Tänään teki mieli alkaa kirjoittaa huvin vuoksi Oscareista.
Kun Oscar-ehdokkuudet viime tiistaina julkistettiin, tuli Steven Spielbergistä (s. 1946) palkinnon historian ensimmäinen henkilö, joka on ollut ehdolla vuoden parhaasta ohjauksesta kuudella vuosikymmenellä. Se on aika hyvin 75-vuotiaalta.
Tänä päivänä on helppoa ajatella, että kuka muukaan tuohon saavutukseen olisi ensimmäisenä yltänyt, mutta yhtä helposti unohtuu, miten paljon Spielberg aikoinaan joutui tekemään saavuttaakseen Akatemian suosion; Tappajahaista ei ehdokkuutta herunut. Ei, vaikka elokuvasta tuli välittömästi kaikkien aikojen suurin kaupallinen hitti ja muutamassa vuodessa klassikko - ja vaikka se elokuvaohjauksena pursuaa henkeäsalpaavia kerronnallisia ratkaisuja.
Spielberg oli 30-vuotias julkaistessaan Kolmannen asteen yhteyden ja 31-vuotias saadessaan tietää tulleensa asetetuksi ensimmäistä kertaa Oscar-ehdokkaaksi ohjaustaidoistaan. Mahdollisesti elokuvahistorian teknisesti taitavin kertoja, elokuvaohjauksen Capablanca tai Mozart, oli 47-vuotias kivutessaan maaliskuussa 1994 Dorothy Chandler Pavilionin lavalle vastaanottamaan ensimmäisen Oscar-patsaansa.
Uran aikana saavutetut komeat 8 ohjausehdokkuutta tuntuvat Spielbergin maineen rinnalla vähältä. Woody Allenillakin on niitä 7 - saman verran kuin mitä West Side Story keräsi tänä vuonna ehdokkuuksia kaikkiaan. Tästä, ja kriitikoiden ylisanoista, huolimatta elokuva floppasi lippuluukuilla. Sääli, koska Spielbergin tiedetään haaveilleen elokuvamusikaalin tekemisestä jo 1941-komedian (1979) riemastuttavan ylienergisestä tanssikohtauksesta lähtien.
Steven Spielbergin mahdollisuudet Oscariin tänä vuonna ovat teoreettiset. Tällä hetkellä pulleimmin purjein menestykseen seilaavat The Power of the Dog (ohj. Jane Campion) ja Belfast (Kenneth Branagh). Mutta kuka tietää? En minä ainakaan, Oscar-veikkaukseni tapaavat mennä joka vuosi päin prinkkalaa.
Parhaan elokuvan kategoriassa on tätä nykyä vaihteleva määrä nimikkeitä, tänä vuonna täydet kymmenen: ilahduttavan ja turhauttavan sekalainen joukko. On musikaalia, westerniä, indietä, scifiä ja tosipohjaista draamaa. Sekä kolmetuntinen japanilainen Haruki Murakami -filmatisointi.
Doraibu mai kâ eli Drive My Car voitti viime keväänä Cannes'ssa käsikirjoituspalkinnon ja on käsiksestään nyt myös Oscar-ehdokkaana. Kuin myös ohjauksestaan (Ryûsuke Hamaguchi), ja ulkomaisten elokuvien sarjassa palkinto on lähes varma.
Edellä mainittujen rinnalla pari ehdokasta pistää silmään hieman yhteismitattomina.
Will Smithin intohimoprojekti King Richard kuuluu viime vuoden isoimpiin kaupallisiin floppeihin. Kriitikotkin olivat vähän epävarmoja miten suhtautua 2½-tuntiseen studiotuotteeseen Williamsin tennisperheestä, mutta Akatemia kääntyi lopulta sille suosiolliseksi. Ehdokkuuksia tuli useissa tärkeissä kategorioissa.
Mikä on kummallista, kun tarjolla olisi ollut paljon kiinnostavampi kuningastarina: Joel CoeninThe Tragedy of Macbeth sai kriitikoiden Metascoressa keskiarvoksi 87, mutta ohitettiin Oscar-ehdokkuuksissa lähes tyystin. Denzel Washingtonille myönnettiin huomiota pääosasta, minkä lisäksi elokuva ylsi ehdokkuuksiin kuvauksestaan ja lavastuksestaan.
Guillermo del Toron uusin kauhufantasia Nightmare Alley yllätti myös kapuamalla kymmenen joukkoon. Ohjaajan kyseenalaisella tyylillä on riittävästi faneja.
Myös Adam McKaylla niitä faneja riittää. Tai ehkä pikemminkin Leonardo DiCapriolla, joka tähdittää Don't Look Upia, Netflixin historian toiseksi katsotuinta elokuvaa. Mutta tämän vuoden Oscareissa sillä on kyseenalainen kunnia olla kymmeniköstä heikoimmat arviot saanut: Metascore on vain 49. Se on huonommin kuin McKayn säälittävällä Will Ferrell -farssilla Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda.
Samaan aikaan Paul Thomas Anderson parka sai taas plakkariinsa kolme uutta ehdokkuutta, jotka jäävät palkinnoksi materialisoitumatta, vaikka Licorice Pizzaa näkemättäkin voi olla suht varma, että kyseessä on vuoden paras amerikkalaiselokuva: näin yleensä on Andersonin leffojen kohdalla asian laita (Metascore 90).
Coenin Macbethin lisäksi huomattavia parhaan elokuvan kategoriasta rannalle jätettyjä ovat Wes Andersonin kovasti tykätty The French Dispatch sekä varsinkin Pedro Almodóvarin uusin, Rinnakkaiset äidit (Madres paralelas). "Hullu melodraama" sai Metascoressa 87 pistettä ja toi Penélope Cruzille ehdokkuuden pääosasta. Ehkä elokuvien siirtyminen suoratoistopalvelujen kautta kotioloihin suosii laveammalla pensselillä roiskittuja kuvaohjelmia, joiden puutteet näkyisivät paremmin valkokankaalla? En tiedä. Eikä sillä ole väliäkään.
Cruzin mies, mestari Javier Bardem, on hänkin ehdolla. Aaron Sorkinin uusimmassa tosielämänäytelmässä Bardem esittää Lucille Ballin miestä ja vastanäyttelijää Desi Arnazia. Being the Ricardos kertoo sitcomit televisioon vakiinnuttaneesta I Love Lucy -sarjasta. Elokuva on otettu kriitikoiden parissa vastaan viileähkösti, eivätkä kaikki ole varmoja, ansaitsivatko Bardem ja Ballia esittävä Nicole Kidman ehdokkuutensa.
Fanikulttuuria heijastelee omalla tavallaan sekin, että nyt itseään voivat Oscar-ehdokkaina mainostaa myös Beyoncé ja Billie Eilish. Tosin he saivat ehdokkuutensa helpoimmassa kategoriassa: paras alkuperäislaulu.
Vastapainoksi samassa sarjassa painii myös ikoni nimeltä Van Morrison, joka kirjoitti biisin kanssabelfastilaiselle Kenneth Branagh'lle. Saapa nähdä kehtaavatko Akatemian jäsenet asettaa Eilishin tai Beyoncén ennen Astral Weeksin ja Moondancen luonutta mestaria. Eipä yllättäisi.
1. tv-elokuva, 1968: Gene Barry 2. tv-elokuva, 1971: Lee Grant
1. kausi (1971-72)
1. jakso: Jack Cassidy (ohj. Steven Spielberg) 2. jakso: Robert Culp 3. jakso: Eddie Albert 4. jakso: Ross Martin & Rosanna Huffman 5. jakso: Susan Clark 6. jakso: Roddy McDowall 7. jakso: Patrick O'Neil
2. kausi (1972-73)
1. jakso: John Cassavetes * Pat Morita sivuroolissa 2. jakso: Ray Milland 3. jakso: Robert Culp * Dean Stockwell uhrina 4. jakso: Richard Baseman & Honor Blackman * John Williams uhrina 5. jakso: Anne Baxter 6. jakso: Leonard Nimoy 7. jakso: Laurence Harvey 8. jakso: Marin Landau
3. kausi (1973-74)
1. jakso: Vera Miles * Martin Sheen uhrina 2. jakso: Donald Pleasence 3. jakso: Jackie Cooper 4. jakso: Robert Culp 5. jakso: Jack Cassidy & John Chandler * Mickey Spillane uhrina 6. jakso: Jose Ferrer 7. jakso: Johnny Cash * Ida Lupino uhrina 8. jakso: Richard Kiley
4. kausi (1974-75)
1. jakso: Robert Conrad 2. jakso: Dick Van Dyke 3. jakso: Patrick McGoohan 4. jakso: Robert Vaughn 5. jakso: Oskar Werner 6. jakso: George Hamilton
5. kausi (1975-76)
1. jakso: Janet Leigh 2. jakso: Hector Elizondo & Sal Mineo 3. jakso: Patrick McGoohan * Leslie Nielsen uhrina 4. jakso: Ricardo Montalban 5. jakso: Jack Cassidy 6. jakso: Fred Draper * Robert Vaughn uhrina
6. kausi (1976-77)
1. jakso: William Shatner * Walter Koenig sivuosassa 2. jakso: Joyce Van Patten 3. jakso: Theodore Bikel * Jamie Lee Curtis pikkuroolissa
7. kausi (1977-78)
1. jakso: Ruth Gordon 2. jakso: Louis Jourdan (ohj. Jonathan Demme) 3. jakso. Trish Van Devere 4. jakso: Nicol Williamson * Kim Cattrall sivuroolissa 5. jakso: Clive Revill
8. kausi (1989)
1. jakso: Anthony Andrews 2. jakso: Fisher Stevens 3. jakso: Lindsey Crouse 4. jakso: Robert Foxworth
9. kausi (1989-90)
1. jakso: Patrick Bauchau 2. jakso: Ian Buchanan 3. jakso: Patrick McGoohan 4. jakso: Helen Shaver 5. jakso: James Read 6. jakso: Andrew Stevens
"10. kausi" (jaksot 56-69, 1990-2003)
56. jakso (1990): Stephen Caffrey & Gary Hershberger 57. jakso (1991): George Hamilton 58. jakso (1991): Dabney Coleman 59. jakso (1991): Rip Torn & Jamie Rose 60. jakso ("No Time To Die"(!), 1992): Daniel McDonald 61. jakso (1992): Tyne Daly & Greg Evigan 62. jakso (1993): Faye Dunaway & Claudia Christian 63. jakso (1994): William Shatner 64. jakso (1994): Ed Begley, Jr. 65. jakso (1995): George Wendt * Rod Steiger sivuosassa 66. jakso (1997): David Rasche 67. jakso (1998): Patrick McGoohan * Rue McClanahan uhrina, Sally Kellerman sivuosassa 68. jakso (2001): Billy Connolly 69. jakso (2003): Matthew Rhys & Jennifer Sky
Kauan ennen televisiota tehtiin sarjafilmejä. Ne olivat nopeasti valmistettuja, lyhyehköjä elokuvateatterissa esitettäviä "jaksoja", jotka yhdessä muodostivat kokonaisen tarinan. Mykkäkaudelta pitkälle äänielokuvan aikakaudelle saakka yleisöt sankoin joukoin parveilivat katsomaan Perils of Paulinea, Fantomâsia, Flash Gordonia ja luvuttomia westernejä, muiden ohessa.
Samanaikaisesti suosituiksi muodostuivat monet elokuvasarjat, jotka olivat halvalla tuotettuja, mutta täyspitkiä elokuvia, joita valmistui tyypillisesti yksi tai kaksi vuodessa: Tarzan, Sherlock Holmes, Road to -elokuvat, Pekka Puupää jne.
Televisiovallankumouksen jälkeen ensimmäisinä tarpeettomiksi kävivät sarjafilmit ja filmisarjat. Niiden tilalle tulivat tv-sarjat, joiden vuoksi ei tarvinnut vaivautua pois kotoa kalossit jalassa ja edustavan näköisenä. Kun televisiotekniikka oli kasvanut lapsenkengistään siihen mittaan asti, ettei "tv-näytelmiä" tarvinnut enää lähettää joka kerta elävänä kuin Putousta, voitiin 1960-luvulta lähtien alkaa valmistaa hieman kalliimmalla teatterielokuvan mittaisia tv-elokuvia. Suosituimmista voitiin tehdä sarjoja, joista ilmestyi uusi jakso kerran kuussa. Dennis Weaverin tähdittämä McCloud ja Rock HudsoninMcMillan ja vaimo olivat 70-luvun alkupuolen suursuosikkeja.
Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä Columbo on tällaisten erikoispitkistä jaksoista koostuvien tv-sarjojen huipennus ja ylipäätään television kruununjalokivi. Richard Levinson ja William Link loivat Columbon arkkityypin - sekä hahmona että formaattina - jo vuonna 1960, mutta varsinainen sarjatuotanto alkoi 1971, nimiroolissa vertaistaan hakeva Peter Falk.
Columbot olivat samaa kaavaa noudattavia (mikä mahdollisti niiden tuottamisen teatterielokuvaa halvemmalla) tv-elokuvia, joita 33 vuoden ajanjaksolla valmistui 69 osaa. Ne kuvattiin filmille, osittain aidoilla kuvauspaikoilla ja niiden tekemiseen käytettiin enemmän kuvauspäiviä ja aikaa kuin tavallisiin tv-jaksoihin. Ero Columbon ja teatterielokuvan välillä on häilyvä.
Varsinkin, kun Peter Falkin vastapelureina nähtiin usein isoja valkokankaan aatelisia. Columbosta muodostui ilmiö hyvin nopeasti jo ensimmäisen tuotantokauden aikana, ja toisella kaudella murhaajaksi hakeutui jo melkein joka jaksoon Oscar-luokan kyky: Columbossa esiintymistä ei pidetty elokuvatähden arvoa halventavana keikkana kuten yleensä tv-esiintymisiin piireissä suhtauduttiin. Vaikka taso säilyi vähintään keskivertoa korkeampana kautta vuosikymmenten, ei neljännen kauden jälkeen nähty vierailevina tähtinä enää yhtä usein legendoja.
Yhtä kaikki, Columbo on säilyttänyt asemansa tv-anomaliana, joka kestää edelleen aikaa ja lyö joka suhteessa laudalta melkoisen osan teattereissa levitettävistä elokuvista.
Elokuvanteko muodostuu valinnoista, jotka tähtäävät katsojan viekoittelemiseen uskomaan silmien edessä välkkyvään illuusioon. Steven Spielberg suoriutuu tästä tehtävästä Ready Player Onessa ensimmäisellä otoksella. Rauhallinen, mutta samaan aikaan merkillisen dynaaminen kamera-ajo seuraa tarinan päähenkilön lähtöä kotoaan. Vertikaalinen liike kertoo nopeasti millaisessa maailmassa ollaan. Status quo vallitsee, mutta kaikki ei ole tasapainossa. Ihmiset asuvat pinoiksi kasatuissa hökkeleissä ja pakenevat arkea kehittyneeseen virtuaalitodellisuuteen. Todellista maailmaa hallitsevat kasvottomat korporaatiot.
Illuusio futuristisesta maailmasta luodaan kadehdittavalla yksinkertaisuudella. 2040-luvun Columbus, Ohio ei ole niin erilainen omaan maailmaamme nähden, etteikö siihen samastuminen kävisi helposti. Spielberg kuljettaa katsojaa mukanaan mestarin ottein. Epätodennäköiset juonenkäänteet tuntuvat täysin luonnollisilta. Kolmiulotteista tekniikkaa käytetään niin hienostuneesti, että vähän väliä sen unohtaa. Mutta yhtenä ainesosana muiden joukossa se imaisee katsojan elokuvan sisään.
Täydellinen elokuva RP1 ei ole. Vajavaisuuksien luetteleminen käy liiankin helposti. Pituutta on vartti liikaa, tarinasta uupuu syvyyttä, musiikkivalinnat ovat usein liian tuttuja. Harmin paikkoja ovat Alan Silvestrin musiikki, josta puuttuu tarttuva pääteema, ja se, että lopputeksteihin ei ole piilotettu "pääsiäismunaa". Näyttelijät suoriutuvat pikemmin pätevästi kuin ikimuistettavasti, poikkeuksena taas yhden loistoroolin taituroiva Mark Rylance. Tarinan roistoa esittävä Ben Mendelsohn näyttää häiritsevän paljon John Ross Bowielta.
Yksikään edellämainituista ei ole ennenkään haitannut seikkailufantasiaa katsoessa. Ready Player One on paras seikkailuelokuva moniin vuosiin.
Sen tarina ei ehkä ole parasta, mitä genressä on nähty, mutta sen kerronta on. Ne, jotka menevät RP1:iin bongaamaan "pääsiäismunia" ja pop-kulttuuriviittauksia, tulevat katsoneeksi väärän elokuvan. RP1:n reaalimaailman kuvaus vakuuttaa sinänsä, mutta todella fantastisesti sukelletaan tarinan virtuaalimaailmaan, OASIS-nimiseen peliin. "Keidas" on loputtomalta vaikuttava, yksityiskohtien rikkaudella herkutteleva rinnakkaistodellisuus, jossa Spielberg liikkuu kuin kotonaan. Aivan mieletöntä katsottavaa ovat rallikilpailut ja toimintajaksot, joiden kaaos säilyy rautaisesti kurissa. Epäilemättä itsekin videopelejä (mm. Medal of Honor) suunnitellut Spielberg oli ihanteellinen ohjaaja RP1-projektille.
RP1:n hauskuus - ja se on hauskinta, mitä elokuvateatterissa voi tällä hetkellä harrastaa, ainakin yksinään - syntyy ohjaajan visuaalisen "lauseen" kauneudesta. Harmonian ja kokonaisuuden taju tulevat selkärangasta. RP1:ssa ei ole kohtausta, joka ei liittyisi dynaamisesti edeltävään ja seuraavaan. Spielberg on aiemminkin tehnyt megaspektaakkeleita, mutta RP1 tuntuu niistä isoimmalta. Lopputekstit rullaavat loputtomiin. Silti kaikesta huokuu kerronnan taloudellisuus. Vyöryttäessään tuhansien avatarien armeijoitakin, Spielberg keskittää huomion olennaiseen eikä mitään ole lopulta liikaa. RP1:n hyväksi lasketaan sekin, ettei se pääty nykytrendien mukaisesti suureen lopputaistoon, vaan siihen, mihin sen pitääkin.
Valmiina pelaaja yksi
"Kameralla on vain yksi oikea paikka." - Raoul Walsh
On olemassa rohkea teoria, jonka mukaan Steven Spielberg (s. 1946) on elokuvahistorian ainoa todellinen nero*. Näkemyksen pohjana on "nero" määriteltynä ihmisenä, joka toisaalta tekee helpon tuntuisesti asioita, jotka lahjakkaille ovat vaikeita ja toisaalta näkee, mitä muut eivät. Jos nerous lahjoitti musiikille Mozartin ja shakille Capablancan, antoi se elokuvalle Spielbergin, joka jo 17-vuotiaana toteutti 500 dollarilla yli kaksituntisen scifin Firelight. Nuoruudennäytteestä ei valitettavasti liene säilynyt kuin muutama minuutti. Paljon puhuvasti Firelight tuotti voittoa (ohjaajan mukaan yhden dollarin) yhdellä näytöksellä. Muutamaa vuotta myöhemmin Spielbergistä tuli historian nuorin isolle studiolle pitkäaikaisella sopimuksella kiinnitetty ohjaaja - vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus alalle. Jo alle kolmikymppisenä hän teki historian suurimman kassamagneetin. Kaikki 32 pitkää ohjausta (tai 33, jos upea televisiolle tehty Kauhun kilometrit otetaan mukaan) yhteen laskettuna voidaan todeta Spielbergin tehneen lipputuloissa mitaten historian menestyneimmän uran. Jokainen näistä teoksista on katselun arvoinen, moniin ei väsy millään.
Spielbergin teknistä taituruutta kuvailtiin jo 1970-luvulla henkeäsalpaavaksi. Kaikki mestarin elokuvissa on absoluuttisen selkeätä. Katsojaa ei koskaan pudoteta kärryiltä, vaan tapahtumat seuraavat toisiaan ja kuvat toisia kuvia hengityksen luonnollisuudella. Syntyy assosiaatio helminauhaan. Tämä näkyy RP1:ssakin siinä, miten Spielberg ohjaa katseen aina oikeaan paikkaan eikä ympäriinsä harhailemaan. Näin esimerkiksi täysin villiltä vaikuttava ralliajo räjähdyksineen ja King Kongeineen säilyy helposti seurattavana, vaikka meno on hurjaa.
Se, että kaikki esitetään kankaalla helppona, vaivattomasti ja katsojaa haastamattomasti, ei ole yksinomaan kehu, mutta Spielbergin elokuvista löytyy myös suurta kauneutta. Esimerkiksi Kolmannen asteen yhteyden ja E.T.:n kerronnasta löytyy rakennetta myöten puhtaan elokuvallista hienostuneisuutta, joka sallii dialogin editoinnin minimiin. Näiden elokuvien perusteella Helena Yläsen väite siitä, että Spielberg olisi ensisijaisesti toimintaohjaaja, tuntuu liioittelulta, mutta koko uraa katsoen hän lienee sittenkin oikeassa.
"Toiminta" merkitsee Spielbergille liikkuvuutta, kineettisyyttä. Tappajahai mullisti elokuvaleikkauksen niin perinpohjin, että se tuntuu yhä tuoreelta. RP1 on 100%:sen kineettinen elokuva. Leikkaus ei merkitse silti sitä, että elokuva tehdään leikkauspöydällä. Spielberg lienee maailman kuuluisin "kameralla leikkaava" ohjaaja, mikä tarkoittaa sitä, että hän ei välttämättä kuvaa kohtausta alusta loppuun kaikista mahdollisista kuvakulmista, vaan kuvaa vain sen, mitä tarvitsee sanottavansa välittämiseen. Tämä tekee muun ohessa Spielbergistä maailman nopeimman huippuohjaajan. Näyttelijät Matt Damonista lähtien ovat päivitelleet mestarin vauhtia. Spielberg operoi toisella tasolla kuin muut, vähän kuin shakkinero Magnus Carlsen vain "toimii" tasolla, joka on saavuttamaton muille paitsi kouralliselle vertaisia.
Tämä selittää, miksi Spielberg on kyennyt useamman kerran urallaan työstämään kahta elokuvaa samaan aikaan. Kuuluisimpana esimerkkinä Schindlerin lista, joka valmisteltiin ja kuvattiin Jurassic Parkin jälkitöiden aikana. Samalla tavalla suuritöisen RP1:n lomassa kuvattiin pikavauhtia The Post. Molemmat myös onnistuivat, The Postin edustaessa varmaa laatua, RP1:n ollessa hieno saavutus.
Spielbergin nopeus tekee hänen elokuvistaan halvempia kuin uskoisi. Kymmenien miljoonien dollarien eron Marvel-tuotantoihin selittää tietenkin se, ettei RP1:n näyttelijöille ole tarvinnut maksaa supertähtien palkkioita, mutta Spielbergin kuvaukset ovat todennäköisesti olleet paljon yksinkertaisemmatkin. Ilmiömäisen visuaalisen silmän omistava Spielberg sijoittaa kameran erehtymättömästi oikeaan paikkaan. Olennaista on harmonia syvyyssuunnassa: kameran etäisyys kohteestaan on oikea, jolloin taustatkin pääsevät oikeuksiinsa. Spielbergin ilmaisun ytimestä löytyy lopulta suuri klassisisti, jonka tyyli on jatketta John Fordille, Howard Hawksille ja Raoul Walshille.
Ready Player One sijoittuu ohjaajan tuotannossa toiseen kahdesta valtateemasta. Lähes kaikki Spielbergin elokuvat ovat joko scifiä tai käsittelevät sotaa. Scifi-ohjaajana Spielberg voidaan ilman muuta nostaa aikamme merkittävimmäksi. Sotaelokuvan genressä hän on monipuolisin. Esimerkiksi The Post käsittelee Vietnamin sodan zeitgeistia. Jopa Terminaali käsitteli sotimisen yksilövaikutuksia globalisoituvassa, kutistuvassa maailmassa. (Tom Hanksin hahmolle maailma kutistui kirjaimellisesti.) Scifi-aiheissa nuori Spielberg oli optimisti, vanhempana sävyt ovat yleensä olleet huolestuneempia. RP1 kuuluu tietyistä painotuksistaan huolimatta kevyempään ja valoisampaan luokkaan. Sen johtopäätökset uskovat nuoren sukupolven solidaarisuuteen ja oikeamielisyyteen yltiöpäisestikin, mutta elokuvan hengessä uskottavasti. Eikä myönteisessä tulevaisuudenuskossa sinänsä mitään pahaa ole. Jos toiveikkuus synnyttää toivoa, ehkä myönteisyys tarttuu. Sehän olisi sangen hyvä.
The Post käy Hollywood-draaman kiiltävästä muotovaliosta. Pääosissa asemansa vakiinnuttaneet tutun turvalliset supertähdet, ja kaikki toimii napakasta käsikirjoituksesta helminauhamaisesti soljuvaan leikkaukseen. Tämä alkaa kuulostaa luksusjahdilta, varsinkin, kun kapteenina toimii megatähti itsekin. Kokemus tässä kyydissä jää kuitenkin yllättävän laimeaksi, kun mereltä puuttuvat vatsanpohjassa tuntuvat aallot eikä vauhti huimaa päätä. Käy ilmi, että paatti kulkee automaattiohjauksella.
Leffa on kyllä kaikin puolin hyvä, mutta ei vaan hetkauta tai jää päiväkausiksi muhimaan päähän. Sen kestäessä, kuitenkin, The Post kiehtoo epookkina, joka kommentoi suorasti nykyaikaa.
The Postin tekoprosessi oli poikkeuksellinen. Käsikirjoituksen alkuun siittämisestä ensi-iltaan kului isolta tehdastuotteelta nippa nappa vuosi. Aihe oli otettu Yhdysvaltain lähihistoriasta. Niin sanotut "Pentagonin paperit" räjäyttivät Vietnamin sodan Richard Nixonin republikaanihallinnon naamalle. Papereiden vuodettua kävi ilmi, että Valtio oli valehdellut kansalaisilleen Vietnamista aina Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.
Tendenssimäisyydessään The Post on itse asiassa aika hienostunut. Avointa sotaa vapaata lehdistöä vastaan käyvän USA:n nykyhallinnon kritiikkinä The Post on Hollywoodin liberaalin, puoluepoliittisesti demokraattisen ja eetokseltaan konformistisen siiven älykäs ja tyylikäs vastalause. Ehkä mise-en-scènen tavanomaisuutta selittää osaltaan pyrkimys selkeyteen, missä tekijät kyllä onnistuvat. The Post toteuttaa laskutikkumaisesti ajatusta siitä, miten ja mistä syistä historia toistaa itseään. Elokuvana siinä ei tosin ole tarpeeksi voimaa muuttaa maailmaa. Harvalla tietty onkaan.
Tom Hanks ja Meryl Streep astuvat kuvaan sananvapautta käsittelevän puhedraaman päätähtinä. The Post korostaa voimakkaasti lehtimaailman bisnespuolta ja Streepin esittämän Kay Grahamin tilannetta maan ensimmäisenä naispuolisena lehtikustantajana aviomiehen kuoltua yllättäen. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että ratkaisu etäännyttää pääasiasta. Vaikutelmaa vahvistaa Streepin ontto suoritus, joka perustuu kokonaan yhden luonteenpiirteen, epävarmuuden, alleviivaamiseen. Ylipalvotun virtuoosin kriitikot ovat huomautelleet vastaavasta jo vuosikymmeniä. Jos Kay Grahamia vertaa esimerkiksi Karen Silkwoodiin, huomaa Streepin menettäneen paljon alkuperäisestä pelottomuudestaan. Samoin on käynyt Hanksille, vaikka hänen Ben Bradleestään löytyykin enemmän kitkaa ja pippuria. Joka tapauksessa, Hanks tuo kohtauksiinsa eloa ja energiaa pysyen alati kiinnostavana.
Tällaisen tarinan Spielberg, Hanks, Streep ja Spotlightin kirjoittanut Josh Singer valitsivat kertoa. Vaikka onkin täysin mahdollista, että The Post paranee uusintakatselussa, jäävät mieltä askarruttamaan ne muut vaihtoehdot. Jos tarinaksi olisikin valittu Paperit vuotanut Daniel Ellsberg ja New York Timesin toimittaja Neil Sheehan, joka ensimmäisenä kävi niihin käsiksi, olisi tulokseksi saatu trilleri. Näillä voimilla se olisi voinut olla melkoista katsottavaa.
"Jurassic Park is frightening in the dark." - "Weird Al" Yankovic
Sunnuntai on suomalaisessa kalenterissa ollut viikon viimeinen päivä vasta vuodesta 1973. Niin muodoin sitä ennen viikko kaiketi aloitettiin lepäämällä, kun se nykyään päätetään lepoon. "Niin muuttuu mailma, Eskoni", ja sitä myöten ovat nähtävästi ajatkin muuttuneet nummisuutarien päivistä. Mikäpä siinä, ilman muutostahan ei olisi kehitystä ja evoluutiota; ei ihmistä - eikä dinosauruksia.
Normaali eppu viettää - sikäli kuin toisen käden tietoon on luottaminen - tavan sunnuntait perheelleen pyhittäen. Onhan sunnuntai oletettavasti ainoa viikon päivistä, joka edes teoriassa kerää koko perheen yhteen ilman, että kenelläkään on mitään velvollisuuksien leimaamia menoja. Herätään siis myöhään, tehdään kaikki hitaasti, kysellään muiden kuulumiset viimeiseltä viikolta enemmän kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta ja lorvaillaan. Jos sattuu kaunis ilma, mennään ehkä yhdessä internetin ulkopuolelle, vaikkapa kävelylle tai jopa puistoon pikinikille (mutta korkeintaan kerran vuoteen).
Samalla kun Heikki ja Kaija lapsineen syövät makkaravoileipiä viltin päällä silmiään auringossa siristäen, introvertti filmihullu "ulkoistaa" kokemuksen tilaamalla pitsan, vetämällä verhot suljettujen sälekaihtimien eteen ja syöttäen dvd-levyn toisensa perään laitteen kelkkaan. Filmihullu sukeltaa jonkun toisen mielikuvituksen siivin fantasiapiknikille dinosaurusten sekaan jurakautiseen puistoon. Filmihullu jättää muun maailman omaan rauhaansa, laittaa kännykän pois päältä ja katsoo pimeässä kopissaan, joka ei aivan ansaitse "kodin" arvonimeä, koko neljän elokuvan saagan (1993-2015) - käänteisessä järjestyksessä. Sitten filmihullu kertoo näkemästään kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.
Pitsassa oli kebablihaa, tonnikalaa, pepperonia, vihreätä chiliä ja aurajuustoa. Jäätelö oli vadelma-valkosuklaata.
Jurassic World (2015)
On kivaa olla oikeassa. Siitä tulee miellyttävän endorfiininen onnistumisen tunne. Idea Jurassic Park -saagan katsomisessa käänteisessä järjestyksessä perustui teoriaan, että näin ilta vain paranisi vanhetessaan. Ja näinhän kävi, sillä Jurassic World on kirkkaasti sarjan heikoin lenkki. Viihde-elokuvaksi siinä ei ole kummempaa vikaa, se on vain tuollainen persoonaton paketti, joita Hollywood valmistaa rutiinilla liukuhihnaltaan. Oikeastaan, jos halutaan sukeltaa oikein syviin vesiin, nämä tällaiset eivät ole varsinaisesti elokuvia, ne ovat vain jotain, mitä katsoa. Ero on samankaltainen kuin isotädin Mallorcan lomakuvien ja Sebãstiao Salgadon galleriaan ripustettujen valokuvien välillä. Sama, mutta ei kuitenkaan sama.
Jurassic Worldhan rullaa menevästi eteenpäin sillä tutulla rytmillä, mikä on syvällä Hollywood-ammattilaisten selkärangassa, joten tottahan sitä katselee. Mistään ei vain löydy mitään omaa ja näyttelijät muistuttavat ihmistä enemmän heistä multiplexin aulaan valmistettuja pahvi-standeja. Chris Pratt pääsankarina vielä menee, mutta Bryce Dallas Howard (joka näyttää ihan Julia RobertsiltaNotting Hillin feikki-scifissä Helix) on kuin säälittävä muisto Manderlayn ajoilta, puhumattakaan tarinan pakollisista lapsista, jotka edustavat Disney-mielikuvaa alaikäisistä ällöttävimmillään. Tosin alkuperäisen tri Wun eli B. D. Wongin mukaan tuominen oli tyylikäs veto.
Yllättävintä Jurassic Worldissa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun otsikon puisto näytetään toiminnassa ja turisteja täynnä. Olisikin ehkä ollut hyvä idea valita juoneen mukaan pari satunnaista puiston vierasta, joihin katsoja olisi voinut samaistua. Mutta ei tällä kertaa.
Colin Trevorrow tuntuu nähdyn perusteella todella oudolta valinnalta ohjaajan pallille, sillä toista elokuvaansa ohjaava Trevorrow ei oikein osaa ohjata toimintaa. Toimintajaksot tulevat ja menevät rutiinilla, josta puuttuu yllätysmomentti. Eritoten kaahailujen ajoitus ja rytmittäminen on mekaanista.
Elokuvan "suuri idea" on sen todistaminen, että geenimanipulaatio on hullun hommaa. Sitähän kaikki aiemmatkin osat paasasivat. Jurassic World ei malta olla viemättä teemaa liian pitkälle. Velociraptorien antropomorfosointi saa niin huvittavia piirteitä, että loputkin jännityksestä valuu maahan. Olisivat tehneet saman tien apinoidenplaneetat ja pistäneet raptorit puhumaan ihan ihmisten kieltä.
Jurassic Worldin ylivoimaisesti paras kohtaus on itse asiassa lyhyt ja huomaamaton hetki valvomossa, missä muuan nörtti saa pakit ihastukseltaan. Elokuvan ainoa inhimillinen hetki. Jurassic Park III (2001)
Tämä on saagan isoin myönteinen yllätys.
Aika on tehnyt hyvää sarjan kolmannelle, spin-offmaiselle elokuvalle. Jurassic Park III on taka-ajatukseton, tekemisen iloa hohkaava, esimerkillisen napakka viihdytin, jossa on koko sarjan paras käsikirjoitus. Käsikirjoitusta oli sorvaamassa Oscar-luokan (tällä kertaa termin parhaassa merkityksessä) ammattilainen Alexander Payne, ja ehkä hänen peruja on skenaarion tiukkaan ruuvattu rakenne: leffa kestää vain 80 minuuttia. Siinä on kaikki tarvittava eikä mitään turhaa. Ensi-iltakierroksella JP3 tuntui ehkä liiankin kauas alkuperästään etäännytetyltä, mutta ajan myötä Paynen ja kumppaneiden ideat ovat saaneet pontta alleen. Toisaalta, koska se muistuttaa paljon vanhoja sarjafilmejä, JP3 saattaa sopia saagan muita osia paremmin kotikatsomoon.
Ohjaaja Joe Johnston on mielenkiintoinen kaveri. Kolmekymppisenä hän oli jo Oscaria voittamassa Kadonneen aarteen metsästäjien (1981) erikoistehosteista. Esikoisohjaus oli jättihitti Kulti, kutistin kakarat (1989), kulttikoomikko Rick Moraniksen ehkä hienoin hetki. Toista kertaa ei Johnston ole käynyt Oscarin lähelläkään - ehkä lähempänä Razzieta -, sillä kaikessa hänen tekemisessään näkyy rakkaus Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuviin, siihen Unelmatehtaan b-osastoon (tässä mielessä Johnston on Joe Danten hengenheimolainen): Rocketeer (-91), Jumanji (-95) ja viimein vanhan ajan patinalla kyllästetty Kapteeni Amerikka (2011) henkivät kaikki kaipuuta lapsuuden aikojen sarjaelokuviin ja -kuviin.
Joka tapauksessa, JP3:ssa Johnston tekee monta asiaa oikein. Yksi elokuvan valteista on sen kasti, johon on kerätty taitavia, persoonallisia luonnenäyttelijöitä, jotka tuovat kuvaan mukaan kahmalokaupalla karismaa. Eronnutta avioparia esittävät William H. Macy ja aina ja ikuisesti aliarvostettu Téa Leoni käytännössä varastavat leffan, mutta Michael Jeter (1952-2003) ottaa hänkin kaiken irti jokaisesta hetkestä. Australian Harrison Fordista hyvin käyvä Sam Neill kantaa elokuvaa vaivatta harteillaan paleontologina, joka huijataan pelatusoperaatioon Isla Sornalle. Tässä elokuvassa on myös helposti sarjan siedettävin lapsihahmo (Trevor Morgan).
Toinen valtti elokuvan hihassa on sen huumori, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä napsahtaa takuuvarmasti kohdalleen. Se myös entisestään lisää hahmojen aitouden tuntua, kun nämä dinoamatöörit kompastelevat kuin puolivahingossa kohti turvaa luottaen enemmän tuuriin kuin militanttiseen suunnitelmallisuuteen. Sarjan kirkkaasti aliarvostetuin osa.
Joe Johnstonin viimeisin elokuva, Not Safe For Work (2014), kestää alle tunnin ja vartin... Jurassic Park: Kadonnut maailma (1997)
Jurassic Park III on monella tapaa kakkososaa parempi - se on tiiviimpi, hauskempi, "luonnollisempi" -, mutta loppujen lopuksi osa 2 herättää sittenkin enemmän ihailua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjasi Steven Spielberg, ehkä autenttisin "savant"-nero, mitä elokuvan historia tuntee. Enemmän kuin kenties kukaan muu, Spielberg syntyi elokuvantekijäksi: elokuva on hänelle yhtä luonnollinen kieli kuin englanti. Tuskin kenenkään muun elokuvissa kuvat järjestyvät yhtä vaivattomaksi helminauhaksi. JP2 ei ole lähellekään parasta Spielbergiä, mutta kun kone lähtee käyntiin, meno on vaikuttavaa.
Ollakseen lähtökohtaisesti lahjakkaampi kuin kukaan muu - ollakseen Elokuvan Mozart tai Capablanca -, Spielbergiltä löytyy paljon vähemmän mestariteoksia kuin pitäisi. Syitä tähän on useita, mutta tärkein niistä on kyvyttömyys panostaa käsikirjoitukseen. Niin E.T.:ssä kuin Schindlerin listassa, niin erilaisia kuin ovatkin, on erinomainen käsis, ja tuloksena ohjaajan kaksi parasta elokuvaa. JP2 on usein loistavasti ohjattu, mutta siinä on todella heikko käsikirjoitus, todella heikolta kirjoittajalta (David Koepp), jota Spielberg on käsittämättömästi käyttänyt kerta toisensa jälkeen. Kaiketi Koepp on nopea. Mutta jälkikin on sen mukaista. Koepp hallitsee käsikirjoittamisen säännöt ja osaa luoda pitävän rakenteen ja sentata pinnallisen näppärää dialogia, mutta JP2 ei lopulta ole muuta kuin tyhjästä temmattu paluu saarelle (teknisesti ottaen eri saarelle, "b-asemalle"), joka on tarkoitukseton seikkailu ilman syytä kaiken takana. Koepp muutti ilmeisesti alkuperäistä romaania ratkaisevasti ja monin tavoin - tyhjemmäksi.
Siinä missä kolmososaa hallitsi Sam Neillin paleontologi Grant, JP2 on rakennettu Jeff Goldblumin mainion rock-tähtimäisen kaaosmatemaatikon ympärille. Kakkososa on myös ykkösosaa selvästi tummasävyisempi ja "vaarallisempi": loppujen lopuksihan Jurassic Park -elokuvat eivät koskaan tavoita varsinaista kauhun tuntua, mutta tämä kakkonen käy lähimpänä. Elokuva ottaa aikansa ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin, mutta kun iso vaihde lopulta isketään silmään, ei draivi katkea hetkeksikään. Spielberg luo koko joukon upeita kuvia, kuten "ruohomeressä" saaliitaan kohti "uivat" raptorit, joiden takia elokuvan heikkoudet antaa lopulta mielellään anteeksi. Ohjauksellisesti ehdoton kliimaksi on juonen näkökulmasta aivan järjettömän pitkä jakso, missä päähenkilöt ovat trooppisen myrskyn keskellä loukussa kaksiosaisessa asuntovaunussa, jonka toinen osa roikkuu kielekkeen yli. Jakso on loistelias esimerkki Spielbergin armoitetusta kyvystä pitää yllä herkeämätöntä jännitystä. Kuvarajaukset ovat vaihtelevia, yksityiskohtiin todella paneudutaan ja rytmitys on timanttinen. Hän puristaa lisäksi kaiken mahdollisen irti verrattoman Richard Schiffin donquijotemaisista yrityksistä pelastaa kollegansa. Puhtainta mahdollista elokuvaa, missä juonella ei ole enää mitään väliä, vain hahmojen kokemusten välittämisellä.
Sitten, jonkin ajan kuluttua tästä, takaa-ajon yhä hellittämättä, Spielberg tallentaa koko uransa kiusallisimman, cringeworthyimmän, hetkensä, joka liittyy pakolliseen lapsihahmoon ja hänen telinevoimisteluharrastukseensa.
Jurassic Park: Kadonnut maailma on sekalainen valikoima onnistumisia ja epäonnistumisia, joka yhtä kaikki pitää mukanaan ja tarjoaa loistavia esimerkkejä visuaalisesta kerronnasta. Vaikka ne menettävätkin keskimääräistä enemmän kotiruudussa. JP2:ssa on myös Spielbergin suora, ei täysin onnistunut kunnianosoitus seikkailuelokuvista ehkä suurimmalle, Hatari!lle (1962). Myös John Williams ammentaa Hatari!sta paljon musiikkiinsa. JP2 lainaa Hatari!n lisäksi paljon muistakin lähteistä, kuten King Kongista, Godzillasta tai Gojirasta ja Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Maailman omaperäisin elokuva se ei siis ole. Omaperäisyyttä Spielberg panttasi nähtävästi seuraavaan projektiinsa, kun hän vuotta myöhemmin mullisti sotaelokuvagenren Pelastakaa sotamies Ryanilla.
Jurassic Park (1993)
Aito ja alkuperäinen. Jurassic Parkin hohto ei näemmä ota himmetäkseen, sillä se vakuuttaa yhä sarjan mestariteoksena. Ja yllätys, yllätys, siinä on saagan paras tarina.
Tämä johtuu siitä, että Michael Crichton oli yhä kovasti mukana franchisen hahmottelussa. Crichton kertoi Spielbergille ideastaan jo romaanin kirjoitusvaiheessa ja toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana David Koeppin ohella.
Michael Crichton (1942-2008) oli poikkeuksellisen älykäs mies ja suuri unelmoija. Hän menestyi niin kirjailijana, elokuvantekijänä kuin televisiotuottajanakin (ER). Hittisarja Westworld perustuu Crichtonin esikoiselokuvaan Tappokone vuodelta 1973, jonka perusidealle Jurassic Park itse asiassa myös rakentuu. Crichtonin mielikuvitusta kiihottivat kaksi teemaa ylitse muiden: teknologian editysaskeleet ja lääketiede. Kirjailijana ja elokuvaohjaajana Crichtonin tuotannossa esiintyvät robotit yllättävän suuressa roolissa. Jurassic Park on silti hänen suurin voittonsa, kulttuuri-ilmiö, joka vertautuu Harry Potteriin, jos siihenkään.
Jurassic Park olisi ollut iso juttu pelkkänä romaaninakin, mutta Spielbergin filmatisointi ajoi asian lopullisesti perille: siitä tuli muutamaksi vuodeksi maailman katsotuin elokuva, ja kokonainen sukupolvi koki ennen näkemättömän "dinobuumin". Elokuvasta voisi kirjoittaa väitöskirjan verran tekstiä, mutta keskitytään tässä vain pariin seikkaan.
Mitä useammin Jurassic Parkin katsoo, sitä selvemmäksi käy aikalaiskritiikin epäreiluus sen kritisoidessa elokuvan hahmojen paperisuutta. Elokuvan rikas henkilögalleria on sen tosiasiallinen sydän, ja esimerkiksi Sam Neillin ja Laura Dernin avopari on täynnä henkeä ja keskinäistä rakkautta. Toisaalla, Wayne Knightin esittämän tietokonenörtin odysseia olisi täynnä ummehtunutta ilmaa, jollei hän saisi katsojaa puolelleen. Knightin kollegaa esittää ketjupolttava Samuel L. Jackson, joka olisi kiinnostava vaikka säkki päässä. Ja jo ensi-iltakierroksella kehuja keräsivät Jeff Goldblum ja Richard Attenborough (1923-2014). Elokuvan lapsetkin ovat siedettäviä.
Jurassic Park III:n käsis on sarjan onnistunein, mutta alkuperäisen elokuvan tarina on monipuolisin, lähtien Wayne Knightin petoksesta, joka suistaa kaiken radaltaan. Spielberg on tarinan kuljettajana etevimmillään eikä ote petä missään kohdassa. Jos Jurassic Worldissä ei ole ensimmäistäkään visuaalista oivallusta, on Jurassic Park suorastaan pullollaan ikonisia kuvia, kuten pelkkä dinosauruksen silmän näkyminen ja pupillin supistuminen taskulampun valokeilassa tai kuuluisa peilikuvailluusio raptorien metsästysmaaksi muuttuneessa keittiössä. Jakso, jossa Neill ja toinen lapsista pakenevat puusta alas rymyävän jeepin edeltä on aidosti omaperäinen toimintajakso, joka luo autotakaa-ajon ja tappaja-autotematiikan kokonaan uudelleen. Jurassic Parkin visuaalinen ilme on aivan omansa, suorastaan omituisen kirkas ja lattea. Se ei ole yhtä tyylikäs kuin JP2, mutta yhtenäinen se on. Kuvaaja oli Dean Cundey, ja hän on viimeinen kuvaaja ennen kuin Spielberg siirtyi kokonaan käyttämään puolalaista mestaria Janusz Kaminskia.
Jurassic Park on yhä erikoistehosteiltaan tärkein elokuva mitä on tehty. Niiden takana oli alan ehdoton eliitti: Michael Lantieri, Dennis Muren, Phil Tippett ja Stan Winston. Se oli ensimmäinen elokuva, joka onnistui luomaan tietokoneanimaationa uskottavia eläimiä, ja ne näyttävät yhä hienoilta. Kaikki sitä seuranneet elokuvat ovat seisseet Jurassic Parkin olkapäillä. Esimerkiksi edellä mainitun keittiökohtauksen raptoreihin uskoo yhä. Jopa Jurassic Worldin dinot tuntuivat epätasaisemmilta (ja elokuvan alussa nähty rastas on täysin epäuskottava). Ehkä osa ansiosta kuuluu tavalle, jolla Spielberg kuvasi dinoja uskottavimmassa valossa, mene tiedä.
Jurassic Park on kuin hyvä ystävä, joka ei petä. Sillä on aina annettavaa. Se on luova ja aidosti mielikuvituksellinen - ja sitä paitsi aitoa science fictionia - ja sen ajatukset geenimanipulaation sudenkuopista tuntuvat yhä päteviltä eivätkä lainkaan saarnaavilta. Se on hieno päätös saagalle.
Vanhaa vitsiä muokaten voisi sanoa, että Steven Spielberg on kuin pitsa: kun se on hyvää, se on tosi hyvää - kun se on huonoa, se on silti aika hyvää. Eikä Spielberg ole tarkasti suunnitellulla ohjaajan urallaan montaa kertaa kompastellut. Niinpä ensimmäiset uutiset siitä, että mestari tekee jonkinlaista tositapaukseen pohjautuvaa vakoojadraamaa kylmän sodan ajalta, tuntuivat banaaleilta, seksittömiltä ja jokseenkin pappamaisilta. Mistä tällaisessa moneen kertaan kuullussa tarinassa on löydettävissä visionäärisiä tulevaisuuskuvia tai teknisiä innovaatioita?
Eikä niitä Vakoojien sillasta (Bridge of Spies) löydäkään. Spielberg tähtää ihan muualle, osuen niin tehdessään hyvin lähelle napakymppiä: Vakoojien silta on parasta Spielbergiä vuosikymmeneen. Ja se on todella hyvä uutinen.
Se, mikä Vakoojien sillassa menee pahasti poskelleen, on markkinointi. Elokuvan julisteet ovat mielikuvituksettomuudessaan ja latteudessaan aivan kauheat. Ne eivät millään tavalla pohjusta, miten tämä on Spielberg-elokuva; sillä Vakoojien silta kuuluu loogisena jatkeena ohjaajan erääseen - ja uran edetessä hallitsevaksi muodostuneeseen - pääaiheeseen: sotaan.
Vakoojien siltaa edelsi jo kaksi sotaelokuvaa: 1. Maailmansotaa käsitellyt Sotahevonen ja Yhdysvaltojen sisällissotaa käsitellyt Lincoln. Molemmissa oli ansionsa, mutta molemmat myös onnahtelivat dramaturgisesti. Vaikka Vakoojien siltakaan ei ole suuri elokuva Spielbergin kaanonissa, se pysyy tällä kertaa nautittavasti tasapainossa. Ohjaustyönä se on hurmaavan elegantti suoritus.
Tuskinpa kukaan aikalaisohjaaja on tutkinut sotaa yhtä monesta näkökulmasta kuin Steven Spielberg. Vakoojien silta näyttää prismasta vielä yhden puolen: kylmän sodan. Siis sodan ilman virallista sodanjulistusta, ilman tunnustettuja sotilaita tai uhreja. Mutta kylmäkin sota voitetaan ja hävitään sotilaiden - ja viattomien - verellä. Vakuutusasianajaja James B. Donovan oli yksi tämän sodan taistelijoista. Hän tuli mukaan sotaan sen ulkopuolelta jouduttuaan 1950-luvun lopussa kiinni jääneen neuvostovakoojan Rudolf Abelin puolustusasianajajaksi. Vakoojien silta kertoo sekä tästä oikeudenkäynnistä että siihen vaikuttaneista poliittisista kähminnöistä, missä kylmän sodan sotilaat kävivät valuutasta - silloin kun se suurvaltojen pirtaan sopi.
Ollakseen yksi elokuvan historian lahjakkaimmista elokuvantekijöistä (eräiden mukaan taiteenlajin ainoa todellinen nero), Spielberg on kompastunut käsittämättömän usein b-luokan käsikirjoituksiin. Hänen ilmiömäiset visuaalisen kertojan lahjansa ovat usein onnistuneet peittämään skenaarion puutteita. Tällä kertaa siihen ei ole tarvetta. Spielberg ohjaa Vakoojien siltaa rennosti käsikirjoitukseen luottaen, ilman tyypillisiä leuat loksauttavia taikatemppuja, minkä loihtimisessa hän on niin hyvä. Verrattuna Tony Kushnerin loputtomaan vuoropuheluun hukkuneeseen Lincolniin, on Vakoojien siltaCoenin veljesten jäljiltä monta astetta napakampi. Vuorosanat napsahtelevat paikoilleen samoin kuin visuaaliset analogiat.
Vakoojien silta lukeutuu Spielbergin halvimpiin tuotantoihin. 40 miljoonan dollarin budjetilla se on Hollywoodin mittapuilla poikkeuksellisen halpa. Jos tämä jossain näkyy, niin konstailemattomuudessa, missä kerronnalliset hienoudet löytyvät nyansseista. Merkille pantava muutos Spielbergin tyylissä on tällä kertaa musiikin vähäisyys. Vaikuttava prologi kulkee ilman musiikkia ja lähes ilman dialogia helmeilevänä kuvanauhana, jota tukee loistavasti toteutettu äänimaailma. Viisaasti Spielberg varoo rikkomasta näin luotua tunnelmaa: ensimmäiset sävelet soivat vienosti noin puolen tunnin kohdalla eikä niistä vastaa päälle 80-vuotiaana tahtia hidastanut ja tulevaan Tähtien sota -jatko-osaan keskittynyt John Williams. Williamsia tuuraa tyylikkään vähäeleisesti Thomas Newman.
Spielbergin nerous elokuvakertojana pulppuaa monesta lähteestä, mutta ennen kaikkea kyse on leikkauksesta - siis siitä leikkauksesta, mitä ohjaaja voi tehdä jo esivalmisteluissa ja kuvausvaiheessa. Vakoojien silta on erinomainen esimerkki Spielbergin selkärangasta tulevasta tajusta, mitkä kuvat sopivat yhteen minkä kuvien kanssa. Kuvakerronta on loogista, kaunista ja joustavaa. Se rullaa.
Yhdessä rautaisen käsikirjoituksen kanssa Vakoojien sillasta tulee yksi parhaista elokuvaesityksistä kylmästä sodasta. Se osoittaa moraalisen oikeutuksen, joka piilee jokaisen vakoojan toimien takana. Jonkun toisen harteille jää vastuu asetelmaan sisältyvän inhimillisen tragedian paljastamisesta.
Kaksi asiaa Vakoojien sillassa herättää kritiikkiä maneerisuudessaan. Ensinnäkin Spielbergin luottokuvaaja Janusz Kaminskin kuluneeksi käyvä viehtymys eräänlaiseen valohämyyn etenkin sisätiloissa. Missä on Schindlerin listan ja Pelastakaa sotamies Ryanin innovaattori? (Digiprojektio on muuten parasta, mitä tarjolle voi saada.) Se toinen on aina luotettava Tom Hanks roolissa, jossa pelkkä luotettavuus ei riitä. Hän näyttelee hyvin, mutta ei ota ensimmäistäkään riskiä, ja hänen huolestuneen keski-ikäisen miehen otsaryppynsä alkaa näyttää elokuvasta toiseen toistuessaan yksi-ilmeiseltä. Missä on niin monien roolien immersiivinen virtuoosisuus?
Vakoojien sillan parhaasta työstä vastaa britti Mark Rylance, joka on vanhentunut hämmentävästi Intimacyn päivistä. Teatteriuraan keskittynyt Rylance on yleisesti hyväksytty sukupolvensa keskeiseksi lavanäyttelijäksi. Elokuvista hän ei ole edes osoittanut piitanneensa, on tehnyt niitä harvanlaisesti eikä ole valinnut kykyjään vastaavia projekteja. Nyt natsaa. Hänen vähäeleinen työskentelynsä Abelin roolissa varastaa huomion jokaisessa kohtauksessaan.
Kuinka monella eri tavalla voi sanoa "Auttaisiko se?"
Steven Spielberg kuuluu kiistattomasti elokuvahistorian tärkeimpiin ääniin. Yksikään toinen elokuvantekijä ei ole tavoittanut yhtä laajaa yleisöä - korkeintaan Walt Disney pois lukien. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Spielbergin valkokangasuran alkamisesta. Viidellä vuosikymmenellä hän on kyennyt 27 elokuvallaan jatkuvasti nousemaan ihmisten huulille, säilyttämään 70-luvulla saamansa fanit ja tekemään leegioittain uusia nuoremmista ikäpolvista. Kolme hänen elokuvistaan - kolmella eri vuosikymmenellä: Tappajahai, E.T. ja Jurassic Park - kohosi aikanaan siihen asti menestyksekkäimmiksi elokuviksi historiassa. Kaupallisia floppeja? Ehkä yksi tai kaksi, täysin merkityksettömiä koko tuotantoa ajatellen. Taiteellisia floppeja? Hmm...vaikeampaa.
Kysymyshän on tietysti subjektiivinen. Esimerkiksi Tuomion temppelillä, Schindlerin listalla ja Saving Private Ryanilla on vannoutuneet vihaajansa. Ajatellen koko uraa kronologisessa järjestyksessä voidaan silti väittää, että Spielberg ei ole pettänyt tähän mennessä. Jopa Hook - vahvoin perustein ohjaajan huonoin elokuva - oli ilmestyessään mielenkiintoinen ja suurimman osan sen viehätyksestä on syönyt aika.
Tämä alustus tähtää tiettyyn toteamukseen. Siihen, että vuosi 2012 menee historiankirjoihin vuotena, jolloin Spielberg vihdoinkin petti häneen kohdistuneet odotukset.
Tukeudun aina henkilökohtaiseen kantaani siitä, että puhuttaessa merkittävistä taiteilijoista - miten ikinä heidät määritelläänkään - kritiikin peruskysymys hyvästä ja huonosta siirtyy toissijaiseksi, etualalle noustessa sen, mitä auteur yrittää sanoa. Uskon siihen ilman muuta yhä. Mutta entä jos mistä hyvänsä syystä tällaisen auteurin signeeraamasta työstä ei löydäkään hänelle tunnusomaista ääntä?
Kuvittelen osallistuvani koeyleisön joukossa uuden, ensi-iltaan saapuvan elokuvan ennakkonäytökseen. Valmiista teoksesta puuttuu vielä loppusilaus: kaikki äänitehosteet eivät ehkä ole vielä paikoillaan, jonkin jakson leikkausta saatetaan vielä myöhemmin viilata ja niin edelleen - eikä elokuvaan ole liitetty tekijätietoja. Tällaisessa tapauksessa Lincoln on elokuva, jota en ikimaailmassa osaisi arvata Steven Spielbergin ohjaamaksi.
Lincolnista puuttuvat kaikki visuaaliset ansiot. Se perustuu täysin vuoropuhelulle (jota on paljon enemmän kuin yhdessäkään Tarantinon elokuvassa) ja näyttelijätyölle. 95 % tapahtumista sijoittuu sisätiloihin. Otokset ovat lyhyehköjä. Kuvakulmat ja rajaukset karttavat kaikkea konstailua. Elokuva on sarja keskusteluja, jotka blokataan teatterin kieliopin mukaan. Lähikuvia ja puolilähikuvia käytetään paljon. Spielbergin tyypillisesti ilmiömäinen tilantaju loistaa poissaolollaan. Kaiken huipuksi digitalisaatio on, mistä tahansa syystä, tämän luokan teokselle käsittämättömän huono. Aivan uskomatonta, Lincoln näyttää suurimman osan ajasta tv-leffalta. Tässä kohtaa minä kiroan tämän barbaarisen ajan. Lisäksi John Williamsin Oscar-ehdokkuus lukeutuu kaikkien aikojen räikeimpiin esimerkkeihin tähtipalvonnasta ja hyvä veli -ajattelusta.
Lincolnia analysoidessa juolahtaa yrittämättä mieleen, että Spielberg on yrittänyt tavoittaa totuuden karsimalla kaikki häiriötekijät ja tyylittelyt. Tämä on vain arvaus. Mutta jos näin, hän on unohtanut, mikä on taiteen tehtävä: rohkea itseilmaisu ja kollektiivista tajuntaa koskevien asioiden käsittely jännittävällä, omaperäisellä tavalla. Lincoln ei sanan kaikkein tiukimmassa merkityksessä ole taidetta, vaan historiallinen esitelmä.
Sellaisena se voisi olla huonompikin. Näytelmäkirjailija Tony Kushner, joka kirjoitti osittain jo Münchenin, kuuluu sukupolvensa johtotähtiin ja on älykäs ja ehdottoman mestarillinen vuoropuhelun kirjoittaja. Jos Lincoln onkin kaksi ja puoli tuntia pelkkää keskustelua, se on kiinnostavaa sellaista. Se vain, että Lincolnin ääniraidan kuunteleminen äänikirjana on yhtä palkitseva kokemus kuin elokuvan katsominen.
Yhdysvaltalaista elokuvaa vaivaa merkillinen kirous. Olipa aihe mikä tahansa, koskettipa se USA:n sisäisiä asioita ja historiaa tai liikkuipa se muissa maissa ja niiden historioissa, amerikkalaisten elokuvantekijöiden potentiaalista löytyy aina ääniä, jotka saavat näistä aiheista irti jotakin kiehtovaa. Poikkeus on amerikkalaisten suurin kansallinen trauma, sisällissota 1861-1865. Sikäli kuin minä tiedän, USA:ssa ei ole valmistettu sisällissodasta yhtäkään onnistunutta näytelmäelokuvaa 86 vuoteen (Keaton: Kenraali). Rajatapauksena voidaan pitää brittiläisen Anthony MinghellanCold Mountainia, mutta voi pojat, että sillä elokuvalla riittää arvostelijoita. Joka tapauksessa, siinä on paljon onnistunutta, mukaan lukien sodan kuvaus sekä fyysisenä että psykologisena tapahtumana, kiinnostava variaatio road movie -teemasta ja Jude Law'n kirkkaasti paras roolisuoritus. Ja sitten siinä on huonoimmat viimeiset viisitoista minuuttia, mitä kuvitella saattaa. Joten jotain ylittämätöntä tämän aiheen elokuvallistamisessa on. Toinen merkittävä amerikkalainen aihe, josta löytyy silmiinpistävän harvoja onnistuneita elokuvia, on USA:n itsenäistyminen.
Lincolnin pohjana on käytetty Pulitzer-palkitun Doris Kearns Goodwinin tietokirjaa Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln. Elokuva kertoo Abraham Lincolnin väkivaltaiseen kuolemaan katkenneesta vuodesta 1865, uudestavuodesta kevään ensi merkkeihin. Tänä aikana sovittiin viimein rauha pohjois- ja etelävaltioiden välillä, ja Lincoln sai läpi kaiken takana olleen perustuslakilisäyksen, joka lopetti orjuuden kaikissa osavaltioissa. Elokuvan nimi lienee valittu yksinkertaisuuden lisäksi, koska tämän yhden lakitaistelun pitäisi kiteyttää, mistä presidenttilegendassa on kyse. Siksi elokuvan jälkinäytös tuntuu turhalta ja maistuu yleisön itsesäälin silittelyltä. Nimihenkilöä esittää Daniel Day-Lewis.
On vaikea keksiä englantilaisesta Day-Lewisista jotain, mitä ei ole jo moneen kertaan sanottu. Hän on jo yksi elokuvanäyttelemisen suurimmista, legendaarinen ja palvottu fanaattisen omistautumisensa takia. Lincoln on jälleen yksi voitto. Day-Lewis lähestyy kohdettaan hillitysti ja luo lämpimän kuvan viisaasta ja kokeneesta poliitikosta, joka kykenee liikkumaan moraalin harmaalla alueella tähdätessään oikeudenmukaisiksi kokemiinsa päämääriin. Kolikon toiselle puolelle jää perhe, joka jää väistämättä toiselle sijalle kansakunnan etujen rinnalla. Lincoln on lähes loputtoman rauhallinen, tarinointia ja kaskuja rakastava taata. Day-Lewisin Lincoln on selvästi tarkkaan tutkittu, ja Spielberg lienee jättänyt mestarin pitkälti omaan rauhaansa tämän suunnattomiin kykyihin luottaen.
Niin hieno kuin Lincolnin muotokuva onkin, sitä ei silti tee mieli laskea Day-Lewisin merkittävimpiin. Suureen herkkyyteen ja hellyyteen kykenevä Day-Lewis on kuitenkin pohjimmiltaan tulinen, jopa vimmainen näyttelijäpeto, ja Lincolnista henkii tuntu, että hänen ominaisin energiansa on kahlehdittu roolin vaatimusten sisään; tietenkin elokuvan muu vaatimattomuus estää osaltaan näyttelijän suorituksen nousua.
Muista näyttelijöistä ei esiin nouse niinkään Sally Field Mary L:na tai varsinkaan Joseph Gordon-Levitt presidenttiperheen esikoispoikana, vaan Tommy Lee Jones raivokkaana orjien asian ajajana ja piikkipensasmaisena änkerönä, senaattori Thaddeus Stevensinä, oikeamielisenä miehenä, joka ei tarvitse kenenkään sympatioita. Mieleen jäävät myös ER:stä aloittanut Gloria Reuben Maryn palvelijattarena ja tunnistamaton James Spader Lincolnin käsikassarana, eräänlaisena poliittisena sniperina.
Oppituntina Lincoln on kiinnostavampi ja luistavampi kuin koulun historiantunti. Se sattuu muodostamaan myös sopivan vastinparin Django Unchainedin kanssa, valottaen orjien emansipaation poliittista puolta. Nykypäivää Lincoln kommentoi sattuvasti muistuttamalla, että orjakysymyksessä edistyksellisiä olivat Lincolnin republikaanit eivätkä demokraatit voi kauheasti ylpeillä historiallaan tuossa kysymyksessä. Eräät heidän edustajiensa puheenvuoroista elokuvassa ovat häkellyttävän vastenmielisiä. Lincoln kuvaa oikeastaan USA:n historian suurinta oikeudenkäyntiä, jonka voittivat republikaanit, ja joka vapautti välittömästi neljä miljoonaa orjaa ja välillisesti kymmeniä miljoonia heidän jälkeläisiään.
Mitä ihmettä Lincolnin ja Stevensin perillisille tapahtui?
Ranskalaisten intomielten manifestoima auteur-teoria, joka aikanaan riisui luovan tekijän viitan pois studiojohtajien käskyttämältä kollektiivilta pukeakseen sen yksin ohjaajien harteille, ei maineikkuudestaan huolimatta ole täysin vailla sudenkuoppia. Esimerkiksi tietyt keskinkertaiset tai vajaaksi jäävät elokuvat paljastavat myytiksi sen käsityksen, jonka mukaan elokuvan vahvuudet ja heikkoudet juontuvat viime kädessä ohjauksesta. Nimittäin hyvässä elokuvassa vaikuttavat ohjauksen lisäksi muutamat muutkin kerronnan osaset sopusointuisesti yhteen hitsautuneina.
Kirkkaan näytteen petrimaljaamme ohjauksesta yhtenä kokonaisuuden osasena antaa Steven Spielbergin ohjaama Tintti-animaatio Yksisarvisen salaisuus. Jos näet elokuva ei kaipaisi muita ansioita kuin ohjauksellisia, tämä teksti olisi paljon lyhyempi ja kuivempi harvojen lauseiden koostuessa yksinomaan ylisanoista. Mutta niin säkenöivää kuin Spielbergin kerronta tuhlailevassa mestaruudessaan onkin, jää kokonaisuus etäiseksi ja charmittomaksi. Syy tähän piilee kaikissa muissa elokuvaa rakentavissa tekijöissä kuin ohjauksessa.
Näistä kirpeää kritiikkiä ansaitsevista elementeistä ankarimman soimauksen kohteiksi ansaitsevat joutua käsikirjoitus ja näyttelijätyö. Molemmissa tapauksissa epäonnistuminen liittyy ranskalaisen lähdeaineiston sovittamiseen angloamerikkalaiseen kulttuuriseen viiteympäristöön, mikä ei ole kadehdittava työmääräys alun alkaenkaan. Ensinnäkään Hergén persoonallinen puhekieli ei ole lainkaan kääntynyt englannin kielelle; vuoropuhelu elokuvassa on banalisoitu yleis-hollywoodilaiseksi standardikieleksi, johon tinttimäisyydet on ripoteltu arominsa kadottaneiksi mausteiksi. Poissa on myös Hergén lauseen hurmaavan erikoinen poljento, josta meillä Suomessa on ollut etuoikeus saada nauttia Heikki ja Soile Kaukorannan nerokkaina suomennoksina.
Kun ilmaisumuotoa vaihdetaan, vaikkapa sarjakuvasta elokuvaan, ei ole syytä eikä järkeä vaatia puritaanista uskollisuutta, kunhan alkuperäisen mallin parhaat puolet onnistutaan säilyttämään. Tämä mielessä pitäen käyn toteamaan, että Jamie Bellin tulkinta päähenkilöstä on täysin pielessä. Tämä Tintti on pelkästään päättäväinen toiminnan mies (jolla on luvalla sanoen melko ällöttävän helminauhamainen hammasrivistö). Missään ei näy vilaustakaan alkuperäisen herttaisesta lapsenomaisuudesta, kekseliäisyydestä ja hupaisasta kyvystä kävellä yllätyksiin kuin silmät sidottuina. Tietty aristokraattisuus Bellin aksentissa tuo mukaan vielä luotaantyöntävän assosiaation siitä, että Tintti on viettänyt nuoruutensa vuodet jossain sisäoppilaitoksessa Britannian maaseudulla.
Jos päähenkilön hahmottaminen menee siis suurelta osin metsään väärän roolittamisen takia, vanha kunnon kapteeni Haddock kadottaa viehätyksensä jonnekin Andy Serkisin ylikorostetun skottiaksentin alle. Milou puolestaan on jo pelkästään absurdi lakkaamattomine nuuskutuksineen ja vinkunoineen. Todella jyrän alle jää silti yhdessä kohtauksessa piipahtava Bianca Castafiore. Hergé ei herkullisessa parodiassaan diivoista ja heitä tähtipalvonnan sokeuttamana palvovasta yleisöstä jättänyt hitustakaan epäselväksi, että Milanon Satakieli ei kuuna päivänä osuisi puhtaaseen nuottiin edes vahingossa. Elokuvassa hän sen sijaan esittää koruaariansa virheettömästi - ja niin kokee vitsi karun kuoleman. Kohtaus on elokuvan huonoin.
Mutta ennen kuin alkaa lopullisesti näyttää siltä, ettei Yksisarvisen salaisuudessa ole kerrassaan mitään vaivan arvoista, palatkaamme pohdintojemme poluilla siihen, mitä voimme pitää ohjauksena. Tällöin saavumme kokonaan toiselle mantereelle.
Ohjaus pelkistetään tässä elokuvalliseksi kerronnaksi ja tarinan juoksutukseksi. Jos käsikirjoituksesta uupuukin nokkeluutta ja huumoria (elokuvassa ei kuule ainuttakaan lausetta, joka saisi nauramaan) ja ääninäyttelijöistä sävyjä, jää vielä nautittavaksi ohjauksen ainutlaatuisen elastinen tyyli ja ehtymätön mielikuvitus. Yksisarvisen salaisuus on ensinnäkin historian vauhdikkain eläkeikäisen ohjaama koko illan elokuva. Ehkä se on aivan yksinkertaisesti vauhdikkain elokuva, mitä ylipäätään on ikinä nähty - silloin, kun vauhdikkuudella ei latteasti tarkoiteta vain meneviä toimintakohtauksia, vaan laajemmin kerronnan elävyyttä ja rytmitystä. Yksisarvisen salaisuudessa kertomus elää joka hetki, ja kohtauksesta toiseen siirrytään musikaalisella notkeudella. Jos Spielbergille hakisi vastineen musiikin maailmasta, olisi se Mozart. Molemmilla on kyky saada luominen näyttämään haastavimmillaankin helpolta ja hauskalta. Yksisarvisen salaisuutta on ilo katsoa, sillä se on aivan pullollaan elokuvakerronnallisia hienouksia. Spielbergin salaisuus on siinä, että "kameran" villeimmilläänkin riehuessa, kuva pysyy aina selkeänä, johdonmukaisesti rajattuna, ohjaten silmän kankaan dynaamisimpaan kohtaan. Vaikka Spielberg saa tempun näyttämään helpolta, totuus on, että tällä tasolla tähän ei pysty yksikään toinen elokuvantekijä maailmassa. Varsinaiset toimintajaksot ovat bravuureita yksi toisensa jälkeen. Huikaisevin näistä on pako Baggharista, jonka maestro toteuttaa yhtenä päätä huimaavana kamera-ajona, joka kestää ties kuinka monta minuuttia - jaksoa katsellessa ajantaju hämärtyy täysin.
Jaksolla ei ole mitään tekemistä käsikirjoituksen liuskalle painettujen virkkeiden kanssa ja vielä vähemmän näyttelemisen. Se on puhdasta ohjausta.
