lauantai 16. joulukuuta 2023
sunnuntai 27. maaliskuuta 2022
Oscar-veikkaukset 2022
Maailma mullistuu, Oscarit pysyvät. Elokuva-alan tärkeimmät palkinnot jaetaan tuttuun tapaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ehdokkaiden joukkoon mahtuu mm. musikaalia, westerniä, perinteistä palkintotyrkkyä, ison budjetin scififantasiaa ja kolmetuntista japanilaista draamaa. Gaalan juontaa tänä vuonna räväkkä naiskolmikko: Regina Hall, Wanda Sykes ja Amy Schumer. Jo kolmatta vuotta peräkkäin koronapandemian varjossa järjestettävä gaala on nostattanut närää jo etukäteen: osa palkinnoista jaetaan ennen varsinaista seremoniaa, tarkoituksena lyhentää tapahtuman jokavuotista mammuttikestoa. Tämä ei ymmärrettävästi ole miellyttänyt osaa Akatemian jäsenistä.
But the show must go on, on tullut aika vilkaista kristallipalloon ja esittää Monroen viralliset veikkaukset ensi yön voittajista.
Ja ehdolla ovat:
PARAS ELOKUVA
Belfast
CODA
Don’t Look Up
Drive My Car
Dune
King Richard
Licorice Pizza
Nightmare Alley
The Power of the Dog
West Side Story
Voittaa: CODA
Saisi voittaa: The Power of the Dog
Altavastaajana kisaan lähtenyt, vain kolme ehdokkuutta saanut osittain kuuron perheen edesottamuksista kertova draamakomedia CODA on pitkittyneen palkintokauden aikana noussut yllätyssuosikiksi. Jos tämä pienimuotoinen Sundance-hitti voittaa pääpalkinnon, on se ensimmäinen alkujaan suoratoistopalvelun (Apple+) tuottama ja levittämä elokuva, jolle kyseinen kunnia suodaan. Netflix joutunee vielä odottamaan vuoroaan. Mutta CODAn ei merkittävin haastaja The Power of the Dog toki ilman palkintoa jää, sillä...
PARAS OHJAUS
Kenneth Branagh, Belfast
Ryusuke Hamaguchi, Drive My Car
Paul Thomas Anderson, Licorice Pizza
Jane Campion, The Power of the Dog
Steven Spielberg, West Side Story
Voittaa: Jane Campion, The Power of the Dog
Saisi voittaa: Jane Campion, The Power of the Dog
Sekä CODAn että Dyynin ohjaajat jäivät vaille ehdokkuuksia. Campionin voittoa uhkaa ehkä vain Spielberg ja hänkin vain etäisesti. Ohjaajan kiusallinen kommentti Williamsin sisaruksille taannoisessa DGA-gaalassa aiheutti pienen töyssyn veteraaniohjaajan matkalla kohti ensimmäistä ohjaus-Oscaria, mutta se unohdettiin verrattain pian.
PARAS MIESPÄÄOSA
Javier Bardem, Being the Ricardos
Benedict Cumberbatch, The Power of the Dog
Andrew Garfield, Tick, Tick…Boom
Will Smith, King Richard
Denzel Washington, The Tragedy of Macbeth
Voittaa: Will Smith, King Richard
Saisi voittaa: Benedict Cumberbatch, The Power of the Dog
Kategorian ennakkosuosikki on Williamsin tennistähtien isää esittävä Smith, jonka pitkä ura kruunataan melkoisella varmuudella miespääosan Oscarilla.
PARAS NAISPÄÄOSA
Jessica Chastain, The Eyes of Tammy Faye
Olivia Colman, The Lost Daughter
Penelope Cruz, Rinnakkaiset äidit
Nicole Kidman, Being the Ricardos
Kristen Stewart, Spencer
Voittaa: Penelope Cruz, Rinnakkaiset äidit
Saisi voittaa: Kristen Stewart, Spencer
Jessica Chastain lätki meikkiä naamaan ja esitti kasarin televankelista Tammy Faye Bakkeria mukiinmenevästi kaavamaisessa biopicissä ja oli pitkään ennakkosuosikki. Melkein kaikilla sarjan ehdokkailla on jonkinasteinen mahdollisuus voittaa, mutta viimeaikainen pöhinä on kohdistunut ennen kaikkea Almodovar-veteraani Cruziin. Pidetään silti silmällä Stewartia.
PARAS MIESSIVUOSA
Ciaran Hinds, Belfast
Troy Kotsur, CODA
Jesse Plemons, The Power of the Dog
J.K. Simmons, Being the Ricardos
Kodi Smit-McPhee, The Power of the Dog
Voittaa: Troy Kotsur, CODA
Saisi voittaa: Troy Kotsur, CODA
Troy Kotsur varastaa shown CODAssa ja on todennäköisesti historian toinen kuuro Oscar-voittaja. (Ensimmäinen, Marlee Matlin, esittää elokuvassa Kotsurin vaimoa) Vain The Power of the Dogin Kodi Smit-McPhee voi häntä uhata.
PARAS NAISSIVUOSA
Jessie Buckley, The Lost Daughter
Ariana DeBose, West Side Story
Judi Dench, Belfast
Kirsten Dunst, The Power of the Dog
Aunjanue Ellis, King Richard
Voittaa: Ariana DeBose, West Side Story
Saisi voittaa: Ariana DeBose, West Side Story
Ariana DeBose voittaa ja sillä selvä.
PARAS ALKUPERÄINEN KÄSIKIRJOITUS
Belfast
Don’t Look Up
King Richard
Licorice Pizza
The Worst Person in the World
Voittaa: Licorice Pizza
Saisi voittaa: Licorice Pizza
Paul Thomas Anderson odottaa edelleen uransa ensimmäistä Oscar-voittoa. Sen hän saanee tästä nostalgiapamauksesta. Mutta Don't Look Up on sekin ollut liberaalin Hollywoodin mieleen...
PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS
CODA
Drive My Car
Dune
The Lost Daughter
The Power of the Dog
Voittaa: CODA
Saisi voittaa: The Power of the Dog
Vaikka CODA lopulta häviäisikin pääsarjassa, voittaa se ainakin käsikirjoituksen Oscarin. Jos ei, menee tämäkin Campionille.
PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA
Drive My Car (Japani)
Flee (Tanska)
The Hand of God (Italia)
Lunana: A Yak in the Classroom (Bhutan)
The Worst Person in the World (Norja)
Voittaa: Drive My Car
Saisi voittaa: The Worst Person in the World
Drive My Car on vahvoilla, etenkin ehdokkuudet pääsarjoissa kielivät suosiosta, mutta norjalaisilla on sittenkin pieni mahdollisuus yllätykseen, onhan Worst Person myös käsikirjoitusehdokas.
PARAS DOKUMENTTI
Ascension
Attica
Flee
Summer of Soul
Writing with Fire
Voittaa: Summer of Soul
Saisi voittaa: Summer of Soul
PARAS ANIMAATIO
Encanto
Flee
Luca
Mitchellin perhe ja koneiden kapina
Raya ja viimeinen lohikäärme
Voittaa: Encanto
Saisi voittaa; Mitchellin perhe ja koneiden kapina
Ennakkosuosikki häviää vain harvoin animaatiosarjassa.
PARAS KUVAUS
Dune
Nightmare Alley
The Power of the Dog
The Tragedy of Macbeth
West Side Story
Voittaa: Dune
PARAS LEIKKAUS
Don’t Look Up
Dune
King Richard
The Power of the Dog
Tick, Tick, Boom
Voittaa: King Richard
PARAS MASKEERAUS
Coming 2 America
Cruella
Dune
The Eyes of Tammy Faye
House of Gucci
Voittaa: The Eyes of Tammy Faye
PARAS MUSIIKKI
Don’t Look Up
Dune
Encanto
The Power of the Dog
Rinnakkaiset äidit
Voittaa: Dune
PARAS LAVASTUS
Dune
Nightmare Alley
The Power of the Dog
The Tragedy of Macbeth
West Side Story
Voittaa: Nightmare Alley
PARAS PUVUSTUS
Cruella
Cyrano
Dune
Nightmare Alley
West Side Story
Voittaa: Cruella
PARHAAT ÄÄNITEHOSTEET
Belfast
Dune
No Time to Die
The Power of the Dog
West Side Story
Voittaa: Dune
PARHAAT ERIKOISEFEKTIT
Dune
Free Guy
No Time to Die
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings
Spider-Man: No Way Home
Voittaa: Dune
PARAS LYHYTELOKUVA
Ala Kachuu – Take and Run
The Dress
The Long Goodbye
On My Mind
Please Hold
Voittaa: The Long Goodbye
PARAS LYHYT ANIMAATIO
Affairs of the Art
Bestia
Boxballet
Robin Robin
The Windshield Wiper
Voittaa: Robin Robin
PARAS LYHYT DOKUMENTTI
Audible
Lead Me Home
The Queen of Basketball
Three Songs for Benazir
When We Were Bullies
Voittaa: The Queen of Basketball
PARAS LAULU
”Be Alive”, King Richard
”Dos Oruguitas”, Encanto
”Down to Joy”, Belfast
”Somehow You Do”, Four Good Days
”No Time to Die”, No Time to Die
Voittaa: ”No Time to Die”, No Time to Die
Oscar-gaala nähdään tuttuun tapaan Yle Teema kanavalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, alkaen klo 3.00. Punaisen maton tunnelmia nähdään jo klo 1.30 lähtien.
maanantai 25. syyskuuta 2017
R&A XxX: Liika on liikaa
John Cameron Mitchellin How to Talk to Girls at Parties ("Kuinka puhua tytöille bileissä", USA/GB, 2017)
Takashi Miiken Mugen no jûnin ("Kuolemattoman miekka", Japani, 2017)
- elokuvien ähkyisyys mitataan 0:sta 5:een michaelbay-lukemina -
Vuonna 1973 italialainen ohjaaja Arcangela Felice Assunta Wertmüller von Elgg Spañol von Braueich eli Lina Wertmüller (s. 1928), ensimmäinen parhaasta ohjauksesta Oscar-ehdokkaana ollut nainen, julkaisi elokuvan, joka Suomessa sai otsikon Rakkautta ja anarkiaa. 15 vuotta myöhemmin perustettiin Wertmüllerin teokselle kumartava elokuvafestivaali Helsinkiin. Nyt näitä elokuvajuhlia on nähty jo 30, ja Lina Wertmüller on yhä joukossamme.
Rakkaus on rakkautta elokuvaan. Ja jos anarkian ymmärtää ideologiaksi, jossa vallan on aina uudestaan perusteltava itsensä, on R&A:n joka vuosi perusteltava olemassaolonsa. Minkä se on tehnyt. "Rakenna se, ja he tulevat", ja yleisö tulee, joka vuosi. Niin tulevat myös elokuvat, joita yhä tehdään ympäri maailmaa sydämellä ja kunnianhimolla, vaikka elokuvan tallennus- ja esittämismuodot ovat kehnommat kuin koskaan historiassa. Samalla elokuvan tekokustannukset ovat laskeneet ja levitysmahdollisuudet moninkertaistuneet. Tämä on toisaalta merkinnyt mahdollisuuksia yhä useammalle tehdä leffaa, mutta myös helpottanut suurten toimijoiden edellytyksiä haalia vielä enemmän markkina-alaa valtavirran jakelukanavissa. Ei oo helppoo olla pieni. Siksi R&A on erityisen tärkeä foorumi pienille, riippumattomille elokuville sekä "maailmanelokuvalle", millä perverssisti tarkoitetaan nykykielessä muualta kuin anglosaksisesta kulttuuripiiristä saapuvia elokuvia.
175 pitkää leffaa, joista näin alusta loppuun 25. Siihen ei mahtunut teoksia laidasta laitaan, sillä aivan roskaa ei osunut silmien kiusaksi (ellei lasketa festaritraileria) kuten ei myöskään tajunnanräjäyttävää mestariteosta. Sergei Loznitsan A Gentle Creature teki syvimmän vaikutuksen. Arvokkaita teoksia olivat myös The Killing of a Sacred Deer, Lucky, November, City of Ghosts sekä Kasvot, kylät, muutaman muunkin ollessa enemmän kuin aikansa väärti.
Silti herää kysymään, olisiko Maailman terveysjärjestö WHO:n jo aika julistaa cinefilia virallisesti sairaudeksi? Onhan päätöntä tällaisena ihmeenomaisen aurinkoisena ja lämpimänä syyspäivänä lukita itsensä vapaaehtoisesti pimeään huoneeseen kahden sadan tuntemattoman kanssa. Kun sitä voisi myös käveleskellä käsi kädessä meren rantaa iltapäivän viistossa valossa, joka saa ruskan värit hehkumaan lähes myyttisessä loisteessa.

Päätöspäivän keinovalo ei tarjonnut edes tyydyttävää korviketta. "Kuinka jutella tytöille bileissä" ja "Kuolemattoman miekka" osoittautuivat enemmän tai vähemmän pettymyksiksi periaatteella "enemmän on liian vähän".
Ensin mainittu on amerikkalaisen kulttiohjaajan Neil Gaiman -filmatisointi, joka on tavallaan taiten tehty, mutta ei vaan oikein toimi komediana eikä romanssinakaan. Villeiksi tarkoitettuja ideoita katselee ihan mielellään, mutta innostumatta, kunnes epilogin sisältävä loppunäytös venähtää aivan liian pitkäksi. Eikä millään meinaa saada otetta siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Jos se olisi ollut hauskempi, sillä ei olisi ollut niin väliä. Kolmas kohtaaminen Nicole Kidmanin kanssa kahden viikon sisään lipsahtaa yliannostuksen puolelle.
Arvio: 3/5 michaelbaytä

R&A:han elimellisesti kuuluva kiintiö-Miike osui tällä kertaa festivaalin henkilökohtaiseksi päätöselokuvaksi. Japanilainen kulttiohjaaja ja luonnonvoima on tehnyt viimeisen neljännesvuosisadan ajan elokuvia kolmen, neljän vuositahtia. Televisioon tehdyt ja suoraan videolla julkaistut täyspitkät laskettuna Takashi Miiken (57) katalogi käsittää 93 nimekettä. Plus muutaman tv-sarjan. (Onkohan joku nähnyt ne kaikki?) "Kuolemattoman miekka" on näistä toiseksi uusin julkaisu ja edustaa ison tuotannon spektaakkelia. Se perustuu Hiroaki Samuran mangaan ja animesarjaan, missä syntinen miekkamestari loitsitaan kuolemattomaksi. Kyllästyttyään elämään mestari anoo kuoleman armahdusta, mikä hänelle suodaan ehdolla, että hän surmaa 1 000 pahaa miestä. Täydellinen Miike-aihe.
Miike olisi kyllä voinut yllättää yleisönsä ja olla tappamatta tuhatta miestä elokuvansa aikana - mutta ei. Takashi-san ei sadankaan elokuvan jälkeen ole kyllästynyt veriroiskeeseen ja lenteleviin irtojäseniin. Siinä mielessä hän muistuttaa porno-ohjaajaa. Miiken ohjaajantaidot eivät kylläkään löydä vertaistaan pornosta, kun ne eivät meinaa löytää sellaista laatuelokuvan joukostakaan. "Kuolemattoman miekka" on perinteet kuin omat taskunsa tuntevan klassisesti komposoitua huipputyötä. Varsinkin mustavalkoisena kuvattu prologi, missä antisankari surmaa sata vihollistaan, on esteettisesti pieteettiä samurai-klassikoiden pastissia.
Muukin elokuva rullaa visuaalisesti harmonisena, mutta ongelmat löytyvät muualta. Ensinnäkin elokuva on 140-minuuttisena liian pitkä. Toiseksi siinä on liian vähän tarinaa, ja kolmanneksi, se tarina on liian yksiulotteinen, ilman eeppistä syvyyttä. Siksi säännöllisesti toistuviin miekkataisteluihin (jotka paljastavat jälleen kerran Miiken infantiilin pakkomielteen ylettömiin väkivaltaisiin supersankarisuorituksiin niiden itsensä takia) kyllästyy. Semminkin, kun miikeläistä huumoria ei ole tarpeeksi elokuvan mittaan nähden. Vaikka muuten liika onkin liikaa. Ja lika likaa, mitä sitäkin nähdään kankaalla parin leffakäynnin tarpeiksi. Puvustus, lavastus, maskeeraus ja muu sellainen on muuten ihan pistämätöntä.
Arvio: melkein 5/5 michaelbaytä
Loppujen lopuksi kummassakaan päivän elokuvassa ei ollut aivan tarpeeksi rakkautta eikä varsinkaan anarkiaa. "Kuinka jutella..." olisi kaivannut paljon enemmän Rik Mayallia ja "Miekka" enemmän...tai no, vähemmän kaikkea. Anarkia ei kuitenkaan päädy väkivaltaan kaiken ratkaisuna. Rakkaus. Rakkaus voittaa. Filia. Cine.
XxX
OoO
perjantai 22. syyskuuta 2017
R&A XxX: Uhrauksia
Zaida Bergrothin Miami (Suomi, 2017)
Yorgos Lanthimosin The Killing of a Sacred Deer ("Pyhän peuran surma", USA(/Kreikka), 2017)
- elokuvien uhrausarvo arvioidaan asteikolla 0-5 homerosta -

Päivän elokuvia yhdistivät uhraus ja superlatiiviset ohjaustaidot.
Miami pyörii peruslevityksessäkin, mutta tuli nähtyä osana festivaaliohjelmistoa. Se seuraa Skavabölen poikia ja Hyvää poikaa Zaida Bergrothin parhaana pitkänä elokuvana. Bergroth häikäisi alunperin viime vuosikymmenen puolella lyhytkuvillaan Lasileuka (2004) ja Heavy Metal (2007), jotka ovat jo nousseet klassikoiksi. Miamissa häikäisee Bergrothin loistava ohjaus tarinassa toisensa löytävistä siskoista, jotka löytävät itsensä rimpuilemasta irti itseään vahvempien voimien punomista verkoista.
Bergroth ohjaa energisesti, intensiivisesti ja upeasti rytmittäen. Kuvaus, leikkaus ja suomalaisittain poikkeuksellisen innovatiivinen musiikin käyttö luovat pyörteen, joka miltei pakottaa katsojan imuunsa. Periaatteessa tuttu tarina pakomatkasta kohti parempaa - tällä kertaa Xanadun virkaa näiden naisten unelmissa ajaa Floridan Miami - saa alleen uutta tuulta Bergrothin eläytyvän kerronnan myötä. Mitä ikinä virheitä Bergroth ehkä tekeekin, hän ei hetkeksikään herkeä välittämästä Krista Kososen ja Sonja Kuittisen esittämistä siskoksista eikä unohda tarinan suurempia tasoja.
Bergroth puhuu jälleen kerran siitä, miten perhe ei voi koskaan vastata ihanteita ja toiveita, koska perhe muodostuu vaillinaisista ihmisistä, jotka erehtyvät ehkä useammin kuin osuvat oikeaan. Miamissa tämä ajatus jäsennellään vielä aiempaa paremmin. Ja dramaattisemmin: toisissa käsissä Kuittisen silmistä karisevat harhaluulot siskostaan voisivat johtaa painajaismaisiin tunnelmiin, mutta Bergroth on hellempi ja empaattisempi kuin naturalistiset synkistelijät. Hän kuvaa mieluummin pilviä kuin multaa.
Elokuvassa on yksi ongelma: tyylitellyn realistinen kerronta ei oikein sovi yhteen naturalistiseksi muokatun vuoropuhelun kanssa. Kosonen ja Kuittinen tekevät mieliinpainuvat roolityöt, mutta heidän välisensä dialogi ei ihan onnistu kuulostamaan aidolta, vaan siinä aistii paperin aromia; kaikille tuttua katukieltä on vaikea saada kuulostamaan tuoreelta valkokankaalla, koska useimmat ilmaisut tuntuvat kliseiltä.
Miami on silti ilman muuta kotimaisen vuoden huippuja. Parhaimmillaan mestarillisen näyttelijöiden ohjaajan kosketus on tällä kertaa erityisen herkkä sivuosien suhteen. Alex Anton näyttää Timinä vähän nuorelta Zlatanilta; Janne Reinikaisella taitaa olla kolme kohtausta, mutta niissä on painoa kymmenen kohtauksen verran; Juhan Ulfsak maailman voittamattoman pahuuden symbolina väistää taitavasti roolia uhkaavat kliseet; ja tärkeän alamaailman uhan rooliin Bergroth on iskenyt teatteriguru Kristian Smedsin, joka tekee valkokangasdebyytissään pienin keinoin vahvaa työtä.
Ja se musiikkiraita, se on loistava.
Homerokset: 3/5

Merkittävä kreikkalainen surrealisti Yorgos Lanthimos jatkaa uutuudessaan valitsemallaan tiellä - eikä "Pyhän peuran surma" silti jäljittele ohjaajan aiempia. "Peura" joko täydentää Lanthimosin omaperäisen eläintrilogian (Dogtoothin ja "Hummerin" jälkeen) tai jatkaa kasvavaa eläinsarjaa. Kuka tietää. Peuroja elokuvassa ei kylläkään nähdä, kuten ei hummereita tai koiria (kai?) edeltäjäteoksissa. Liikutaan siis vertauskuvan ja symbolismin alueella.
"Peuran" keskiöstä löytyy sydänkirurgi, joka on rakentanut kilpailuyhteiskunnan sääntöjen mukaisen elämän taloineen ja lapsineen. Hänen elämäänsä kuuluu myös nuori mies nimeltä Martin, jonka merkitys tarinalle on kaiken ydin. Martin suistaa jutun lanthimosmaisille kierteille, joiden tajuaa pikku hiljaa kierrättävän nykypäivässä kuningas Agamemnonin ja Ifigeneia-tyttären legendaa. Lanthimosta ei voi syyttää kyynikoksi, kun hän kylmänviileästi näyttää, että moraalinen umpikuja on juuri sitä eikä pelastavaa ihmettä ole.
Lanthimos tekee tavallaan Homeros-aihetta sellaisena kuin Kubrick olisi saattanut sen hahmotella. Yhtymäkohtia Kubrickin joutsenlauluun Eyes Wide Shut löytyy Nicole Kidmanin läsnäolosta, päähenkilön lääkärin ammatista sekä latteaksi kirjoitetun dialogin ja voimallisen visuaalisuuden välisestä kontrastista; elokuva alkaa sellaisella geometrisellä käytäväotoksella, jollaisen muistaa helposti esimerkiksi Hohdosta.
"Peura" ei ole "hyvä" tai "hieno" tai "onnistunut" elokuva; se on merkittävä ja tärkeä elokuva, sillä tässä konventioihin tukeutuvassa konformistisuuden rämeessä se osoittaa, mitä elokuvan keinoilla voidaan yhä välittää ja saada aikaan, kun se mitä kerrotaan laitetaan takapenkille ja keskitytään itse asiaan eli siihen miten kerrotaan. Lanthimos tekee elokuvaansa vuoren kokoisella itsevarmuudella, kooten palapeliään toinen toistaan harkitummilla ja viimeistellymmillä otoksilla, näin luoden huikaisevaa ainutkertaisuuden tuntua tarinaan, joka vähäisemmissä käsissä olisi latistunut tusinatrilleriksi. (Ja olisi epäilemättä ollut kaupallisesti arvokkaampi). Lanthimosin vinoutunut kosketus saa amerikkalaisen unelman ja siihen sisältyvän modernin täydellisyyden tavoittelun näyttämään perversiolta, joka ei ole tavoittelemisen arvoinen. Barry Keoghanin mahtavasti esittämä Martin saattaa olla psykopaatti, mutta hän edustaa silti kirurgin perhettä normaalimpia perusarvoja.
Nyt, tai piakkoin, on erikoinen tilaisuus nähdä kaksi elokuvaa, joissa Nicole Kidman ja Colin Farrell esiintyvät yhdessä, kun Sofia Coppolan Lumotut on tullut ensi-iltaan vasta hiljan. Varsinkin Farrell osoittaa kunnianhimoa sillä hänen roolihenkilöillään näissä elokuvissa on ikäeroa noin 15 vuotta. Erityisesti "Peurassa" Farrell (en ehkä kuulu sinänsä tonttinsa täyttävän Kidmanin suuriin ihailijoihin) vakuuttaa. Hän tuntuu ymmärtävän erityisen hienosyisesti Lanthimosin maailmankuvaa.
Kaiken kaikkiaan älykäs ja melko vittumainen "Peura" ei ehkä ole täydellinen elokuva tai edes The Lobsterin veroinen, mutta tarjontaan suhteutettuna se merkitsee raikasta happihyökkäystä varsinkin amerikkalaisessa elokuvassa.
Homerokset: 5/5



