Elämää siperialaismetsissä. Akira Kurosawan Dersu Uzala (NL, 1975), joka täyttää tänä vuonna 40 vuotta, on kaikkien aikojen jaloimpia ja humaaneimpia elokuvahankkeita. Vladimir Arsenjevin matkakirjojen pohjalta japanilainen mestari loi ekologisen elokuvan merkkipaalun, joka ainutlaatuisella tavalla hengittää sopusoinnussa tallentamansa luonnon kanssa kuvaelmassa, jonka aiheita ovat muiden muassa perinteiden katoaminen luontoyhteyden katketessa kaupungistuvassa maailmassa; ystävyys; panteismi; heimokulttuurit; ja elämän sekä suuri ekstaasi että syvä traagisuus.
Dersu Uzalan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1902 ja 1907. Teos on jaettu kahteen osaan niin täsmällisesti, että molemmilla on itsenäiset dramaturgiset rakenteensa; niinpä samalla lipulla saa melkeinpä kaksi elokuvaa, joista jälkimmäinen tuntuu edellisen jatko-osalta. Ensimmäinen osa on "modernin" ihmisen silmien läpi nähty tunkeutuminen villiin erämaahan. Arsenjevin johtama sotilaista koostuva tutkimusryhmä kartoittaa ja tutkii Ussurin joen tienoita oppien oppaaksi sattumalta ryhtyvän Dersun kautta yhtä ja toista kunnioituksesta Maata kohtaan, joka ruokkii, pesee ja majoittaa heidät, mutta voi myös lyödä heiltä jalat alta. Osa sisältää kuuluisan jakson, jossa Arsenjev ja Dersu eksyvät ryhmästään ja joutuvat puolustautumaan kaiken lakoon lyövää, viimaista tuulta vastaan. Voisi sanoa, että jakson teho ja tenho eivät ole haalentuneet vähääkään vuosien varrella, ellei sama pitäisi paikkansa teoksen jokaisen minuutin kohdalla.
Toinen osa tekee paluun Dersun sielunmaisemiin ja näyttää pikku episodiensa kautta lisäesimerkkejä siitä, mikä on oikea ja väärä tapa kohdella luontoa. Keskeinen tapahtuma on kiinalaisen rosvojoukkion aiheuttamien vahinkojen todistaminen ja korjaaminen.
Jos Dersu Uzalan ensimmäinen osa kuvaa nykyihmisen avuttomuutta ja kömpelyyttä luonnon keskellä, näyttää toinen osa peilikuvan: sokeutuva Dersu ei voi enää elättää itseään metsästämällä ja niinpä hän yrittää Arsenjevin kutsusta sopeutua kaupunkielämään - vielä huonommin tuloksin kuin venäläisryhmä onnistui mukautumaan luonnon olosuhteisiin.
Dersu Uzala on muun ohessa tavattoman kiinnostava tutkielma itsesäilytysvaistosta sekä yksilön että lajin näkökulmasta. Siinä on useita kohtauksia, joissa yksilöt kamppailevat sankarillisesti ja neuvokkaasti selviytymisensä edestä. Dersun oman kohtalon kautta Kurosawa osoittaa, että niillä, jotka laittavat kaikki munansa samaan koriin, on lopulta heikommat edellytykset selvitä kuin monitaitoisemmilla. Luonnonihminen Dersu perustaa metsästäjänä elossa pysymisensä kaikkien aistiensa, ennen muuta näköaistin toimimiseen. Sen pettäessä häneltä puuttuu modernin sivilisaation turvaverkko - ja vaikka hän Arsenjevin avustuksella pääsee sen syrjään kiinni, tuntee hän auttamatta jäävänsä verkkoon sen vankina. Vanha koira ei enää kykene oppimaan uusia temppuja.
Tässä huomiossa on monta kyyneltä silmäkulmassa. Kurosawa näyttää koskettavasti, mitä urbanisoitumisen turvaa rakennettaessa menetetään. Dersun luonnonviisaus ja inhimillisyys katoaa hänen mukanaan ehkäpä meidän tavoittamattomiimme.
Kuvataiteena Dersu Uzala on kaikessa täydellisesti tavoitetussa luonnollisuudessaan huumaavan kaunis. Se on kuvattu jollekin ihmeaineelle, joka puhaltaa valkokankaalle henkiin vuodenaikojen kirjon, lehtipuiden hehkun, lumen poltteen ja auringonlaskun mystisen suuruuden. Kertomuksen filosofinen totuus elää yhtä lailla tekstissä kuin kuvassakin. Näyttelijäsuorituksia on mahdotonta arvioida, koska niiden laatuun ei kiinnitä huomiota: ne ovat niin tosia. Yli kuusikymppinen Maksim Munzuk nähdään kuuluisimmassa roolissaan vasta toista kertaa valkokankaalla. Kaiken kaikkiaan hän esiintyi vain kahdeksassa elokuvassa. On helppo uskoa, että Munzuk oli Kurosawan löytämä amatööri, esittämänsä hahmon kaltainen metsästäjä: tosi asiassa Munzuk teki elämäntyönsä teatterissa, millä hengenalueella hän oli perustamassa Tuvan alueellista teatteria. Munzuk oli myös laulaja, opettaja ja folkloristi.
Akira Kurosawa syntyi samana vuonna Munzukin kanssa: he kuolivat korkeassa iässä vuoden sisällä toisistaan. Dersu Uzala on Kurosawan tärkein elokuva uran alkuvaiheiden jälkeen. Se oli uudelleensyntymä, lähes mahdoton paluu. Edellinen elokuva, suurenmoinen Dodesukaden (1970), oli tuhoutunut ja osittain tietoisesti tuhottu lippuluukuilla. Vertaistensa pilkkaama, uskonsa menettänyt mestari päätyi hirveällä tavalla yrittämään itsemurhaa, joka vain ihmeen kaupalla epäonnistui. Voimiaan kerättyään Kurosawa poistui kotimaastaan, joka oli sulkenut kaikki ovet maansa ylivoimaisimman kulttuurilähettilään edestä, etsiytyi vieraalle maalle, sen etäisimpään, autioimpaan kolkkaan ja palasi mukanaan kiillotettu helmi, joka säteili pehmeästi syvällistä ymmärrystä ihmistä ja luontoa kohtaan, mitään tuomitsematta, mitään ylentämättä. Dersu Uzalasta muodostui kansainvälinen sensaatio, koululaisnäytösten suosikki. Keväällä 1976 se palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Tästä alkoi ohjaajan uran viimeinen, menestyksekäs vaihe, joka sementoi Kurosawan nimen klassikoiden joukossa.
-------------------------------------------------------
Dersu Uzala ei ole vuosiin ollut saatavilla videomuodossa suomalaislaitoksena oikeassa kuvasuhteessa (1:2.20). Elokuvakerhoissa on toisinaan liikkunut 16-millinen, väärin skaalattu kopio. Elokuva-arkisto esitti siten todella kaivatun ja tarpeellisen laitoksen, joka oli varustettu englanninkielisillä teksteillä. 70-lukulaiseksi elokuvaksi kopio oli vielä aivan erinomainen. Siksi on valitettavaa, että toisen projektorin lamppu veteli viimeisiään tehden joka toisesta kelasta välkkyvän ja yökohtauksissa kovin tumman. Tilanteesta oli kylläkin tiedotettu asianmukaisesti, mutta että sen piti sattua juuri tämän teoksen kohdalla. Melkein kaikki permantopaikat täyttänyt yleisö oli myös harmillisen rauhaton säestäen elokuvaa flunssakauden äänillä, karkkipaperien avaamisilla, kännyköiden räpläämisillä ja kuiskutteluilla. Erityisen tarpeetonta oli joutua kestämään kesken elokuvan avatun popcorn-pussin yli salin leijaillutta ellottavaa hajua. Tällainen toiminta ei kuulu elokuvateatteriin ja vastaa kanssakatsojan kukkarosta näpistämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti