ALIEN-elokuvat paremmuusjärjestyksessä
1. Alien
2. Alien 3
3. Aliens
(4-1000. - )
(1001. Alien: Resurrection)
Liput on olleet taskussa kuukauden päivät, mutta olen silti myöhästyä paikalta. Ei väliä, vapaa penkki löytyy helposti kaverin vierestä ja loppuunmyyty näytös alkaa muutenkin kymmenen minuuttia myöhässä. Tänään ei ole "konareiden" päivä: Alien lähtee liikkeelle ilman ääniä, hyppää tuntia myöhemmin pois rullilta ja vikaa korjataan kymmenisen minuuttia; Aliens myöhästyy heti alkuun kymmenen minuuttia ja kun se sitten saadaan kankaalle, on kuva väärin päin; ja Alien 3:sta katoavat kesken kaiken äänet, mikä aiheuttaa sekin ylimääräisen väliajan. Katsomoon asti voi kuulla äänen, joka syntyy, kun konehuoneessa hakataan päätä seinään. Sinänsä kopioiden kunnossa ei ole valittamista. Kaikki ovat priimaa, jopa 35-millinen Alien. Kahdessa ensimmäisessä on ruotsinkieliset tekstitykset; kolmannessa on suomenkieliset, mutta erikoisesti ne eivät aina täsmää kuvan kanssa.
Alien-sarjan neljä elokuvaa ohjanneet tulevat neljästä eri maasta. Ilmestymisjärjestyksessä ohjaajat ovat britti, kanadalainen, yhdysvaltalainen ja ranskalainen. Jokainen on kerännyt mainetta visuaalisena visionäärinä, ja "suuren suunnitelman" mukaisesti jokainen tavallaan kertoo oman versionsa samasta aiheesta. Tämän vuoksi sarjan kaikki elokuvat ovat hyvin erilaisia, ja tämän vuoksi sarja on väistämättä epätasainen. Toisaalta, valinnanvaraa oman suosikkinsa löytämiseen löytyy - kunhan se löytyy ensimmäisten kolmen joukosta. Neljännestä ei puhuta sivistyneessä seurassa.
Syyt, miksi ensimmäinen on niin kirkkaasti sarjan paras:
Ridley Scottin ohjaama Alien - kahdeksas matkustaja (1979) on edelleen todella hieno elokuva. Kaikista trilogian teoksista se kertoo eniten kuvilla. Dialogia on säästeliäästi, senkin liikkuessa yleensä asiatasolla. Avaruusalukseen sijoittuva ahtaan paikan kammon kuvaus Alien on myös ko. trilogian elokuvista ainoa, johon sopii alkuperäinen idea siitä, että "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ne kaksi muuta sijoittuvat vähemmän jännittävästi planeetan pinnalle.
Alienin dramaturgia on jatko-osiin nähden aivan ylivoimainen. Yhä on kiehtovaa seurata, kuinka ensi-illan aikaan melko tuntemattoman ensemblen (josta puolet on nykyään Oscar-ehdokkaita) joukosta pikku hiljaa kaivetaan sankariksi Ellen Ripley: ensi-iltakatsojilla oli varmasti täysi syy pukea sankarin viittaa aluksen kapteenia esittävän Tom Skerrittin päälle, mutta Alien tekee Psykot ja tappaa "pomon" noin puolessavälissä.
Teemoiltaan Alien on jatko-osiin verrattuna ihan omassa sarjassaan. Avaruusalus Nostromo (nimetty meritarinoiden mestarin, Joseph Conradin romaanin mukaan) on helppo nähdä ihmisen alitajuntana, josta kumpuavat pahimmat kuviteltavissa olevat pelot. Samalla Alien on sekä metaforinen kulkutaudin kuvaus että biologinen tutkielma loiseläimestä. Ihminenhän on hysteerisen hygieeninen olento ja pelkää kaikkea vierasta ja tunkeutuvaa. Alien on yksi aiheen hienoimpia syväluotauksia. (Lopussa toteutetaan kirjaimellisesti ajatusta "tappakaa se, tappakaa se tulella!")
On suuri houkutus antaa kiitos Alienin poikkeuksellisen rikkaasta älyllisestä sisällöstä Alejandro Jodorowskylle. Juuri ennen Alienia sekä H.R. Giger että käsikirjoittaja Dan O'Bannon olivat työskennelleet vuosia Jodorowskyn mistiin menneen Dyyni-projektin parissa, ja filosofisesti suuntautuneen ohjaajagurun kanssa käydyt keskustelut epäilemättä ovat vaikuttaneet Alienin ajatuksiin. Tästäkin huolimatta Alienia on pidettävä Ridley Scottin elokuvana.
Scott tuo kuria sekä skenaarioon että näyttelijätyöhön. Kukaan ei pääse vetämään yli - itse asiassa yksi Alienin pikkuvirheistä on Tom Skerrittin vähän aneeminen suoritus. Kuvakerronnallaan Alien yksinkertaisesti herättää ihailua. Scott ei panosta väreihin, vaan varjoihin, kuten oikein onkin kun möyritään alitajunnassa ja painajaisissa. Leikkaukseltaan ja kuviensa rohkeudeltaan Alien on ollut vuosia edellä aikaansa. Mitä muuten tulee Nostromon sisätilojen kuvaukseen ja sarjamurhaajateeman käsittelyyn, ei niiden taustalla voi olla ajattelematta kahtakin John Carpenterin elokuvaa: Dark Staria (1974) ja Halloweenia (1978). Alienin ja Prometheuksen (2012) välillä taasen ei voi havaita juuri mitään tyylillisiä yhteneväisyyksiä.
Miten muuten alien kasvaa John Hurtista kuoriuduttuaan kaniininkokoisesta ihmistä isommaksi? Sillä ei ole siinä välissä mitään ravintoa. Hmm...
Kiinnostavasti, vaikka Aliens (1986) on seitsemän vuotta edeltäjäänsä nuorempi, on se kärsinyt ajan kuluttavasta hampaasta paljon enemmän. Aliens saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla olla silkkaa vauhdin huumaa, mutta muutaman kerran sen nähneenä ei sitä kyllä millään mittareilla voi kovin hyvänä elokuvana pitää. James Cameronin tyhmistetty, yleisöä kosiskeleva variaatio teemasta on paljon konventionaalisempi hänen muuttaessaan klaustrofobisen minimalismin spektaakkelimaiseksi toimintaelokuvaksi. Samalla psykologinen hienojakoisuus vesittyy kömpelöksi keittiöpsykologiaksi. Pääteemana ovat äidinvaistot, joita Sigourney Weaver onneksi väkevästi tulkitsee. Dialogia on puolet enemmän, ja se jää yleensä kakkoseksi George Lucasillekin. Erityisen kiusallisia ovat sotilaiden puheosuudet, jotka hädin tuskin kelpaisivat edes Top Guniin. Roolitus häviää muutenkin ykkösosalle.
Vaikka Aliensin rytmi toimii (niin kuin Cameronilla yleensäkin), jäi tällä kertaa hämmästelemään visuaalisen toteutuksen latteutta. Kuvarajaukset ovat Alieniin verrattuna monta luokkaa latteampia ja jäykempiä. Puolet ajasta joutuu tuijottamaan joko siniseksi tai punaiseksi filtteröityä kuvaa ja toisessa puolikkaassa ei ole oikein mitään värejä. Se käy monotoniseksi. Lisäksi aikanaan massiiviset lavasteet alkavat vuonna 2015 näyttää kiusallisen selvästi studiorakenteilta, puhumattakaan kömpelöistä taustaprojisoinneista. Vähän sitä hämmästelee, miten Aliens on kohonnut niin "kovaksi jutuksi", kun työn laatu ei niin sitten millään edusta edes parasta Cameronia. Tämän jälkeenhän Cameron teki yhtä huonon Abyssin, kunnes löysi takaisin ruotuun Terminator 2:lla. Jos Alien oli B-tuotanto A-luokan toteutuksella, on Aliens A-tuotanto B-luokan toteutuksella.
Parasta Aliensissa on sen viimeinen puoli tuntia, jossa mennään kohti esiosaa. Rasittavat sotilaat on saatu tapettua pois tieltä ja jäljellä ovat enää Sigourney Weaverin kasvot ja keho vastaan äiti-Alien. Näihin loppujaksoihin syntyy ihan uutta kiihkeyttä ja veren makua. Äänetkin olivat ainakin tarpeeksi lujalla. Korvat soivat vieläkin.
Niinpä niin. Lopulta kyseenalaisena pidetty Alien 3 (1992) menee kalkkiviivoilla ohi suitsutetusta edeltäjästään. David Fincherin esikoinen on kankaalla ja telkkarissa kaksi eri elokuvaa. Sekasotkuhan se on, mutta Aliensiin nähden ainakin visuaalisesti jännittävämpi. Innoitusta on haettu ennen muuta eurosarjakuvan rumista tulevaisuusdystopioista. Kolmososa palaa myös ykkösosan ambienssiltaan brittiläisiin fiiliksiin. Suuri osa ensemblestä on brittejä, mikä nyt vaan korostaa elokuvan tarkoituksellista "rumuutta" verrattuna edellisosan sliipattuihin Hollywood-näyttelijöihin.
Keskusteema on tällä kertaa seksi. Tarpeettomankin kyynisessä tarinassahan Ripley löytää itsensä vankilaplaneetalta murhaajien ja seksuaalirikollisten keskeltä ja ihastuu paikan lääkäriin, jota Charles Dance sympaattisesti esittää. Samalla Ripleylle selviää, että hellittämätön alien-vainolainen on symbolisesti ottaen raiskannut hänet ja Ripley kantaa nyt "toukkaa" sisällään.
Alien 3 on elokuvallisesti yllättävän tiukka, vaikka tuotannon ongelmat paistavatkin läpi. Se on epätasainen ja puolitiehen jätetty, mutta silti joka suhteessa edeltäjäänsä kiinnostavampi ja vireämpi. Visuaalisesti huomaa Fincherin jo tässä hiovan määrättyyn alakulmaan perustuvaa tyyliään. Pääväri on ruskea, mikä käy vähän yksitoikkoiseksi, mutta on sekin parempi kuin kasarisininen. Splatterissä ei säästellä, ruumiinpalat roiskuvat seinille. Vankilaelokuvagenressä Alien 3 ei ehkä kohtalokkaasti tuo kuvaan mitään mullistavaa, kun väläytelty uskontomotiivikin jää lopulta seinäkoristeeksi sisälmysten viereen. Lopun käytäväjuoksu on omalla mielenkiintoisella tavallaan sekava ja pistää miettimään, mitä tappeluja kulisseissa on käyty. Alkuperäisen klassikon klaustrofobisuutta Fincher kunnioittaa pätevästi.
Ennen muuta Alien 3 on jälleen kerran Weaverin näytöstä. Hänessä on kiihkeyttä ja vimmaa, mitä ilman jokainen sarjan elokuvista olisi enemmän tai vähemmän rampa. Vähemmän stimuloivatkin jatko-osat jaksaa katsoa läpi samastuttavan päähenkilön tähden. Jos Alieneita ajattelee Ellen Ripleyn saagana, jotain jää kyllä hampaankoloon. Kokonaisuus alkaa näyttäytyä "via dolorosa"-aiheena, mutta näin vahvan naishahmon ollessa kyseessä olisi mieluummin seurannut aitoa selviytymiskertomusta. "Ison tarinanhan" voi nähdä esimerkiksi ihmisen kaatumisena sairauden tai mielisairauden nujertamana, mikä ei ole kirjaimellisesti rohkaiseva sanoma.
Kolmen Alienin putki kävi kyllä lähes työstä. Varsinkin loppuunmyydyissä näytöksissä (vähemmän yllättävästi Alien 3 ei ollut edes puolillaan), joissa omasta rauhasta joutuu väistämättä tinkimään. Tämän jälkeen - paastoamistaktiikalla toteutettuna - keskiyön pitsa mexicano kyllä maistui.
Seuraavaksi Bio Rexin 70-millisten sarjassa Tatin Playtime? Pliis?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti