Elokuvakerhomme aloitti alkuvuodesta joka toinen lauantai kokoontuvan keskustelupiirin, joka on osoittautunut ohittamattomaksi osaksi kerhon toimintaa. Kaikki nk. päiväkahvit ovat polveilleet teeman tiimoilla innostuneesti, innoittuneesti ja informatiivisesti.
Seuraavalla kerralla kokoonnumme Finlaysonilla, Cafe Katon terassilla 29.7. klo 15. Jos sattuu sadekeli ja kahvila on täynnä, siirrymme Sisko ja sen veljeen Lapintielle.
Keskustelun aiheena on japanilainen elokuva kaikessa monimuotoisuudessaan. Alustajana toimii Petri, joka määrittää ja rajaa hieman näkökulmaa laajaan ja kirjoltaan yltäkylläisen värikkääseen aiheeseen. Esimerkiksi Karlovy Varyn festivaali nosti vastikään unohduksen yöstä Yasuzō Masamuran, ja reaktiot olivat kautta linjan ällistyneitä.
Toivotamme tervetulleiksi kaikki asianharrastajat Kurosawa-entusiasteista anime-harrastajiin. Tarjoamme kahvin tai teen, jottei suuta kuivaa. Valmistautua voi katsomalla kulttiohjaaja Seijun Suzukin uran lähes lopettaneen yakuza-satiirin Tehtävänä murha (Koroshi no rakuin, 1967).
Kulttuurikeskustelu on tärkeää. Tästä muistutti Hesarin Suna Vuori muutaman päivän takaisessa hienossa esseessään. Vuori vetää taidokkaasti janan kritiikkilukutaidon ja demokratian terveenä pysymisen välille. Vapaa keskustelu ja ajatustenvaihto saa silmämme avautumaan muille tavoille nähdä ja kokea itsellemme tuttuja ilmiöitä. Väittely on omiaan puhkomaan rakentamiamme kuplia ja käsittelemään kognitiivista dissonanssia - mikä voi johtaa ainoastaan oppimiseen ja tietämyksemme lisääntymiseen. Vuorovaikutus on vaikuttamista toisiin ja antautumista toisten vaikutuksille.
Sitä paitsi keskusteleminen omasta intohimoharrastuksestaan on aivan pahuksen hauskaa.
Tule siis kanssamme kahvin äärelle pitämään yllä rajoittamattoman jutustelun nuotiota ja olemaan päättäjiämme fiksumpia. Ei ole vaikeaa.
Ja jos et tiedä Japanista mitään, on tässä katsottavaksi kaikkien aikojen paras animaatiodokumentti nousevan auringon maasta.
Parasta tässä elokuvassa on, kun se loppuu. Ts. sen loppukohtaus on sykähdyttävä. Sekin on hauskaa, että alkutekstit tulevat vasta 40 minuutin kohdalla. Mikä tuntuu täysin oikealta.
Ryûsuke Hamaguchin (s. 1978) 9. näytelmäelokuva on kolmetuntinen sovitus überkirjailija Haruki Murakamin novellista, ja se kertoo autosta: helisevän punaisesta Saab 900 Turbosta, jollaisia ei enää valmisteta. Saab kuuluu eräälle maineikkaalle näyttelijälle, joka 40-minuuttisen prologin jälkeen saapuu Hiroshimaan ohjaamaan Anton Tsehovin klassikkonäytelmää Vanja-eno. Murakamin tasoinen kertoja luo näinkin yksinkertaisesta asetelmasta läpitunkevan katseen ihmisenä olemisen problematiikkaan paljastaen valtaisan määrän tunnistettavia konflikteja ja ristiriitoja.
Sikäli suomalainen yleisö pääsee helpolla ensi kosketuksessaan Hamaguchi-saniin, että ohjaajan tähänastisesta tuotannosta löytyy parikin vielä pidempää repäisyä. Ennen tätä uusinta tekijänsä pääteoksena pidetty, sattumalta sekin nimeltään japonisoitu anglismi Happi awâ (2015), rullaa pitkälti kuudetta tuntia.
***
Jäljempänä seuraa kritiikkiä, mutta sitä ennen on vain älyllisesti rehellistä todeta, että Elokuvan nykyilmastossa on etuoikeus saada nauttia yhtä aikuisesta, huolellisesti tehdystä ja älykkäästä teoksesta kuin Drive My Car. Jo se yksin tekee tästä ensi-illasta arvokkaan kevättapauksen. Drive My Car on nautinto.
Pinnalta katsoen kovinkaan paljon elokuvassa ei tapahdu. Punainen auto huristaa pitkin saarivaltakuntaa, ihmiset tekevät työtä, rakastelevat, koittavat luoda jotakin tyhjästä ja keskustelevat. Kuitenkin, jollain kumman tavalla, jokainen kohtaaminen elokuvan ihmisten välillä muuttaa katsojan käsitystä heidän suhteistaan ja henkilöistä itsestään. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on paksujen arpien alle kätkettyjä salaisuuksia, joita he paljastavat toisilleen juuri oikealla hetkellä. Hamaguchi on kuin shakinpelaaja, joka uhraa aikaa voittaakseen laadun: hyvin harvoin elokuvan rajallinen muoto sallii katsojan ymmärtää henkilöidensä syitä ja vaikuttimia näin nyansoidusti. On kuin todella näkisi toiseen ihmiseen. On kuin katsoisi peiliin.
Päähenkilö herra Kafuku (=Kafka?) elää elokuvan kahden vuoden aikana eräällä tavalla avioliittonsa vankina ja peilaa liittonsa tiettyjä omituisuuksia sekä kaksinkertaista tragediaa ohjaamansa Tsehov-troupén kirjaviin tyyppeihin. Kuten nuoreen tähteen, jonka kanssa Kafuku tietää vaimonsa häntä pettäneen. Sekä ennen muuta hänelle osoitettuun 23-vuotiaaseen, ilmeettömään naiskuljettajaan - siihen, joka ajaa hänen autoaan. Sen seuraamisesta, miten hienovaraisesti mutta järkähtämättömästi työtoverit oppivat toisistaan yhä lisää, tulee vaikutelma jääkimpaleen sulamisesta silmien edessä. Sisältä paljastuu jotakin elävää, yllättävää ja lämmintä. Drive My Car on realistinen ja sentimentaaliton, mutta kuitenkin toiveikas teos. Ehkäpä eniten sen vuoksi, miten tarkasti se näyttää, että ihmiset eivät tee aina ennalta arvattavia päätöksiä, eikä ole viisasta tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä heidän vaikuttimistaan.
Kaikesta tästä huolimatta Drive My Car on eräs erikoislaatuisimmista Oscar-ehdokkaista ikinä. Miten juuri se löi läpi juuri tänä vuonna? Cannesissa se sai "vain" käsikirjoituspalkinnon. Se ei perustu samanlaiseen hitti-ideaan kuin Parasite. Siinä ei ole mitään erityisen amerikkalaista, ja se on hyvin pitkä olematta lainkaan dramaattinen.
Drive My Car on juuri nyt Akatemian ja kriitikkojen darlingu, mutta männävuosilta löytyy valtava määrä samantyyppisiä arvoteoksia, jotka eivät lyöneet samalla tavalla läpi: esim. Rohmerin kaikki elokuvat tai Jean EustachenÄiti ja huora. Tai varsinkin muutama vuosi sitten Kultaisen Palmun kahmaissut henkeäsalpaava turkkilainen Winter Sleep, jossa on hätkähdyttävän paljon samoja elementtejä kuin Drive My Carissa: avioliitto, näytteleminen, inhimillisyys, kolmituntinen kesto, Tsehov (jonka tarinaan se perustuu). Miksi se ei saanut samaa huomiota kuin Drive My Car - varsinkin kun se on elokuvana vielä ihan toisella tasolla?
Oscar-elokuvaksi Drive My Carissa pistää silmään kaikkea virtuoosimaisuutta välttelevä kuvaus. Suurin kritiikkini kohdistuu juuri siihen: Drive My Car on paljon enemmän televisio- kuin elokuvatuotanto. Jäljestä näkee - aistii - että se on kuvattu videokameralla eikä edes erityisen hyvällä. Väripinnat ovat mattaa ja joissakin pitkissä tracking shoteissa tuntuu kuin katselisi kännykkäkuvaa. Mieleen tulevat esimerkiksi eräät Stephen Poliakoffin hienot tv-elokuvat. Ne eivät ole olleet Oscar-ehdokkaina.
Mutta ovat hienoja. Ja Drive My Car on varmaan vielä niitäkin hienompi.
Sillä Drive My Car ei ole huonosti kuvattu, ei alkuunkaan. Kuvauksen tarkoitus ei vain tällä kertaa ole tallentaa sitä miltä asiat näyttävät, vaan mitä ihmiset tuntevat ja mikä heissä kulloinkin liikahtaa. Tässä mielessä kamera on aina juuri missä pitääkin. Juonessa ei tarvitse tapahtua juuri mitään, jos kertomuksen henkilöt ovat näin kiinnostavia. Jossain Aristoteles hymyilee suopeasti.
Mutta... Meneekö Hamaguchi jopa liian pitkälle valitsemallaan tiellä? Hän saattaa hyvinkin pokata Oscarin käsikirjoituksesta: aina ja kaikkialla missä Drive My Carista puhutaan, eniten palstamillimetrejä uhrataan elokuvan rakenteeltaan täydellisyyttä hipovalle käsikirjoitukselle. Mutta elokuva ei ole yhtä kuin käsikirjoituksensa, ja jos se mikä on kirjoitettua on tämän elokuvan ydinmehua, eikö suurin osa kunniasta valu silloin Hamaguchin sijasta Murakamille?
Ehkä, mutta toisaalta Hamaguchi ja Takamasa Oe ovat saaneet vuolaasti kiitosta siitä, miten he ovat laajentaneet ja syventäneet novellin ajatuksia. Hyvä, mutta olisi yksi toinenkin juttu...
Drive My Carin käsikirjoitus on hyvin kirjallinen. Kaikki on pakahduttavan tarkasti paikoillaan. Jokainen ele, merkitys, melkein näkymättömäksi jäävä yhteys, vertaus ja alluusio laskostuu mestarillisesti pedille. Henkilöt ilmaisevat itseään tarkasti ja punnitusti, valiten aina juuri oikeat sanat. Se on hyvin kaunista, hyvin henkevää, mutta ei suinkaan ainoa tapa kirjoittaa elokuvaa. Drive My Carissa kaikki on niin "oikein", että sen jälkeen tekee palavasti mieli nähdä jotain Buñuelia.
Onneksi on se viimeinen kohtaus. Hamaguchista ei ehkä ole sukupolvensa Ozuksi, mutta osaa hänkin luoda kuvia jotka kertovat enemmän kuin mitkään sanat.
Osamu Tezuka - Mangan jumala -näyttely Tampereen taidemuseossa 5.1.2020 asti
Monroe, Tampereen ainoa aktiivinen elokuvakerho, huomioi Taidemuseon ohittamattoman Osamu Tezuka -näyttelyn. Elokuvantekijät ovat ylipäätään harvoin esillä taidemuseoissa, mutta nyt on kyseessä tämän taiteilijan ensimmäinen laaja museoretrospektiivi Euroopassa. Tampere on siis jälleen ykkönen maailman kaupunkien joukossa. Ja Tezukaa on nähty täällä aiemminkin, vuoden 1996 legendaarisilla Filkkareilla, jolloin Astro Boy komeili festaripaidoissa ja Tampere-taloon koottiin pieni näyttelykin.
Riippumatta siitä pitääkö hänen töistään - ja täytyy olla noin 10 danin jästi, jollei löydä tuotannostaan mitään mieleistä - tai onko ylipäätään kuullut hänestä, kuuluu Osamu Tezuka (1928-1989) viime vuosisadan vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin. Mangan modernisoijana ja animen alkuun panijana Tezuka on viime kädessä vastuussa Japanin metroille ja junille leimallisesta ilmeestä sarjakuvien lukemiseen uppoutuneine matkustajineen, suuresta osasta cosplay-kulttuuria sekä japanilaisen pop-kulttuurin imagosta lännessä suurisilmäisine, puhtoisine fantasiahahmoineen. Niin ikään suurimpien elävien elokuvantekijöiden joukkoon lukeutuvan Hayao Miyazakin velka Tezukalle on suunnaton - niin kuin on kaikkien Miyazakin kollegoidenkin. Pixarin John Lasseter on puolestaan nimennyt Miyazakin elintärkeäksi esikuvakseen, ja Woodyn ja Buzz Lightyearin hahmoissa voikin helposti havaita niihin välittyneitä tezukamaisia piirteitä. Tezuka kuuluu jättiläisiin, jonka olkapäiltä kaikki hamuavat näkemään pidemmälle.
Taidemuseon näyttelyn rungon muodostavat 200 originaalipiirrosta, jotka ovat pelkkiä pisaroita merestä, sillä mestarin merkittävyyden kulmakivi oli hänen yli-inhimillinen tuotteliaisuutensa: Osamu Tezuka loi 150 000 sivua sarjakuvaa noin 45 vuodessa. Siinä sivussa hän myös perusti perheen, luki lääkäriksi, oli suosittu luennoitsija ja ohjasi 70 animea. Tuon rinnalla vapisee jo Stahanovkin.
"Nero" on kaikkien mielisana siihen pisteeseen saakka, että sen ylikäyttö on aiheuttanut inflaation koko käsitteelle, mutta Osamu Tezuka läpäisee testin kirkkaasti. Hän oli menestyksekäs jo siinä vaiheessa, kun muut vasta valmistautuivat yo-kokeisiin. 26-vuotiaana Tezuka oli kohonnut jo Japanin eniten ansaitsevaksi taiteilijaksi. Hän oli visionääri, joka näki mangan olevan vielä lapsenkengissään ja mitä mahdollisuuksia foorumi tarjosi tarpeeksi vireälle mielikuvitukselle. Ja mielikuvitusta mestarilla riitti. Vielä uransa loppuvuosina, piirrettyään jo 700:aa eri nimikettä Tezuka totesi ideoita riittävän yhä vaikka alennusmyyntiin, kun vain kädet tottelisivat kuten nuorempana. Näyttelyssä voi omin silmin todistaa, että hänen piirrosjälkensä oli villistä tahdista huolimatta läpi uran kaunista, voimakasta, rikasta ja jännittävää. Sekä aina elokuvamaista.
Jos Mangan jumala olisi dokumenttielokuva, se olisi kaiketi huolellisesti valmisteltu, järjestelmällinen ja kaikin puolin ammattitaitoinen tv-tuotanto. Sitä olisi helppoa katsella, se soljuisi mutkattomasti eteenpäin ja sanoisi kaiken tarvittavan laajasta aiheestaan. Ehkäpä se ei tarjoaisi suuria yllätyksiä, eikä sen kuvaus jättäisi voimakkaita muistoja, mutta se sivistäisi sitäkin enemmän. Ennen kaikkea se herättäisi nälän tutustua aihepiiriin syvemmin.
Näyttely kiertää Taidemuseossa kahdessa kerroksessa. Lisäksi pohjakerroksessa nähdään tärkeä mangan historiaa syventävä oheisnäyttely, MangaMania. On aina outoa nähdä sarjakuvasivuja irrotettuna niille luonteenomaisesta ympäristöstä seinille ripustettuna, missä ne tuntuvat kuin hukkuvan tilaan. Taidemuseonkin ripustuksesta puuttuu Tezukalle ominainen tilalla ja koolla leikittely. Kuka ties ständeillä, vitriineillä tai kangassuurennoksilla olisi saatu näyttelyyn kolmiulotteisuuden tuntua, mitä sarjakuvassa on vaikeata tavoittaa. MangaManian esillepanossa näitä mahdollisuuksia onkin päästy hyödyntämään paremmin. Tezuka-näyttelyä kannattaakin tarkastella kokonaisuutena, ikään kuin valtavana kuutiona, jonka eri sivuilla sama taiteilija näyttäytyy hieman eri vinkkelistä. Kannattaa melkein aloittaa toisen kerroksen oikeasta siivestä, missä voi katsella hyvän videobiografian Tezukasta. Jos tältä antoisalta näyttelyltä jotain jää kaipaamaan, niin vielä paljon lisää anime-näytteitä. Tezuka, joka ohjasi ensimmäisen animensa jo vuonna 1958, kuului myös animen perustuksen laskijoihin. Vuonna 1963 ilmiöksi noussut Astro Boy (tai oikeammin Atom) oli ensimmäinen japanilainen animoitu tv-sarja.
Mangan jumala vetää luokseen useammin kuin kerran. On enemmän kuin suositeltavaa suunnata näyttelyyn aina kun siellä on yleisöopastus tai jokin useista oheiskivoista, kuten ikebana-työnäytös (6.10.) tai kokonainen Japani & manga -tapahtumapäivä (26.10.) Museokortilla voi vaikka piipahtaa hetkiseksi lukemaan jotakin monista manga-pokkareista.
Elokuvakerho Monroe kehottaa mitä lämpimimmin kokemaan Taidemuseon ainutlaatuisen näyttelykokonaisuuden!
Kippis ja skool! Cinemadrome täyttää 18 tänä viikonloppuna. Näin se ansaitsee kaikki oikeudet ja velvollisuudet, mitä täysi-ikäiselle elokuvatapahtumalle kuuluu; vaikka eipä 'Drome ole koskaan välittänyt muodollisista rajapyykeistä, vaan on rohkeasti reilusti alaikäisenä sukeltanut päihteiden, pornon ja kyseenalaisen splatterin maailmoihin, nuorna-vitsa-väännettävä-asenteella. Hyvä niin.
Rajapyykki tai ei, Cinemadrome juhlii merkkipaalua kiinnostavalla seitsemän elokuvan valikoimalla, josta löytyy niin ensi-iltaa, kanonisoitua klassikkoa kuin piristävää eklektisyyttäkin. Viimeksi mainittua puolta edustaa etenkin perjantai-illan huima löytö Andy Sidariksen kriitikoiden katseita välttelevästä oeuvresta: Hard Ticket to Hawaii (1987). Sidaris löysi 80-luvun juppihengessä markkinaraon halvalla tehdylle toimintaviihteelle, missä luonnonmaisemat ja hyvännäköiset näyttelijämallit olivat kaikki kaikessa. Nopeasti rahat pois -periaate ei ole omiaan synnyttämään ajan hammasta kestävää jälkeä, mutta niin vain Cinemadromessa nähtävä Kovaa peliä Havaijilla (IMdB-arvo 4,6!) on noussut kvasikulttiasemaan, koska entinen Playerin basisti Ronn Moss heittäytyi ennakkoluulottomasti päätähdeksi ennen ryhtymistään Ridge Forresteriksi. Tämä kannattaa katsoa, koska sitten voi jättää väliin Sidariksen 11 muuta ohjausta. Eikä niistä muista - tai mistään muualtakaan - löydy vastaavaa frisbeen hyödyntämistä.
Havaijin lämppäreinä nähdään Paul Verhoevenin häijyn satiirinen Robocop (1987) ja maailmanensi-iltaan saapuva Stephen King -jorina Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 2019). Ensin mainittu natisee liitoksistaan eikä ole kaikin osin vanhentunut kovin kauniisti verrattuna vaikkapa Terminatoriin tai Predatoriin, mutta on silti pirullisen tehokasta provoilua. Varsinkin Verhoevenin juppiyhteiskunnan piikittely kestää kulutusta. Viihtyminen taattu. Jälkimmäinen puolestaan on kenties kaivattukin uusinta 30 vuotta vanhasta Mary Harronin ohjauksesta, joka kuuluu kymmenien King-filmatisointien häntäpäähän. Ja ovathan kirotut hautausmaa -tarinat melkein pakkokatsottavaa.
Lauantaina 'Drome pistää vitosvaihteen silmään, sillä diginä nähtävä Alien (1979) on ohjelmiston vähiten kiinnostava täky. Paljon harvemmin nähtyjä löytöjä ovat muut, joihin kuuluu vuoden 1959 The Tingler eli Värisyttäjä. Tämä on legendaarisen helppoheikin ja show-miesten kuninkaan William Castlen 41. ohjaustyö, halvalla, nopeasti ja hurtisti tehty, auteurin luovimmalta kaudelta. Robb Whiten "kirjoittama" tarina kuuluu siihen loiskauhun alagenreen, josta David Cronenberg, John Carpenter ja muut muovasivat body horrorin ikimuistoisimmat helmet. Castlen leikkisämpi tyyli vetoaa muin avuin. Aikanaan parhaissa teattereissa onnekkaimmat katsojat saivat kokea aitoja sätkyjä istuimiinsa piilotetuista "värisyttäjistä". Värisyttäjä kuuluu sarjaan 10 001 elokuvaa, jotka on nähtävä elämänsä aikana.
Mies kumipuvussa vai ei?
Cinemadromessa nähdään myös kaksi taideteosta filmiltä. Nykyolosuhteissa tämä on kulttuuriteko jo itsessään, puhumattakaan siitä, että ko. valinnat ovat toki poimintoja elokuvahistorian korkeimmilta lehtereiltä.
Cyborg (1989) vie meidät ohjaajansa kautta takaisin Havaijille, sillä Albert Pyun syntyi tuolla tulivuoristoisella saariryppäällä vuonna 1954. Ja tekee elokuviaan edelleen, yleisön pyynnöistä välittämättä. Jean-Claude Van Dammen tähdittämä kulkutautinen apokalypsi kuuluu Nukkemiehen (1991) ohella Pyunin tunnetuimpiin rykäisyihin. Syntisen halvalla toteutettu actioner tuotti budjettinsa monikymmenkertaisena takaisin ja takasi sekä elokuvantekijän että tähden uran jatkumisen.
Cinemadromen päättää kunnianarvoisa Ishirô Honda. Kunnianarvoisa, koska hänen ideoimallaan Godzilla-myytillä rahastetaan tänäkin päivänä. Ohjaajan 15. työ, Rodan, tuntematon vihollinen (Sora no daikaijû Radon, 1956) jatkaa Gojiran viitoittamalla tiellä louhien pelkotiloja siitä, mitä tapahtuu, kun menneisyyteen haudattuun ja luonnon järjestykseen kajotaan. Rodanin (vai onko se sittenkin radon?) mukaan silloin vapautuu jättiläismäisiä hyönteisiä ja esihistoriallisia lentoliskoja, jotka tuhoavat tieltään kaiken ihmisen suurella vaivalla rakentaman; simppelin ajatuksen voima piilee kuitenkin sen vertauskuvallisissa, esimerkiksi ihmismielen alitajuntaan rinnastuvissa tulkinnoissa.
Hirokazu Kore-edan Perhesalaisuuksia (Manbiki kazoku) "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." - Anna Karenina (Leo Tolstoi)
Venäläismestarin klassinen huomio saa Perhesalaisuuksissa omintakeisen, äärimmäisyyksiin menevän reunamerkinnän. Keski-ikäisen japanilaisen pariskunnan pinnalta katsoen tavallinen perhe määrittelee elokuvan mittaan uusioperheen käsitteen perustavanlaatuisesti uusiksi.
Juttu alkaa, kun tokiolainen pariskunta ottaa helmoihinsa ottaa helmoihinsa pienen Yuri-tytön. Aluksi tarkoitus on palauttaa ahdistunut tyttö vanhemmilleen seuraavana päivänä, mutta kun ottovanhemmat todistavat Yurin vanhempien kaltoin kohtelevan asenteen, venyy vierailu ensin viikosta, sitten kuukaudesta toiseen.
Yuri päätyy kuudenneksi jäseneksi köyhään perheeseen, johon kuuluvat lisäksi isoäiti, teini-ikäinen isosisko sekä tätä muutamaa vuotta nuorempi veli. Elokuvan mittaan katsoja joutuu kuitenkin määrittämään yhä uudelleen perheenjäsenten verisiteet.
Hirokazu Kore-eda (s. 1962) aloitti jo 90-luvun alussa dokumentaristina, kuten niin monet hienot elokuvantekijät. 13. näytelmäelokuvassaan hän yrittää jotain kunnianhimoista enkä ole varma onnistuuko hän täysin. Cannesin tuomariston mielestä Kore-eda onnistui ja palkitsi Perhesalaisuuksia peräti Kultaisella Palmulla.
Hyvä leffa se kyllä onkin ja sellainen, joka vielä paranee uusintakatselussa. Näin, koska Kore-eda saattaa meidät lämminhenkisesti seuraamaan lähietäisyydeltä kiinnostavaa perhettä; juonen merkitys vähenee. Osamu ja Nobuya - pääpari - ovat hyväsydämisiä, mutta myös lurjuksia. Osamu turvautuu myymälävarkauksiin ja isoäidin eläkkeeseen. Näpistelytaitoja opetetaan perheen pienimmillekin.
Jonkin aikaa elokuvan näkemisen jälkeen Perhesalaisuuksista lainehtii yllättävän haaleita tuntemuksia eikä se ihan tunnu Palmun arvoiselta. Kenties objektiivinen ohjaaja on pysytellyt asteen liiankin hillittynä. Kirkkaasti valaistuin kuvin etenevää leffaa ei uskoisi filmille kuvatuksi eikä elokuvassa ole erityisen muistettavia kuvia.
Tai ehkä katsoja on tällä kertaa epäonnistunut. Koin nimittäin etäännyttäväksi monimutkaisen rakenteen, jolla Kore-eda paljastaa hippu kerrallaan salaisuuksia perheen menneisyydestä. En liene ainoa, mutta ne, joille ohjaajan tekniikka ei ole mikään ongelma, ovat poikkeuksetta rakastaneet teosta.
Joka tapauksessa, elokuvan sosioekonominen ulottuvuus ei pahemmin hetkauttanut. Ahtaasti yhdessä maailman kalleimmista ja ylikansoitetuimmista kaupungeista asuva perhe tekee työtä, näpistelee, huijaa eikä siltikään meinaa tulla toimeen, mutta...puute ja pakko eivät puske valkokankaan läpi, kuten vaikka Ken Loachin töissä. Tai Kore-edan aikaisemmassa, suoraviivaisemmassa työssä Isänsä poika.
Molempia Kore-edan elokuvia yhdistää samankaltaisessa roolissa upea näyttelijä, Lily Franky (oik. Masaya Nakagawa). Kore-eda on etevä näyttelijäohjaaja, ja esimerkiksi lasten ohjaajana toista luokkaa kuin Alfonso Cuarón, ja Frankyssa hän on löytänyt dynamon, jonka ympärillä koko kasti loistaa luontevasti.
Tällaista älykästä ja mietittyä elokuvaa saa minun puolestani tuoda vaikka kaikki teatterit täyteen. Perhesalaisuuksien menestys osoittaa, että puolianimoitujen megaspektaakkelien katveessa elää runsaslukuinen fiksun tarjonnan ystävyysseura. Niinpä heitä voisi edes vähän arvostaa ja kohdella japanilaista elokuvaa japanilaisena.
Kore-edan elokuvan levitysnimi on näet Shoplifters - Perhesalaisuuksia. Kyseessä on uusi rimanalitus: Shoplifters ei ole teoksen alkuperäinen nimi eikä se käänny "perhesalaisuuksiksi", kuten otsikko semanttisesti antaa ymmärtää. Elokuvan alkukielinen nimi tarkoittaa näpistelevää perhettä - mikä ei suomeksi kuulosta kovin hyvältä. Mutta silti, millä oikeudella levittäjät tänä päivänä nostavat englannin Suomen ykköskieleksi? Eikä Paweł PawlikowskinZimna wojna ole suomeksi Cold War, vaan Kylmä sota. Kummallakaan elokuvalla ei ole mitään tekemistä englannin kielen kanssa. Sakkorangaistus tällaisesta toiminnasta ei olisi mitenkään liioiteltua.
Koirien saari蜻蛉 räjähdyttää tajunnan.狂ひしづま Kevät on täällä.三日の月
Japanissa on oikeasti kissojen saari. Itse asiassa kaksikin, mutta näistä maan keskiosan itäpuolella, Tyynessä valtameressä sijaitseva Tashirojima on se kuuluisa turistikatiska. Sen tuhatta katukissaa ruokkii väki, joka uskoo kissojen syöttämisen tuovan onnea.
Ei ole liian kaukaa haettu ajatus, että Wes Andersonin visionäärinen Koirien saari on saanut innoituksensa Tashirojimasta kääntäen asetelman niin nurin kuin mahdollista. Anderson sijoittaa tarinansa 20 vuoden päähän, jolloin eräässä Japanin prefektuurissa kissaihmiset ajavat todella kovaa koiralinjaa. Populistinen pormestari tekee kuonokuumeesta ja koiranuhasta (mitä termejä!) kärsivistä koirista syntipukkeja, jotka saavat kannettavakseen kansalaisten tyytymättömyyden. Viattomat ihmisen parhaat ystävät karkotetaan internoidaan Roskasaarelle odottamaan lopullista ratkaisua. Eräänä päivänä saarelle kirjaimellisesti rysähtää pormestarin ottopoika Akira etsimään omaa karvaturriaan.
Näin. Haluan uskoa, että Peter Greenaway hyväksyisi Koirien saaren, sillä vaikka se kertoo tarinan - vieläpä hyvin suoraviivaisen sellaisen -, teoksen sanoma, ajatus, ydin löytyy sen ei-tarinallisesta ilmaisuvoimasta. Joka on ilmiömäisyydessään täysin tyrmäävä. Berlíinissä elokuva palkittiin ohjauksestaan. Muita vaihtoehtoja - Kultaista Karhua lukuun ottamatta - tuomaristolla tuskin olikaan. Koirien saari, joka on upeampi kuin yksikään viime vuonna vuonna julkaistu amerikkalaiselokuva, ällistyttää nimenomaan mestarillisena ohjauksena.
Koirien saaressa Andersonin pikkutarkka kuvasuunnittelu naittuu unelmaliittoon hurjalla sykkeellä juoksevan kerronnan kanssa tavalla, joka käy ohjaajan eetoksen synteesistä. Joku suurista ranskalaiskriitikoista sanoi 1950-luvulla AldrichinKiss Me Deadlystä, että sen jokainen kuva sisälsi uuden idean. Samansuuntaisesti Koirien saari yllättää leikkauksesta toiseen yhä uusilla sommitelmilla ja rajauksilla. Näin visuaalisesti rikkaasta ja anteliaasta elokuvasta pääsee nauttimaan vain harvoin. Samalla Andersonin edellinen animaatio, Fantastinen Mr. Fox, paljastuu pelkäksi harjoitelmaksi. Siihenkin - isoista studioanimaatioista puhumattakaan - verrattuna Koirien saaren estetiikka käy epäröimättä vastahankaan genrelle tyypillisen makeilevuuden kanssa. Yksistään Koirien saaren väripaletti herättää turtuneet aistit kokemaan jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja leffalla on vetää hihastaan valtavan paljon muutakin ihailtavaa.
Koirien saaren rytmi puolestaan perustuu taiko-rummutukseen. Hengästyttävän musiikkimaiseman elokuvaan luonut Alexandre Desplat käyttää esikuvanaan taiko-mestari Kaoru Watanaben lyhyttä ja iskevää bagatellia, joka elokuvassa kuullaan kolmesti. Musiikki seuraa ja kehystää animaatiota lähes yhtäjaksoisesti huumaavalla tavalla.
Lopputulos on sanalla sanoen mestariteos. Olen nähnyt elokuvan kahdesti, ja voisin käydä katsomassa sen kerran viikossa, helposti. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Koirien saaresta kuoriutuu parhaiden elokuvien lailla yhä uusia kerroksia. Yhtäältä Koirien saari on simppeli vähemmistöjen puolustus ja vertauskuva rasismin seurauksista. Samalla se on 2000-lukua piinaavan poliittisen oikeistopopulismin ja massojen sumutustekniikoiden analyysi. Yhtä hyvin Koirien saari käy tarinasta ihmisen ja koiran välisestä siteestä, joka juontuu vuosituhansien taakse, sekä kunnianosoituksesta japanilaisen elokuvan verrattomalle perinteelle. Joka tapauksessa, Koirien saari on painavien teemojensa päällä mielettömän hauska, kekseliäs mielikuvituksen ja pilojen runsaudensarvi. Lisäksi se on kaunis, kuten kaikki koiria kuvaava lähtökohtaisesti on.
Jos koira on poissa, onko ihmisellä toivoa?
Marginalia 1) Aivan kestämätöntä massojen sumutusta on sekin, että Koirien saari tuodaan Suomeen kääntämättä sen otsikkoa. Suomalaisten elokuvalevittäjien on omalta osaltaan aika ottaa vastuu siitä, että englanti ei ole yksi maamme virallisista kielistä. 2) Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Yhdysvalloissa Koirien saari tuotti avausviikonloppunaan ällistyttävät 1,5 miljoonaa dollaria vain 27 teatterissa. Per teatteri -tuotoissa se haastaa jopa uusimman Marvel-tankin. Melkoista, vaikka nämä luvut eivät suoraan verrannollisia olekaan. 3) Valkokankaan jokaisen neliösentin hyödyntävä Koirien saari projisoidaan poikkeuksellisella tavalla, jotta tekstitys saadaan kokonaan kuvan ulkopuolelle. Hieno juttu. Koirien saari on kääntäjän painajainen, ja Marko Hartamo (?) tekee erinomaisen työn.
Giovanni Totaron Buon inverno ("Hyvää talvea") Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri
(Véréna Paravelin ja Luvien Castaing-Taylorin Caniba)
Onko festivaalien huonoin elokuva löytynyt? Ranskalaisen ohjaajakaksikon muotokuva japanilaisesta kannibaalista, Caniba, on poikkeuksellisen epäonnistunut. Pyrkimystä persoonalliseen, katsojan haastavaan muotoon löytyy, se vain on matkan varrella muuttunut sietämättömän teennäiseksi ja tärkeileväksi kvasi-provoiluksi, jonka loputtoman pitkät haahuiluotokset kumisevat tyhjyyttään kertomatta edes metaforan tasolla mistään mitään. Jätin ne muiden kiusana kankaalla lillumaan puolivälin tienoilla.
Täysin onnistunut ei ole palermolaista rantaparatiisia leppoisasti kuvaava "Hyvää talveakaan". Silmää miellyttävästi kuvattu "Hyvää talvea" on kuin postikortti. Sitä on kiva katsella, mutta kääntöpuolelta ei löydy oikein minkäänlaista pointtia tai punaista lankaa. Nuoren ohjaajan kokemattomuus loistaa silkoisen pinnan alta siinä, miten hän ei osaa kertoa rantalomaa viettävistä italialaisista mitään ihonalaista. Ehkä pyrkimyksenä oli tehdä satiiria Ulrich Seidlin tyyliin, mutta siihen eivät rahkeet vielä riitä.
DocPointin kunniavieras on Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saaja Mika Kaurismäki. Parin vaisun vastaanoton saaneen fiktion jälkeen Mika on työstänyt Ryhmäteatterissa jotain selvästi pirteämpää. DocPointin kunnianosoituksesta silmin nähden otettu auteur painoi vielä aivan maailmanensi-illan aattona pitkää päivää saadakseen projektin festivaaliyleisön silmien eteen.
Lopputulos herättää kysymyksiäkin, mutta on vastaanpanemattomasti nautittava, viihdyttävä ja hauska Ryhmiksen 50-vuotisjuhlaelokuva. Dokumentti lähtee välittömästi täydellä höyryllä liikkeelle eikä energia missään vaiheessa hyydy. Ensi-iltayleisö kiittikin useaan otteeseen elokuvan notkeaa leikkausta ja hyvästä syystä. Kaurismäki on koko uransa tehnyt läheistä yhteistyötä Ryhmäteatterin näyttelijöiden kanssa ja on projektille ihanteellinen ohjaaja, jonka seurassa haastatellut rentoutuvat. Siitä syntyy ääneen naurattavia muisteloja ja anekdootteja Karien Heiskasen ja Väänäsen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Vesa Vierikon, Arto af Hällströmin, Martti Suosalon, Mika Myllyahon, Esa Leskisen, Juha Kukkosen ja monien muiden kanssa.
Edellä mainitussa listassa saattaa jokin pistää silmään. Kyllä, Ryhmäteatterissa puhutetaan naisiakin, mutta dokumentti on selvästi miespainotteinen. Varsinkin saa siitä sen kuvan, että Ryhmäteatterin veturina on aina toiminut karsimaattinen miestähti tai -ohjaaja. Leena Uotila, Ulla Tapaninen ja erityisen tärkeä Raila Leppäkoski, muiden ohessa, jäävät kyllä sivulehtereille. Sitä, missä määrin oikeutettua tämä on, en ole pätevä arvioimaan. Mutta se, että vene on tällä tavalla kallellaan kielii Ryhmäteatterin tietystä pinnallisuudesta. Kaurismäki käy komealla laukalla läpi Suomen vanhimman vapaan teatterin kronologiaa, mutta persoonalliset kysymykset jäävät kysymättä. Henkilökemiallisiin kitkoihin korkeintaan viitataan diskreetisti, mutta kulissit eivät sitttenkään aukene yleisölle. Missä on draama, missä riidat? Missä ovat näin tiiviiseen yhteisöön kuuluvat yhden yön harha-askeleet ja harkkojen raivokohtaukset, jotka laannuttuaan ovat vahvistaneet yhteishenkeä? Missä hiki?
Poissaolollaan loistavat myös vertailut muihin vapaisiin teattereihin ja siihen, mitä niissä tehtiin eri lailla, sekä yleisön näkökulma. Edes arkistomateriaalissa ei nähdä aikalaiskommentteja välittömästi jonkin Ryhmiksen päänavauksen jälkimainingeissa. Ja vaikka Ryhmistä vihanneesta Jukka Kajavasta puhutaankin, puuttuu kuvasta oikea (itse)kritiikki. Vieläpä Ryhmiksen modus operandia status quon haastajana olisi voinut syventää, vaikka reaktio pinttyneisyyksiin ja muutoshalu käyvätkin selväksi.
Ryhmäteatteri tuntuukin kaikessa yleisöystävällisyydessään tehdyn erityisesti Ryhmäteatterin faneille. Ne, joilla ei ole ollut onnea nähdä koskaan Ryhmistä tosi toimissa lavalla, saavatkin syyttää itseään. Koskaan ei silti ole myöhäistä. Ryhmäteatteri on edelleen voimissaan, ja Mika Kaurismäen historiikki sopii sekä vasta-alkajille että edistyneille. Maagiset loppukuvat Muodonmuutoksesta jättävät elokuvista poistuvalle teatterikuumeen.
Sunnuntai 24.9.2017, päätöspäivä John Cameron Mitchellin How to Talk to Girls at Parties ("Kuinka puhua tytöille bileissä", USA/GB, 2017) Takashi Miiken Mugen no jûnin ("Kuolemattoman miekka", Japani, 2017)
- elokuvien ähkyisyys mitataan 0:sta 5:een michaelbay-lukemina -
Vuonna 1973 italialainen ohjaaja Arcangela Felice Assunta Wertmüller von Elgg Spañol von Braueich eli Lina Wertmüller (s. 1928), ensimmäinen parhaasta ohjauksesta Oscar-ehdokkaana ollut nainen, julkaisi elokuvan, joka Suomessa sai otsikon Rakkautta ja anarkiaa. 15 vuotta myöhemmin perustettiin Wertmüllerin teokselle kumartava elokuvafestivaali Helsinkiin. Nyt näitä elokuvajuhlia on nähty jo 30, ja Lina Wertmüller on yhä joukossamme.
Rakkaus on rakkautta elokuvaan. Ja jos anarkian ymmärtää ideologiaksi, jossa vallan on aina uudestaan perusteltava itsensä, on R&A:n joka vuosi perusteltava olemassaolonsa. Minkä se on tehnyt. "Rakenna se, ja he tulevat", ja yleisö tulee, joka vuosi. Niin tulevat myös elokuvat, joita yhä tehdään ympäri maailmaa sydämellä ja kunnianhimolla, vaikka elokuvan tallennus- ja esittämismuodot ovat kehnommat kuin koskaan historiassa. Samalla elokuvan tekokustannukset ovat laskeneet ja levitysmahdollisuudet moninkertaistuneet. Tämä on toisaalta merkinnyt mahdollisuuksia yhä useammalle tehdä leffaa, mutta myös helpottanut suurten toimijoiden edellytyksiä haalia vielä enemmän markkina-alaa valtavirran jakelukanavissa. Ei oo helppoo olla pieni. Siksi R&A on erityisen tärkeä foorumi pienille, riippumattomille elokuville sekä "maailmanelokuvalle", millä perverssisti tarkoitetaan nykykielessä muualta kuin anglosaksisesta kulttuuripiiristä saapuvia elokuvia.
175 pitkää leffaa, joista näin alusta loppuun 25. Siihen ei mahtunut teoksia laidasta laitaan, sillä aivan roskaa ei osunut silmien kiusaksi (ellei lasketa festaritraileria) kuten ei myöskään tajunnanräjäyttävää mestariteosta. Sergei LoznitsanA Gentle Creature teki syvimmän vaikutuksen. Arvokkaita teoksia olivat myös The Killing of a Sacred Deer, Lucky, November, City of Ghosts sekä Kasvot, kylät, muutaman muunkin ollessa enemmän kuin aikansa väärti.
Silti herää kysymään, olisiko Maailman terveysjärjestö WHO:n jo aika julistaa cinefilia virallisesti sairaudeksi? Onhan päätöntä tällaisena ihmeenomaisen aurinkoisena ja lämpimänä syyspäivänä lukita itsensä vapaaehtoisesti pimeään huoneeseen kahden sadan tuntemattoman kanssa. Kun sitä voisi myös käveleskellä käsi kädessä meren rantaa iltapäivän viistossa valossa, joka saa ruskan värit hehkumaan lähes myyttisessä loisteessa.
Päätöspäivän keinovalo ei tarjonnut edes tyydyttävää korviketta. "Kuinka jutella tytöille bileissä" ja "Kuolemattoman miekka" osoittautuivat enemmän tai vähemmän pettymyksiksi periaatteella "enemmän on liian vähän".
Ensin mainittu on amerikkalaisen kulttiohjaajan Neil Gaiman -filmatisointi, joka on tavallaan taiten tehty, mutta ei vaan oikein toimi komediana eikä romanssinakaan. Villeiksi tarkoitettuja ideoita katselee ihan mielellään, mutta innostumatta, kunnes epilogin sisältävä loppunäytös venähtää aivan liian pitkäksi. Eikä millään meinaa saada otetta siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Jos se olisi ollut hauskempi, sillä ei olisi ollut niin väliä. Kolmas kohtaaminen Nicole Kidmanin kanssa kahden viikon sisään lipsahtaa yliannostuksen puolelle.
Arvio: 3/5 michaelbaytä
R&A:han elimellisesti kuuluva kiintiö-Miike osui tällä kertaa festivaalin henkilökohtaiseksi päätöselokuvaksi. Japanilainen kulttiohjaaja ja luonnonvoima on tehnyt viimeisen neljännesvuosisadan ajan elokuvia kolmen, neljän vuositahtia. Televisioon tehdyt ja suoraan videolla julkaistut täyspitkät laskettuna Takashi Miiken (57) katalogi käsittää 93 nimekettä. Plus muutaman tv-sarjan. (Onkohan joku nähnyt ne kaikki?) "Kuolemattoman miekka" on näistä toiseksi uusin julkaisu ja edustaa ison tuotannon spektaakkelia. Se perustuu Hiroaki Samuran mangaan ja animesarjaan, missä syntinen miekkamestari loitsitaan kuolemattomaksi. Kyllästyttyään elämään mestari anoo kuoleman armahdusta, mikä hänelle suodaan ehdolla, että hän surmaa 1 000 pahaa miestä. Täydellinen Miike-aihe.
Miike olisi kyllä voinut yllättää yleisönsä ja olla tappamatta tuhatta miestä elokuvansa aikana - mutta ei. Takashi-san ei sadankaan elokuvan jälkeen ole kyllästynyt veriroiskeeseen ja lenteleviin irtojäseniin. Siinä mielessä hän muistuttaa porno-ohjaajaa. Miiken ohjaajantaidot eivät kylläkään löydä vertaistaan pornosta, kun ne eivät meinaa löytää sellaista laatuelokuvan joukostakaan. "Kuolemattoman miekka" on perinteet kuin omat taskunsa tuntevan klassisesti komposoitua huipputyötä. Varsinkin mustavalkoisena kuvattu prologi, missä antisankari surmaa sata vihollistaan, on esteettisesti pieteettiä samurai-klassikoiden pastissia.
Muukin elokuva rullaa visuaalisesti harmonisena, mutta ongelmat löytyvät muualta. Ensinnäkin elokuva on 140-minuuttisena liian pitkä. Toiseksi siinä on liian vähän tarinaa, ja kolmanneksi, se tarina on liian yksiulotteinen, ilman eeppistä syvyyttä. Siksi säännöllisesti toistuviin miekkataisteluihin (jotka paljastavat jälleen kerran Miiken infantiilin pakkomielteen ylettömiin väkivaltaisiin supersankarisuorituksiin niiden itsensä takia) kyllästyy. Semminkin, kun miikeläistä huumoria ei ole tarpeeksi elokuvan mittaan nähden. Vaikka muuten liika onkin liikaa. Ja lika likaa, mitä sitäkin nähdään kankaalla parin leffakäynnin tarpeiksi. Puvustus, lavastus, maskeeraus ja muu sellainen on muuten ihan pistämätöntä.
Arvio: melkein 5/5 michaelbaytä
Loppujen lopuksi kummassakaan päivän elokuvassa ei ollut aivan tarpeeksi rakkautta eikä varsinkaan anarkiaa. "Kuinka jutella..." olisi kaivannut paljon enemmän Rik Mayallia ja "Miekka" enemmän...tai no, vähemmän kaikkea. Anarkia ei kuitenkaan päädy väkivaltaan kaiken ratkaisuna. Rakkaus. Rakkaus voittaa. Filia. Cine.
Torstain leffat osoittautuivat festivaalien peruskauraksi: aasialaista pop-elokuvaa, joka jää synopsistaan vaisummaksi.
Taiwanilaisen Lee Chungin esikoisesta The Laundryman (Qingtian jie yi hao) ei jäänyt paljon sanottavaa. Teknisesti persoonattoman hyvin tehty draamakomedia kertoo palkkatappajasta, joka tässä tapauksessa alkaa nähdä uhriensa haamut, ja kysymys kuuluu miksi. Siitä sitten lähdetään kelailemaan pikkunokkelasti ko. tappajan elämäntilannetta ja siihen vaikuttavia ihmisiä, joista tärkeimmät ovat alfanaaraspomo ja auttavaksi kädeksi pestattava meedio. Ihan koko aikaa en jaksanut stooria seurata, mutta kyllä tätä mieluummin katsoi kuin ulkona kastui. Sisätiloissa oranssiin vahvasti vivahtava valo kävi hermostuttavan monotoniseksi eikä leffa koskaan kunnolla löytänyt siipiään. Kameramiehenä Chungilla oli lainassa Yao Hung-i, jonka työ The Assassinissa kertoo paljon siitä, mikä merkitys ohjaajalla kuvaukseen on. KORJAUS: R&A-katalogi valehtelee: ei The Laundrymanin kuvaaja-leikkaajalla mitään tekemistä Hou Hsiao-hsienin kanssa ole. Elokuvasta pelastaa sen mitä pelastettavissa on Chang Hsiao-chuan tappajan roolissa. Hänessä on omalaatuista karismaa ja pokkaa. The Laundrymanissa on liian vähän tappelukohtauksia, sillä ne on toteutettu erittäin hyvin. Parhaassa kohtauksessa pelkkään pyyhkeeseen sonnustautunut Chang hoitelee vastustajansa yhdellä kädellä, koska toisella on pidettävä kiinni pyyhkeestä ja kunniasta.
Japanilainen kulttiohjaaja Sabu kuuluu R&A:n vakionimiin. En nyt jaksa tarkistaa, onko festivaali esitellyt ohjaajan koko oeuvren, mutta en ihmettelisi, jos näin olisi. Takeshi Kitanon tuottama Chasuke's Journey (Ten no Chasuke) ei joka tapauksessa ole esimerkiksi Dangan Runnerin tai Postman Bluesin veroinen - siinä saavat liikaa tilaa edellä mainittujen huonoimmat puolet eli ohjaajan maneerit: jonkun vähemmän hyperaktiivisen ohjastamana Chasukessa olisi voinut olla paljonkin nautittavaa. Päähenkilö on teen tarjoilija Taivaassa, missä joukko kirjureita käsikirjoittaa Maan ihmisten elämiä. Sitten tapahtuu ilmeinen virhe, joka johtaa viattoman tytön kuolemaan, ja Chasuke lähetetään tätä korjaamaan.
Chasuken postmodernin leikittelevä ote intertekstuaalisine piloineen ei riitä peittämään perustarinan kuluneisuutta - tai mistä minä tiedän, sillä lähdin kesken pois. Sabu on yllätysten mies, ja kenties elokuva olisi tarjonnut jotain oikeasti äkkiväärää, mutta kauanko sellaista on kohtuullista odottaa? Minusta 50 minuuttia on aika lähellä.
Elämää siperialaismetsissä. Akira KurosawanDersu Uzala (NL, 1975), joka täyttää tänä vuonna 40 vuotta, on kaikkien aikojen jaloimpia ja humaaneimpia elokuvahankkeita. Vladimir Arsenjevin matkakirjojen pohjalta japanilainen mestari loi ekologisen elokuvan merkkipaalun, joka ainutlaatuisella tavalla hengittää sopusoinnussa tallentamansa luonnon kanssa kuvaelmassa, jonka aiheita ovat muiden muassa perinteiden katoaminen luontoyhteyden katketessa kaupungistuvassa maailmassa; ystävyys; panteismi; heimokulttuurit; ja elämän sekä suuri ekstaasi että syvä traagisuus.
Dersu Uzalan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1902 ja 1907. Teos on jaettu kahteen osaan niin täsmällisesti, että molemmilla on itsenäiset dramaturgiset rakenteensa; niinpä samalla lipulla saa melkeinpä kaksi elokuvaa, joista jälkimmäinen tuntuu edellisen jatko-osalta. Ensimmäinen osa on "modernin" ihmisen silmien läpi nähty tunkeutuminen villiin erämaahan. Arsenjevin johtama sotilaista koostuva tutkimusryhmä kartoittaa ja tutkii Ussurin joen tienoita oppien oppaaksi sattumalta ryhtyvän Dersun kautta yhtä ja toista kunnioituksesta Maata kohtaan, joka ruokkii, pesee ja majoittaa heidät, mutta voi myös lyödä heiltä jalat alta. Osa sisältää kuuluisan jakson, jossa Arsenjev ja Dersu eksyvät ryhmästään ja joutuvat puolustautumaan kaiken lakoon lyövää, viimaista tuulta vastaan. Voisi sanoa, että jakson teho ja tenho eivät ole haalentuneet vähääkään vuosien varrella, ellei sama pitäisi paikkansa teoksen jokaisen minuutin kohdalla.
Toinen osa tekee paluun Dersun sielunmaisemiin ja näyttää pikku episodiensa kautta lisäesimerkkejä siitä, mikä on oikea ja väärä tapa kohdella luontoa. Keskeinen tapahtuma on kiinalaisen rosvojoukkion aiheuttamien vahinkojen todistaminen ja korjaaminen.
Jos Dersu Uzalan ensimmäinen osa kuvaa nykyihmisen avuttomuutta ja kömpelyyttä luonnon keskellä, näyttää toinen osa peilikuvan: sokeutuva Dersu ei voi enää elättää itseään metsästämällä ja niinpä hän yrittää Arsenjevin kutsusta sopeutua kaupunkielämään - vielä huonommin tuloksin kuin venäläisryhmä onnistui mukautumaan luonnon olosuhteisiin.
Dersu Uzala on muun ohessa tavattoman kiinnostava tutkielma itsesäilytysvaistosta sekä yksilön että lajin näkökulmasta. Siinä on useita kohtauksia, joissa yksilöt kamppailevat sankarillisesti ja neuvokkaasti selviytymisensä edestä. Dersun oman kohtalon kautta Kurosawa osoittaa, että niillä, jotka laittavat kaikki munansa samaan koriin, on lopulta heikommat edellytykset selvitä kuin monitaitoisemmilla. Luonnonihminen Dersu perustaa metsästäjänä elossa pysymisensä kaikkien aistiensa, ennen muuta näköaistin toimimiseen. Sen pettäessä häneltä puuttuu modernin sivilisaation turvaverkko - ja vaikka hän Arsenjevin avustuksella pääsee sen syrjään kiinni, tuntee hän auttamatta jäävänsä verkkoon sen vankina. Vanha koira ei enää kykene oppimaan uusia temppuja.
Tässä huomiossa on monta kyyneltä silmäkulmassa. Kurosawa näyttää koskettavasti, mitä urbanisoitumisen turvaa rakennettaessa menetetään. Dersun luonnonviisaus ja inhimillisyys katoaa hänen mukanaan ehkäpä meidän tavoittamattomiimme.
Kuvataiteena Dersu Uzala on kaikessa täydellisesti tavoitetussa luonnollisuudessaan huumaavan kaunis. Se on kuvattu jollekin ihmeaineelle, joka puhaltaa valkokankaalle henkiin vuodenaikojen kirjon, lehtipuiden hehkun, lumen poltteen ja auringonlaskun mystisen suuruuden. Kertomuksen filosofinen totuus elää yhtä lailla tekstissä kuin kuvassakin. Näyttelijäsuorituksia on mahdotonta arvioida, koska niiden laatuun ei kiinnitä huomiota: ne ovat niin tosia. Yli kuusikymppinen Maksim Munzuk nähdään kuuluisimmassa roolissaan vasta toista kertaa valkokankaalla. Kaiken kaikkiaan hän esiintyi vain kahdeksassa elokuvassa. On helppo uskoa, että Munzuk oli Kurosawan löytämä amatööri, esittämänsä hahmon kaltainen metsästäjä: tosi asiassa Munzuk teki elämäntyönsä teatterissa, millä hengenalueella hän oli perustamassa Tuvan alueellista teatteria. Munzuk oli myös laulaja, opettaja ja folkloristi.
Akira Kurosawa syntyi samana vuonna Munzukin kanssa: he kuolivat korkeassa iässä vuoden sisällä toisistaan. Dersu Uzala on Kurosawan tärkein elokuva uran alkuvaiheiden jälkeen. Se oli uudelleensyntymä, lähes mahdoton paluu. Edellinen elokuva, suurenmoinen Dodesukaden (1970), oli tuhoutunut ja osittain tietoisesti tuhottu lippuluukuilla. Vertaistensa pilkkaama, uskonsa menettänyt mestari päätyi hirveällä tavalla yrittämään itsemurhaa, joka vain ihmeen kaupalla epäonnistui. Voimiaan kerättyään Kurosawa poistui kotimaastaan, joka oli sulkenut kaikki ovet maansa ylivoimaisimman kulttuurilähettilään edestä, etsiytyi vieraalle maalle, sen etäisimpään, autioimpaan kolkkaan ja palasi mukanaan kiillotettu helmi, joka säteili pehmeästi syvällistä ymmärrystä ihmistä ja luontoa kohtaan, mitään tuomitsematta, mitään ylentämättä. Dersu Uzalasta muodostui kansainvälinen sensaatio, koululaisnäytösten suosikki. Keväällä 1976 se palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Tästä alkoi ohjaajan uran viimeinen, menestyksekäs vaihe, joka sementoi Kurosawan nimen klassikoiden joukossa.
Dersu Uzala ei ole vuosiin ollut saatavilla videomuodossa suomalaislaitoksena oikeassa kuvasuhteessa (1:2.20). Elokuvakerhoissa on toisinaan liikkunut 16-millinen, väärin skaalattu kopio. Elokuva-arkisto esitti siten todella kaivatun ja tarpeellisen laitoksen, joka oli varustettu englanninkielisillä teksteillä. 70-lukulaiseksi elokuvaksi kopio oli vielä aivan erinomainen. Siksi on valitettavaa, että toisen projektorin lamppu veteli viimeisiään tehden joka toisesta kelasta välkkyvän ja yökohtauksissa kovin tumman. Tilanteesta oli kylläkin tiedotettu asianmukaisesti, mutta että sen piti sattua juuri tämän teoksen kohdalla. Melkein kaikki permantopaikat täyttänyt yleisö oli myös harmillisen rauhaton säestäen elokuvaa flunssakauden äänillä, karkkipaperien avaamisilla, kännyköiden räpläämisillä ja kuiskutteluilla. Erityisen tarpeetonta oli joutua kestämään kesken elokuvan avatun popcorn-pussin yli salin leijaillutta ellottavaa hajua. Tällainen toiminta ei kuulu elokuvateatteriin ja vastaa kanssakatsojan kukkarosta näpistämistä.
Siihen on syy, miksi otsikosta puuttuu huutomerkki: se ilmentäisi innostusta aiheeseen. Liian monet elokuvat ansaitsevat osakseen innostusta Takashi MiikenYattermania (Yattâman, 2009) enemmän.
Tämä lakoninen toteamus ei silti yhtään vähennä itsensä Miiken kiinnostavuutta. Takashi-san on nykyelokuvassa ainutlaatuinen tapaus, elokuvia tekevä kone: Yatterman on jo vanha elokuva ensi-illasta ollessa yli viisi vuotta - sen jälkeen Miike on ehtinyt julkaista 12 leffaa ja ainakin kaksi muuta on jälkituotannossa. Kaikkiaan Miike on julkaissut vuodesta 1991 lähtien 57 ohjausta teatterilevitykseen ja toiset kolmisenkymmentä suoraan videolle tai televisiolle. Tällaista tahtia ei ole yksi mies elokuvia tehtaillut sitten Allan Dwanin hulluimpien päivien.
Kiistatonta on myös, että Miike osaa ammattinsa. Yatterman on typerä ja rasittava tekele, mutta teknisesti se on täysin hallittu. Vaikka kokonaisuus vaikuttaa kaoottiselta, ovat kuvat tarkemmin katsottuna suorastaan klassisesti komposoituja ja tarkasti suunniteltuja. Sitä ei tosin ole ihan helppoa huomata, koska kuvassa on koko ajan ihan järjetön määrä kamaa kaikenlaisesta ilmassa pyörivästä kimalteesta loputtomiin cgi-tehosteisiin.
Yatterman ei tarkkaan ottaen kuulu Miike-kaanoniin, ohjaajan auteur-teoksiin. Se on tilaustyö, joka perustuu 70-lukulaiseen animesarjaan, jolla on merkittävä sija japanilaisessa pop-kulttuurissa. Leluestetiikkaan nojautuva tarina kertoo lelukaupan pitäjä Ganista ja hänen tyttöystävä/apulaisestaan Aista, jotka yhdessä muodostavat pahuutta vastaan taistelevan Yattermanin, joka kerran viikossa taistelee pahaa Doronbo-jengiä vastaan. Taisteluissa sinkoilevat mielikuvitukselliset aseet ja mechat. Sitten tanssitaan.
Valkokangasversiosta sukeutuu semipervo lastenelokuva, karkkiväreissä loimuava sekopallo, joka tuo animen lisäksi mieleen mainokset, Spy Kidsit, Stephen Chow'n sekä Lazy Town -tyyppiset lastenohjelmat. Melkein aina vähintään puolet kuvasta on tietokoneanimaatiota, mikä tekee hieman kyseenalaiseksi sen, kuinka "live action" tämä versio animaatiosarjasta on. Toisaalta, elokuvan harvoja ilon aiheita ovat nimenomaan näyttelijät, joiden hillittömän energisyyden takana on roima määrä teknistä taitoa. Yattermanin dramaturgiseen kokonaisuuteen kuuluu, että paha Doronbo-jengi on selvästi hyviksiä kiinnostavampi. Tarinan päähenkilö on itse asiassa jengin söpö johtaja, jota esittää mm. Takeshi Kitanon kanssa työskennellyt Kyôto Fukada. Hänen oikeana kätenään Boyackynä tekee huikealla gestiikalla operoiva Katsuhisa Namase helposti elokuvan parhaan roolityön.
Oli miten oli, Yatterman on ohjaajansa uralla sikäli tärkeä, että se paitsi kuuluu hänen isoimpiin tuotantoihinsa, lienee myöskin hänen isoin hittinsä: Yatterman pysyi neljä viikkoa Japanin katsotuimpana elokuvana.
Night Visionsin Suomeen tuoma dvd-versio on kymmenisen minuuttia lyhennelty. Ihan hyvä niin.
