Alone on a wide wide sea!
And never a saint took pity on
My soul in agony."
- Samuel Taylor Coleridge: The Rime of the Ancient Mariner
"I'm sorry. I know that means little at this point, but I am. I tried, I think you would all agree that I tried. To be true, to be strong, to be kind, to love, to be right. But I wasn't. And I know you knew this. In each of your ways. And I am sorry. All is lost here, except for soul and body, that is, what's left of them, and a half day's ration."
- Our Man (Robert Redford), All Is Lost
On vanhus, ja on meri. Sekä meressä rahtikontti. Hyvin vähän tarvitaan elämän luisumiseen pois sijoiltaan ja kohti jyrkänteen reunaa. Siihen todellisuuteen Robert Redford herää All Is Lostin (2013) alussa. Satunnainen rahtikontti on ajelehtinut hänen purjeveneensä kylkeen rikkoen sen radion ja tehden kylkeen meren mentävän aukon. Tästä alkaa seikkailu.
All Is Lostin ohjaaja J. C. Chandor lasketaan yhdysvaltalaisen indie-elokuvan suuriin tulevaisuudentoivoihin. Hänen esikoisensa, hyvin halpa ja hyvin vähän nähty Margin Call (2011), sai Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksestaan. Hänen toinen työnsä, All Is Lost, puolestaan sai ehdokkuuden äänileikkauksesta, mikä on poikkeuksellinen saavutus alle 10 miljoonaa dollaria maksaneelta draamalta. Chandorin uusin - ja tähän mennessä kallein (melkein 20 miljoonaa) - elokuva A Most Violent Year ei saanut Oscar-ehdokkuuksia, mutta arviot olivat jälleen kiittäviä.
Kunnianhimoinen All Is Lost avaa ajatuksia moneen suuntaan. Se on niitä elokuvia, jotka tuntuvat huonommilta, tai ainakin herättävät yhä enemmän kritiikkiä, mitä enemmän niitä pohtii. Ja kuitenkin, All Is Lost on hyvä elokuva, tehokas ja vaikuttava.
Sen valtteja ovat pettämätön perustarina, yhden ainoan näyttelijän käyttäminen ja dialogin lähes täydellinen poistaminen kuviosta. Kirkkaasti parasta elokuvassa on Robert Redfordin eleetön, karismaattinen näyttelijätyö. (Monien mielestä Redford joutui ryöstön kohteeksi jäätyään vaille Oscar-ehdokkuutta - ja kieltämättä, jos Sandra Bullock huomioitiin samanlaisesta roolista, on kritiikillä vankka pohja.) Redford on mukana, koska elokuva kehitettiin hänen mittaamattoman arvokkaan Sundance-säätiönsä suojissa. Paljon on nostettu esiin 77-vuotiaan veteraanin vakuuttavuutta mitä fyysisimmässä roolissa eikä siihen olekaan juuri lisättävää.
All Is Lost keinuu sujuvasti eteenpäin kuvaten "meidän miehemme" sinnikästä puurtamista selviytymisensä eteen. Hienossa kohtauksessa valtava rahtialus porhaltaa tietokoneen ohjaamana melkein kosketusetäisyydeltä ohi, piipittävän Redfordin ollessa pelkkä lastu laineilla. Komeimpia ovat silti myrskykohtaukset, joissa purjevene heittää vaikuttavasti kuperkeikkaa. Merenkävijöillä nämä jaksot tuntuvat varmasti luissa ja ytimissä.
Elokuvan ongelma on siinä, että se on vertauskuva, mutta liian ympäripyöreä sellainen. Yksinäinen ihmisolento keskellä aavaa koskematonta, mittaamattomien etäisyyksien päässä kontaktista. Tämä voisi avata modernille, atomisoituneelle ihmiselle monenlaisia ovia ja ikkunoita, mutta Chandorin pragmaattinen kerronta ei tunnu lainkaan eksistentiaaliselta. Ei synny tunnetta siitä, että seuraamme erityistä tapahtumaketjua. Kuvasta uupuu runous ja sattuma. Käytännön tasolla tämä johtuu siitäkin, että Chandor ei ole erityisen taitava käsivarakuvauksen käyttäjä. Pääkuvaaja Frank G. DeMarco häviää taidoissa merkittävästi vaikkapa Darren Aronofskyn kuvaajille. Tähän railoon mahtuu hukkumaan yllättävän paljon.
All Is Lostista puuttuu Suuri Kysymys. Monia pienempiä löytyy kyllä, mutta sitä Suurta ei. Ehkä leffa on liian sovinnollinen ja konformistinen. Kysymys voisi kuulua: olemmeko me kaikki lopulta yksin tällä sinisellä planeetallamme, mutta mikään elokuvassa ei inspiroi pohtimaan ko. kysymystä kovin pitkälle - ja sitten tulee loppu. Se on lohdullisuudessaan kieltämättä kaunis, mutta epäkatarttinen. Usein All Is Lostia tulee verranneeksi vielä lähes sata kertaa halvempaan Open Wateriin (2003), joka jää mieleen haamuilemaan, no, ei ehkä ihan sataa kertaa voimakkaammin, mutta kuitenkin.
All Is Lostista jää jälkeenpäin mieleen lähinnä musiikki. Sitä ei ole elokuvassa paljon, mutta silloin kun on, se vaikuttaa kauneudellaan. Edward Sharpe and The Magnetic Zeroes -kulttibändin johtaja Alex Ebert palkittiin siitä jopa Golden Globella, vaikka Oscareilta ei herunut edes ehdokkuutta. Ei edes Amenista, jonka täytyy olla vuotensa hienoimpia leffabiisejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti