Tintti Hollywoodissa

Ranskalaisten intomielten manifestoima auteur-teoria, joka aikanaan riisui luovan tekijän viitan pois studiojohtajien käskyttämältä kollektiivilta pukeakseen sen yksin ohjaajien harteille, ei maineikkuudestaan huolimatta ole täysin vailla sudenkuoppia. Esimerkiksi tietyt keskinkertaiset tai vajaaksi jäävät elokuvat paljastavat myytiksi sen käsityksen, jonka mukaan elokuvan vahvuudet ja heikkoudet juontuvat viime kädessä ohjauksesta. Nimittäin hyvässä elokuvassa vaikuttavat ohjauksen lisäksi muutamat muutkin kerronnan osaset sopusointuisesti yhteen hitsautuneina.

Kirkkaan näytteen petrimaljaamme ohjauksesta yhtenä kokonaisuuden osasena antaa Steven Spielbergin ohjaama Tintti-animaatio Yksisarvisen salaisuus. Jos näet elokuva ei kaipaisi muita ansioita kuin ohjauksellisia, tämä teksti olisi paljon lyhyempi ja kuivempi harvojen lauseiden koostuessa yksinomaan ylisanoista. Mutta niin säkenöivää kuin Spielbergin kerronta tuhlailevassa mestaruudessaan onkin, jää kokonaisuus etäiseksi ja charmittomaksi. Syy tähän piilee kaikissa muissa elokuvaa rakentavissa tekijöissä kuin ohjauksessa.

Näistä kirpeää kritiikkiä ansaitsevista elementeistä ankarimman soimauksen kohteiksi ansaitsevat joutua käsikirjoitus ja näyttelijätyö. Molemmissa tapauksissa epäonnistuminen liittyy ranskalaisen lähdeaineiston sovittamiseen angloamerikkalaiseen kulttuuriseen viiteympäristöön, mikä ei ole kadehdittava työmääräys alun alkaenkaan. Ensinnäkään Hergén persoonallinen puhekieli ei ole lainkaan kääntynyt englannin kielelle; vuoropuhelu elokuvassa on banalisoitu yleis-hollywoodilaiseksi standardikieleksi, johon tinttimäisyydet on ripoteltu arominsa kadottaneiksi mausteiksi. Poissa on myös Hergén lauseen hurmaavan erikoinen poljento, josta meillä Suomessa on ollut etuoikeus saada nauttia Heikki ja Soile Kaukorannan nerokkaina suomennoksina.

Kun ilmaisumuotoa vaihdetaan, vaikkapa sarjakuvasta elokuvaan, ei ole syytä eikä järkeä vaatia puritaanista uskollisuutta, kunhan alkuperäisen mallin parhaat puolet onnistutaan säilyttämään. Tämä mielessä pitäen käyn toteamaan, että Jamie Bellin tulkinta päähenkilöstä on täysin pielessä. Tämä Tintti on pelkästään päättäväinen toiminnan mies (jolla on luvalla sanoen melko ällöttävän helminauhamainen hammasrivistö). Missään ei näy vilaustakaan alkuperäisen herttaisesta lapsenomaisuudesta, kekseliäisyydestä ja hupaisasta kyvystä kävellä yllätyksiin kuin silmät sidottuina. Tietty aristokraattisuus Bellin aksentissa tuo mukaan vielä luotaantyöntävän assosiaation siitä, että Tintti on viettänyt nuoruutensa vuodet jossain sisäoppilaitoksessa Britannian maaseudulla.

Jos päähenkilön hahmottaminen menee siis suurelta osin metsään väärän roolittamisen takia, vanha kunnon  kapteeni Haddock kadottaa viehätyksensä jonnekin Andy Serkisin ylikorostetun skottiaksentin alle. Milou puolestaan on jo pelkästään absurdi lakkaamattomine nuuskutuksineen ja vinkunoineen. Todella jyrän alle jää silti yhdessä kohtauksessa piipahtava Bianca Castafiore. Hergé ei herkullisessa parodiassaan diivoista ja heitä tähtipalvonnan sokeuttamana palvovasta yleisöstä jättänyt hitustakaan epäselväksi, että Milanon Satakieli ei kuuna päivänä osuisi puhtaaseen nuottiin edes vahingossa. Elokuvassa hän sen sijaan esittää koruaariansa virheettömästi - ja niin kokee vitsi karun kuoleman. Kohtaus on elokuvan huonoin.

Mutta ennen kuin alkaa lopullisesti näyttää siltä, ettei Yksisarvisen salaisuudessa ole kerrassaan mitään vaivan arvoista, palatkaamme pohdintojemme poluilla siihen, mitä voimme pitää ohjauksena. Tällöin saavumme kokonaan toiselle mantereelle.

Ohjaus pelkistetään tässä elokuvalliseksi kerronnaksi ja tarinan juoksutukseksi. Jos käsikirjoituksesta uupuukin nokkeluutta ja huumoria (elokuvassa ei kuule ainuttakaan lausetta, joka saisi nauramaan) ja ääninäyttelijöistä sävyjä, jää vielä nautittavaksi ohjauksen ainutlaatuisen elastinen tyyli ja ehtymätön mielikuvitus. Yksisarvisen salaisuus on ensinnäkin historian vauhdikkain eläkeikäisen ohjaama koko illan elokuva. Ehkä se on aivan yksinkertaisesti vauhdikkain elokuva, mitä ylipäätään on ikinä nähty - silloin, kun vauhdikkuudella ei latteasti tarkoiteta vain meneviä toimintakohtauksia, vaan laajemmin kerronnan elävyyttä ja rytmitystä. Yksisarvisen salaisuudessa kertomus elää joka hetki, ja kohtauksesta toiseen siirrytään musikaalisella notkeudella. Jos Spielbergille hakisi vastineen musiikin maailmasta, olisi se Mozart. Molemmilla on kyky saada luominen näyttämään haastavimmillaankin helpolta ja hauskalta. Yksisarvisen salaisuutta on ilo katsoa, sillä se on aivan pullollaan elokuvakerronnallisia hienouksia. Spielbergin salaisuus on siinä, että "kameran" villeimmilläänkin riehuessa, kuva pysyy aina selkeänä, johdonmukaisesti rajattuna, ohjaten silmän kankaan dynaamisimpaan kohtaan. Vaikka Spielberg saa tempun näyttämään helpolta, totuus on, että tällä tasolla tähän ei pysty yksikään toinen elokuvantekijä maailmassa. Varsinaiset toimintajaksot ovat bravuureita yksi toisensa jälkeen. Huikaisevin näistä on pako Baggharista, jonka maestro toteuttaa yhtenä päätä huimaavana kamera-ajona, joka kestää ties kuinka monta minuuttia - jaksoa katsellessa ajantaju hämärtyy täysin.

Jaksolla ei ole mitään tekemistä käsikirjoituksen liuskalle painettujen virkkeiden kanssa ja vielä vähemmän näyttelemisen. Se on puhdasta ohjausta.