Gar nichts?

Roman Polanskin 19. teatterielokuva on auteurille harvinainen välityö. Tarkoituksella tai ei.

Pienimuotoinen Carnage - suoraan käännettynä Verilöyly, mutta suomenkieliseltä lisäotsakkeeltaan Ylilyönti - sovittaa elokuvan muotoon Yasmina Rezan neljän henkilön kamarinäytelmän God of Carnage.

Mikäli elokuva on uskollinen alkutekstille, on Ylilyönti hyvin, hyvin perinteinen puhedraama, joka muistuttaa esimerkiksi monia illallisseurueen ympärille kirjoitettuja näytelmiä ja elokuvia. Kaksi hyvin toimeen tulevaa newyorkilaista avioparia tapaavat keskustellakseen poikiensa välisestä tappelusta. Tältä pohjalta Reza ja Polanski sitten ovat tutkivinaan länsimaisen ihmisen muotokuvaa.

Mise-en-scène on Polanskille epätyypillisen rento. Poissa ovat ohjaajan tyylille ominaiset kuvien täsmälliset rajaukset ja muu vangitseva visuaalisuus. Sen sijaan keskiöön kohoaa teksti ja näyttelijätyö. Muuten hyvä, mutta tekstistä puuttuu omaperäisyyttä eikä roolituskaan osu aivan maaliin.

Sanallisen nyrkkeilymatsin osanottajat ovat: sinisessä nurkkauksessa Kate Winslet ja Christoph Waltz, punaisessa nurkkauksessa Jodie Foster ja John C. Reilly. Kaikki neljä tähteä (kolme Oscar-voittajaa, yksi ehdokas) edustavat aivan eri koulukuntia näyttelijöinä. Polanski on älykäs mies, ja on varmasti laskenut juuri tämän varaan, mutta kokeilu ei ole onnistunut. Kokoonpanosta puuttuu keskinäistä sähköisyyttä, minkä tavoittaminen kuuluu elokuvanteon henkimaailman hommiin. Erityisen ulkokohtainen Reilly vaikuttaa kuin liian pieneen häkkiin sullotulta leijonalta. Winslet ja Foster tekevät taidokasta, mutta epäinspiroitunutta leipätyötä, joskin Winslet sattuu vastaamaan koko viime vuoden glamorööseimmästä valkokangashetkestä, jonka toteuttaminen lopputekstien perusteella vaati kuuden CGI-spesialistin työpanosta.

Waltz on ainoa, joka sinkoilee kipinöitä ja tekee jotain aidosti luovaa ja yllättävää.

Nimittäin, Ylilyönnin olisi tarkoitus olla komedia. Tekijöistä nähtävästi vain Waltz on ymmärtänyt tämän. Häntä lukuun ottamatta "komedia" ei naurata. Eikä ihmekään? Ovathan työryhmästä etenkin Polanski, Winslet ja Foster tunnettuja nimenomaan briljantista koomisesta ouvrestaan?

Periaatteessa näppärä teksti on myös lähes alkuminuuteilta ennalta-arvattava. Tietenkin kaikki neljä paljastuvat elokuvan edetessä toisenlaisiksi kuin miltä alkuun näyttää; tietenkin alkuun sivistynyt kanssakäyminen muuttuu yhä barbaarisemmaksi; tietenkin alkuun huonoiten keskenään toimeentulevat muodostavat jossain vaiheessa "odottamattomia" liittoja - ja tietenkin he riitaantuvat uudestaan. Mutta mitä tulee lopulta sanottua? Gar nichts.

Elokuvan parhaat näyttelijät löytyvät muuten elokuvan kahdesta parhaasta jaksosta, prologista ja epilogista. Heissä on, mmh, luonnollisuutta.