Eräänlainen "pop-up-kansanliike" Pelastetaan Maxim järjesti joulukuun 19:nä ilmaisnäytöksen, jolla vastustettiin aikeita muuttaa aivan Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Suomen vanhin elokuvateatteri hotelliksi tai vastaavaksi. Elokuvaksi oli valittu viime perjantaina varsinaisen ensi-iltansa saanut kansalaisaktivismiteemainen Pride, joka tositapahtumien pohjalta kertoo siitä kuinka turhautuneet ja toiminnanhaluiset lontoolaiset homoaktivistit ryhtyivät kaivostyöläisten tukijoiksi keskellä Britannian historian pisintä ja katkerinta työnseisausta (maaliskuusta 1984 maaliskuuhun 1985).
Tämä unohdettu tarina on harvinaisen hieno ja ansaitseva tulla nostetuksi uudestaan esille, mutta Pride on aivan avuton ja feikki tekele.
Näin halpaa makkaraa ei ole yritetty myydä pihvilihana vuosiin. Hyvää tarkoittavan (niin toivon) elokuvan takana ovat kokemattomat Stephen Beresford (käsikirjoitus) ja Matthew Warchus (ohjaus), jotka ovat kursineet leffantapaisensa kasaan tarkkaan Hollywoodin ja Full Montyn opettamalla kliseekokoelmalla mitään omaa siihen lisäämättä. Niinpä arvokas tositarina muuttuu jonkinlaiseksi b-luokan satuelokuvaksi, joka aliarvioi katsojaa joka käänteessä. Esikuvana toiminut Full Monty saattoi sekin olla laskelmoitu ja ulkokohtainen, mutta se ei pohjautunut tragediaan, oli edes silloin tällöin hauska eikä kestänyt kahta v***n tuntia. Elokuvien välisen eron kristallisoi musiikki: Anne Dudley voitti työstään Full Montyssa Oscarin, kun taas ensikertalainen Christopher Nightingale on saanut aikaan vain absurdin mauttomasti kasarisoundeja imitoivan scoren.
Pridesta tekisi niin kovasti mieli pitää, mutta imelä miellyttämisenhalu ja vanhat vitsit tappavat katsomisen ilon. Ainoat valonpilkahdukset tarjoavat sivurooleihin lupautuneet huippunäyttelijät Paddy Considine ja Bill Nighy, jotka tuntuvat aidoilta ihmisiltä eivätkä pelkiltä hahmoilta; sekä lopputekstit, jotka vihdoinkin pääsevät asian ytimeen elokuvan jo loputtua. Niiden rullattua ohi jää enää ihmettelemään, mitä kaikkea Ken Loach olisi repinyt tästä irti.
Priden ilmaisennakko veti ykkössalin liki täyteen monenlaista väkeä, josta osa edusti kulttuurin vaalimisesta huolestuneita kansalaisia ja osa oli vain fiiliksissä päästessään ilmaiseksi leffaan. Näytöstä alustettiin sekä livenä että videomuodossa pidetyillä puheenvuoroilla teatterin pelastamisen puolesta. Maxim on upea teatteri ja #pelastakaamaxim sinänsä kannatettava aloite, mutta kuka kertoisi heille, että on jo liian myöhäistä? Missä olivat barrikaadeille nousijat silloin kun Helsingissä oli vielä edes kymmenen elokuvateatteria? Missä olivat protestoijat, kun Bio City ja Diana lopetettiin? Ja ennen kaikkea, missä he olivat, kun kaikista teattereista kaikkialla revittiin filmiprojektorit museoiden ja kaatopaikkojen täytteeksi ja tilalle laitettiin televisiolaatuiset digilaitteet? Ei Maxim pelastamalla saada säilytettyä elokuvakulttuuria. Varsinkaan, jos näytetään kehnosti kuvattua brittihömppää susirumana digikopiona, joka kirvoitti jälkeenpäin purevia kommentteja muistakin kuin tällaisesta puritaanista.
Ja mitä sanottavaa jää siitä millaisen esimerkin nykyaikaisesta elokuvakulttuurista sai näytöksestä, jossa yleisö osoitti arvostustaan ja ymmärrystään "asiaa" kohtaan availemalla erinäisiä pusseja kuin kotisohvallaan? Maxim ei ole ansainnut yleisöään eikä yleisö ole ansainnut Maximia.
Oletteko te itse jotenkin parempia ihmisiä kun Maximin puolustajia noin mollaatte? "Oikea asia, mutta silti vain hyvä yritys".
VastaaPoistaEmme ollenkaan; ja ko. artikkelin otan kokonaan omiin nimiini. Lainkaan en myöskään mollannut Maximin puolustajia tai ketään muutakaan: sananmukaista mollaamista kohdistui ainoastaan Pride-elokuvaa kohtaan.
VastaaPoistaVaikka periaatteessa kuulun Maximin säilyttämisen kannattajiin, katson, että kyseessä on "liian vähän liian myöhään". Pessimistisen näkemykseni mukaan - johon ei suinkaan ole mikään pakko yhtyä - elokuvissa käymisen kulttuuri on viimeisen vuosikymmenen aikana tärveltynyt sekä elokuvatoimijoiden että asiakaskunnan toimesta, ja täten Maximin myötä ollaan pelastamassa enää rippeitä. En myöskään suhtaudu erityisen iloisesti siihen ilmeiseen paradoksiin, että kaupunkikulttuurin varjelemisen nimissä toimiva Pelastakaa Maxim toimii KAHDEN ahneen liikeyrityksen välissä: eläkevakuutusyhtiön ja monopoliasemassa olevan elokuvayritysketjun, joista kumpikaan ei edusta vähimmässäkään määrin sitä eetosta, mille elokuvan harrastaminen ja elokuvien luominen perustuu. Minkäänlaista Daavid/Goljat-asetelmaa ei tästä asetelmasta saa kehiteltyä. Pääasiallisesti tässä ollaan pelastamassa rakennusta - joka kylläkin on eittämättä hieno eikä kovinkaan helposti palvele muuta tarkoitusta kuin elokuvien katselua.
Ko. artikkeli lienee linkattu jonnekin päin Facebookia, sillä siitä tuli parissa tunnissa FilmiLiekin - jota yleensä lukee vain pieni vakipiiri - historian ylivoimaisesti luetuin juttu, mistä voi vetää omia johtopäätöksiään Maximin puoleensa vetämän kiinnostuksen määrästä.
Elokuvat on itsekin liikeyritysten voittoa tavoittelevia tuotteita. Elokuva on läpi historiansa tasapainotellut liiketoiminnan ja ison tuotantokoneiston sekä taiteellisen ilmaisun välimaastossa. Se kuuluu elokuvan olemukseen olennaisesti, ellei sitten puhuta jostain marginaalisesta videotaiteesta tai ns. kokeellisesta elokuvasta, jolla ei ole pyrkimystäkään päästä elokuvateatterilevitykseen. Puheet jostain puhtaasta elokuvan eetoksesta, jolle sen luominen perustuu on kyllä minusta aika naiivia romantisointia.
VastaaPoistaJa pieni korjaus myös koskien eläkevakuutusyhtiötä:
VastaaPoistaTyöeläkeyhtiöt eivät ole voittoa tavoittelevia yrityksiä vaan keksinäisiä yhtiöitä. Sen omistavat asiakkaat eli vakuutuksenottajat (yritykset) ja niissä vakuutetut työntekijät.
Työeläkeyhtiö kerää omaisuutta lakisääteisten eläkkeiden maksua varten, ei kenellekään muulle.
Toinen nyymi ja Anonyymi:
VastaaPoistaIlman muuta allekirjoitan sen, että elokuvat ovat ja ovat aina olleet liiketoimintaa. Toisaalta, elokuvat ovat bisnestä tänä päivänä ehkä enemmän kuin koskaan siinä mielessä, että elokuvateatterikentältä on kadonnut valtaosa yksityisyrittäjistä, joista ainakin osalla oli perustaessaan motiivina jokin asianharrastuneisuus liikevoiton ohella. Minun nähdäkseni tämä piirre ei kuulu missään määrin Maximia pyörittävän Finnkinon "olemukseen". Tämä on minun mielipiteeni ko. yritystä koskien; samoin minusta tietty romantiikka kuuluu asiaan minkä tahansa taiteen liepeiltä keskusteltaessa, mutta nämä painotukset voi jättää omaan arvoonsa.
Kommentti koskien vakuutusyhtiötä on asiallinen täsmennys, mutta Ilmarinen harjoittaa kaltaistensa lailla sijoitustoimintaa, joka pyrkii asiakasomistajien talousturvan maksimoimiseen. Juuri tämän takiahan he ovat haluttomia jatkamaan Maximin vuokraamista, koska muunlainen liiketoiminta tuottaisi enemmän.
Erillisenä kommenttina:
VastaaPoistaTämä aiheena oleva blogiartikkeli on kerännyt FilmiLiekin mittareilla paljon lukijoita. Suurimpana syynä lienee jokunen sitä koskeva twiittaus. Oletan - ja vain oletan - että valtaosa FilmiLiekkiin artikkelin tiimoilta päätyneistä on tänne löytänyt Suomen Kuvalehteen kirjoittavan toimittajan Kalle Kinnusen twiittauksen myötä. Näille vieraille haluan huomauttaa, että kyseinen twiitti ei käsitellyt blogitekstiäni, vaan Kinnunen vain kutsui minua siinä narsistiksi, typerykseksi ja autistiseksi. En usko ylittäväni hyvän maun rajoja luonnehtiessani Kinnusen twiittiä halpamaiseksi. Koska Kinnunen on ammattitoimittaja, kyseenalaistan myös hänen toimivan hyvien journalististen tapojen mukaisesti.
En itse kuulu Twitteriin eikä siihen kuulu myöskään Elokuvakerho Monroe.
Jokaisella on lupa olla Pride-elokuvasta ihan mitä mieltä tykkää, mutta Ken Loach on aika kaukana leffan tyylilajista. Aika masentavaa myös että Pelastetaan Maxim-ryhmän tilaisuuteen saapuneita pitää ylenkatsoa "vain" ilmaislippujen hyödyntäjinä. Ikävä kyllä tapasin kaltaisiasi "ei-kannata-enää / ei-ainakaan-noin" kommentteja suoltavia bessevissereitä ja aloitteiden tyrmääjiä 80-ja 90-luvun vaihteessa kun aloiteltiin R&A-festivaalia ja Cinema Mondoa. Kehottaisin tutustumaan Maxim-caseen tarkemmin varsinkin koska se on harvoja teattereita jossa vielä löytyy filmiprojektorit.
VastaaPoistaTervehdys. Kiitos oikaisusta, olin todella siinä uskossa, että Maximistakin poistettiin filmikoneet: näin minulle aikoinaan kerrottiin. Liekö sitten sattumaa, etten ole enää vuosiin nähnyt Maximissa filminäytöksiä festareillakaan. Oma kokemukseni on, että Maximin digikuva on toistuvasti ollut heikkolaatuisempi kuin esimerkiksi Tennarissa tai KP:ssa. Pride oli tässäkin mielessä todella heikko esitys. Eikä se toki ole loachmainen tyylinsä puolesta, mutta aihepiiriltään mitä suurimmassa määrin.
PoistaJoko tekstiäni luetaan huolimattomasti tai sitten olen kirjoittanut sen huonosti: luultavasti molempia. Minulle alkaa kirkastua hiljalleen, miten sana "yleisö" on luettu viimeisestä kappaleesta (aikaisemminhan kerroin aivan selkeästi minkälaista väkeä paikalla oli enkä mielestäni suinkaan antanut ymmärtää, että kaikki olivat paikalla vain "vapaamatkustajina). Tapa, jolla puhun "yleisöstä" taitaa, pahaa pelkään, olla kömpelö, sillä sanatarkastihan se käsittää koko yleisön. Todellisuudessahan näytöstä häiritsi pieni osa paikalla olleista. Tarkoitukseni oli viitata "yleisöön" yhtä näytöstä esimerkkinä käyttäen laajempana joukkona, joka massana ei ole oikein perillä siitä, mitä teatterissa saa ja ei saa tehdä. Pahoittelen sekaannusta, mutta tätä kautta halusin terävöittää pointtiani siitä, mitä ollaan pelastamassa ja kenelle.