keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Hiljaisuus ja huuto

1960-luvulla unkarilaisessa elokuvassa kehitettiin täysin omaperäinen kerronta, joka perustui tapahtumien tallentamiseen pitkillä, katkeamattomilla, mutta liikkuvilla kameran liikkeillä. Tätä koulukuntaa johti Miklós Jancsó, ja sen opit jäivät pysyvästi vaikuttamaan maailmanelokuvaan. Esimerkiksi vuoden 1969 Hiljaisuus ja huutoa katsellessa tajuaa, miten tukevasti Béla Tarr seisoo Jancsón olkapäillä.

Ohjaajasuuruudet lähtevät kuitenkin eri kuopista. Hiljaisuus ja huuto on tyypillinen Jancsón elokuva, mikä muun muassa tarkoittaa melkoisen hämmentävää kokemusta, jos ei satu tuntemaan edeltäkäsin Unkarin historiaa. Jos tunnustan nyt tyhmyyteni, säilytän kumminkin rehellisyyteni: en koko elokuvan aikana osannut asettaa edes aikakautta varmasti kohdalleen. Elokuva on tehty unkarilaisille, ja olettaa katsojan olevan perillä perusasioista eikä selittele mitään. Niinpä se, mitä kankaalla näkyy, on:

Upseerien johtamat sotilaat pitävät laiskan leppoisasti hallussaan pientä kylää pustan keskellä. He toimittavat käskyjä tunteettomasti. Eräs mies piilottelee heiltä, mutta syytä ei kerrota suoraan. Kaksi naista toimittaa kotiaskareita ja yrittää olla ärsyttämättä sotilaita. Ennen loppua seuraa tiettyjä tapahtumia.

Näin elokuvasta tulee ymmärrettävä vasta KAVAn esittelytekstin myötä. Kyseessä on vuoden 1919 valkoisen vainon aika, ja piileskelevä mies kuuluu punaisiin, joita lahdataan armotta. Kaksi naista ovat - tekstin mukaan - molemmat rakastuneita mieheen. Tämä kaikki välitetään elokuvassa tekniikalla, josta helposti kehittää juomapelin: ota huikka joka kerran, kun huomaat elokuvassa leikkauksen kahden otoksen välillä. Jos Hiljaisuus ja huudon aikana pelaa peliä siemaisten aina puolikkaan drinkin (2 cl), jää puolen litran viinapullosta seuraavaksi päiväksi melkein viidesosa. No, koska leffa kestää alle 80 minuuttia, sopii peli sittenkin vain tosi (tyhmille) miehille.

Elokuvan reilut parikymmentä cinemascope-otosta ovat teknisesti ällistyttäviä eikä Jancsó tarvinnut niiden toteuttamiseksi mitään akkamaisia steadycam-systeemejä. Silti Hiljaisuus ja huuto ei suggeroi esimerkiksi edeltäjänsä Punaisten ja valkoisten tapaan. On vaikea sanoa, onko tarina pelkistetty vai ohut. Etäinen tarkkailevuus kuuluu kuitenkin ohjaajan yleisstrategiaan ja tuottaa etäisentarkkailevan katsomiskokemuksen. Elokuvan myötä ei oikeastaan koe sen hahmojen ahdinkoa eikä se paljasta sellaisia vallankäytön mekanismeja, jotka eivät olisi entuudestaan tuttuja. Siksi osoittautuu hankalaksi todistaa teoksen todellista sanomaa, jos ei satu olemaan unkarilainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti