Yhä Alice olisi parempi vaihtoehto tämän amerikkalaiselokuvan suomenkieliseksi nimeksi, mutta hyvä edes, että se ylipäätään on käännetty.
Pieni ja vaatimaton Edelleen Alice (Still Alice, USA, 2014) on kuvaus viisikymppisestä perheenäidistä ja kielitieteiden professorista, joka varhaisen Alzheimerin taudin vuoksi alkaa menettää otteensa kielen ympärille keskittyvästä elämäntyöstään. Niissä, jotka ovat nähneet Judi Denchin kauniisti tähdittämän brittielokuvan Iris Murdochista, Edelleen Alice resonoi tutunoloisesti. Mutta siinä missä Iris (2001) oli elämäkerta, Edelleen Alice on fiktiota romaanin pohjalta. Lisa Genovan romaanin ja siitä nyt tehdyn elokuvan toinen päähenkilö Alicen rinnalla on alzheimer, aivojen kognitiivisia toimintoja halvaannuttava perkele taudikseen. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittajapariskunnasta toinen, Glatzer, kärsi samantapaisesta ALSista - jonka vaikutukset ovat fyysisiä - ja oli kuvausten alkuun mennessä menettänyt puhekykynsä. Ei siis ihme, että elokuvassa kiinnittyy huomio taudinkuvauksen autenttisuuteen.
Sikäli kuin elokuvanteossa on kyse dramatisoinnista, Edelleen Alice kärsii isoista ongelmista. Lähtökohtana on perheyksikkö, jolla on kaikki periaatteessa hyvin lukuunottamatta joitain "first world problemseja". Ylempään keskiluokkaan kuuluvan newyorkilaisperheen äiti on professori, isä lääkäri, koti on kaunis jne. Alzheimer saapuu siis iskemään ihanteen säröille. Ongelma vain on, että kuvattu ihanne on aika tylsä eikä välttämättä monenkaan tavoittelema. Naturalismia tavoitteleva elokuva on myös alkupuolellaan visuaalisesti köyhä. Koko ensimmäinen puolikas on itse asiassa aika huonoa elokuvaa. Äiti pois lukien perheen muut jäsenet eivät valitettavasti myöskään ole kiinnostavia. Toista viulua soittava Alec Baldwin tietää mitä tekee, mutta pelkkä läsnäolo ei ihan riitä. Kristen Stewart "ongelmatyttärenä" on pätevä, mutta koko hahmo on vedetty käytettyjen kässäreiden laatikosta eikä tyttären ja äidin välille punottu jännite koskaan lunasta odotuksia.
Se, mitä Edelleen Alicessa katsoo, on Julianne Moore. Siihen on syynsä, miksi Moore voitti tästä muutoin melko köykäisestä elokuvasta kaikki mahdolliset palkinnot Oscaria myöten. Robert Altmanin Short Cutsissa ensimmäisen kerran yli 20 vuotta sitten kohauttanut Moore on supertähdeksi kohoamatta kuulunut koko ajan USA:n parhaisiin ja arvostetuimpiin luonnenäyttelijöihin. Viime vuosien suhteellisen hiljaiselon jälkeen Edelleen Alice on Mooren voimannäyttö. Ja hän teki viime vuonna lisäksi Cronenbergin Maps to the Starsin, josta hänet palkittiin Cannesissa. Eipä näyttelijä voi vuoden aikana paljon enempää saavuttaa.
Alicen muotokuvan Moore tekee tavalla, jota on sinällään vaikea kuvata. Mutta vertauksen kautta päästään lähemmäs: Mooren työskentely on kuin Meryl Streepiä ilman ulkokohtaista tekniikalla briljeerausta. Kaikki kunnia Streepille ja hänen saavutuksilleen, mutta nerokkuudestaan huolimatta ei Streep olisi ikimaailmassa kyennyt siihen, mihin Moore tässä elokuvassa. Siinä missä Streep rakentaa hahmoa ulkoapäin (puhetapa, kehonkielen manerismit jne.), Moore tulee kankaalle roolinsa sielun sisäistäneenä. Sekin on tekniikkaa, mutta eri työkalupakilla. Ja Edelleen Alicessa se johtaa suurenmoiseen tulokseen. Julianne Mooren hahmotus Alicesta on täynnään mikroskooppisen tarkkoja nyansseja, jotka eivät auta vain näkemään, millainen ihminen Alice on, vaan miltä hänestä tuntuu.
Edelleen Alicen tekijät eivät oikein osaa kertoa tärkeästä taustatarinasta, joka muodostuu Alicen perheenjäsenistä, työtovereista ja elinympäristöstä. Ohjaajat pääsevät omimmalle maalleen sen jälkeen, kun Alicen sairaus alkaa edetä. Elokuvan jälkimmäinen puolisko on selvästi ensimmäistä vahvempi. Mukaan pääsee jopa lyyristä tyylittelyä. Eikä vaikeaa sairautta voi kuvata kauniimmin, rehellisemmin tai hienovaraisemmin kuin sen tekee Julianne Moore, joka ymmärtää, että ihminen ei ole yhtä kuin sairautensa. Alice on yhä Alice, sairaus on jotain ulkopuolelta tulevaa, mikä häntä koettelee ja mitä hän yrittää ymmärtää. Moore ei hetkeäkään korosta sairauden ulkoisia piirteitä, vaan elää ne läpi. Näyttelijän takia elokuvan kolmas näytös kasvaa huomaamatta dramaattiseksi melkein-jännitysnäytelmäksi, vaikka kerronnassa ei ole mitään ulkoista paisuttelua.
Edelleen Alicessa on poikkeuksellisen kaunis loppukohtaus. Alicella on siinä yksi ainoa sana. Tapa, millä Julianne Moore sen sanoo, mitä valtavuuksia hän tuon yhden sanan kautta kykenee ilmaisemaan, voi saada silmät vettymään.
Richard Glatzer kuoli viime viikolla 63-vuotiaana. Edelleen Alice oli hänen viides pitkä ohjauksensa. Edellinen, myös yhdessä Wash Westmorelandin kanssa valmistunut The Last of Robin Hood (2013), kertoi Errol Flynnin viimeisistä päivistä, nimiosassa Kevin Kline.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti