Rahaa kuin roskaa: amerikkalaisen elokuvan mediaani 2017

Ridley Scottin All the Money in the World
Aaron Sorkinin Mollyn peli (Molly's Game)

Amerikan Yhdysvallat ei ole koskaan ollut kiistatta maailman johtava elokuvamaa, mitä tulee puhtaaseen laatuun - mahdollisesti lukuun ottamatta 1900-luvun kahta ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin silkka tekninen innovatiivisuus ja innovoijien määrä teki Los Angelesin seudusta ruohikkopalon nopeudella kehittyvän alan edelläkävijän. Kiistämättömämpää on, että amerikkalainen elokuva on ollut aina maailman rakastetuinta. Paljon siteerattu lentävä lause kuuluu: "Huono amerikkalainen elokuva on aina parempi kuin huono ranskalainen." Riippuen siitä, miten "huono" tässä yhteydessä määritellään, tuo saattaa hyvinkin pitää edelleen paikkansa.

Tästä todistavat esimerkiksi kaksi amerikkalaista uutuuselokuvaa, jotka yhdessä edustavat summittaista keskiarvoa maan "laatutuotannon" joukossa. Mollyn peli ja All the Money in the World eivät ole kumpikaan ikimuistoisia leffaklassikoita, mutta ne katsoo läpi varmasti kevyemmin kuin vastaavat ranskalaistuotokset, mitä ikinä ne tänä vuonna sattuvatkaan olemaan.

Mollyn peli ja AtMitW kuuluvat Hollywoodin perustuotteiden jatkumoon, keskihintaisiin ja varman päälle pelatusti keskinkertaisen viihdyttäviin normielokuviin, joissa tuotantopuitteet ja tähdet ovat reilassa eikä teatterista kävele ulos mitään otsassa. Hollywoodin kulta-aikaan tällaisia elokuvia studioiden palkkalistoilla tekivät samwoodit, georgemarshallit, georgesidneyt ja muut pätevät, kravattikaulaiset ammattimiehet. Noina aikoina, jos joku tällainen timpermanni sai aikaiseksi pesunkestävän klassikon, voitiin auteuriksi osoittaa pikemminkin systeemi itse kuin elokuvan nimiinsä signeerannut ohjaaja. Ajat ovat muuttuneet sen verran, että kummankin uutuuden auteuriksi on pakko myöntää niiden ohjaajat.

Näiden elokuvien ohjaajat on kylläkin veistetty eri puista. Siinä missä Ridley Scott on 80-vuotias, viidellä vuosikymmenellä työskennellyt konkari, on Aaron Sorkin (56 v.) ohjaajana ensikertalainen. Scott on konservatiivinen, poliittisesti pidättyväinen, protestanttinen britti, kun taas Sorkin on liberaali, äänekkäästi kantaa ottava amerikanjuutalainen. Scott on lähtökohtaisesti voimakkaan visuaalisesti orientoitunut puhdas elokuvaohjaaja, kun teatteritaustan omaava Sorkin on televisiossa kannuksensa ansainnut tekstinikkari. Molemmat ovat hyvin taitavia ydinosaamisalueellaan ja molemmat ovat tehneet elokuvan rahasta. Pidemmän korren vetää aloittelija.

Vahvojen miesten pokeri

Mollyn peli on ihan mukiinmenevä, pirteä pop-elokuva, tositarina naislaskettelijasta, joka uransa kariuduttua tekee uuden aluevaltauksen korkean profiilin pokeripelien järjestäjänä. Maailmassa on noin 7,6 miljardia tarinaa - tämä on monine käänteineen ja epätodennäköisyyksineen kiehtovimmasta päästä, ja Sorkin osaa tehdä sille kunniaa. Silti elokuva ei ole koskaan yhtä jännittävä kuin alkuhetkillään, kun Sorkin kuljettaa inspiraation vallassa katsojan läpi Molly Bloomin elämän käännekohdan eräässä kumparelaskumäessä. Sorkinin dialogi on arvattavan nokkelaa ja napakkaa, mutta kokenut ohjaaja olisi editoinut joka paikasta tunkevaa kertojaa pois kuvan tieltä. Itse olen myös ollut aina sokea Jessica Chastainin väitetylle lahjakkuudelle. Taitava näyttelijä tekee konekivääridialogin kanssa luotettavaa työtä, mutta hänessä ei ole roolin kaipaamaa säihköistävää filmaattisuutta. Ironisesti Mollyn pelistä tuleekin vahvojen miesten peli. Vaikuttava Idris Elba, superkarismaattinen Kevin Costner ja jopa Michael Cera - joka tekee pelottomasti todella ovelan muotokuvan kusipäästä, jonka esikuvaksi on veikkailtu kaikkea Tobey Maguiresta Macauley Culkiniin - jäävät paljon pääosan esittäjää väkevämmin mieleen. Se kielii isosta ongelmasta elokuvan ytimessä.

Olisi liioittelua sanoa Mollyn peliä hyväksi elokuvaksi, ja yhtä lailla liioittelua olisi kutsua monella tapaa fiksua AtMitW:ia huonoksi elokuvaksi. Paremminkin se ei vain ole hyvä filmi. Eikä Mollyn peli ole huono. En ole koskaan ajatellut Ridley Scottia Fellinin ihailijana, mutta pääosin Italiaan sijoittuva uutuus alkaa itsetietoisella viittauksella Ihanan elämän aikojen Felliniin (otoksessa, joka on varmaan maksanut enemmän kuin monet kokonaiset indie-elokuvat). Scottin aiheena on tositapaus Gettyn öljysuvun historiasta: kesällä 1973 yksi J. Paul Gettyn (1892-1976) 14 lapsenlapsesta kidnapataan. Lunnasvaatimus on 17 miljoonaa dollaria, tuohon aikaan valtava summa, mutta 16-vuotiaan pojan ukki onkin maailman rikkain mies. Paha vain, että pojan yksinhuoltajaäidillä ei ole sen paremmin rahaa kuin olennaisia siteitä vanhaan kehnoon, joka sitä paitsi on sairaalloisen itara sosiopaatti, ilmetty tosielämän Roope Ankka. Ällistyttävää kyllä, tilanne laukeaa vasta puolen vuoden päästä, ja sen jälkeen, kun lapsen oikea korva on lähetetty postissa kiristettäville.

Se on yksityiskohdissaan äärikyyninen tarina, joka ei hetkeksikään kadota varsinaista kohdettaan, rahaa, fokuksestaan. Ja siinä sen ongelma: ihmiset jäävät epätarkoiksi. Scottin visuaalinen lause on varma, mutta kylmäkiskoinen. Vaikka elokuva kunnioitettavasti kaihtaakin sensationalismia, se kaihtaa myös tarinan vaatimaa energiaa. Elokuva rullaa kuin liukuhihna ja tekee yhtä suuren vaikutuksen.

Raha ratkaisee

Molempia käsiteltäviä elokuvia yhdistää tosipohjaisuuden lisäksi sekin, että ne on huonosti kuvattu. Siinä missä Mollyn peli on valaistu mitäänsanomattoman latteasti (kuvaajana tanskalainen Charlotte Bruus Christensen), AtMitW on kuvattu (kuvaajana puolalainen Dariusz Wolski) ylisaturoiduissa sävyissä ja usein liian tummana, lopputuloksena mm. se, että suuresta osasta elokuvaa uupuu syvyysvaikutelma täysin. Se ei ole järin kiinnostavaa katsottavaa.

All the Money in the Worldin herkullisin ironia liittyy sen kulissien takaisiin tapahtumiin. Kuten tunnettua, J.Paul Gettyn roolin alunperin tehneen Kevin Spaceyn moraalittomat edesottamukset tulivat päivänvaloon vain muutamia viikkoja ennen elokuvan ensi-iltaa. Ennenkuulumattomasti Scott Free ja TriStar päättivät kuvata Spaceyn kohtaukset uusiksi Christopher Plummer korvaajana. Asiaa auttaa se, että Plummer on ulkoisesti ja iältään paljon Spaceya lähempänä henkilöä, ja Plummer oli Scottin ensimmäinen valintakin. Silti ratkaisu on tekopyhä - ja kirsikka kakun päällä: rahan sairaita puolia käsittelevän elokuvan poikkeuksellinen ratkaisu oli rahan masinoima, sillä syystäkin tuottajat päättelivät, ettei yleisö menisi katsomaan tuomittavaksi katsomaansa näyttelijää. Vaikka mitään virallisia syytteitä ei (toistaiseksi) olekaan nostettu.

Mutta Spaceyn yksityiselämällä ei ole mitään tekemistä hänen näyttelijäntyönsä kanssa. Niin puolustelemattomissa kuin hänen tekonsa ovatkin, mikään ei tule koskaan muuttamaan sitä tosiseikkaa, että Spacey on parempi näyttelijä kuin Plummer. Viimeksi mainittu tekee kyllä hyvän roolin - eihän hänkään mikään hanttimies ole -, fyysisesti nappisuorituksen, mutta muuten aika turvallisiin vanhusmaneereihin nojaten. Spaceyn maneerit olisivat olleet kiinnostavampia. Ja arvatenkin, ne nähdään vielä jollain dvd/BD-erikoispainoksella...

David Scarpan eräiltä osin oivaltavassa käsikirjoituksessa on paljon viiltävän ajankohtaisia huomioita rahasentrisyyden ihmisarvoa alentavasta vaikutuksesta. Osa niistä jää julki lausumattakin. Elokuvan keskushenkilö ei ole J. Paul Getty, vaan hänen vankeudessa riutuva pojanpoikansa. Ehkä ylipituuden pelossa tarinasta on jätetty pois sen kouraisevin opetus.

John Paul Getty III ei koskaan toipunut teinitraumoistaan. Vain 7 vuotta kidnappauksen jälkeen muistojaan huumeisiin paennut John sai kohtauksen, joka rampautti parikymppisen loppuiäkseen. Viimeiset 30 vuotta lyhyehköstä elämästään John vietti pyörätuolissa, liki umpisokeana ja puhekyvyttömänä. Juuri kohtauksen alla hän oli saanut valmiiksi osansa Wim Wendersin The State of Thingsissä. Se on paljon hienompi elokuva kuin kumpikaan päivän uutuuksista.

Kalevalieninpäivä

Monroen päiväkirja, sivu 24: arvio/raportti 28.2.2015 Bio Rexissä järjestetystä Alien-trilogian 70-millisestä erikoisnäytöksestä

ALIEN-elokuvat paremmuusjärjestyksessä

1. Alien
2. Alien 3
3. Aliens
(4-1000. - )
(1001. Alien: Resurrection)



Liput on olleet taskussa kuukauden päivät, mutta olen silti myöhästyä paikalta. Ei väliä, vapaa penkki löytyy helposti kaverin vierestä ja loppuunmyyty näytös alkaa muutenkin kymmenen minuuttia myöhässä. Tänään ei ole "konareiden" päivä: Alien lähtee liikkeelle ilman ääniä, hyppää tuntia myöhemmin pois rullilta ja vikaa korjataan kymmenisen minuuttia; Aliens myöhästyy heti alkuun kymmenen minuuttia ja kun se sitten saadaan kankaalle, on kuva väärin päin; ja Alien 3:sta katoavat kesken kaiken äänet, mikä aiheuttaa sekin ylimääräisen väliajan. Katsomoon asti voi kuulla äänen, joka syntyy, kun konehuoneessa hakataan päätä seinään. Sinänsä kopioiden kunnossa ei ole valittamista. Kaikki ovat priimaa, jopa 35-millinen Alien. Kahdessa ensimmäisessä on ruotsinkieliset tekstitykset; kolmannessa on suomenkieliset, mutta erikoisesti ne eivät aina täsmää kuvan kanssa.

Alien-sarjan neljä elokuvaa ohjanneet tulevat neljästä eri maasta. Ilmestymisjärjestyksessä ohjaajat ovat britti, kanadalainen, yhdysvaltalainen ja ranskalainen. Jokainen on kerännyt mainetta visuaalisena visionäärinä, ja "suuren suunnitelman" mukaisesti jokainen tavallaan kertoo oman versionsa samasta aiheesta. Tämän vuoksi sarjan kaikki elokuvat ovat hyvin erilaisia, ja tämän vuoksi sarja on väistämättä epätasainen. Toisaalta, valinnanvaraa oman suosikkinsa löytämiseen löytyy - kunhan se löytyy ensimmäisten kolmen joukosta. Neljännestä ei puhuta sivistyneessä seurassa.

Syyt, miksi ensimmäinen on niin kirkkaasti sarjan paras:

Ridley Scottin ohjaama Alien - kahdeksas matkustaja (1979) on edelleen todella hieno elokuva. Kaikista trilogian teoksista se kertoo eniten kuvilla. Dialogia on säästeliäästi, senkin liikkuessa yleensä asiatasolla. Avaruusalukseen sijoittuva ahtaan paikan kammon kuvaus Alien on myös ko. trilogian elokuvista ainoa, johon sopii alkuperäinen idea siitä, että "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ne kaksi muuta sijoittuvat vähemmän jännittävästi planeetan pinnalle.

Alienin dramaturgia on jatko-osiin nähden aivan ylivoimainen. Yhä on kiehtovaa seurata, kuinka ensi-illan aikaan melko tuntemattoman ensemblen (josta puolet on nykyään Oscar-ehdokkaita) joukosta pikku hiljaa kaivetaan sankariksi Ellen Ripley: ensi-iltakatsojilla oli varmasti täysi syy pukea sankarin viittaa aluksen kapteenia esittävän Tom Skerrittin päälle, mutta Alien tekee Psykot ja tappaa "pomon" noin puolessavälissä.

 

Teemoiltaan Alien on jatko-osiin verrattuna ihan omassa sarjassaan. Avaruusalus Nostromo (nimetty meritarinoiden mestarin, Joseph Conradin romaanin mukaan) on helppo nähdä ihmisen alitajuntana, josta kumpuavat pahimmat kuviteltavissa olevat pelot. Samalla Alien on sekä metaforinen kulkutaudin kuvaus että biologinen tutkielma loiseläimestä. Ihminenhän on hysteerisen hygieeninen olento ja pelkää kaikkea vierasta ja tunkeutuvaa. Alien on yksi aiheen hienoimpia syväluotauksia. (Lopussa toteutetaan kirjaimellisesti ajatusta "tappakaa se, tappakaa se tulella!")

On suuri houkutus antaa kiitos Alienin poikkeuksellisen rikkaasta älyllisestä sisällöstä Alejandro Jodorowskylle. Juuri ennen Alienia sekä H.R. Giger että käsikirjoittaja Dan O'Bannon olivat työskennelleet vuosia Jodorowskyn mistiin menneen Dyyni-projektin parissa, ja filosofisesti suuntautuneen ohjaajagurun kanssa käydyt keskustelut epäilemättä ovat vaikuttaneet Alienin ajatuksiin. Tästäkin huolimatta Alienia on pidettävä Ridley Scottin elokuvana.

Scott tuo kuria sekä skenaarioon että näyttelijätyöhön. Kukaan ei pääse vetämään yli - itse asiassa yksi Alienin pikkuvirheistä on Tom Skerrittin vähän aneeminen suoritus. Kuvakerronnallaan Alien yksinkertaisesti herättää ihailua. Scott ei panosta väreihin, vaan varjoihin, kuten oikein onkin kun möyritään alitajunnassa ja painajaisissa. Leikkaukseltaan ja kuviensa rohkeudeltaan Alien on ollut vuosia edellä aikaansa. Mitä muuten tulee Nostromon sisätilojen kuvaukseen ja sarjamurhaajateeman käsittelyyn, ei niiden taustalla voi olla ajattelematta kahtakin John Carpenterin elokuvaa: Dark Staria (1974) ja Halloweenia (1978). Alienin ja Prometheuksen (2012) välillä taasen ei voi havaita juuri mitään tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Miten muuten alien kasvaa John Hurtista kuoriuduttuaan kaniininkokoisesta ihmistä isommaksi? Sillä ei ole siinä välissä mitään ravintoa. Hmm...



Kiinnostavasti, vaikka Aliens (1986) on seitsemän vuotta edeltäjäänsä nuorempi, on se kärsinyt ajan kuluttavasta hampaasta paljon enemmän. Aliens saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla olla silkkaa vauhdin huumaa, mutta muutaman kerran sen nähneenä ei sitä kyllä millään mittareilla voi kovin hyvänä elokuvana pitää. James Cameronin tyhmistetty, yleisöä kosiskeleva variaatio teemasta on paljon konventionaalisempi hänen muuttaessaan klaustrofobisen minimalismin spektaakkelimaiseksi toimintaelokuvaksi. Samalla psykologinen hienojakoisuus vesittyy kömpelöksi keittiöpsykologiaksi. Pääteemana ovat äidinvaistot, joita Sigourney Weaver onneksi väkevästi tulkitsee. Dialogia on puolet enemmän, ja se jää yleensä kakkoseksi George Lucasillekin. Erityisen kiusallisia ovat sotilaiden puheosuudet, jotka hädin tuskin kelpaisivat edes Top Guniin. Roolitus häviää muutenkin ykkösosalle.

Vaikka Aliensin rytmi toimii (niin kuin Cameronilla yleensäkin), jäi tällä kertaa hämmästelemään visuaalisen toteutuksen latteutta. Kuvarajaukset ovat Alieniin verrattuna monta luokkaa latteampia ja jäykempiä. Puolet ajasta joutuu tuijottamaan joko siniseksi tai punaiseksi filtteröityä kuvaa ja toisessa puolikkaassa ei ole oikein mitään värejä. Se käy monotoniseksi. Lisäksi aikanaan massiiviset lavasteet alkavat vuonna 2015 näyttää kiusallisen selvästi studiorakenteilta, puhumattakaan kömpelöistä taustaprojisoinneista. Vähän sitä hämmästelee, miten Aliens on kohonnut niin "kovaksi jutuksi", kun työn laatu ei niin sitten millään edusta edes parasta Cameronia. Tämän jälkeenhän Cameron teki yhtä huonon Abyssin, kunnes löysi takaisin ruotuun Terminator 2:lla. Jos Alien oli B-tuotanto A-luokan toteutuksella, on Aliens A-tuotanto B-luokan toteutuksella.

Parasta Aliensissa on sen viimeinen puoli tuntia, jossa mennään kohti esiosaa. Rasittavat sotilaat on saatu tapettua pois tieltä ja jäljellä ovat enää Sigourney Weaverin kasvot ja keho vastaan äiti-Alien. Näihin loppujaksoihin syntyy ihan uutta kiihkeyttä ja veren makua. Äänetkin olivat ainakin tarpeeksi lujalla. Korvat soivat vieläkin.



Niinpä niin. Lopulta kyseenalaisena pidetty Alien 3 (1992) menee kalkkiviivoilla ohi suitsutetusta edeltäjästään. David Fincherin esikoinen on kankaalla ja telkkarissa kaksi eri elokuvaa. Sekasotkuhan se on, mutta Aliensiin nähden ainakin visuaalisesti jännittävämpi. Innoitusta on haettu ennen muuta eurosarjakuvan rumista tulevaisuusdystopioista. Kolmososa palaa myös ykkösosan ambienssiltaan brittiläisiin fiiliksiin. Suuri osa ensemblestä on brittejä, mikä nyt vaan korostaa elokuvan tarkoituksellista "rumuutta" verrattuna edellisosan sliipattuihin Hollywood-näyttelijöihin.

Keskusteema on tällä kertaa seksi. Tarpeettomankin kyynisessä tarinassahan Ripley löytää itsensä vankilaplaneetalta murhaajien ja seksuaalirikollisten keskeltä ja ihastuu paikan lääkäriin, jota Charles Dance sympaattisesti esittää. Samalla Ripleylle selviää, että hellittämätön alien-vainolainen on symbolisesti ottaen raiskannut hänet ja Ripley kantaa nyt "toukkaa" sisällään.

Alien 3 on elokuvallisesti yllättävän tiukka, vaikka tuotannon ongelmat paistavatkin läpi. Se on epätasainen ja puolitiehen jätetty, mutta silti joka suhteessa edeltäjäänsä kiinnostavampi ja vireämpi. Visuaalisesti huomaa Fincherin jo tässä hiovan määrättyyn alakulmaan perustuvaa tyyliään. Pääväri on ruskea, mikä käy vähän yksitoikkoiseksi, mutta on sekin parempi kuin kasarisininen. Splatterissä ei säästellä, ruumiinpalat roiskuvat seinille. Vankilaelokuvagenressä Alien 3 ei ehkä kohtalokkaasti tuo kuvaan mitään mullistavaa, kun väläytelty uskontomotiivikin jää lopulta seinäkoristeeksi sisälmysten viereen. Lopun käytäväjuoksu on omalla mielenkiintoisella tavallaan sekava ja pistää miettimään, mitä tappeluja kulisseissa on käyty. Alkuperäisen klassikon klaustrofobisuutta Fincher kunnioittaa pätevästi.

Ennen muuta Alien 3 on jälleen kerran Weaverin näytöstä. Hänessä on kiihkeyttä ja vimmaa, mitä ilman jokainen sarjan elokuvista olisi enemmän tai vähemmän rampa. Vähemmän stimuloivatkin jatko-osat jaksaa katsoa läpi samastuttavan päähenkilön tähden. Jos Alieneita ajattelee Ellen Ripleyn saagana, jotain jää kyllä hampaankoloon. Kokonaisuus alkaa näyttäytyä "via dolorosa"-aiheena, mutta näin vahvan naishahmon ollessa kyseessä olisi mieluummin seurannut aitoa selviytymiskertomusta. "Ison tarinanhan" voi nähdä esimerkiksi ihmisen kaatumisena sairauden tai mielisairauden nujertamana, mikä ei ole kirjaimellisesti rohkaiseva sanoma.

Kolmen Alienin putki kävi kyllä lähes työstä. Varsinkin loppuunmyydyissä näytöksissä (vähemmän yllättävästi Alien 3 ei ollut edes puolillaan), joissa omasta rauhasta joutuu väistämättä tinkimään. Tämän jälkeen - paastoamistaktiikalla toteutettuna - keskiyön pitsa mexicano kyllä maistui.

Seuraavaksi Bio Rexin 70-millisten sarjassa Tatin Playtime? Pliis?

So Long, Dan O'Bannon, And Thanks For All The Aliens!

Toissapäivänä 63-vuotiaana kuollut Dan O'Bannon ei välttämättä ole nimi, joka sanoo mitään suurelle yleisölle. Hän ei ollut tähti eikä häntä muisteta suurten palkintojen pokkaajana. Huomaamatta hän ei kuitenkaan poistunut tältä merkilliseltä estradilta, jonka William S. nimesi maailmaksi. Sille on syynsä.

Vuonna 1946 syntyneenä O'Bannon kuuluu niihin lapsiin, jotka pantiin alulle silkasta maailmansodan päättymisen riemusta. Neljännesvuosisataa myöhemmin osa näistä lapsista oli eksynyt Hollywoodiin, jossa heitä tervehdittiin penskoina. 1970-luvun aikana "penskat" pistivät unelmakaupungin kaikki totutut säännöt uusiksi. Steven Spielberg on O'Bannonia kolme kuukautta nuorempi.

Dan O'Bannonin elokuvaura ei ole yhtä säkenöivä kuin Spielbergin, mutta yhtä lähtemättömiä jälkiä hän elokuvan historiaan raapi. Ensi töikseen hän toteutti ystävänsä John Carpenterin kanssa vettä ja leipää -budjetilla kaikkien aikojen scifi-parodian Dark Star (1974). Elokuva on näköjään syntynyt tyhjästä, pelkän sydänveren ja nuoruuden huolettomuuden voimalla. Se on aito ryhmäyhteistyö, jossa kaikki ovat tehneet vähän kaikkea, Carpenterin huolehtiessa ohjauksesta ja O'Bannonin leikkauksesta. Lisäksi hänen käsityönsä näkyy käsikirjoituksessa ja siinä, miltä avaruusalus Dark Starin ennennäkemättömän resuinen olemus näyttää: hän puuhasi lavasteita ja nerokkaan kotikutoisia erikoistehosteita. Kaiken huippuna hän esitti unohtumatonta Sgt. Pinbackia, joka oli joutunut monivuotiselle epävakaiden planeettojen tuhoamisreissulle vahingossa. Loistavasti rytmitetyssä "toimintajaksossa" O'Bannon jahtaa pitkin hajoamispisteessä olevaa alusta miehistön epäilyttävästi rantapallon näköistä avaruuslemmikkiä.

Se, mistä muutkin kuin leffanörtit Dan O'Bannonin muistavat, tapahtui viisi vuotta myöhemmin. Vaikka O'Bannonin alkuperäinen aihe muuttikin muotoaan yhdessä modernin cineman eniten myyttejä synnyttäneessä prosessissa, on hän kiistattomasti Alienin isä. Alien (1979) on kauhukertomuksena sitä luokkaa, että paljon Ridley Scottiakin lahjattomampi ohjaaja olisi noussut sen aallonharjalla kuuluisuuteen. Virtuoosimaisen Scottin käsissä aiheesta sukeutui edelleen ylittämätön tieteiskauhuelokuva, jota voi lähestyä yhä uudestaan uniikkina visuaalisena avaruushahmotuksena (ainoana merkittävänä esikuvana Dark Star!), sosiologisena tutkielmana ryhmänä toimivista ihmisistä, psykologisena allegoriana psyykessä ryömivistä demoneista tai vain ihan pirun pelottavana leffana. Jatko-osineen Dan O'Bannon on vastuussa yhdestä länsimaisen populaarikulttuurin menestyneimmistä ja tunnistetuimmista ilmiöistä.

Edellä mainitun lisäksi amerikkalaisen leffascenen taustalla vaikuttanut Dan O'Bannon oli mukana tekemässä Star Warsin (1977) erikoistehosteita, sovittamassa Total Recallia (1990) Paul Verhoevenin elokuvaksi ja ohjasi itsekin kaksi vähän tunnettua elokuvaa. Hänen jälkeensä jäävät vaimo ja poika.

Kaikkien aikojen paras elokuvatraileri