Vuonna 1931 ilmestyneellä Miljoonalla René Clair otti Pariisin kattojen alla -teoksessa kokeilemansa äänielokuvan omakseen ja monien mielestä loi samantien komediallisen elokuvamusikaalin lajin. Vaudeville-kappaleen valkokangassovitus otettiin aikoinaan vastaan ihastelujen säestämänä mestariteoksena. Useistakin innovaatioistaan huolimatta Miljoona vaikuttaa vuonna 2012 ikääntyneemmältä kuin muut ajan clairit.
Miljoona alkaa katolta, mistä muualtakaan? Kaksi toverusta kuulevat hillitöntä ilonpitoa eräässä ylimmän kerroksen huoneistossa. Pian heille jo kerrotaankin tarinaa vaiherikkaan päivän monista käänteistä, joissa on sijansa arpalipulla, kahdella miehellä, yhdellä naisella ja kaupungin alamaailman pomolla.
Siispä Miljoona on vauhdikas komediallinen sekoilu, jossa päärooli on takilla, minkä onnettoman taskussa arvokas arpalippunen makaa. Ohut tarina ei sinänsä pidä yllä valtaisaa kiinnostusta, ja ensi puoliskolla selittelevä dialogi kamppaa Clairin luontaista visuaalisuuden tajua. Tuuli kääntyy, kun päästään oopperan helmoihin, jotka ovat innoittaneet elokuvantekijöitä monesti myöhemminkin. Yhtäkkiä kerrontaa pääsee seuraamaan kahdella tasolla (visionäärinen jakso, jossa oopperalaulajien sokerinen lemmenduetto tuntuu välittävän kulisseissa kujertavien rakastavaisten vuoropuhelua) tai äkkiä takin tavoittelu muuttuu melkein marxilaiseksi rugby-otteluksi.
Nämä kohokohdat tekevät elokuvasta myös episodimaisen ja teoksen farssimainen, lauleskeleva luonne jättää henkilöt luonnosmaisemmiksi kuin Clairilla aiemmin. Musiikkia Clair käyttää taitavasti orgaanisesti juonta eteenpäin vievänä kerronnan elementtinä, mutta...kuunneltavana musiikki ei ole kovin hyvää.
Seuraavalla elokuvallaan Clair nosti pelinsä kokonaan uudelle tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti