin visionäärinen Koirien saari on saanut innoituksensa Tashirojimasta kääntäen asetelman niin nurin kuin mahdollista. Anderson sijoittaa tarinansa 20 vuoden päähän, jolloin eräässä Japanin prefektuurissa kissaihmiset ajavat todella kovaa koiralinjaa. Populistinen pormestari tekee kuonokuumeesta ja koiranuhasta (mitä termejä!) kärsivistä koirista syntipukkeja, jotka saavat kannettavakseen kansalaisten tyytymättömyyden. Viattomat ihmisen parhaat ystävät karkotetaan internoidaan Roskasaarelle odottamaan lopullista ratkaisua. Eräänä päivänä saarelle kirjaimellisesti rysähtää pormestarin ottopoika Akira etsimään omaa karvaturriaan.

Näin. Haluan uskoa, että Peter Greenaway hyväksyisi Koirien saaren, sillä vaikka se kertoo tarinan - vieläpä hyvin suoraviivaisen sellaisen -, teoksen sanoma, ajatus, ydin löytyy sen ei-tarinallisesta ilmaisuvoimasta. Joka on ilmiömäisyydessään täysin tyrmäävä. Berlíinissä elokuva palkittiin ohjauksestaan. Muita vaihtoehtoja - Kultaista Karhua lukuun ottamatta - tuomaristolla tuskin olikaan. Koirien saari, joka on upeampi kuin yksikään viime vuonna vuonna julkaistu amerikkalaiselokuva, ällistyttää nimenomaan mestarillisena ohjauksena.

Koirien saaressa Andersonin pikkutarkka kuvasuunnittelu naittuu unelmaliittoon hurjalla sykkeellä juoksevan kerronnan kanssa tavalla, joka käy ohjaajan eetoksen synteesistä. Joku suurista ranskalaiskriitikoista sanoi 1950-luvulla Aldrichin Kiss Me Deadlystä, että sen jokainen kuva sisälsi uuden idean. Samansuuntaisesti Koirien saari yllättää leikkauksesta toiseen yhä uusilla sommitelmilla ja rajauksilla. Näin visuaalisesti rikkaasta ja anteliaasta elokuvasta pääsee nauttimaan vain harvoin. Samalla Andersonin edellinen animaatio, Fantastinen Mr. Fox, paljastuu pelkäksi harjoitelmaksi. Siihenkin - isoista studioanimaatioista puhumattakaan - verrattuna Koirien saaren estetiikka käy epäröimättä vastahankaan genrelle tyypillisen makeilevuuden kanssa. Yksistään Koirien saaren väripaletti herättää turtuneet aistit kokemaan jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja leffalla on vetää hihastaan valtavan paljon muutakin ihailtavaa.

Koirien saaren rytmi puolestaan perustuu taiko-rummutukseen. Hengästyttävän musiikkimaiseman elokuvaan luonut Alexandre Desplat käyttää esikuvanaan taiko-mestari Kaoru Watanaben lyhyttä ja iskevää bagatellia, joka elokuvassa kuullaan kolmesti. Musiikki seuraa ja kehystää animaatiota lähes yhtäjaksoisesti huumaavalla tavalla.

Lopputulos on sanalla sanoen mestariteos. Olen nähnyt elokuvan kahdesti, ja voisin käydä katsomassa sen kerran viikossa, helposti. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Koirien saaresta kuoriutuu parhaiden elokuvien lailla yhä uusia kerroksia. Yhtäältä Koirien saari on simppeli vähemmistöjen puolustus ja vertauskuva rasismin seurauksista. Samalla se on 2000-lukua piinaavan poliittisen oikeistopopulismin ja massojen sumutustekniikoiden analyysi. Yhtä hyvin Koirien saari käy tarinasta ihmisen ja koiran välisestä siteestä, joka juontuu vuosituhansien taakse, sekä kunnianosoituksesta japanilaisen elokuvan verrattomalle perinteelle. Joka tapauksessa, Koirien saari on painavien teemojensa päällä mielettömän hauska, kekseliäs mielikuvituksen ja pilojen runsaudensarvi. Lisäksi se on kaunis, kuten kaikki koiria kuvaava lähtökohtaisesti on.

Jos koira on poissa, onko ihmisellä toivoa?


Marginalia

1) Aivan kestämätöntä massojen sumutusta on sekin, että Koirien saari tuodaan Suomeen kääntämättä sen otsikkoa. Suomalaisten elokuvalevittäjien on omalta osaltaan aika ottaa vastuu siitä, että englanti ei ole yksi maamme virallisista kielistä.
2) Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Yhdysvalloissa Koirien saari tuotti avausviikonloppunaan ällistyttävät 1,5 miljoonaa dollaria vain 27 teatterissa. Per teatteri -tuotoissa se haastaa jopa uusimman Marvel-tankin. Melkoista, vaikka nämä luvut eivät suoraan verrannollisia olekaan.
3) Valkokankaan jokaisen neliösentin hyödyntävä Koirien saari projisoidaan poikkeuksellisella tavalla, jotta tekstitys saadaan kokonaan kuvan ulkopuolelle. Hieno juttu. Koirien saari on kääntäjän painajainen, ja Marko Hartamo (?) tekee erinomaisen työn.

Ready Player Spielberg

Steven Spielbergin Ready Player One

1. Berg (der), saks.: vuori
2. Spiel (das), saks.: leikki, peli, näytös
3. Spiel, engl.: vakuutteleva puhe, curling-ottelu, hehkutus (metal.teol.)

Kuinka hehkuttaa RP1:a

Elokuvanteko muodostuu valinnoista, jotka tähtäävät katsojan viekoittelemiseen uskomaan silmien edessä välkkyvään illuusioon. Steven Spielberg suoriutuu tästä tehtävästä Ready Player Onessa ensimmäisellä otoksella. Rauhallinen, mutta samaan aikaan merkillisen dynaaminen kamera-ajo seuraa tarinan päähenkilön lähtöä kotoaan. Vertikaalinen liike kertoo nopeasti millaisessa maailmassa ollaan. Status quo vallitsee, mutta kaikki ei ole tasapainossa. Ihmiset asuvat pinoiksi kasatuissa hökkeleissä ja pakenevat arkea kehittyneeseen virtuaalitodellisuuteen. Todellista maailmaa hallitsevat kasvottomat korporaatiot.

Illuusio futuristisesta maailmasta luodaan kadehdittavalla yksinkertaisuudella. 2040-luvun Columbus, Ohio ei ole niin erilainen omaan maailmaamme nähden, etteikö siihen samastuminen kävisi helposti. Spielberg kuljettaa katsojaa mukanaan mestarin ottein. Epätodennäköiset juonenkäänteet tuntuvat täysin luonnollisilta. Kolmiulotteista tekniikkaa käytetään niin hienostuneesti, että vähän väliä sen unohtaa. Mutta yhtenä ainesosana muiden joukossa se imaisee katsojan elokuvan sisään.

Täydellinen elokuva RP1 ei ole. Vajavaisuuksien luetteleminen käy liiankin helposti. Pituutta on vartti liikaa, tarinasta uupuu syvyyttä, musiikkivalinnat ovat usein liian tuttuja. Harmin paikkoja ovat Alan Silvestrin musiikki, josta puuttuu tarttuva pääteema, ja se, että lopputeksteihin ei ole piilotettu "pääsiäismunaa". Näyttelijät suoriutuvat pikemmin pätevästi kuin ikimuistettavasti, poikkeuksena taas yhden loistoroolin taituroiva Mark Rylance. Tarinan roistoa esittävä Ben Mendelsohn näyttää häiritsevän paljon John Ross Bowielta.

Yksikään edellämainituista ei ole ennenkään haitannut seikkailufantasiaa katsoessa. Ready Player One on paras seikkailuelokuva moniin vuosiin.

Sen tarina ei ehkä ole parasta, mitä genressä on nähty, mutta sen kerronta on. Ne, jotka menevät RP1:iin bongaamaan "pääsiäismunia" ja pop-kulttuuriviittauksia, tulevat katsoneeksi väärän elokuvan. RP1:n reaalimaailman kuvaus vakuuttaa sinänsä, mutta todella fantastisesti sukelletaan tarinan virtuaalimaailmaan, OASIS-nimiseen peliin. "Keidas" on loputtomalta vaikuttava, yksityiskohtien rikkaudella herkutteleva rinnakkaistodellisuus, jossa Spielberg liikkuu kuin kotonaan. Aivan mieletöntä katsottavaa ovat rallikilpailut ja toimintajaksot, joiden kaaos säilyy rautaisesti kurissa. Epäilemättä itsekin videopelejä (mm. Medal of Honor) suunnitellut Spielberg oli ihanteellinen ohjaaja RP1-projektille.

RP1:n hauskuus - ja se on hauskinta, mitä elokuvateatterissa voi tällä hetkellä harrastaa, ainakin yksinään - syntyy ohjaajan visuaalisen "lauseen" kauneudesta. Harmonian ja kokonaisuuden taju tulevat selkärangasta. RP1:ssa ei ole kohtausta, joka ei liittyisi dynaamisesti edeltävään ja seuraavaan. Spielberg on aiemminkin tehnyt megaspektaakkeleita, mutta RP1 tuntuu niistä isoimmalta. Lopputekstit rullaavat loputtomiin. Silti kaikesta huokuu kerronnan taloudellisuus. Vyöryttäessään tuhansien avatarien armeijoitakin, Spielberg keskittää huomion olennaiseen eikä mitään ole lopulta liikaa. RP1:n hyväksi lasketaan sekin, ettei se pääty nykytrendien mukaisesti suureen lopputaistoon, vaan siihen, mihin sen pitääkin.

Valmiina pelaaja yksi

"Kameralla on vain yksi oikea paikka." - Raoul Walsh


On olemassa rohkea teoria, jonka mukaan Steven Spielberg (s. 1946) on elokuvahistorian ainoa todellinen nero^*. Näkemyksen pohjana on "nero" määriteltynä ihmisenä, joka toisaalta tekee helpon tuntuisesti asioita, jotka lahjakkaille ovat vaikeita ja toisaalta näkee, mitä muut eivät. Jos nerous lahjoitti musiikille Mozartin ja shakille Capablancan, antoi se elokuvalle Spielbergin, joka jo 17-vuotiaana toteutti 500 dollarilla yli kaksituntisen scifin Firelight. Nuoruudennäytteestä ei valitettavasti liene säilynyt kuin muutama minuutti. Paljon puhuvasti Firelight tuotti voittoa (ohjaajan mukaan yhden dollarin) yhdellä näytöksellä. Muutamaa vuotta myöhemmin Spielbergistä tuli historian nuorin isolle studiolle pitkäaikaisella sopimuksella kiinnitetty ohjaaja - vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus alalle. Jo alle kolmikymppisenä hän teki historian suurimman kassamagneetin. Kaikki 32 pitkää ohjausta (tai 33, jos upea televisiolle tehty Kauhun kilometrit otetaan mukaan) yhteen laskettuna voidaan todeta Spielbergin tehneen lipputuloissa mitaten historian menestyneimmän uran. Jokainen näistä teoksista on katselun arvoinen, moniin ei väsy millään.

Spielbergin teknistä taituruutta kuvailtiin jo 1970-luvulla henkeäsalpaavaksi. Kaikki mestarin elokuvissa on absoluuttisen selkeätä. Katsojaa ei koskaan pudoteta kärryiltä, vaan tapahtumat seuraavat toisiaan ja kuvat toisia kuvia hengityksen luonnollisuudella. Syntyy assosiaatio helminauhaan. Tämä näkyy RP1:ssakin siinä, miten Spielberg ohjaa katseen aina oikeaan paikkaan eikä ympäriinsä harhailemaan. Näin esimerkiksi täysin villiltä vaikuttava ralliajo räjähdyksineen ja King Kongeineen säilyy helposti seurattavana, vaikka meno on hurjaa.

Se, että kaikki esitetään kankaalla helppona, vaivattomasti ja katsojaa haastamattomasti, ei ole yksinomaan kehu, mutta Spielbergin elokuvista löytyy myös suurta kauneutta. Esimerkiksi Kolmannen asteen yhteyden ja E.T.:n kerronnasta löytyy rakennetta myöten puhtaan elokuvallista hienostuneisuutta, joka sallii dialogin editoinnin minimiin. Näiden elokuvien perusteella Helena Yläsen väite siitä, että Spielberg olisi ensisijaisesti toimintaohjaaja, tuntuu liioittelulta, mutta koko uraa katsoen hän lienee sittenkin oikeassa.


"Toiminta" merkitsee Spielbergille liikkuvuutta, kineettisyyttä. Tappajahai mullisti elokuvaleikkauksen niin perinpohjin, että se tuntuu yhä tuoreelta. RP1 on 100%:sen kineettinen elokuva. Leikkaus ei merkitse silti sitä, että elokuva tehdään leikkauspöydällä. Spielberg lienee maailman kuuluisin "kameralla leikkaava" ohjaaja, mikä tarkoittaa sitä, että hän ei välttämättä kuvaa kohtausta alusta loppuun kaikista mahdollisista kuvakulmista, vaan kuvaa vain sen, mitä tarvitsee sanottavansa välittämiseen. Tämä tekee muun ohessa Spielbergistä maailman nopeimman huippuohjaajan. Näyttelijät Matt Damonista lähtien ovat päivitelleet mestarin vauhtia. Spielberg operoi toisella tasolla kuin muut, vähän kuin shakkinero Magnus Carlsen vain "toimii" tasolla, joka on saavuttamaton muille paitsi kouralliselle vertaisia.

Tämä selittää, miksi Spielberg on kyennyt useamman kerran urallaan työstämään kahta elokuvaa samaan aikaan. Kuuluisimpana esimerkkinä Schindlerin lista, joka valmisteltiin ja kuvattiin Jurassic Parkin jälkitöiden aikana. Samalla tavalla suuritöisen RP1:n lomassa kuvattiin  pikavauhtia The Post. Molemmat myös onnistuivat, The Postin edustaessa varmaa laatua, RP1:n ollessa hieno saavutus.

Spielbergin nopeus tekee hänen elokuvistaan halvempia kuin uskoisi. Kymmenien miljoonien dollarien eron Marvel-tuotantoihin selittää tietenkin se, ettei RP1:n näyttelijöille ole tarvinnut maksaa supertähtien palkkioita, mutta Spielbergin kuvaukset ovat todennäköisesti olleet paljon yksinkertaisemmatkin. Ilmiömäisen visuaalisen silmän omistava Spielberg sijoittaa kameran erehtymättömästi oikeaan paikkaan. Olennaista on harmonia syvyyssuunnassa: kameran etäisyys kohteestaan on oikea, jolloin taustatkin pääsevät oikeuksiinsa. Spielbergin ilmaisun ytimestä löytyy lopulta suuri klassisisti, jonka tyyli on jatketta John Fordille, Howard Hawksille ja Raoul Walshille.

Ready Player One sijoittuu ohjaajan tuotannossa toiseen kahdesta valtateemasta. Lähes kaikki Spielbergin elokuvat ovat joko scifiä tai käsittelevät sotaa. Scifi-ohjaajana Spielberg voidaan ilman muuta nostaa aikamme merkittävimmäksi. Sotaelokuvan genressä hän on monipuolisin. Esimerkiksi The Post käsittelee Vietnamin sodan zeitgeistia. Jopa Terminaali käsitteli sotimisen yksilövaikutuksia globalisoituvassa, kutistuvassa maailmassa. (Tom Hanksin hahmolle maailma kutistui kirjaimellisesti.) Scifi-aiheissa nuori Spielberg oli optimisti, vanhempana sävyt ovat yleensä olleet huolestuneempia. RP1 kuuluu tietyistä painotuksistaan huolimatta kevyempään ja valoisampaan luokkaan. Sen johtopäätökset uskovat nuoren sukupolven solidaarisuuteen ja oikeamielisyyteen yltiöpäisestikin, mutta elokuvan hengessä uskottavasti. Eikä myönteisessä tulevaisuudenuskossa sinänsä mitään pahaa ole. Jos toiveikkuus synnyttää toivoa, ehkä myönteisyys tarttuu. Sehän olisi sangen hyvä.

^{* Asikainen, 2010}

Erään armomurhan anatomia

Teemu Nikin Armomurhaaja

Kissan luonnollinen reviiri on neliökilometri.

Armomurhaaja tekee toisenlaisen vaikutuksen kuin muut elokuvat. Sen varsinainen aihe on moraali, jota elokuva ei yleensä käsittele, koska sen visualisointi vaatii mielikuvitusta. Mitä Teemu Nikiltä löytyy. Liekö viimeksi moraalia käsitellyt yhtä suorasti Krzysztof Kieslowski Dekalogin aikoihin. Lyhyt elokuva tappamisesta ilmestyi 1987. Sitä on kyllä kovin vaikeaa sekoittaa Armomurhaajaan.

Armomurhaajassa sanotaan (loistavan) Matti Onnismaan suulla asioita, joista yleensä vaietaan. Miksi? En tiedä. Eikä tiedä Nikkikään. Veikko Haukka on suomalaisen elokuvan omintakeisimpia neronleimauksia, arpeutunut ja tyly mies, joka voi - vain koska ei ole mitään velkaa kenellekään - tuomita kenet tahansa arvorelativismista. Mekaanikon sivutyö lemmikkien lopettajana antaa tähän runsaasti tilaisuuksia, kun lemmikkejään kulutustavaroina pitävät pässinpäät jättävät kissoja ja koiria Veikolle kuin kierrätyskeskukseen. Eikä Veikolla ole mitään vaikeuksia sivaltaa muutamia henkisiä arpia kuolemaantuomittujen luontokappaleiden itsekeskeisillä "omistajille". Eläinten oikeuksilla ei ole ikinä ollut yhtä hyvää elokuvaystävää.

Veikolle etiikka ei ole joustava käsite. Moraali on itseisarvo, ihmistä suurempi ja ihmisen ulkopuolella, kuten sanoo Immanuel Kant. Tässä sirpaloituneessa, repaleisessa maailmassa Veikko Haukan kategorisen imperatiivin sisäistänyt elämänkatsomus vaikuttaa anakronismilta ja Veikko itse ulkopuoliselta. Se ei ole Veikon häpeä.

Armomurhaaja alkaa mustana komediana ja kehittyy komediallista virettään hukkaamatta trilleriksi. Mutta todellinen trilleri ei välttämättä koske Veikon ja paikkakunnan kansallissosialistien kahakkaa, vaan Veikkoa itseään. Me emme odota niinkään sitä mitä tapahtuu, vaan sitä mitä Veikko seuraavaksi tekee. Kaiken takana vaikuttava kitka aiheutuu siitä, että vaikka moraali on olemassa ihmisen ulkopuolella, se ei merkitse mitään ilman rakkautta ihmiseen. Eikä Veikolla tätä ole. Kunnes saapuu epätodennäköinen nainen.


Naisen saapuessa Veikko huomaa hiljalleen, ettei voi enää jatkaa valitsemallaan tiellä. Nainen pakottaa katsomaan peiliin ja huomaamaan, että mies elää itsekin kuplassa siinä missä natsistiset antipodinsakin. En ole täysin varma siitä, löytääkö Nikki parhaan mahdollisen ulospääsyn Veikolle, mutta ennen loppuratkaisua kaikki olennainen on tullut sanottua.

Armomurhaaja on tavallaan viimevuotisen Tuntemattoman sotilaan vastakohta. Ensinnäkin se on hyvä elokuva, mutta olennaisemmin se sanoo sanottavansa ekonomisemmin ja tehokkaammin. Armomurhaaja ei ole millään muotoa täydellinen elokuva, mutta tekemisen palo liekehtii sen jokaisesta otoksesta. Armomurhaaja tehtiin käytännöllisesti katsoen ilman rahaa. Ohjaajasta kertoo paljon, että näyttelijät ja muut työryhmäläiset lähtivät töihin periaatteessa talkoohengessä. Loppujen lopuksi elokuvaan upposi tuskin viidettäosaa keskiverto suomalaisen elokuvan budjetista. Siksi se ei ole ainakaan keskiverto.

Teemu Nikki osaa tehdä leffaa. Kamera on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Armomurhaaja näyttää hyvältä ja se kuulostaa hyvältä: musiikkiraita palkittiin syystäkin Jussilla. Nikin omaperäinen huumorintaju säväyttää myös. Raflaavimmillaan Armomurhaaja tuo kotimaisen elokuvan kuvastoon jotain ihan uutta: hypoksifiliaa ei liene aiemmin nähty valkokankaalla näillä lakeuksilla. Se, että kohtaus on samaan aikaan häiriintynyt, hauska ja koskettava, on temppu sinänsä.

Loppujen lopuksi Veikko Haukka on liian särkynyt aikamme sankariksi eikä hänen kaikkia toimiaan voi hyväksyä yleisiksi laeiksi. Mutta niistä voi ottaa oppia. Ainakin ne pakottavat kysymään, miksi sinun kissasi tuijottaa kerrostaloyksiön suljetusta ikkunasta ulos.

True Detective, Etelä-Korea

Bong Joon-hon Salinui chueok (Memories of Murder)


Pyhä jysäys, että tämä on hyvin ohjattu elokuva. Ei ihmekään, että elokuvakoulut käyttävät tätä kursseillaan näytteenä esimerkillisestä ohjauksesta. Kymmenen vuotta myöhempää pannukakkua Snowpiercer ei meinaa uskoa saman miehen tekemäksi. Vaan eiväthän Kummisetä ja Jack tunnu nekään tulevan samasta osoitteesta.

"Muistoja murhasta" - monimielinen otsikko, kuten jäljempänä nähdään - syntyi poikkeuksellisten vaiheiden kautta. Taustalla on aivan oikea, 80-luvulla Etelä-Korean maaseudulla järkyttänyt murhien sarja, siitä vuonna -96 tehty näytelmä sekä Bong Joon-hon lahjana saama Alan Mooren From Hell -sarjakuva. Näistä ammentaen Joon-ho käytti vielä puoli vuotta taustatutkimukseen ja murhasarjan koskettamien haastattelemiseen ennen kuin pisti ensimmäistäkään kirjoitusmerkkiä liuskalle. Vähemmälläkin on saatu mestariteoksia aikaan.

Ja mestariteos Memories of Murder on, monella tasolla liikkuva, eri tyyliaineksia film noirista surrealistiseen komediaan sekoittava kronikka, jonka pitää kasassa henkeäsalpaavan ilmeikäs ohjaus.

Elokuvakoulujen suosikiksi Memories of Murder lienee noussut pitkien, staattisella kameralla kuvattujen kohtaustensa takia, joissa kuva-alassa tapahtuu syvyyssuunnassa useassa eri kerroksessa. Tällaisen taloudellisen ja rikkaan kerronnan mestareihin lukeutuu Steven Spielberg, mutta Joon-holla on ihan oma, äkkiväärä kosketuksensa, jonka yksi yllättävä kaukainen sukulainen löytyy Bruno Dumontin Pikku Quinquinistä (2014).

Elokuvakerrontana Memories of Murder ansaitsee mainetta monesta muustakin syystä. Joon-ho toteuttaa viisautta siitä, että jokaisen otoksen pitää esitellä yksi, vahva idea. Yli kaksituntisen, hosumattoman elokuvan pitää kiinnostavana otosten jäntevä vaihtelu lähikuvasta yleiskuvaan, tableau vivantista kamera-ajoon sekä veitsenterävä leikkaus. Kompositiot ovat täsmällisiä ja harmonisia, kamera-ajot ovat ajoja energiansa, eivät itsetietoisen brassailun takia. Loppuun asti mietitty toteutus palvelee aina kohtauksen tarpeita.


Ohjauksen vahvuuden takia elokuva kestää ympäristön realistisen kuvauksen törmäämisen farssimaisten hahmojen kanssa, joita esittää joukko loistavia näyttelijöitä. Murhien sarjaa tutkivat sekä toinen toistaan epäpätevämmät maalaiskytät että Soulista apuun kiiruhtava fiksumpi kaupunkietsivä. Mutta kaikki he osoittautuvat tutkinnan kestäessä yhtä avuttomiksi murhaajan edessä.

"Salinui chueok" kääntyy (parhaan tietämykseni mukaan) suomeksi suunnilleen "muistoja murhasta", mutta alkukieleen sisältyy näkemiseen tai silmään viittaava kaksoismerkitys. Ohjaajan verrattoman luottonäyttelijän Kang-ho Songin esittämä päähenkilö, katujyrämäinen tärkeilijä, uskoo vuorenvarmasti tunnistavansa ihmisten silmistä kuka on paha. Ja on kerta toisensa jälkeen väärässä. Elokuva viittaa nimensä kautta myös maansa lähihistoriaan, ja "murhilla" tarkoitetaan muutakin kuin poliisien tutkimaa tapausta.

Suomen Lapin kokoisessa Etelä-Koreassa asuu 50 miljoonaa ihmistä. Ensimmäiset vapaat presidentinvaalit järjestettiin 1987. Elokuvan tapahtumat alkavat loppuvuodesta 1986. Vain kuusi vuotta aiemmin Etelä-Koreassa oli koettu sotilaallinen vallankaappaus. Memories of Murderin uhrit ovat punaisiin sonnustautuneita naisia, ja murhat tapahtuvat aina sadepäivinä. Pääepäilty on muuttanut seudulle hiljattain Kwangjun kaupungista, jonka asukkaat keväällä 1980 vallankaappauksen jälkeen nousivat kapinaan. Tämä johti "Kwangjun verilöylyyn", Etelä-Korean omaan Tiananmeniin, jossa sai surmansa yli 600 ihmistä.

Monet Memories of Murderia katsovat eteläkorealaiset muistavat, että kwangjulaiset naiset pukeutuivat punaiseen, ja että kapinan aikaan satoi.

Memories of Murderissa elää vahvana Fritz Langin "murhaaja keskuudessamme" -teesi. Murhaaja on mies vailla ominaisuuksia, mattimeikäläinen. Kuka tahansa meistä, yhteiskunnan synnyttämä.

Kun Kang-ho Song viimeisen kerran etsii murhaajaa tämän silmistä, hänen tuijotuksensa kääntyy suoraan valkokankaalle. Tavoitellen tosielämän murhaajaa, yhä vapaalla jalalla.

R&A XxX: Päivän sana: leikki

Lauantai 23.9.2017

Agnès Vardan ja JR:n Visages villages (Kasvot, kylät, Ranska, 2017)
Sally Potterin The Party (Iso-Britannia, 2017)
Sun-Ho Chon Ha-roo ("Päivä", Etelä-Korea, 2017)

- elokuvat saavat sanaleikkisyydestään 0-5 godard-pistettä -


Tänään katselin kasvoja kylillä, kävin Sally Potterin bileissä ja todistin päivän päättymistä Savoyssa. Kaikkia päivän elokuvia yhdisti sanoilla leikittely.

Kasvot, kylät -dokumentin alkukielinen nimi makustelee viehättävästi elokuvan aiheita yhdistävien sanojen samankaltaisuudella. Suomenkielisessä käännöksessä tämä pieni pila haihtuu. Otsikon taakse kätkeytyy 89-vuotiaan Ranskan kansallisaarteen, Agnès Vardan, 22. pitkä elokuva. Ja pitkät työt muodostavat korkeintaan puolet mestarin elämäntyöstä. Tämä viimeisin syntyi symbioottisessa yhteistyössä katutaiteilija JR:n kanssa.

Vaikka viritys on täysin eri, tätä yhteistyötä voisi verrata Steve Cooganin ja Rob Brydonin Trip-elokuviin. Kasvot, kylät perustuu kahden taiteilijan kommunikaatiolle heidän tehdessä matkaa pitkin Ranskan maaseutua, siellä uinuvissa kylissä muistoja taltioiden ja merkkejään jättäen. JR tekee yhteisöllistä tilataidetta liisteröimällä kohtaamistaan ihmisistä ottamiaan valtavia valokuvia seinien ja eri pintojen koristeeksi.

Parikymmentä vuotta sitten Agnès Varda jätti fiktiot taakseen ja on sen jälkeen keskittynyt tekemään maailman ihanimpia dokkareita, joita kantaa hänen persoonansa, maailman ihanin. Kasvot, kylät lienee R&A:n valoisin, kesäisin ja elämänviisain teos. Varda on tehnyt elokuvia 60 vuotta, ja voiko sellaisella kokemuksella enää huonoa tehdäkään? Siis, tässä on nainen, joka antoi vaikutteita Godardille, ei toisinpäin! Kasvot, kylät yrittää käydä Herra Elokuvaa (sekä totisessa että ironisessa merkityksessä) tapaamassa, mutta "erakkofilosofi" tuottaa elokuvan ainoan mielipahan. Muuten Vardan ja JR:n yhteisteos juhlii kohtaamiaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan pikkukylissä, joiden veri vuotaa vastustamattomasti kaupunkeihin.

Vardalaisuudesta voisi sanoa paljonkin, mutta se ei koskaan vastaisi itse kokemusta. Kuinka riemukasta, että tämä pieni, liki ysikymppinen originelli voi R&A:ssakin vetää salin täyteen! Sanottakoon vielä, että Suomessa Vardan vastine voisi olla Kiti Luostarinen, joka tekee ihan yhtä hyviä ja sydämellisiä elokuvia ihmisestä. Varda vain on paljon vanhempi, mikä tekee hänen nykydokkareistaan paitsi taltiointeja kulloisistakin kohteistaan myös eräänlaisen muistelmasarjan Agnès Vardan elämästä.

Sanaleikkisyys: 3/5 godardia


Lisää ihania naisia kanaalin toiselta puolelta: Sally Potter. Potter, hänkin jo liki seitsemänkymmenen, on tehnyt yhden 1990-luvun mieliinpainuvimmista elokuvista, Orlandon, eikä varmaan sen varjosta tule eroon pääsemään. Hänen elokuvansa kiinnostavat yhtä kaikki aina. Piskuinen, yhteen asuntoon sijoitettu The Party on mustavalkoinen zeitgeist-komedia, jota pyörittää aivan mieletön näyttelijäkaarti, mikä kertoo omalta osaltaan Potterin maineesta.

The Party on vähän teoreettinen ja keinotekoinen, mutta nokkela ja oivaltava pieni elokuva. Se väittää, että älykkäät ja menestyvät ihmiset ovat myös pohjattoman itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Koolla on joukko ministeriksi nimitetyn Kristin Scott Thomasin ystäviä, kaikki karikatyyrimäisen fakkiintuneita omiin maailmankuviinsa. Cillian Murphy, miljonäärisijoittaja, uskoo rahaan ja vetää valkoista pulveria nokkaansa vessassa; Emily Mortimer määrittelee kaiken oman lesboutensa kautta; itse Bruno Ganz - Potterin neronleimaus - saksalaisena homeopaattina ja elämäntapaluotsina; sekä Ganzin kyynisenä naisystävänä Patricia Clarkson, jolle Potter lahjoittaa pirullisimmat repliikkinsä.

Juoni kiertyy kuitenkin Scott Thomasin miestä esittävän, hätkähdyttävästi laihtuneen Timothy Spallin ympärille. Entinen historian professori on aivan muissa maailmoissa, ja kun syy tähän selviää, muuttuu juhlien luonne drastisesti.

Kaikki he ovat Potterin ei-niin-hienovaraisen käsittelyn jäljiltä yhtä pilalle hemmoteltuja ja modernin "sivistyksen" aivonussimia solipsisteja, jotka eivät jätä tilaisuutta käyttämättä julistaakseen oman näkökulmansa ylivertaisuutta. Tunneasioissa he vain ovat aivan hukassa.

The Party tarkoittaa Sally Potterin teoksessa paitsi juhlia, myös seuruetta ja puoluetta.

Sanaleikkisyys: 4/5 godardia


Aikasilmukka kuuluu scifi/fantasia-elokuvien perussanastoon, ja sitä luulisi, että aihe on kaluttu jo ydinluuhun saakka puhki. Mutta sitä erehtyisi, sillä Sun Ho-Cho on tehnyt esikoisenaan harvinaisen tiukan ja pitkälle harkitun Päiväni murmelina/Final Destination-muunnelman.

Eteläkorealainen "Päivä" on ensiluokkaista trilleriviihdettä, joka päättyy aivan muualle kuin mistä alkaa. Sun Ho-Chon tarina pelaa niin nokkelasti kaiken nähneen yleisön odotuksilla, että noin puolen tunnin kohdalla iskee tunne, että mihin tämä enää tästä voi mennä, kun tosi asiassa kaikki on vasta alkamassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja ikään kuin pelaa katsojien kanssa pokeria, paljastaen korttinsa harkitusti ja yksi kerrallaan. Vaikka tarina perustuu kuluneille kliseille, ovat ne saaneet ainakin uudet vaatteet, ja on nautinto saada olla näin osaavassa kyydissä. Lopulta vain iskee pelko, sillä "Päivä" on juuri sitä kamaa, mitä Hollywood janoaa kierrättää.

Ha-roo paitsi tarkoittaa päivää, on myös tarinan sydämessä sijaitsevan pojan nimi.

Sanaleikkisyys: 4/5 godardia

R&A XxX: Mitä on outo?

Perjantai 22.9.2017

F. J. Ossangin 9 doigts ("9 sormea", Ranska, 2017)
Sami Sänpäkkilän The Goodiepal Equation ("Goodiepal-yhtälö", Suomi, 2017)

- elokuvien outous mitataan lanthimos-arvoissa 0:sta 5:een -


Tämän vuoden R&A:ssa on tullut uitua liikaa valtavirrassa. Osittain tämä on vahinko, osittain ihan omaa syytä. Monessa valinnassa on ollut jopa suomenkieliset tekstitykset, mikä sotii pahasti kunnon  leffafestarimeininkiä vastaan. Eilisen lanthimosit pyhine peuroineen avasi ikkunaa raikkaammille tuulille, joten perjantai pyhitettiin kokonaan outoudelle.

On hienoa, että "9 sormen" kaltaisia elokuvia yhä tehdään. Enhän tietty tajunnut siitä puoliakaan, mutta tekee välillä hyvää kokea jotain mikä liikkuu oman käsityskyvyn ulkopuolella. Se on terveellistä. "9 sormea" on Melville-Godard-Sartre-linjalla liikkuva film noir -pastissi. Joukko miehiä - sekä kuvaan perinteen pakottamana kuuluva la femme -, joiden habitus suosii trench coateja ja tummia aurinkolaseja, tekee erääseen kartanoon kohdistuvan ryöstön ja pakenee sitten rahtilaivalle, josta pian kasvaa itseään suurempi metafora elämälle ja kaikkeudelle. Se, onko kyseessä ryhmä pikkurikollisia vai radikaaleja vallankumouksellisia, on tulkinnan varassa. Kuten sekin, mikä merkitys tarinassa on radioaktiivisella poloniumilla.

Ranskalainen F.J. Ossang (synt. Jacques Plougeaut) teki ensimmäisen lyhytkuvansa jo 35 vuotta sitten. Sitä seuranneiden vain yhdeksän elokuvan, joista neljä lyhyitä, myötä Ossangista on kasvanut elokuvahullujen underground-suosikki. Viime kuussa, Ossangin juuri täyttäessä 61 vuotta, "9 sormea" palkittiin ohjauksesta maailman kiinnostavimpiin kuuluvalla elokuvafestivaalilla, Sveitsin Locarnossa. Mutta Ossang on paljon muutakin kuin elokuvantekijä: runoilija, kirjailija ja yhdeksän levyä julkaissut muusikko. "Outo" tyyppi, jonka luovuus purkautuu monesta ovesta.

"9 sormesta" tekee vaikean palan yhdellä istumalla nieltäväksi sen korkealentoinen dialogi, joka ei valota henkilöiden välisiä suhteita perinteisestä näkökulmasta, jos ollenkaan. Elokuvan miehet selittävät toisilleen omaa filosofiaansa (näennäisesti) toistensa ohi puhuen, tavalla, josta Andorran upottavan miellyttävissä tuoleissa oli kovin vaikea saada kiinni. Tämä ei ole huono asia eikä syy moittia elokuvantekijää. Mutta etäiseksi se elokuvan teki enkä minä tiedä, miten kuvailla elokuvaa, jota en aivan tajunnut.

Ei se mitään, kokemus oli joka tapauksessa miellyttävä, sillä "9 sormea" olisi voinut Locarnossa saada palkinnon parhaasta kuvauksestakin. Elokuva on esteettisesti äärettömän nautinnollista mustavalkokuvauksen juhlaa. Simon Roca tekee kameran takana perinnetietoista, viimeisteltyä työtä ja muutamat yksittäiset otokset esimerkiksi horisonttiin laskeutuneista kalliosaarista kelpaisivat mihin tahansa galleriaan. Viittaukset Aki Kaurismäen estetiikkaan eivät varmasti jää keneltäkään huomaamatta. Tai Guy Maddiniin. Ossang viittaa myös Murnaun ja Dreyerin vampyyriaiheisiin, ja eräs henkilöistä on nimetty Kurtziksi varmasti Ilmestyskirja. Nyt:in mukaan - sekin elokuva sijoittui suureksi osaksi eräänlaiseen laivaan.

Outous: 4/5 lanthimosta

Perjantai-iltana sai festivaaleilla maailmanensi-iltansa ensimmäinen onnistunut täyspitkä dokumentti Parl Kristian Vesteristä eli Goodiepalista (1974). Urotyön takaa löytyy Sami Sänpäkkilä, ja häneltäkin edes jollain tapaa koherentin muotokuvan aikaan saaminen oudosta tanskalaisesta monialataiteilijasta vei noin seitsemän vuotta.

Tampereella päämajaansa pitävä Sami Sänpäkkilä aloitti muusikkona, yhtenä kokeellisen rockin kulttiyhtye Kiilan perustajista. Sittemmin hänen johtamansa Fonal Records on kasvanut Suomen merkittävimmäksi levy-yhtiöksi, joka on julkaissut viime vuosien tärkeimmät vaihtoehtorock-levyt Riston mestariteoksia myöten sekä mm. Goodiepalin electro-tietokonemusiikkia (sikäli kuin Goodiepalin tuotoksia on järkevää millään lailla lokeroida). Sänpäkkilä on myös tehnyt artistiensa kanssa paljon musiikkivideoita, joista monet ovat erinomaisia, ja videotaiteilijana Sänpäkkilä on ollut esillä Kiasmassakin. Viime vuonna Sänpäkkilä toimi kuvaajana ja leikkaajana sekä käsikirjoitustiimissä findie-ilmiö Samurai Rauni Reposaarelaisessa. Nyt kasvava kiinnostus elokuvantekoon on johtanut ensimmäiseen täyspitkään ohjaukseen.

Goodiepal on hieno kohde dokumentin aiheeksi, mutta esikoispitkäksi äärimmäisen vaativa, sillä Goodiepal on mies, josta pirukaan ei ota selvää. Ja juuri tähän elämästään kokovartalotaidetta tekevä kulttuurisukkula monesti tähtääkin.


Monien muusikoksi luokitteleman Goodiepalin aivot eivät toimi normaalisti. Hyvin ne kyllä toimivat, siitä todistavat menestys ja maine. Mutta tavallisiin lokeroihin syvä(llise)sti omintakeinen tanskalainen ei mahdu. Potkut on tulleet opetusviroista niin Kööpenhaminan kuin Lontoonkin kunnianarvoisimmista musiikkikouluista. Festivaalikeikat muistuttavat enemmän teoreettisia luentoja. Eikä kukaan tunnu tietävän, miten Goodiepal oikein rahoittaa toimintansa. Yhdessä vaiheessa hän ilmoittaa olevansa miljonääri, mutta on ihan omalla vastuulla, miten pitkälle tätäkään on uskominen.

"Goodiepal-yhtälön" hienous piilee siinä, miten se lähestyy epäluotettavaa kohdettaan täydellisen rehellisesti. Sänpäkkilä ei yritä pukea elokuvaansa keinotekoiseen "taiteen" kaapuun, vaan rikkoo konventioita pysyäkseen uskollisena välittömyyden periaatteelle. Niinpä elokuvassa nähdään paitsi ohjaaja itse ehti alkajaisiksi, myös kuinka kameroita asennellaan paikoilleen, rintamikkiä korjaillaan ja ohjaaja-kuvaaja näkyy kameransa kanssa hissin peilin kautta rinta rinnan Goodiepalin kanssa. Lopputulos: kun Sami/kamera kulkee Goodiepalin matkassa, kuljemme mekin.

Eipä sillä, etteikö "Goodiepal-yhtälö" olisi hyvin kuvattu ja ohjattu. Todellinen sankari on kaksi ja puoli vuotta materiaalin kanssa paininut Eeva Tuomi, joka on leikannut kymmenien tuntien materiaalimassasta tiukan kokonaisuuden, kaivaen Goodiepalin hajanaisesta, poukkoilevasta elämästä esiin pulssin, joka pitää elokuvan kasassa. Elokuvahan olisi ihan hyvin voinut epäonnistua, mutta Tuomen työ on ratkaiseva elementti.

Muotokuva Goodiepaliksi itseään kutsuvasta miehestä ei ole kuvaus taiteen tekemisestä tai CV:n läpiluku, vaan elokuva ihmisestä itsestään niin läheltä kuin Goodiepal suostuu päästämään. Maaninen elämäntaiteilija ilmaantuu muutaman kuukauden tai parin vuoden välein jatkuviin kuvauksiin aina olemuksensa tyystin muuttaneena, selityksiä tarjoamatta. Hänestä on ehkä vaikea saada otetta, ja ehkä on elokuvalle vahingoksi, ettei kameraan taltioidu niitä toisia hetkiä, jolloin Parl Kristianina olo ei ole maailman kivoin keikka, mutta "Goodiepal-yhtälö" onnistuu silti tarjoamaan enemmän kuin kurkistuksen normien ulkopuolelle sijoittuvan toisinajattelijan kiehtovaan maailmankuvaan. Tämän elokuvan perusteella Goodiepal on eräänlainen joviaali radikaali, jonka koko olemassaolo on yhtä jatkuvaa haastetta status quolle. Sänpäkkilän vahvuus kronikoitsijana on se, että hän on sirkuksen tavallisin, tasaisin jalkapari. Yhtälön vakio.

Elokuva on liki yhtä mielenkiintoinen kuin kohteensa, ja aika usein yhtä hauska. Saksan ja Tanskan rajalla koetaan poliisien kanssa hetki, joka sai Kino Engelin yleisön räjähtämään nauruun. Avainhenkilö kohtauksessa on Goodiepalin läheinen taiteilijatoveri Poul Erik, jonka tarina saa puolestaan miettimään sitä hintaa, minkä normaaliuden ulkopuolelle asettumisesta voi päätyä maksamaan. Goodiepal ja Poul Erik ovat "outoja" vain nähtynä yhteiskunnan kollektiivisesta arvomaailmasta, minkä kanssa taiteilijakaverukset asettuvat poikkiteloin määrätietoisesti ja loogisesti. Goodiepalin elämänfilosofia saattaa ottaa epätavallisia muotoja, mutta sen ydin on kaikkea muuta kuin vieroksuttava.

Ensi-iltayleisölle Goodiepal lähetti terveisiä Serbiasta, missä hän on auttamassa turvapaikanhakijoita pakenemaan sotia auttamishaluttomaan Eurooppaan. Rock'n'roll.

Outous: 3/5 lanthimosta

R&A XxX: harrydeanstantonismi (RIP)

Perjantai 15.9.2017

Daniela Thomasin Vazante ("Maininki", Brasilia, 2017)
Matthew Heinemanin City of Ghosts ("Aaveiden kaupunki", USA, 2017)
John Carroll Lynchin Lucky ("Onnenpekka", USA, 2017)

- elokuvat arvioidaan hds-asteikolla: teokset voivat saada nollasta viiteen harrydeanstantonia -


{EDIT: päivitys 15.9.: vain hieman jutun julkaisun jälkeen levisi suru-uutinen mestarin kuolemasta. Ajoitus on turhauttava ja murheellinen. R&A esittää Luckysta vielä useita uusintoja. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta on parin viikon päästä. Jälkituotannossa on vielä Frank Sinatran ja Ava Gardnerin liitosta kertova Frank ja Ava, jossa Harry Dean Stanton näyttelee sheriffiä. Tietysti. HDS in memoriam.}

Quentin Tarantinon Pulp Fiction on vain yksi elokuva. Se kuuluu lajissaan elinaikani hienoimpiin, mutta on myös innoittanut kokonaista leegiota 90- ja 2000-luvun huonoimpia leffoja; vuoden 2014 R&A-traileri saattaa olla kaikkien aikojen paras festaritraileri, mutta sen vanavedessä lilluskelee kasvava parvi toinen toistaan kehnompia jäljittelijöitä. Viime kevään Espoo Ciné -vitsi meni ehkä vielä joten kuten läpi pieteetin toteutuksensa ansiosta, mutta R&A 30:n Pulp Fictionia mielikuvituksettomasti toistava mainoselokuva kuuluu jo samaan roskakoppaan Seltzer-Friedberg-tuotosten kanssa. Sääli, sillä tänä vuonna R&A:n visuaalinen design verenpunaisesta sumusta uhoavan suden johdolla on muutoin hyvin tehokas, hyvin onnistunut.

R&A XxX alkoi Orionissa miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Olisi ollut hauskaa, jos katsojia olisi löytynyt juuri 30, mutta siitä jäätiin muutaman silmäparin päähän. Paikalle saapuneille tarjosi brasilialainen "Maininki" edustavan kattauksen festarielokuvakliseitä:

- mustavalkokuvausta
- musiikittoman ääniraidan
- huumorintajuttomuutta
- ylipituutta
- epookkia ajasta ja paikasta, josta kukaan ei tiedä mitään
- esikoisohjauksen.

"Maininki" kuvaa brasilialaista, orjatyövoimalla toimivaa kaivosplantaasia vuonna 1821. "Taide-elokuvaa pönttöpäille"-kirjan oppien mukaan tasapaksun verkkaisesti rytmitetyssä ihan supervakavassa elokuvassa tapahtuu jotain asioita, mutta ei tarpeeksi kaksituntiseen leffaan. Estetisoituun kuvaukseen kaikkensa panostava elokuva muistuttaa paljon maan kuuluisimman valokuvaajan, Sebastião Salgadon, töitä, mutta hehku puuttuu. Keskivertoa heikompi digikopio korosti kuvan terävyyttä harmillisen epäelokuvallisella tavalla. Mutta ovathan monet "Mainingin" maisemaotoksista silti esteettisesti nautittavia. Taustavoimista löytyy yhden (ehkä kahden) hitin ihme Fernando Meirelles, joka hänkään ei ole varsinaisesti tunnettu suurena huumorin puolestapuhujana.

Arvio: 2/5 hds:ää


"Maininki" on dokumentaarinen; "Aaveiden kaupunki" on dokumentti. Ja millainen. Elokuvallisesti siltä jää kenties toivomaan vähän tiukempaa rakennetta ja fokusoidumpaa otetta, mutta inhimillisesti Cartel Landin ohjaajan uutuus tuo maailmanpolitiikan polttopisteessä vuodesta 2012 kidutetut syyrialaiset lähemmäs kuin tuskin mikään, mitä tähän mennessä on nähty. Matthew Heineman kulkee kameroineen hyvin erikoislaatuisen porukan mukana. Näiden nuorten miesten kotikaupunki Raqqa muutettiin lähes yhdessä yössä Islamic Staten "pääkaupungiksi". Miehet järjestyivät ruohonjuuritason vastarintaliikkeeksi otsikolla Raqqa Is Being Slaughtered Silently. RBSS on vastine IS:n mediapropagandalle välittäen uutisia fundamentalismin varjoihin suljetusta kaupungista salakuvausta ja sosiaalista mediaa käyttäen. Heidän työnsä on journalistisesti ainutlaatuisen rohkeata, mutta sen inhimillinen hinta on sanoinkuvaamattoman hirveä. IS on systemaattisesti murhannut kriittisellä hetkellä ulkomaille paenneen ydinryhmän Raqqaan jääneitä perheenjäseniä sekä kirjaimellisesti kymmeniä ystäviä. Samalla vainoten ulkomaille asti RBSS:n jäseniä, joista liikkeen henkinen isä, Naji Jerf, ammuttiin Turkissa kaksi vuotta sitten.

Heineman osaa tuoda kaiken tämän katsojan iholle, ei saarnaten, vaan ymmärtäen ja ymmärrystä lisäten. "Aaveiden kaupunki" ei painosta, vaan kaiken aikaa inhimillistää. RBSS:läiset eivät ole jonkin kulissidraaman päähenkilöitä, vaan aivan tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Niinpä ryhmän puhemies, Aziz, voikin todeta, että todellisia sankareita ovat Raqqassa sinnikkäästi toimivat katujournalistit.

RBSS käyttää tietoa ja sanoja IS:n kivääreitä vastaan. Ja nyt tieto heidän työstään leviää maailman väkevimmän mediumin, elokuvan, kautta. "Aaveiden kaupunkia" katsotaan ainakin maailman elokuvafestivaalien vuokraamissa teattereissa ja toivottavasti pian joka tuvan televisioissakin niin kuin mitä tahansa kuvatulvaa. Mutta miten katsoa aidan piikkeihin seivästettyjä, irtileikattuja päitä ja mussuttaa karkkia? Muutamalta Kino Engelin asiakkaalta tämä kävi päinsä, kuten edessäni istuneelta, säällisen oloiselta herrasmieheltä, jolla oli viereensä varattuna keksipaketti. Arkipäivän pervertoituneisuudeksi voi kutsua sitä kun syyrialaiset niskalaukaukset hyppäävät kankaalta syliin suomalaisen nauttiessa tyynesti suklaista herkkua. Onko tämä vanhentunutta moralisointia? En minä tiedä, en minä ole tuomitsemassa tässä ketään. Minä vaan kysyn, vedoten vanhaan viisauteen siitä, kuinka "kaikelle on aikansa ja paikkansa".

Arvio: 4/5 hds:ää


Mitä on harrydeanstantonismi? Monia asioita, mutta ainakin elokuvahulluutta. Viime heinäkuussa 91 täyttänyt Stanton on elokuvan legenda ja kävelevä instituutio. Hän on samaan aikaan americanan ikoni ja suuri ulkopuolinen. Suurten sivuosien lahjomaton, ja aito asia. Stanton on esiintynyt jotain 200 elokuvassa, joista suurin osa on unohdettavia, monet hyviä ja useat klassikoita, mutta olipa elokuvien taso mitä hyvänsä, Stanton ei ole huonoa roolia urallaan signeerannut. Huonous kääntää katseensa Stantonista, sillä Huonous ei tee mitään liian kiinnostavilla ihmisillä.

Esikoisohjaaja John Carroll Lynch on tehnyt kultturiteon pelkästään kiinnittämällä Stantonin pääosaan elokuvaansa Lucky, "Onnenpekka". Tämä on harvinaista mannaa, sillä olisiko "Onnenpekka" nöyrän ja itsestään melua pitämättömän näyttelijän noin kolmas pääosa 60-vuotisella uralla. Stanton näyttelee - ja huomatkaa, hän todella tekee roolia eikä vain jotenkin ole itsenään - kovasti itseään muistuttavaa joviaalia puolierakkoa, joka näyttelijän tavoin toimi Toisessa maailmansodassa laivakokkina. Tässä elokuvassa kuullaan Stantonin suusta yksi elokuvan historian parhaista kysmyksistä: "Is reality a thing?". Mikä tavallaan toimii koko jutun avaimena. Lucky elelee pienessä, kaktuksia vilisevässä kaupungin tapaisessa, ehkä Stantonin kotivaltiossa Kentuckyssa, mutta luultavammin kuitenkin Teksasissa tai New Mexicossa. Viihtyy itsekseen, mutta ei pode yksinäisyyttä. Käypä välillä kantapaikassa filosofoimassa. Eräänä päivänä Lycky hypnotisoituu kahvinkeittimensä digitaalikellon vilkunnasta niin paljon, että kaatuu rähmälleen. Kursailematon lääkäri (jota esittää aivan mahtava Ed Begley Jr.) osaa ainoastaan hämmästellä vanhuksen loistokuntoa, mutta oman kuolevaisuutensa kohtaava Lucky masentuu silti.

Senpä enempää tarinaa ei elokuvaan sitten mahdukaan. Stanton itse kun on piskuisen leffan tarina. Käsikirjoittajat tyytyvät vain keittämään kasaan joukon vinjettejä, jotka laventavat keskushenkilön kuvaa. Ja minne Stanton-Lucky cowboy-saappaissaan tallusteleekaan, siellä hän kohtaa kiinnostavia kasvoja. Aliarvostettu Ron Livingston on asianajajana saada vanhukselta turpaansa, Alien-toveri Tom Skerritt vaihtaa sotamuistoja. Ja David Lynch ei ehkä osaa juurikaan näytellä, mutta hänkin on liian kiinnostava, ja hänelle on kirjoitettu koko leffan inspiroituneimmat vuorosanat, joiden jälkeen kilpikonniin suhtautuu suuremmalla kunnioituksella. Niin, kuten Lynch, koko elokuva on omalla tyynellä tavallaan mielettömän hauska.

Kaks´ ois toivetta mulla: että joku uskaltaisi tuoda tämän pienen helmen Suomen levitykseen (ihan vaan tiedoksi, että Orionin näytös oli käytännöllisesti katsoen loppuunmyyty); ja että Stantonin suuntaan alettaisiin viskoa amerikkalaisia alan palkintoja kuin halkoja takkatuleen. Nimittäin, elokuvanäytteleminen ei tästä enää aidommaksi ja väärentämättömämmäksi tule. Lucky on niin hyvä suoritus, että katsoja ei muista sen olevan fiktiota. Ja se on täynnään suurta persoonallisuutta, missä on jotain niin jaloa, niin jaloa. Tämä tunne tiivistyy elokuvan huippukohdassa, jossa Lucky aloittaa spontaanisti espanjankielisen laulun. Kohtaus on Stantonin ansiosta täysin puhdas, pelkkää rehellisyyttä.

Arvio: Lucky ei ehkä mullista elokuvan historiankirjoja, mutta se on varmasti maailman harrydeanstantonilaisin elokuva - 5/5 hds:ää

TUSK: Recreation & Parks

Kevin Smithin Tusk
Michael Parks in memoriam

Ryyppäilimme
      baarit kolusimme
            hetkessä ystävät olimme
Hän tahtoi minun kertovan
        mitä runous oikein oli
            minä kerroin

Pienessä sievässä yhtenä yönä
vein hänet kotiin katsomaan vastasyntynyttä lastani
Suuri suru hänet valtasi
"Oi Gregory" hän valitti
      "maailmaan saatoit sellaista minkä kuolema korjaa pois"

          - Gregory Corso: "Tapasin kaverin joka kuoli" (suom. Markku Into)

Mestarinäyttelijä Michael Parks (1940-2017) kuoli viime keskiviikkona, saappaat jalassa lähti kevään korvalla, karkasi keskenkasvuisen toukokuun kedoilta. Se sallittakoon, kevään poikana oli syntynytkin. Parks ei sammunut suurena tähtenä, mutta kirkkaana säteenä kollegoidensa silmissä. "Näyttelijöiden näyttelijä", sanottiin. Menettikö Yhdysvallat suurimman näyttelijänsä? Ainakin Quentin Tarantinon mielestä - jopa enemmänkin: kuuluisassa vastauksessaan toimittajalle From Dusk Till Dawnin aikoihin Tarantino ilmoitti pitävänsä Michael Parksia "maailman parhaana näyttelijänä".


Parks eli elämän, josta syntyy taiteilija, tai ainakin näyttelijä. 16-vuotiaana vahinkoraskauden pakottamana naimisiin... Elämänkoulua hanttihommissa hedelmänpoiminnasta ojankaivuuseen. Raskasta fyysistä työtä, josta ei liikoja maksettu. Metsäpalojen sammuttamista. Alle kaksikymppisenä. Mutta erityinen lahjakkuuskin nousi esiin jo varhain. Parks sai ensimmäisen tv-keikkansa Alfred Hitchcockin legendaarisessa antologiasarjassa 18-vuotiaana. Tähteys osui uran alkuvaiheille vuosikymmentä myöhemmin. Then Came Bronson kesti vain yhden tv-kauden, mutta osui ajan hermoon ja nousi pian kulttimaineeseen. Parks henkilöi amerikkalaiselle unelmalle selkänsä kääntävää nuorta illuusiottomuutta, avoimen tien vaeltajahenkeä.

Miksi tästä ei auennut säkenöivä ura ammattikunnan huipulla? Vastausta emme saa varmaan milloinkaan. Ehkä Parksissa oli liikaa luonnetta, ehkä hän ei ollut valmis myymään itseään, kykenemätön kompromisseihin. Ehkä kyse oli silkasta tuurista ja sen puutteesta. Olisihan samoihin aikoihin Rodriguezinkin pitänyt hallita levylistoja. Lahjojen puutteesta ei kummankaan kohdalla ollut kyse.

Michael Parksissa oli karismaa tuhlattavaksi asti, mutta hän myös osasi mitä vaan ja teki mitä vaan. Hänen tulkintansa Then Came Bronsonin tunnusbiisistä nousi Billboardin Top Twentyyn. Parksin levytysura kattaa kahdeksan albumia. Haastattelut todistavat vastaansanomattomasti, että pikkurooleista siellä täällä uransa luonut Parks otti ammattinsa vakavasti ja ymmärsi sitä syvemmin kuin...kukaan muu? Mestari ei koskaan jäänyt polkemaan paikalleen, vaan lavensi ilmaisukenttäänsä vuosi vuodelta. Parks osoitti joka roolissa hallitsevansa tekniikan kenen tahansa huippukoulut käyneen veroisesti. Tästä todistavat kaikki Parksia ohjanneet. Erityisesti aksentteja ja puhetapoja Parks käsitteli notkeudella, jossa ei ole sijaa kritiikille. Twin Peaksissa hän kävi säväyttämässä Jean Renaultina, kanadalaisena huumeiden salakuljettajana, lisänä David Lynchin omituisten otusten kerhoon.


Michael Parksin myöhäisuran - näyttelijän hienoimman vaiheen - kaksi merkittävintä ohjaajaa olivat epäsuhtaiselta tuntuvasti etabloitu nero Quentin Tarantino ja indiehumoristi Kevin Smith. Yksityiselämässä Tarantino ja Smith ovat ystäviä, ja vaikka he tekevät eri kaliiberin elokuvia, heitä yhdistää armoitettu dialogin kirjoittamisen lahja. Näyttelijät rakastavat molempien tekstiä. Näistä kahdesta Kevin Smith on se, joka antoi Parksille näyttelijän uran upeimman roolin, pirullisessa uskonkiihkoilun läpivalaisussa Red State (2011). Yhteistyö jatkui samalla tasolla kolme vuotta myöhemmässä Tuskissa.

Tuskia ei tarvitse rakastaa, mutta jos niin tekee, voinee katsoa hädin tuskin kuuluvansa hyvien ihmisten joukkoon, sillä vaikka Kevin Smithille niin tuskallisen tyypillisesti se ei kaikin puolin täydellinen elokuva olekaan, ja monilta on loppunut ymmärrys tuskastuttavasti kesken, on sen parhaiden osasten summa häkellyttävää luokkaa; parempaa elokuvaa mursuista tulemme tuskin näkemään.

Tusk on ennen kaikkea viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava tarina, kioskifantasiaa elokuvamuodossa. Smith tarjoaa omaäänisen versionsa perverssin sarjamurhaajan sairaista mielihaluista. Elokuvaa kantaa silkka tarinoinnin ilo: suuri osa leffasta on - jälleen kerran - vuoropuhelua kahden tai kolmen henkilön kesken. Ja se on mielenkiintoista siitä yksinkertaisesta syystä, että Smithin mestaruus kielen käsittelijänä on niin vangitsevaa. Suurin osa vuoropuhelusta käydään kahdella toisilleen vastakkaisella syntaksilla: toisaalla on Justin Longin esittämän vastenmielisen narsistisen amerikkalaisen suodattamaton, radioseksikäs puheripuli, toisaalla Parksin vanhan koulukunnan sivistyneisyyttä huokuva, huoliteltu ja klassinen kielenkäyttö. Smith osoittaa kadehdittavaa teknistä kyvykkyyttä naittaessaan nämä kaksi tyystin erilaista puhetapaa eräänlaiseksi kontrapunktiseksi puhesinfoniaksi, joka ei ole kovin kaukana Tarantinosta.


Molemmat päänäyttelijät nauttivat silminnähden vuorosanoistaan. Varsinkin Justin Long on vapautuneempi kuin koskaan, ja täysin yksi yhteen ruumiillistamansa ällöttävän egoistisen x-sukupolven karikatyyrin kanssa, joka ei vastaa muille kuin itselleen eikä tunne muita moraalilakeja kuin oman nautinnonhalunsa. Elokuva kuuluu silti itseoikeutetusti Parksille, joka briljeeraa virtuositeetillaan olipa kyse vivahteista vuorosanojen lausumisessa tai elekielestä tai tuosta häiritsevän syvälle tunkeutuvasta herkeämättömästä katseesta - tai fantastisesta muuntautumiskyvystä, mitä Parks tarjoilee yllätyksenä kohtauksessa Johnny Deppin kanssa. Mitä yhteen kaikkien aikojen yllätysvisiiteistä tulee, Depp pistää Parksia vastaan parastaan mielettömässä - ja mielettömän hauskassa - soolossa, joka on aika ainutlaatuinen jopa omalaatuisiin hahmoihin erikoistuneen oman sukupolvensa mestarinäyttelijän tuotannossa.

On ymmärrettävää, että tällainen tarina ei kaikkiin kolahda, mutta on myöskin syntiä, että elokuvalle, jossa on tämän luokan näyttelemistä ja dialogia, ei heru enempää kiitosta. Ehkä Smithin suorasukaisuus on liikaa. Esimerkiksi Justin Longin podcasteilla älyttömästi tienaava koomikkohahmo on täysin raivostuttava - mutta niin sen on tarkoituskin olla. Smith tekee sukupolvikritiikkiä, ja piruilee YouTube-sukupolvelle, joka luulee, että nasevuus ja WikiPedia-oppineisuus ovat yhtä kuin älykkyys. Ja vaikka Parks on kahdesta miehestä verrattomasti sairaampi, katsojan sympatiat ovat alati luisumassa psykopaatin puolelle. Varsinkin, kun Smith avaa syitä Parksin fantasioille kääntämällä pisteliäästi esiin Kanadan lähihistorian savisen kääntöpuolen.

Oli Tusk mitä hyvänsä, se on nautinto meille, jotka rakastamme näyttelijöitä ja näyttelemistä. Michael Parks lausumassa näin hyvin kirjoitettua tekstiä on, no niin, musiikkia korville ja lisäksi mannaa silmille. Se, että Michael Parks ei vallannut suurempaa aluetta elokuvan parnassolla, on mitä suurinta tuhlausta.