Hyvissä elokuvissa on sekin mukava puoli, että niistä tavallisesti löytää jotain uutta jokaisella katselukerralla. Mahdollisesti huonoistakin elokuvista löytyy jotain, mikä on jäänyt ensin huomaamatta, mutta etsiminen ei tässä tapauksessa ole läheskään yhtä miellyttävää.
Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) on kirjastoon sijoittuva pitkä jakso, joka tuntuu elokuvan parhaalta. Tarinan kaksi pääenkeliä on esitelty, ja sitten sukelletaan pehmeän liukuvilla kamera-ajoilla sisään kirjastoon, jossa havahtuu tajuamaan, että pöydän ääreen sulkeutuneiden lukevien ja opiskelevien ihmisten ylle kumartuneet seuralaiset ovat enkeleitä hekin. Mutta koskaan ennen en ollut huomannut tätä: kun nämä enkelit nostavat katseensa ja tervehtivät kameraa, he eivät tervehdikään päähenkilöitä, vaan jotakuta heidän edellään kulkevaa. Kuka tämä kolmas on? Vielä yksi enkeli? Jumala? Onko tapahtumat tallentava kamera itse asiassa enkeleitä tarkkaileva enkeli?
Tietenkään Wenders ja Peter Handke eivät anna vastausta, sehän olisi tylsää. Ja muutenkin heidän esittämänsä kysymykset ovat mahdollisia vastauksia kiinnostavampia. Miltä ilma tuntuu kasvoilla ja keuhkoissa? Millaista on ensimmäisen kerran tuntea oma painonsa? Millaista olisi elää historian ulkopuolella? Mitä jos veren kohina kaikkialla kehossa ei olisikaan itsestäänselvyys? Elämmekö konkreettisessa vai abstraktissa maailmassa? Elämmekö?
Elokuvan jännitteenä toimii toisen enkelin halu luopua siivistään ja alkaa elää lihallisena ihmisenä, minkä hän myös toteuttaa suurella riemulla. Mutta tosi asiassa Berliinin taivaan alla käsittelee nimessään mainittua kaupunkia ja sen kautta historiaa, rajoja, eurooppalaisuutta - ja rakkautta, jos sellainen on mahdollinen. Se ei tässä tehtävässään aina välty teennäisyydeltä ja raskassoutuisuudelta eikä yllä esimerkiksi Kieslowskin hienorakeisuuteen. Hidastempoisuus muuttuu joskus ylipituudeksi. Puutteet painavat kuitenkin vähemmän kuin saavutukset. Berliinin taivaan alla on niin kaunis, että siitä voisi nauttia vaikka tulpat korvissa. Siinä on hienosti viritettyjä sirkuskohtauksia, valokeilassa trapetsitaiteilija, johon Bruno Ganzin enkeli rakastuu. Nick Cave laulaa Carnyn. Berliini näyttää betonisen harmaalta ja sekin on kaunista. Aivan kuten Aki Kaurismäki kuvautti itsensä Jean-Pierre Leaud'n kanssa (I Hired A Contract Killerissä), Wenders kuvauttaa itsensä samassa otoksessa Peter Falkin rinnalla. Ja kun inhimillistä lämpöä säteilevän Falkin pitkään irralliselta vaikuttaneen hahmon merkitys lopussa paljastuu, sydämestä lähtee syvä tyytyväisyyden huokaus. Elokuva on kokonaisuus, ei pelkkä osiensa summa.
Ja silloinkin, kun teksti tuntuu pompöösiltä tai kvasifilosofiselta tai jaarittelevalta (Wendersin myöhemmän uran ikävistä ikävin helmasynti), se vielä tämän kerran on edes kaunista kuunneltavaa. Eikä se ole saksan kieleltä lainkaan hullumpi saavutus. Als das Kind Kind war...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti