TOP 10: Huonoimmat Oscar-voittajat

Kun varhain ensi maanantaiaamuna Oscar-gaala rypee jälleen itseriittoisuudessaan, ei uskoisi, että sen juuret ovat pienet ja vaatimattomat. Alkujaan Yhdysvaltain elokuva-akatemian (AMPAS) juhlaseremonia järjestettiin pienen piirin kesken, tarkoituksena antaa tunnustusta Hollywoodin parhaimmistolle eikä pyrkiä pöyhkeästi määrittämään mikä on parasta koko maailman elokuvassa. Tietystä vanhanaikaisesta arvokkuudesta ja sisäänpäinlämpiävyydestä kertoo se, että alkuvuosina voittajat julkistettiin hyvissä ajoin ennen juhlailtaa, jolloin huomio saattoi keksittyä olennaiseen eli arvatenkin ryyppämiseen. Sisäpiirin kännäämisenä gaala olisi saanut pysyäkin. Versosta on kuitenkin kasvanut hallitsemattoman pompöösi instituutio, jonka markkinakoneisto vaikuttaa syvästi katsojien valintoihin lippuluukulla sekä yleiseen mielipiteeseen laatuelokuvan mittapuista. Siinä missä festivaalivoittajat saavat pitää itseään onnekkaina, jos ne pääsevät levitykseen Suomen kaltaisilla pikkumarkkinoilla*, ei voisi kuvitellakaan, että parhaan elokuvan Oscarilla mätkäistyä rainaa ei tännekin raijattaisi.

Eikä siinä sarjassa, vaikka olisi täysi syy luulla toisin, ole Akatemian historian aikana todellakaan aina laadulla juhlittu - etenkään viime vuosina. Syitä tähän on pohdittu monen kirjan verran, ja asiaan syvemmin tutustumaan haluavan kannattaa etsiä käsiinsä Emanuel Levyn "page-turner" ...And the Winner Is. Monta näkökulmaa kattava, tehokkaasti kirjoitettu opus, jonka heikkouksiin kuuluu kritiikin hampaattomuus.

Tuntuuhan uskomattomalta, että lähes kuuden tuhannen ammattilaisen muodostama joukkio onnistuisi valitsemaan vuoden parhaaksi elokuvaksi jotain huonosti tehtyä, tyhmää, pinnallista ja/tai herttaisen yhdentekevää. Näin on silti käynyt siinä määrin taajaan, että TOP 10 -listaa laatiessaan täytyy harjoittaa vakavaa karsintaa. Sellainen lista on nyt kuitenkin tarjolla, ja vaikka osa valinnoista väistämättä johtuu henkilökohtaisen maun määräämistä seikoista, löytyy joukosta varmuudella teoksia, joiden vakava nimittäminen vuoden parhaaksi vaatii pitkälle harjaantuneita retorisia taitoja. Ja jos tämä jäljessä seuraava kymmenikkö on palkittu alan kuuluisimmalla palkinnolla, minkälaisia olivat häviäjät...?

* Esimerkiksi Cannesin Kultaisen Palmun voittajista ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana jääneet vaille levitystä Weerasethakulin Setä Boonmee, joka muistaa menneet elämänsä ja Loachin Tuuli, joka ohria keinuttaa.

KYMMENEN HUONOINTA OSCAR-VOITTAJAA

10. Rocky (1976, ohj. John G. Avildsen)

Infantiilin yksinkertainen nyrkkeilyfantasia ei ole huono elokuva, mutta historiasta ei löydy parempaa esimerkkiä populismin voitosta yli arvostelukyvyn ja hyvän maun. Kuten kyseenalainen, mutta joskus sattuvasti sanansa valinnut Pauline Kael sanoi Sound of Musicista, myös Rocky on valhe, jonka ihmiset haluavat uskoa. Rocky kuuluu erikoiseen "kesäleffojen" alagenreen, millä laajasti ottaen tarkoitetaan Hollywoodin perustuotetta, jolla ei tähdätä suuriin taiteellisiin voittoihin, vaan vain kansan viihdyttämiseen. Ammattilaisista ja asiaan perehtyneistä harrastajista koostuvien raatien pitäisi pystyä nostamaan rima tällaisen yläpuolelle. Rocky sai aikaan huikean kuumeen, koska se avoimesti ja yksinkertaistetusti glorifioi perusamerikkalaisiksi koettuja arvoja ja toiveita - ja koska 140 miljoonan dollarin kotimaan kassatulot merkitsivät tuohon maailmanaikaan aivan järjetöntä kaupallista menestystä. Elokuvana sen parasta antia - Bill Contin musiikin ohella - tarjoaa ensimmäinen tunti, jonka arkirealismissa on kiistatonta aitoutta ja luontevuutta - mikä sitten heitettiin mäkeen siihen astisen historian naurettavimman valkokangasmatsin alkaessa. Vuosi 1976 oli amerikkalaisessa elokuvassa laadullisesti pettymys - paitsi yhtä poikkeusta: vanhanaikaiselle Rockylle hävisi vuosia edellä aikaansa ollut Taksikuski. Scorsese kohosi urallaan mestariksi, Avildsen paljastui mitättömyydeksi.

9. Vihreä oli laaksoni (1941, ohj. John Ford)

Uskomatonta kyllä, Kaunis mieli ei mahtunut tälle listalle. Sen sijalle päätynyt Vihreä oli laaksoni on luultavasti sitä ja paria muuta listan ulkopuolelle jäänyttä parempi elokuva, mutta se nyt on mukana alleviivaamassa henkilöön kohdistuvan suosion ylilyöntejä, mikä joskus selittää Oscar-voittajia. John Ford on hyvin mahdollisesti Akatemian korkeimmalle kunnioittama elokuvantekijä, mitä todistavat neljä palkintoa ohjauksesta, mikä on enemmän kuin kenelläkään toisella. Hän on myös ainoa ohjaaja, joka on palkittu peräkkäisinä vuosina. Laakson suosiota selittää osaltaan se, että se hyötyi edeltäjänsä Vihan hedelmien nauttimasta arvostuksesta. Laakso lienee Fordin palkituista huonoin, jos kohta Ilmiantajakin on jo pahanlaisesti vanhentunut. Siinä on silti väkevyyttä, minkä tilalla Laaksossa on fordilaista sentimentaalisuutta paksuimmillaan; kuten Pianisti Polanskin kohdalla, Vihreä oli laaksoni koettiin irlantilaissukuiselle ohjaajalle erityisen henkilökohtaiseksi. Miellyttämisenhaluisen teoksen Irlanti on kuitenkin varsinainen satukuva.

8. Sound of Music (1965, ohj. Robert Wise)

Musikaalispektaakkeli, josta tuli siihen astisen historian kovin rahasampo. Loputtomien parodioiden aihe. Laskelmoivan mielistelevyyden (ja yleisön toiveiden oikein lukemisen) supersaavutus. Mitä muuta? Pramean komeasti tehty hitti, jonka poliittinen naiivius liikkuu vaaran rajalla. Ohjaaja Wise oli synnynnäinen elokuvantekijä, jonka ura jätti lähtemättömät jäljet scifi-, kauhu-, nyrkkeily- ja musikaalielokuvaan. Vaikka Sound of Music tarjosi yleisölle ammattitaitoista eskapismia, on sen ylipituutta ja viimeisen näytöksen puhtaaksi nuoltua natsikuvaa vaikea niellä. Kuten niin usein unohtuu, suosituin ei merkitse parasta eikä laatua voida mitata taskulaskimella.

7. Minun Afrikkani (1985, ohj. Sydney Pollack)

Tällä kertaa järjen äänen tukahduttivat romantiikka ja eksotiikka. Minun Afrikkani perustui kanonisoidun Karen Blixenin kirjaan, siinä oli kaiken arvostelun yläpuolelle jo kohonnut Meryl Streep, se oli sliipattua ammattityötä ja ylipitkä. Elokuvaa aikuiseen makuun, mikä tavallisesti on tylsä. Minun Afrikkani on ehkä mitään toista elokuvaa useammassa suhteessa prototyyppinen Oscar-elokuva, ja sellaisena varoittava esimerkki. Niin katsojilta kuin tekijöiltäkin unohtui, ettei elokuva ole automaattisesti kaunis, jos se on kuvattu kauniilla paikoilla. Samalla kun Blixenin äly ja nyanssien taju jätettiin tilanpuutteen vuoksi pois, latistui Afrikkakin siihen liitettyjen mielikuvien postikorttikavalkadiksi. Ei ihme, että skribentit pitivät Pollackia onnenpekkana, kun häviäjiin lukeutui Ranin tehnyt Akira Kurosawa.

6. The Hurt Locker (2009, ohj. Kathryn Bigelow)

Kiistely Bigelow'n kunnianhimoisen sotakuvauksen arvosta käy yhä kiihkeänä. Jostain syystä juuri tämän teoksen tapaa lähestyä Irak-kysymystä pidettiin erityisen omaperäisenä ja puhuttelevana. Elokuvan kritisoijat pitivät sitä pinnallisena ja sen "sota on huume"-motiivia vanhana. Yhtäläisyydet Brian DePalman pari vuotta aiempaan Redactediin tuntuvat enemmän kuin sattumanvaraisilta. Vaikutelmaksi jää, että elokuvan sanottavan ydin on jäänyt jonnekin synopsiksen ja kuvausten välimaastoon. The Hurt Locker on poikkeuksellinen sikäli, että sen hype oli lähtöisin kriitikkopiireistä eikä lippuluukuilta: se lienee Oscar-historian vähiten tienannut voittajaelokuva. Edes kuusi palkintoa eivät houkuttaneet sille lisää katsojia. Sen voittoisuuteen vaikutti myös sen asema ehdokaslistan ainoana vakavana teesielokuvana - mitä tuhatkolmetoista kertaa hienompi Kunniattomat paskiaiset ei ollut.

5. Chicago (2002, ohj. Rob Marshall)

Omalla tavallaan näyttävän musikaalin suosion voi ymmärtää, mutta sen päätyminen Oscar-voittajaksi on mysteeri ja pantava lähinnä satumaisen onnen piikkiin. Toki kyseessä oli Akatemian jäsenten keskuudessa hyvin tunnetun teatteriohjaajan odotettu esikoinen. Muuten tapaus Chicago kelpaa hyväksi esimerkiksi Akatemian kyvyttömyydestä ajatella pitkällä aikavälillä, jolloin palkituksi tulee helposti päiväperhonen eikä vielä vuosien kuluttua katselua kestävä jokin, mikä sopii päiväperhos-metaforaan. Bob Fossen alkuperäisen näyttämövision bastardisointi koketeeraa tehokkaalla leikkauksella, joka peittelee parhaansa mukaan tyhjänpäiväistä kerrontaa ja Renée Zellwegerin kireää työskentelyä. Leffan paras näyttelijä on Richard Gere! Paljon muuta tähdellistä sanottavaa ei jää.

4. Herrasmiessopimus (1947, ohj. Elia Kazan)

Sikäli tyypillinen Oscar-elokuva, että aihe on iso ja tärkeä: yhteiskunnan poimuihin piilotettu antisemitismi. Juutalaisten historiaan tai ongelmiin keskittyvät elokuvat ovat aina pärjänneet hyvin näissä ympyröissä. Aikanaan tärkeäksi puheenvuoroksi koettu vilpitön teos on vanhentunut poikkeuksellisen rajulla tavalla. Eetokseltaan kunnioitettava, mutta toteutukseltaan kiusallisen kankea. Aloitteleva ohjaaja ylsi myöhemmin paljon, paljon suurempiin saavutuksiin.

3. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003, ohj. Peter Jackson)

"What is wrong with the world? There is only one Trilogy, and it ain't of the Ring, but of the Jedi." - Randall, Clerks II

1990-luvun indiesekoilun vastareaktiona spektaakkeli teki mahtaisan paluun, minkä aikaa yhä elämme. Keihäänkärjen virkaa toimitti entisen indiguru Peter Jacksonin megalomaaninen Tolkien-filmatisointi, joka perustui pääasiassa ylöspanoon. Yleisömenestys oli selviö, mutta viikatetyö kriitikoiden parissa on äimistyttävä esimerkki hypen voimasta. Trilogian kolmas osa on edeltäjiään vielä mielikuvituksettomampi ja huonompi, ja sen lukuisista valelopetuksista tuli nopeasti paljon käytetty vitsi fiksummissa elokuvissa, mutta niin vain tämä valaanraato voitti 11 Oscaria 11 ehdokkuudestaan. Kun ottaa huomioon, että elokuva ei yllä tasossa lähellekään alkuteosta, jonka parhaat (ja "vaikeimmat") palat Jackson editoi pois, voi nyrjäyttää aivonsa yrittämällä löytää selityksiä sen suosion takana.

2. Oliver! (1968, ohj. Carol Reed)

Historiallisesta perspektiivistä Oscar-instituution ihmeellisin tapaus, ei vielä aikanaan likikään niin pahamaineinen. Oliver! lienee nimittäin kaikkien aikojen unohdetuin voittaja, Dickensiä pahoinpitelevä, useimmiten sanalla leppoisa kuvattu musikaali, jonka ohjasi kaikin tuomariäänin huonoimman työnsä tässä signeerannut klassikko, Carol "Kolmas mies" Reed. Äänistä iso osa tuli taatusti silkasta sympatiasta brittimestaria kohtaan. Tänä päivänä Oliver! on katselukelvoton - kirjaimellisesti. Mutta miksi "pahamaineinen"? Syy on maailman kuuluisin häviäjä (joka ei ollut tosin edes ehdolla, vaikka ohjaaja oli): 2001: Avaruusseikkailu. Voittajan ja häviäjän jananvälin maailmanennätys.

1. Gladiator (2000, ohj. Ridley Scott)

Huonoin koskaan parhaan elokuvan Oscarilla palkittu elokuva. Spektaakkelin uuden valtakauden airut. Russell Crowe -manian korkein kuumehuippu selittää suuren osan teoksen suosiosta. Loput selittänee sosiologisesti kiintoisa tapa, millä elokuva heijastelee uuskonservoituneen yhteiskunnan koventuneita ja kyynisempiä asenteita. Gladiator laskelmoi hyödyntämällä kuvastossaan ja asetelmissaan väkivaltalajien kuten vapaapainin ja ultimate fightingin suosiota sekä soveltamalla päähenkilöön kulunutta via dolorosa -teemaa. Käsikirjoitus perustuu muutenkin kierrätysmateriaaliin, varkauden uhreina etenkin Ben-Hur ja Spartacus. Lopputulos on ontto, kliseinen ja ylipitkä, Joaquin Phoenixin yltäessä ylinäyttelemisen piirinmestaruuteen (hän sai Oscar-ehdokkuuden). Oliver! jää kakkossijalle, koska se on vain tylsä - Gladiator on tylsä ja vastenmielinen.