Viehättävästi nimetty Les deux timides, Kaksi kainoa, jäi historiaan René Clairin viimeisenä mykkäohjauksena. Maaliskuussa 1929 ensi-iltaan tulleessa komediassa kiinnittää huomiota Clairin pistämätön kekseliäisyys puheen kuvittamisessa. Parhaan esimerkin tästä tarjoaa oikeusistuntoa seuraava alkujakso, jossa saadaan sekä syyttäjän että puolustusasianajajan puheenvuorot käytyä läpi minimaalisin välitekstein näyttämällä inspiroitunein kuvin herrojen lakimiesten toisistaan suuresti eroavat näkemykset tapahtumain kulusta. Innostavinta melko tyhjänpäiväisessä näytelmässä onkin juuri Clairin ohjauksen kepeä ja skarppi tyyli, joka muun muassa rytmin puolesta tuntuu täysin nykyaikaiselta.
Merkittävin ero kuuluisampaan Italialaiseen olkihattuun, jonka takana oli sama kirjailija, syntyy henkilöiden sympaattisuudesta. Näihin "kainoihin" on helpompi samastua. Henkilöitä on nyt myös vähemmän: "kainot" Frémissin, asianajaja, ja Thibaudien, jonka tyttäreen F. rakastuu. Öykkärin mandaatilla operoi samaista tytärtä halajava Garadoux, jonka puolustamisessa kokematon Frémissin on pari vuotta aikaisemmin erään hiiren vuoksi perusteellisesti epäonnistunut.
Tarinan sankaria esittävään Pierre Batcheffiin liittyy suurin osa siitä elokuvan charmista, mikä ei tule suoraan ohjauksesta. Keatonin ja Chaplinin gestiikkaa taitavasti jäljittelevä Batcheff teki samoihin aikoihin keskusroolin myös Andalusialaisessa koirassa (maailman lyhimmässä koko illan elokuvassa). Hän osoittaa sisäisen tappuransa viimein löytävänä ujostelijajuristina kykenevänsä ilmentämään yhtä hyvin pienieleistä pidättyvyyttä kuin ekstaattista viuhtomistakin. Elleivät huumeet olisi katkaisseet taiteilijan elämänlankaa jo varhain, kuka tietää millaisena suuruutena elokuvahistoria Batcheffista tänä päivänä puhuisi?
Muutoin Kaksi kainoa soljuu viihtyisästi, muttei kovin naurattaen. Joonas Ranisen pianosäestyksestä Clair ei valitettavasti saa tukea koomisille virityksilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti