"Heureka!"
- Arkhimedes
Matkustelua kauas periferiseen Tikkurilaan. Junamatka kesti ainakin kymmenen minuuttia. Tämänvuotisen DocPointin kiehtovimpia tempauksia on yhteistyöhän ryhtyminen Tiedekeskus Heurekan kanssa. Siitäkin huolimatta, että kesti alle tunnin ja piti sisällään neljä elokuvaa, joista vain yksi oli dokumentti, torstainäytös Heurekan upeassa Planetaariossa oli maaginen.
Esitetyistä elokuvista ensimmäinen oli kupolisalin mahdollisuuksia esittelevä demo. Sitä seuraava Losing the Dark oli infomainos valosaasteesta, Dynamic Earth edellä mainittua muistuttava opetusohjelma Maapallon toimintamekanismista ja vasta viimeisenä esitetty Kilpisjärvellä oli omaehtoinen taideteos. Näytöskokonaisuus oli silti täydellisesti mukaansa imaiseva audiovisuaalinen nautinto. Tämän huomasi jo yleisöstäkin: ei mitään rapinoita, ei pienintäkään katkosta keskittymisessä pääasiaan. Kaikkialle ympärille levittyvä kuva näppäili mielikuvituksen nystyröitä ja tempaisi matkaan ajasta ja paikasta pois. Kuva oli ihanan sävykäs ja samanaikaisesti terävä. Illuusio kolmiulotteisuudestakin oli paljon tyydyttävämpi kuin tavallisissa teattereissa ja vielä ilman laseja.
Eivät näytöksen elokuvat ansainneet turhaa parjausta sisältönsäkään puolesta. Losing the Dark ja Dynamic Earth olivat toki pätevästi kirjoitettuja, informatiivisia opetuselokuvia, joiden ekologinen eetos on jokseenkin vastaansanomaton. Näistä kahdesta Dynamic Earthillä oli ässä hihassaan, sillä sen kertojana toimi Liam Neeson. Eeppisyys ei ollut vältettävissä.
Kiinnostavin teos oli silti ensimmäinen suomalainen fulldome-elokuva Kilpisjärvellä (2012), jonka takana on argentiinalainen ohjaaja Axel Straschnoy. 17-minuuttisen lyhärin nimi kertoo kaiken: elokuvassa ollaan talvisella Kilpisjärvellä. Toteutustapa yllättää formaatissaan. Selvästi näytöksen muita pätkiä karheampi teos on toteutettu time lapse -kuvauksella, joka juoksee kupolikankaalla nopeutettuna. Hieman hämmentävää (dialogittomassa teoksessa) on se, mitä elokuvan miehet tekevät, miksi he ovat Kilpisjärvellä. Aluksi heidät kuvittelee tutkijoiksi, mutta ei, ilmeisesti he ovat siellä vain kuvatakseen...Kilpisjärveä. Halonhakkuuta. Teltan pystytystä. Revontulia. Oli miten hyvänsä, elokuva on ainakin kaunis. Lähemmäksi Lappia päästäkseen sinne on matkustettava.
Yhtään kauemmaksi näistä tunnelmista ei kai voisi päästä kuin Rich Hillissä, dokumenttisarjan pääpalkinnon Sundancessa voittaneessa anti-americanassa. Rich Hill on yksi Yhdysvaltain Keskilännen lukemattomista tuppukylistä, joilla ei ole 2000-lukulaisessa markkinatalousjärjestelmässä kenellekään mitään väliä. Tracy Droz Tragos ja Andrew Droz Palermo antavat elokuvassaan äänen ja kasvot näiden rutiköyhien paikkakuntien ihmisille, ennen kaikkea nuorille. Andrew, Appachey ja Harley kasvavat seurantadokumentin aikana 15-vuotiaista täysi-ikäisyyden kynnykselle. Optimistinen, vaikka alituiseen muuttamiseen kyllästynyt Andrew on vielä suhteellisen tolkullinen tapaus, kun kaksi muuta mainittua ovat pahasti moniongelmaisia. Löytyy ADHD:ta, OCD:tä ja muuta. Nämä oireyhtymät eivät ole kuitenkaan nuorukaisten isoimpia ongelmia, sillä oireita aiheuttava sairaus on nimeltään vanhemmat. Yhdenkään vanhemmilla ei ole kykyjä tai valmiuksia hoitaa vanhemman tehtäväänsä likimainkaan kunnolla. Parhaasta päästä saattaa olla Harleyn äiti, joka istuu vankilassa monivuotista rangaistusta yritettyään tappaa poikansa raiskanneen isäpuolen (jota vastaan ei löytynyt tarpeeksi todisteita).
Tällaiset tarinat johtaisivat helposti sosiaalipornoon, mutta Rich Hill ei ole sensaationhakuista rankistelua. Sen sijaan se on melankolinen ja surullinen cinema verité -tyylinen kuvaus Amerikka-suppilon pohjasta, jonne kaikki paska valuu. Ankeus ei näy huumeissa tai väkivallassa, vaan roskaruoassa, energiajuomissa, meemein koristelluissa t-paidoissa, piskuisessa nurkka-tv:ssä, paikallisten huviksi järjestetyssä piirakkahuutokaupassa: koko kulttuurin täydellisessä alennustilassa, jonka rutikuivassa mullassa sopii yrittää kasvaa idusta edes taimeksi. Nämä ihmiset elävät kehitysmaatasolla "maailman rikkaimman kansakunnan" suolistossa.
Rich Hillin välittämä kuva Amerikan sydämestä upporikkaiden talouskeskuksien katveessa tulee lähemmäs kuin aihetta käsitelleissä fiktioissa. Dramaturgisesti Rich Hill ei herätä yhtäläistä arvostusta. Siitä tuntuu puuttuvan määrätty draamankaari, joka antaisi elokuvan lihaksille jänteet. Ehkä osasyy on siinä, että noin kahdessa vuodessa näiden nuorten elämä ei tunnu kohtaavan merkittäviä muutoksia. Tekijöillä on vielä matkaa wisemaneiksi ja pennebakereiksi, mutta heidän katseensa suuntaa jo oikeisiin paikkoihin.
Heurekasta Rich Hillin kautta keskiyön jaetulle (large)pizzalle Monroe-toverin kanssa. Festarit.
Planetaarionäytöksestä on uusintaesitys sunnuntaina kello 14.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti