Emilia Pérezistä ei ole hetkauttamaan kenenkään maailmaa: elokuva-arvio

Oscarit 2025

Jacques Audiardin Emilia Pérez (Ranska, 2024)

En ole koskaan pitänyt Jacques Audiardista, eikä hänen uusimpansa muuta mielipidettäni karvan vertaa. Hänen kirkkaasti paras elokuvansa (mitä itse olen ohjaajalta nähnyt) on vuoden 1996 Minä, sotasankari. Se on fiksu, hillitty ja hallittu, tasapainoinen kertomus minuutensa kanssa kamppailevasta valehtelijasta. Tämän jälkeen Audiard siirtyi yhä pidemmälle tyyliteltyyn ilmaisuun jatkaen samojen teemojen äärellä. Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) oli ultramoderni uudelleentulkinta James Tobackin maineen kivijalasta Fingers (1978): lopputulos on keinotekoinen ja pinnallinen. Vuoden 2009 Profeetasta pitivät kaikki paitsi minä - inhoan tuota ylipitkää, tosikkomaista ja tyystin epäautenttista möhkälettä sydämeni pohjasta. Dheepan (2015) oli sentään edes keskinkertainen, mutta samalla historian toiseksi huonoin Kultaisen Palmun voittaja.

Minun nähdäkseni Emilia Pérez on seitsemänkymppisen auteurin yritys uudistaa tiensä päähän saapunutta ilmaisuaan: tässä Audiard epäonnistuu. Lopputulos osuu jonnekin Profeetan ja Dheepanin välimaastoon.

Ehkäpä pääsyy epäonnistumiselle piilee siinä, että Audiard ei saa karistettua maneerisimpia fiksaatioitaan. Pohjimmiltaan hän on genre-ohjaaja: edellinen elokuva oli western, nyt vuorossa on musikaali. Lähes kaikessa, mitä Audiard on tehnyt, päähuomion varastaa silmitön väkivalta, eikä Emilia Pérez tee poikkeusta. Siihen se myös kaatuu: jossain tämän elokuvan ytimessä piileksii hieno draama, mutta Audiardista ei ole ohjaamaan sitä meidän nähtäväksemme.

Idea on omaperäinen: nimihenkilö on mieheksi syntynyt transnainen - ja meksikolaisen rikolliskartellin pomo. Nyt hän haluaa pois voidakseen elää naisena. Tässä prosessissa auttamaan hän palkkaa lahjakkaan, mutta alati köyhän lakinaisen. Vaikeiden ongelmien ratkaiseminen aiheuttaa lisää vaikeita ongelmia. Onko gangsterin muodonmuutos toteutunut sielua myöten; miten käy, kun hän alkaa kaivata takaisin perheensä luo?

Tarina on yhtä kutkuttavan epäuskottava kuin Pedro Almodóvarin samoja aiheita tutkiva Iho jossa elän, mutta rinnastus korostaa, miten paljon etevämpi ja napakampi taituri jälkimmäinen on.

Yksinkertaistettuna Audiardin ongelma on, ettei hän osaa editoida materiaaliaan ja valita monista ideoistaan mukaan vain parhaat. Niinpä Emilia Pérezissäkin on paljon löysää, vaikka elokuva liikkuu eteenpäin suht sujuvasti: siinä missä juoni rullaa, ydin jää täysin tunnekylmäksi. Itse vain katsoin valkokangasta tuntematta lainkaan sympatiaa sille heijastettuja henkilöitä kohtaan.

Se ei silti tarkoita, että näyttelijät olisivat huonoja. Ei ollenkaan. Audiardin jokaisessa elokuvassa on saanut nauttia hienosta näyttelemisestä, Emilia Pérezissä erinomaisesta. Zoe Saldaña tekee uransa sisäistyneimmän ja hengittävimmän roolityön, ja nimiroolissa Karla Sofia Gascón on kerrassaan loistava, kumman etäisen elokuvan sykkivä sydän. Empatiakyvyttömät mielipiteet saattavat tehdä Gascónista luotaan työntävän yksityishenkilön, mutta työnsä hän tekee upeasti. Gascónin gestiikka ja presenssi ovat prikulleen oikein ja rytmitys kohtausten sisällä täydellinen.

Viime vuonna miljardööriksi kohonnut Selena Gomez tekee oman, epäkiitollisen roolinsa epätasaisemmin, mutta ei millään ansaitse aivan silmitöntä raivoa nettikirjoittajien suunnalta. Espanjaa osaamattomana en lähde arvioimaan hänen replikointiaan, mutta useassa kohdassa annetaan ymmärtää, että roolihahmo on vähintään puoleksi amerikkalaisesta perheestä, mikä selittää vierasta korostusta. Kohautan olkapäitäni: eurooppalaisena olen jo kauan sitten tottunut näkemään mm. saksalaisella aksentilla lausuttua englantia sotaelokuvissa.

Toisessa näytöksessä, ehkä elokuvan jäntevimmässä, yritetään mukaan tuoda uudenlaista substanssia, kun päähenkilöt alkavat kaivaa esiin lukemattomia kadonneita. Tämä on Meksikon kansallinen häpeä, ja useat Emilia Péreziin kriittisesti suhtautuneet meksikolaiset ovat kaikin voimin pyrkineet politisoimaan elokuvan tällä verukkeella.

Omapa on häpeänsä, Emilia Pérezistä löytyy kritisoitavaa riittävästi ihan draamankin tasolla.

On merkillinen kokemus katsoa musikaali, jonka ohjaajan huumorintaju asteikolla yhdestä kymmeneen on kaksi, ja musiikkimaku miinus kolme. Teknisesti kaikki on taidokasta, mutta mitään nautittavaa elokuvan liian monista musikaalikohtauksista ei löydy. Musiikki itsessään on sikäli erikoista, että sävellykset eivät ole kokonaisia lauluja, vaan jinglejä, sellaisia joita esimerkiksi mainoksiin tehdään. Yksikään niistä ei jää edes vahingossa mieleen.

Mutta musiikin heikko laatu ei ole ongelman ydin, vaan sen perustelemattomuus. Musikaalikohtaukset eivät tuo elokuvaan mitään lisää, vaan ne vain pitkittävät keston reippaasti päälle kahden tunnin, suotta. Kolmas näytös tussahtaa silkaksi kioskikirjallisuudeksi, eikä Audiardin tavoitteista huolimatta tunnu millään tavalla katarttiselta - siksi kliseinen päätös on, ja täysin vailla ironian tajua (vrt. Almodóvar, ironian mestari).

Miksipä siis näin fantasian omainen aihe ei olisi saanut Twilight Zone -käsittelyä? "Entäpä jos"-lähtökohdasta tarina olisi voinut päästä paljon paremmin omilleen.

***

Emilia Pérez on siinä määrin dramaturginen sotku, että toisenlaisissa olosuhteissa se olisi saattanut saada tuomion erään auteurin epäonnistuneena sivuaskeleena. Mutta toisin on käynyt. Cannesin juryn puheenjohtaja ei yksinään päätä kaikista palkinnoista, mutta perinteisesti hänellä on ollut paljon valtaa. Viime keväänä puheenjohtajana toiminut Greta Gerwig oli edellisenä vuonna julkaissut itse musikaalin nimeltä Barbie. Se on mielestäni todella huono, mutta kasasi miljardiluokan tuotot. Epäilemättä Gerwig on puhunut Cannesissa musikaalin puolesta elettyään siinä maailmassa viimeiset vuodet. Niinpä Emilia Pérezille suotiin gaalan korkein eurooppalaiselle elokuvalle myönnetty tunnustus, ja lisäksi sen naisnäyttelijät palkittiin yhteisesti. Hype ja lumipalloefekti alkoivat. (Oman artikkelinsa voisi, muuten, kirjoittaa siitä palkintotulvasta, jonka viimekeväinen jury Gerwigin johdolla jakoi amerikkalaisille elokuvantekijöille.)

Cannesia seurasi Euroopan elokuva-akatemian pääpalkinto. Sen jälkeen 13 ehdokkuutta Oscareissa, 11 ehdokkuutta BAFTA-gaalassa ja 13 César-ehdokkuutta.

Juopa elokuva-alan ammattilaisten ja yleisön välillä on ollut häkellyttävän syvä. Ensin mainitut ovat kerta kaikkiaan ylistäneet Emilia Péreziä, kun taas hämmentynyt yleisö on vastareaktiona lietsonut konsensusta, että tässä on vuoden huonoin elokuva - näin varsinkin sen jälkeen, kun Netflix julkaisi sen suoratoistona kotikatseluun.

Koska minusta elokuva ei ole kovin kummoinen, molemmat leirit herättävät minussa ihmetystä. "Ammattilaisten" ihailun voi osaltaan selittää Broadwayn valtava vaikutus: suuri osa esimerkiksi AMPASin jäsenistä on työskennellyt Broadwayllä musikaalien parissa ja tuntee sen kielen omakseen. Muun muassa siksi musikaalit ovat historiallisesti Oscareissa yliedustettuina. Mutta 13 ehdokkuutta? (Miksi esimerkiksi kuvauksesta, millä meriiteillä?) Eikä Emilia Pérez ole edes ainoa parhaan elokuvan Oscarista kisaava musikaali tänä vuonna, sillä täysin yhdentekevä Wicked (Osa 1!) sai sekin 10 ehdokkuutta.

"Amatöörien" antipatioita voi taas selittää luonteenomaisella rauhattomuudella, joka kotikatseluun liittyy. Emilia Pérez ilman muuta menettää paljon, jos se siirretään teatterista vaikka läppärille. Tunnen silti enemmän sympatiaa tällä kertaa yleisöä kuin elokuvantekijäkiltaa kohtaan.

Oscar-sarja, osa 1: Spielberg teki sen

Oscarit 2022 -katsaus, osa 1/3

Tänään teki mieli alkaa kirjoittaa huvin vuoksi Oscareista.

Kun Oscar-ehdokkuudet viime tiistaina julkistettiin, tuli Steven Spielbergistä (s. 1946) palkinnon historian ensimmäinen henkilö, joka on ollut ehdolla vuoden parhaasta ohjauksesta kuudella vuosikymmenellä. Se on aika hyvin 75-vuotiaalta.

Tänä päivänä on helppoa ajatella, että kuka muukaan tuohon saavutukseen olisi ensimmäisenä yltänyt, mutta yhtä helposti unohtuu, miten paljon Spielberg aikoinaan joutui tekemään saavuttaakseen Akatemian suosion; Tappajahaista ei ehdokkuutta herunut. Ei, vaikka elokuvasta tuli välittömästi kaikkien aikojen suurin kaupallinen hitti ja muutamassa vuodessa klassikko - ja vaikka se elokuvaohjauksena pursuaa henkeäsalpaavia kerronnallisia ratkaisuja.

Spielberg oli 30-vuotias julkaistessaan Kolmannen asteen yhteyden ja 31-vuotias saadessaan tietää tulleensa asetetuksi ensimmäistä kertaa Oscar-ehdokkaaksi ohjaustaidoistaan. Mahdollisesti elokuvahistorian teknisesti taitavin kertoja, elokuvaohjauksen Capablanca tai Mozart, oli 47-vuotias kivutessaan maaliskuussa 1994 Dorothy Chandler Pavilionin lavalle vastaanottamaan ensimmäisen Oscar-patsaansa.

Uran aikana saavutetut komeat 8 ohjausehdokkuutta tuntuvat Spielbergin maineen rinnalla vähältä. Woody Allenillakin on niitä 7 - saman verran kuin mitä West Side Story keräsi tänä vuonna ehdokkuuksia kaikkiaan. Tästä, ja kriitikoiden ylisanoista, huolimatta elokuva floppasi lippuluukuilla. Sääli, koska Spielbergin tiedetään haaveilleen elokuvamusikaalin tekemisestä jo 1941-komedian (1979) riemastuttavan ylienergisestä tanssikohtauksesta lähtien.

Steven Spielbergin mahdollisuudet Oscariin tänä vuonna ovat teoreettiset. Tällä hetkellä pulleimmin purjein menestykseen seilaavat The Power of the Dog (ohj. Jane Campion) ja Belfast (Kenneth Branagh). Mutta kuka tietää? En minä ainakaan, Oscar-veikkaukseni tapaavat mennä joka vuosi päin prinkkalaa.

Parhaan elokuvan kategoriassa on tätä nykyä vaihteleva määrä nimikkeitä, tänä vuonna täydet kymmenen: ilahduttavan ja turhauttavan sekalainen joukko. On musikaalia, westerniä, indietä, scifiä ja tosipohjaista draamaa. Sekä kolmetuntinen japanilainen Haruki Murakami -filmatisointi.

Doraibu mai kâ eli Drive My Car voitti viime keväänä Cannes'ssa käsikirjoituspalkinnon ja on käsiksestään nyt myös Oscar-ehdokkaana. Kuin myös ohjauksestaan (Ryûsuke Hamaguchi), ja ulkomaisten elokuvien sarjassa palkinto on lähes varma.

Edellä mainittujen rinnalla pari ehdokasta pistää silmään hieman yhteismitattomina.

Will Smithin intohimoprojekti King Richard kuuluu viime vuoden isoimpiin kaupallisiin floppeihin. Kriitikotkin olivat vähän epävarmoja miten suhtautua 2½-tuntiseen studiotuotteeseen Williamsin tennisperheestä, mutta Akatemia kääntyi lopulta sille suosiolliseksi. Ehdokkuuksia tuli useissa tärkeissä kategorioissa.

Mikä on kummallista, kun tarjolla olisi ollut paljon kiinnostavampi kuningastarina: Joel Coenin The Tragedy of Macbeth sai kriitikoiden Metascoressa keskiarvoksi 87, mutta ohitettiin Oscar-ehdokkuuksissa lähes tyystin. Denzel Washingtonille myönnettiin huomiota pääosasta, minkä lisäksi elokuva ylsi ehdokkuuksiin kuvauksestaan ja lavastuksestaan.

Guillermo del Toron uusin kauhufantasia Nightmare Alley yllätti myös kapuamalla kymmenen joukkoon. Ohjaajan kyseenalaisella tyylillä on riittävästi faneja.

Myös Adam McKaylla niitä faneja riittää. Tai ehkä pikemminkin Leonardo DiCapriolla, joka tähdittää Don't Look Upia, Netflixin historian toiseksi katsotuinta elokuvaa. Mutta tämän vuoden Oscareissa sillä on kyseenalainen kunnia olla kymmeniköstä heikoimmat arviot saanut: Metascore on vain 49. Se on huonommin kuin McKayn säälittävällä Will Ferrell -farssilla Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda.

Samaan aikaan Paul Thomas Anderson parka sai taas plakkariinsa kolme uutta ehdokkuutta, jotka jäävät palkinnoksi materialisoitumatta, vaikka Licorice Pizzaa näkemättäkin voi olla suht varma, että kyseessä on vuoden paras amerikkalaiselokuva: näin yleensä on Andersonin leffojen kohdalla asian laita (Metascore 90).

Coenin Macbethin lisäksi huomattavia parhaan elokuvan kategoriasta rannalle jätettyjä ovat Wes Andersonin kovasti tykätty The French Dispatch sekä varsinkin Pedro Almodóvarin uusin, Rinnakkaiset äidit (Madres paralelas). "Hullu melodraama" sai Metascoressa 87 pistettä ja toi Penélope Cruzille ehdokkuuden pääosasta. Ehkä elokuvien siirtyminen suoratoistopalvelujen kautta kotioloihin suosii laveammalla pensselillä roiskittuja kuvaohjelmia, joiden puutteet näkyisivät paremmin valkokankaalla? En tiedä. Eikä sillä ole väliäkään.

Cruzin mies, mestari Javier Bardem, on hänkin ehdolla. Aaron Sorkinin uusimmassa tosielämänäytelmässä Bardem esittää Lucille Ballin miestä ja vastanäyttelijää Desi Arnazia. Being the Ricardos kertoo sitcomit televisioon vakiinnuttaneesta I Love Lucy -sarjasta. Elokuva on otettu kriitikoiden parissa vastaan viileähkösti, eivätkä kaikki ole varmoja, ansaitsivatko Bardem ja Ballia esittävä Nicole Kidman ehdokkuutensa.

Fanikulttuuria heijastelee omalla tavallaan sekin, että nyt itseään voivat Oscar-ehdokkaina mainostaa myös Beyoncé ja Billie Eilish. Tosin he saivat ehdokkuutensa helpoimmassa kategoriassa: paras alkuperäislaulu.

Vastapainoksi samassa sarjassa painii myös ikoni nimeltä Van Morrison, joka kirjoitti biisin kanssabelfastilaiselle Kenneth Branagh'lle. Saapa nähdä kehtaavatko Akatemian jäsenet asettaa Eilishin tai Beyoncén ennen Astral Weeksin ja Moondancen luonutta mestaria. Eipä yllättäisi.

Blaa Blaa Land

Damien Chazellen La La Land (EDIT - kredit: Lauri - 25.1., muokatut kohdat alleviivattu)


"(The Sound of Music) is the sugar-coated lie people seem to want to eat." - Pauline Kael, 1965

Elokuva on kuin konvehtirasia: koskaan ei tiedä mitä saa. Me menemme elokuviin vapaaehtoisesti manipuloitaviksi - ja eikö juuri se ole hienointa leffassa käymisessä, että elokuvilla on voima niin suorasukaisesti ärsyttää ja kiihottaa tunteitamme? Itkua, naurua, ahdistusta, onnea, surua, empatiaa ja suuttumusta: koko inhimillisyyden paletti tuon valkokankaan muotoisen koneen käsittelyssä.

Koska meitä ihmisiä on joka junaan ja resiinaan, myös elokuvantekijöille elokuva on kuin konvehtirasia: ikinä ei voi olla varma, mistä herkkusuu janan toisessa päässä lopulta tykkää ja mistä ei. Elokuva on syvästi henkilökohtainen kokemus, niin katsojan kuin tekijänkin puolelta.

Itse en muista pitkään aikaan olleeni yhtä tuskastunut ja ärsyyntynyt leffateatterin penkillä kuin La La Landin näytöksessä, elokuvan, josta kuuluu tykätä - ja leffanörttien ennen muita.

Damien Chazellen kolmannessa ohjaustyössä moni palikka solahtaa oikeaan loveen. Lopputulos vain on vähemmän kuin osiensa summa: viime vuoden isoin pettymys.

Eihän kukaan sitä voi kiistää etteikö La La Land olisi huolellista, hyvin korkeatasoista ammattilaistyötä. Parhaan nautinnon saakin ihastelemalla sitä kauniina ja taidokkaasti hiottuna elokuvaesineenä. Mutta jossain vaiheessa - ehkä kun on nähnyt 3 000:nnen elokuvansa - alkaa väistämättäkin odottaa elokuvilta muutakin kuin uusia vaatteita eikä tämäkään keisari ole nakuna nättiä katsottavaa.

La La Landin noviisimaisuus tiivistyy sen kuuluisaan alkujaksoon. Los Angelesin liittymärampilla yhdellä otolla kuvattu musikaalikohtaus on tuotannollisena pikkuihmeenä näkemisen arvoinen ällistys. Monessa mielessä kyseessä on elokuvan paras kohtaus - mutta suuri jakso se ei silti ole. Vaikka ruotsalaisen Linus Sandgrenin kamera lentää kuin pääsky ja tanssijoiden markkeeraus napsahtaa joka kerta paikalleen täsmällisesti kuin saksalainen kellopeli, ei katto nouse ilmaan kuten pitäisi. Kohtaus tuntuu mekaaniselta ja etäiseltä. Keskinkertainen hissimusiikki ei tempaa mukaansa, ja lyriikoista puuttuu Cabaret'n särmä, Laulavien sadepisaroiden nokkeluus ja West Side Storyn romantiikka.

Särmää, nokkeluutta ja romantiikkaa ei löydy muualtakaan La La Landista. Tilalla on pelkkää lallatusta.

Onko Damien Chazelle maailman huonoin kirjoittaja? Ei varmaankaan, ja lienee liian pitkälle menemistä kysyäkään moista, mutta tietyt jaksot La La Landissa ja jo Whiplashissakin antavat kyllä aihetta ihmetellä. Chazellen läpimurtoteos on yliarvostettu, mutta kieltämättä energinen ja viihdyttävä. Se on tiivis ja keskittynyt pikku elokuva, jonka kiihkeys pitää katsojan mukanaan, vaikka kuluneet juonenkäänteet näkee minuuttikaupalla ennakkoon ja vaikka henkilöhahmot ja dialogi olivat kopioita paljon luovemmilta kirjoittajilta. Viimeistään loppukohtaus tökerön puolelle lipsahtavassa yleisömanipuloinnissaan paljasti tekijänsä heikkoudet.

La La Landissa Chazellen visio on paljon laajempi ja kunnianhimoisempi, mutta kirjoittajana hän ei ole yhtään kohentunut. Hän syöttää yhä yleisölleen samaa vanhaa puuroa. Ihmeellisen kulunut tarina plagioi mm. Martin Scorsesen New York, New Yorkia (1977). Tällä kertaa tyttö haaveilee näyttelijän urasta ja poika on lahjakas pianisti. Toinen ilmeinen inspiraationlähde on Francis Ford Coppolan Suoraan sydämestä (One From The Heart, -81), josta La La Land ammentaa ideoita varsinkin valon käyttöön.

Sanotaan, että oman aikansa huiput seisovat vanhojen mestareiden olkapäillä, mutta Chazellen kiipeily on kyllä pysähtynyt polviin. Kuten mainittua, La La Land on "teknisesti" hienoa jälkeä pitkine otoksineen, mutta tässä mielessä La La Land on kuin minimipalkkaisen miehen paulthomasandersonia. Jäljitelmästä puuttuu P.T.A.:n syvä katse ihmissieluun ja omaperäinen näkemys. Siksi Chazellen dialogi ja juonenkehittely tuntuvat kuluneilta ja ontoilta.

Olisikin kiva voida kertoa, mistä La La Land kertoo. Elokuvan mainosmateriaali haluaa ehdottaa teemaksi unelmoinnin tärkeyttä. Kiva. Sitte? Millä olennaisella, puhuttelevalla tavalla La La Land tätä aihetta käsittelee? Vastaus jää roikkumaan ilmaan. La La Land on myös kahden unelmoijan rakkaustarina, mutta sen kompleksisuus ja katkeransuloisuus ovat laskutikulla vedettyjä. Loppunostatus tuo heti mieleen Cherbourgin sateenvarjot (1964), mutta aiheuttaa ulkokohtaisuudessaan melkein ikävää vellontaa vatsassa. Panokset ovat niin paljon pienemmät kuin Jacques Demyn mestariteoksessa (joka muuten on kaikkien aikojen suurin musikaali eikä tämä ole mielipide, vaan tieteellinen tosiasia). Eikä Chazelle näytä edes huomaavan tätä.

Toinen kysymys: onko todella joku, joka oikeasti pitää Emma Stonesta? Eräs ystäväni määritti Stonen pääsyyksi, miksi Easy A:n (2010) katsominen jäi kesken. Ymmärrettävää. La La Landissa Stonen työskentely on parhaimmillaan epätasaista, kehnoimmillaan amatöörimäistä näyttelijättären yrittämisen näkyessä joka ruudussa. Avain on läpi elokuvan kulkeva kohtausten sarja, missä seurataan Stonen hahmon edesottamuksia koe-esiintymisissä. Idea on varastettu jälleen kerran paljon paremmasta elokuvasta, tällä kertaa The Shawshank Redemptionista (1994). Stone ei kylläkään ole mikään Morgan Freeman. Siinä missä Freeman näytteli käänteentekevän armahduksen anomuskohtauksensa rehellisesti ja konstailematta, Stone tuo tunteet aivan pintaan sympatiaa kerjäten, mikä tekee hänen hahmostaan aika luotaantyöntävän. Sen sijaan vastanäyttelijä Ryan Gosling on kerrassaan erinomainen - eikä näyttelijöiden välillä siltikään ole vaadittavaa kemiaa. Erityisen silmiinpistävää on molempien näyttelijöiden silmistä hätkähdyttävästi paistava uupumus lukuisissa lähikuvissa, mikä kielii projektin vaativuudesta. Molemmathan joutuvat paitsi näyttelemään, myös laulamaan ja tanssimaan. 27-vuotias Stone näyttää vuosia itseään vanhemmalta.

Tärkeintä musikaalissa on kuitenkin musiikki. Musiikki on taidemuotona puhdasta tunteenilmaisua, ja tunteitahan me menemme leffaan kokemaan. Suhtautuminen musiikkiin on pitkälle makuasia, mutta on Justin Hurwitzia vaikea lähteä rinnastamaan sen paremmin Cole Porteriin kuin Tom Waitsiinkaan. La La Landin score ei, omituista kyllä, ammenna Hollywood-musikaalin rikkaasta perinnöstä, vaan Broadwaylta. Musiikin selkäranka ei ole melodisuudessa, vaan suureellisissa sovituksissa ja librettoa tukevassa säveltelyssä. Mitä ihmettä? Olisiko yksi kunnon melodia hyräiltävine kertosäkeineen ollut liikaa pyydetty? La La Landin musiikki kuin tahattomasti korostaa tarinan henkilöiden pohjimmaista keskinkertaisuutta.

Vielä huonommin on sanoitusten laita (Benj Pasek & Justin Paul). Esimerkki:

City of stars
Are you shining just for me?
City of stars
There's so much that I can't see
Who knows?
Is this the start of something wonderful and new?
Or one more dream that I cannot make true?

Me-see? New-true? Ja tämä on elokuvan keskeinen balladi. Ei uskoisi, että nämä rivit on kirjoitettu samana vuonna, jona Bob Dylanille ojennettiin Nobel. Tai että joku ostaa tämän roskan.

Kunnianosoituksessa menneelle ei ole mitään väärää, kunhan se on kunniallinen, ja pastissi voi olla kaunis asia, jos siinä on jotain tuoreutta. La La Land on minulle epäonnistuminen, koska kaikesta yrittämisestäkään huolimatta minulle ei selvinnyt, mitä sen tekijä halusi tällä kaikella sanoa. Tiedän vain, että ainoa tunne, minkä se herätti, oli kylmyys.

AFF -15: Kolhoosiunelma

Artova Film Festival 4.-6.2015

Tämän raportoijan yö Arabian kolhoosissa kesti lopulta vain puoli neljään, mikä kiistämättä kartuttaa nössöpisteitä. Heilutan silti luovan hulluuden lippua AFFin puolesta, sillä Suomeen tarvitaan tämän kaltaisia tilaisuuksia, missä tarjotaan katseltavaksi kolhoosiaiheisia elokuvia aamu kymmeneen asti. Olin silti näemmä yliarvioinut helsinkiläisten yksinäisten insomnikkojen määrän, sillä lähtiessäni Kino Sherylin kainalossa yötä kulutti vain kourallinen epägogolmaisen eläviä sieluja.

Ennen varsinaista maratonia festivaali vieraili Tsekkoslovakiassa. Epätodellisuuden määrästä ei silti tingitty, kun kankaalle lävähti Oldřich Lipskýn tsekkilänkkäri Limonadi-Joe (Limonádový Joe aneb Koňská opera, 1964). Kolaloka-virvoitusjuomayhtiön edustajaksi paljastuva, voittamaton Joe osuu roistojen napakymppiin edes katsomatta heihin päin puhdistaessaan viinanpirun saastuttaman Stetson Cityn. Tom Mix -westernien puhtoisuutta pilkkaava parodia on kiehtovalla tavalla todella huono. Ylöspano on moitteeton komeata scope-kuvausta myöten ja hauskoja ideoita riittää, mutta saa pähkäillä melkein päänsä puhki, miksi mikään ei naurata. Loppujen lopuksi syy lienee sama, miksi esimerkiksi Kung Fu Hustle ei naurata. Kaikki vitsikkyys on nostettu niin etualalle, että se kuolee saman tien - katsojalle ei anneta mahdollisuutta itse hoksata nokkeluuksia. Vitsien kertominen on rytmityksen taitolaji ja jos se ei ole hallussa, peli menetetään.



Kolhoosien yön käyntiin polkaisseessa Kubanin kasakoissa (Kubanskie kazaki, ohj. Ivan Pyrjev, 1949) oli vastaavasti pielessä kaikki muu paitsi rytmitys. Ällistyttävä neuvostomusikaalin klassikko loihti Stalinin ikeestä tajunnanräjäyttävää kuvaa kommunismin onnelasta. Prologi ja epilogi vyöryvät virtuoosimaisina hallusinaatioina yltäkylläisistä viljapelloista, joilla puhtoiset maanviljelijät keräävät satoa hymy huulilla puimuriarmeijoiden suitsissa. Hengästyttävästi säihkyvät värit alleviivaavat kaiken silmäkarkkimaisuutta. Elokuvalla ei ole todellisuuden kanssa ehkä mitään tekemistä, mikä saa miettimään, miten se on otettu kotimaassaan vastaan kolhoosien hikisten realiteettien kanssa päivittäin kamppailevien parissa. Ehkäpä Kubanin kasakat voisi olla todellisuutta, jos ihmiset oikeasti olisivat Pyrjevin (Puolueen äänitorvenaan käyttämänä) kuvaamia kirkasotsaisia, ihanteellisia satuolentoja. Kommunismi ei nähtävästi pettänyt ihmistä, vaan ihminen kommunismin.

Etelään, lähelle Mustaamerta sijoittuvan Kubanin kasakoiden tarina jäljittelee musikaalin peruskuvioita letittämällä toisiinsa kahta rakkaustarinaa. Suurin osa tästä tapahtuu syysmarkkinoilla, mitkä paljastuvat odottamattoman yltäkylläisiksi kulutushysterian hulluiksi päiviksi täynnään koristeellista krääsää. Lavastus kielii melkoisesta budjetista. Temaattisesti kiinnostavinta kuin raiteilla rullaavassa elokuvassa on vahva naiskuva, joka tylyttää patriarkkaa edustavaa vanhaa kasakkaa railakkaasti.

Tämä feminismi on ainoa yhdistävä tekijä - virallisen ideologian ylistämisen lisäksi - Kubanin kasakoiden ja seksikkäästi otsikoidun Hallituksen jäsenen (Chlen pravitelstva, ohj. Josef Heifitz & Aleksandr Zarh, 1939) välillä. Vuosikymmentä aiemmin, juuri Suuren Isänmaallisen Sodan kynnyksellä valmistunut teos antaa mustavalkoisenakin paljon vähemmän mustavalkoisen kuvan aiheesta. Kertomus kuvaa miehensä hakkaaman "akan" nousua kolhoosinsa kykeneväksi johtajaksi, jolle lopulta napsahtaa kutsu itse Kremliin. Lahjakkaaksi tiedetty Heifitz, Zarhin avustamana, käsittelee realismia armoitetulla tyylitajulla. Propagandana tämä on paljon Pyrjeviä taidokkaampaa ja tehokkaampaa, mutta ja koska se ei jää pelkäksi manipuloinniksi. Heifitzin kameralle kolhoosielämä on kovaa ja vaikeuksia täynnä, ja parhaiten palkitaan ne jotka ahkerimmin yhteisen hyvän eteen hikoilevat. Henkilökuvaus ja ihmissuhteet saavat ulottuvuuksia. Sankarittaren polulta ei puutu esteitä. Mies jättää, patriarkaatti ei pidä minään ja huipennuksessa "akkaa" jopa ammutaan. Mutta harmaan kiven läpi pusketaan silti vaikka pää edellä. 16-millisellä kopiolla mustavalkoinen kuva sykkii halattavan kauniina. Briljanssi on hiljaista, jokaisen otoksen harmonisuutta voi ihailla sinällään tarinasta irrallaankin. Kommunismin sisäisiä ristiriitoja käsitellään jopa suorasukaisesti, minkä ehkä mahdollistaa kertomuksen aloittaminen vuodesta 1930. Pohjimmiltaan Hallituksen jäsen propagoi laiskureita, systeemin loisia vastaan. Mikä kritiikki ei ole kommunismin yksinoikeus.



Jälkilöylyiksi näille kahdelle näytettiin pari Uzbekistania kuvaavaa dokumenttiharvinaisuutta 60-luvulta. Ihminen ja aavikko valistaa kommunisti-ihmisen suurenmoisista kyvyistä valjastaa kuollut hiekka-aavikkokin hedelmälliseksi hyötymaaksi. (Väri)kuvaus on jälleen kerran pistämättömän komeata. Mustavalkoinen Neuvostotilan johtaja on visuaalisesti vielä hienompaa katseltavaa. Dokumentti 63-vuotiaasta rouva Sadejevasta on lähes tosielämän vastine Hallituksen jäsenelle. 12-vuotiaana naitettu Sadejeva nosti itsensä 2 500 hehtaarin hedelmätilan johtajaksi ja uzbekkinaisten aseman parantajaksi. Kunnioittava lyhytelokuva ansaitsee itsekin kunnioitusta.

Kuinka Dorothy tuhosi Melvillen

Tai ainakin melkein. Helen DeWittin loistavassa esikoisromaanissa Viimeinen samurai valotetaan upeassa jaksossa sitä, miten taide muuttuu ympäristönsä mukaan. Kirjassa lahjakas japanilainen pianisti demonstroi tätä jännittävää ilmiötä soittamalla hämmentyneelle yleisölle klassisia sävelmiä, jopa yksittäisiä nuotteja, pohjustaen ne metelöimällä erilaisilla asiaankuulumattomilla hälyäänillä, näin manipuloiden kuulijoiden vastaanottoa. Siis sama nuotti voi kuulostaa erilaiselta riippuen sitä ennen kuullusta äänestä.

Tämä tuli mieleen erehdyttyäni katsomaan perä perää Ihmemaa Ozin ja Meren hiljaisuuden. Säkenöivän energisen, hassun ja värikylläisen fantasiaklassikon jälkeen Melvillen esikoisella ei ollut enää mitään mahdollisuuksia.

Meren hiljaisuus on poikkeuksellisen ankara ja tiukka elokuva. Se kuvaa pohjimmiltaan kolmea ihmistä, joista kaksi ei puhu kolmannen kanssa, valtaosaltaan rohkeasta alakulmasta, mustavalkoisena, suurimmaksi osaksi samassa takkahuoneessa melankolisen kertojan kommentoidessa. Ihmemaa Ozissa viisikymmentä kääpiötä laulaa karamellin värisissä lavasteissa kymmenen minuuttia "Hurraa, noita on kuollut!"

Ozin jälkeen Melvillen kompromissittomasta vallatun Ranskan analyysistä ei saa millään otetta, ja sen hidasteleva rytmi vain unettaa, vaikka teos on kaikkea muuta kuin tylsä. Meren hiljaisuus kuuluu elokuviin, jotka vaativat useamman kuin yhden katselukerran. Vercorsin klassikkoromaanin pohjalta Melville työsti väkevän elokuvan syyllisyyden ja oikeutuksen teemoista: päähenkilö on saksalainen upseeri, joka vuonna 1941 sijoitetaan iäkkään ranskalaisen miehen ja tämän veljentyttären kotiin. Tytär ja tämän eno, jotka eivät mahda tilanteelle mitään, kieltäytyvät kaikesta kommunikaatiosta valloittajan kanssa; upseeri puolestaan ottaa tavakseen pitää takkatulen ääressä yhä ahdistuneemmaksi käyviä monologeja, joissa hän kyseenalaistaa oman kansakuntansa toimet ja kaipaa tuskaisesti takaisin säveltäjän ammattinsa harmonisuuteen.

Kahdeksan vuotta ja yhtä maailmansotaa aikaisemmin valmistunut lastenelokuva Ihmemaa Oz kertoo koti-ikävästä ja kuuluu 70 vuodenkin jälkeen fantasiagenren korkeimmalle parnassolle. Vaikka tuleekin aivan, siis totaalisen täysin, eri lähtökohdista kuin Meren hiljaisuus, ei Ihmemaa Oz todellisuudessa ole pisaraakaan tyhmempi elokuva. Sen teemat vain ovat yksinkertaisempia, tyylilaji kevyempi ja yleisö toinen. Kaiken takana vaikuttava lahjakkuus paistaa kuitenkin läpi joka osa-alueella: näyttelijät telmivät inspiroituneesti, lavastaja huhkii ylitöitä unelmien tehtävässään, käsikirjoittajat huvittelevat rentoutuneilla vitseillä ja säveltäjät ja sanoittajat eivät tyydy "yksi hitti ja sitten täytekappaleita"-periaatteeseen.

We're off to see The Wizard
the wonderful Wizard of Oz
We hear he is a whiz of a wiz
if ever a wiz there was!
If ever, oh, ever a wiz there was
The Wizard of Oz is one because
Because, because, because, because, because
Because of all the wonderful things he does!

En osaa sanoa, kuka tälle elokuvalle antaa rohkeuden tai aivot, mutta Judy Garland antaa sille sydämen. Suurisilmäinen, vakavailmeinen ja tummaääninen 16-vuotias kietoo koko valtavan Hollywood-paketin pikkusormensa ympärille. Monet muutkin näyttelijät kohoavat Garlandin ympärillä huimiin korkeuksiin, esimerkkeinä vaikka ilkeästä neiti Gulchista Lännen pahaksi noidaksi muuttuva, järkkymätön Margaret Hamilton ja täyteen tuntemattomuuteen jäänyt Bert Lahr, hysteerisen hauska - ja aikuisen pilaantuneen huumorintajun asteikolla uskomattoman gay - pelokas leijona, jolla on jopa permanentti. Hollywoodin konservatiiviset studiopäälliköt palkkasivat käsikirjoittajiksi aikamoisia velikultia, joita kohtaan yläportaalta harvoin tippui halveksuntaa makeampaa mannaa.

Toisen maailmansodan jälkeen maailma oli muuttunut pysyvästi niin, että Ihmemaa Ozin herkkää, vaivatonta ja aitoa lapsellisuutta oli enää mahdotonta samalla tavalla tavoittaa. Meren hiljaisuuden aikakausi oli koittanut. 

Pääosassa takki

Vuonna 1931 ilmestyneellä Miljoonalla René Clair otti Pariisin kattojen alla -teoksessa kokeilemansa äänielokuvan omakseen ja monien mielestä loi samantien komediallisen elokuvamusikaalin lajin. Vaudeville-kappaleen valkokangassovitus otettiin aikoinaan vastaan ihastelujen säestämänä mestariteoksena. Useistakin innovaatioistaan huolimatta Miljoona vaikuttaa vuonna 2012 ikääntyneemmältä kuin muut ajan clairit.

Miljoona alkaa katolta, mistä muualtakaan? Kaksi toverusta kuulevat hillitöntä ilonpitoa eräässä ylimmän kerroksen huoneistossa. Pian heille jo kerrotaankin tarinaa vaiherikkaan päivän monista käänteistä, joissa on sijansa arpalipulla, kahdella miehellä, yhdellä naisella ja kaupungin alamaailman pomolla.

Siispä Miljoona on vauhdikas komediallinen sekoilu, jossa päärooli on takilla, minkä onnettoman taskussa arvokas arpalippunen makaa. Ohut tarina ei sinänsä pidä yllä valtaisaa kiinnostusta, ja ensi puoliskolla selittelevä dialogi kamppaa Clairin luontaista visuaalisuuden tajua. Tuuli kääntyy, kun päästään oopperan helmoihin, jotka ovat innoittaneet elokuvantekijöitä monesti myöhemminkin. Yhtäkkiä kerrontaa pääsee seuraamaan kahdella tasolla (visionäärinen jakso, jossa oopperalaulajien sokerinen lemmenduetto tuntuu välittävän kulisseissa kujertavien rakastavaisten vuoropuhelua) tai äkkiä takin tavoittelu muuttuu melkein marxilaiseksi rugby-otteluksi.

Nämä kohokohdat tekevät elokuvasta myös episodimaisen ja teoksen farssimainen, lauleskeleva luonne jättää henkilöt luonnosmaisemmiksi kuin Clairilla aiemmin. Musiikkia Clair käyttää taitavasti orgaanisesti juonta eteenpäin vievänä kerronnan elementtinä, mutta...kuunneltavana musiikki ei ole kovin hyvää.

Seuraavalla elokuvallaan Clair nosti pelinsä kokonaan uudelle tasolle.