Mahtava ensimmäinen siveltimenveto: dolly-ajo oikealta vasemmalle pitkin identtisiltä näyttävien halpojen, puisten leluhevosten (aikansa kertakäyttötavaraa, jota tänään etsittäisiin keräilykohteina) rivistöä; sitten, ilman leikkausta, ajo takaisin vasemmalta oikealle, mutta hiukan korkeammalla, jolloin paljastuu leluja kokoonpanevien miesten lähes yhtä lailla identtinen rivistö - he ovat vankeja, vankilassa yhdenmukaisissa univormuissaan. Yhdellä kirkkaasti ajatellulla ja moitteettomasti toteutetulla otoksella ohjaaja on alustanut sanottavansa keskeisen dialektiikan työn ja sen vankeuttavan luonteen välillä.
Näin alkaa vuonna 1931 valmistunut Meidän vapaus eli Kaksi onnellista sydäntä, René Clairin yhdestoista ohjaus, kolmas äänielokuva, ensimmäinen mestariteos. Vaudevillestä peräisin olleen Miljoonan jälkeen Clair valmisteli oman aiheen ja teki reippaan loikkauksen edellisten töidensä vanhanaikaisesta nostalgiasta suoraan omaan nykyhetkeensä. À nous, la libertéssä henkää modernismin tuuli, jonka symmetriset viivat ja geografiset pinnat innoittivat Clairin mielikuvitusta uudella tavalla ohjaaja-kirjoittajan menettämättä silti hitustakaan huumoristaan ja elämäniloisesta eetoksestaan - Meidän vapaus on ranskalaisen komedian suurimpia voittoja; liukuhihnasketsi on selkeä prototyyppi Chaplinin viisi vuotta myöhemmin valmistuneen Nykyajan vastaavalle. Väitteet Kaupungin valojen vaikutuksesta Clairin teokseen ovat sen sijaan parhaimmillaankin pinnallisia. Vaikutteet näkyvät korkeintaan motiivissa, jossa kaksi miestä ovat yhdessä sosiaalisessa kontekstissa parhaat ystävykset ja toisessa jotain aivan vastakkaista. Tyydyttäköön toteamaan, että Clair on jopa Chaplinia elegantimpi, koska hän ei tarvitse päihtymistä motiiviksi asetelman kaksijakoisuuteen. Toisaalta Clairin liukuhihnavitsi on pelkkä raakile verrattuna Mestarin kädenjälkeen.
À nous, la liberté alkaa vankilasta ja palaa sinne muodossa tai toisessa yhä uudestaan. Kaksi ystävystä karkaavat, mutta vain toinen pääsee vapauteen. Vuosia myöhemmin he kohtaavat jälleen, nyt onnekkaampi heistä on rakentanut oman vankilansa - valtavan gramofonitehtaan, jossa ei ole vankilaan nähden muuta eroa kuin että sieltä pääsee yöksi nukkumaan omaan kotiin. Huono-onnisempi paljastuu kaksikosta onnellisemmaksi, sillä hän ei ole sitonut itseään vastuiden palvelukseen, hän vain haluaa rakastaa tehtaalla työskentelevää nättiä tyttöä. Samaan aikaan tehtaanomistaja huomaa avioliittonsakin muuttuneen vankilaksi. Piirileikki pyörii nätisti ja kuvallisesti kiehtovammin kuin Clairillä milloinkaan aikaisemmin. Mestarikuvaaja Georges Périnal oli ohjaajan luottomies. Kaiken kruunaa pistämätön roolitus. Ex-linnakundeina Henri Marchand ja Raymond Cordy ottavat paikkansa elokuvan suurten koomisten parien joukossa. Vankikarkurista visionääriseksi tehtaanjohtajaksi ja edelleen onnelliseksi kulkuriksi tarinan virrassa melovan Cordyn fantastinen ajoitus ja elekieli riittäisi yksin pelastamaan huononkin elokuvan: mestariteoksessa suoritus on kimalletta kokonaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti