Amerikkalaisen elokuvan 90-luku ja uusi kultakausi alkoi David Lynchin Villistä sydämestä. Toisaalta voidaan hyvin perustein väittää sen alkaneen jo vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Steven Soderberghin esikoisesta seksiä, valheita & videonauhaa. Elokuvallisten ilmaisukeinojen ääripäinä teokset täydentävät toisiaan, joten voitaneen katsoa niiden yhdessä käynnistäneen vitaaleimman ajanjakson mitä amerikkalainen elokuva tuntee viimeisen 35 vuoden ajalta.
Siinä missä Soderberghin esikoispitkä antoi mallia tulevalle realististen independent- ja "generation x" -elokuvien hyökyaallolle, viitoitti Lynchin virtuoosimainen ohjaustyö tietä niin sanotulle kioskielokuvalle - jonka Tarantino vei huippuunsa Pulp Fictionilla - ja eskapistisen voimakkaasti tyylitellylle, rajun väkivaltaiselle rikoselokuvalle. Suurin osa Villistä sydämestä pysyy kuitenkin koskemattomana ja jäljittelemättömänä uniikkivisiona.
Varsinaisesti Villi sydän ei liiku todellisuudessa, vaan se kulkee elokuvien luomassa myyttien maastossa - se on siis elokuvaa elokuvista. Amerikka näyttäytyy yhtä epätodellisena kuin Blue Velvetissä, ja merkitkin liittyvät samaan aikakauteen - 1960-luvun alkuun -, mutta nyt Lynch kääntää esiin puhtoisen lähiö-Amerikan kääntöpuolen, levottoman nuorten kapinallisten Amerikan, jossa ei soi nyyhkyiskelmä, vaan Elvis. Kiihkeämpänä ja pidemmälle vietynä Villi sydän on vakuuttavampi kuin temaattinen edeltäjänsä; eikä vähiten siksikään, että Nicolas Cage on paljon ilmaisuvoimaisempi näyttelijä kuin Kyle MacLachlan.
25-vuotias Cage esittää varhaisessa tour de forcessaan käärmeennahkatakkiin ja Elvis-myyttiin kietoutunutta Sailoria, joka rakastaa Lulaa - pitelemätön Laura Dern -, jonka isän kuolemaan Sailor vaikuttaa jotenkin sekaantuneen. Toisiaan pidäkkeettömästi ja ehdoitta rakastavat nuoret lähtevät karkumatkalle, jota paremman sanan puutteessa kutsuttakoon surrealistiseksi, jolloin elokuva muuttuu yhdellä tasollaan ainutlaatuiseksi uudelleentulkinnaksi Ozin ihmemaasta (jota Amerikka kieltämättä monessa suhteessa muistuttaa). Pahan noidan roolia kantaa Lulan hiukan epätasapainoinen äiti (roolissa Dernin äiti, Diane Ladd).
Yksilönvapauden kaipuuta symboloivaa irtiottoa ajavat eteenpäin tuli ja rock'n'roll. Sailor ja Lula ruokkivat keskinäistä kiimaansa tupakansavulla ja psychobilly-trashmetallilla. Samalla molemmat myös pakenevat tulta, jolla on keskeinen sija Lulan perhetragediassa.
Teknisenä taidonnäytteenä kioskielokuvan (tai drive-in-elokuvan) tekemisestä Villi sydän on vieläkin ylittämätön. Valojen käyttö (á la Frederick Elmes), erikoislähikuvien toisto, leikkauksen draivi, Powermadin ja Chris Isaakin ja Badalamentin musiikista punottu huumaava äänikudos - kaikki huippuluokkaa. Johtuneeko sitten hirmuisesta romanttisesta jännitteestä ja lukuisista huippukohdista, että elokuva tuntuu lievästi epätasapainoiselta kokonaisuudesta kehittyessä osasten summaa suuremman. Oli miten oli, kohtaus, jossa Sailor laulaa tytölleen Love Men paremmin kuin Elvis, on sekä teknisiltä ideoiltaan - päälleliimatut tyttöjen kirkunat - että emotionaaliselta syvyydeltään nerokas eikä mitään vastaavaa ole tässä genressä nähty vieläkään.
"This is a snakeskin jacket! And for me it's a symbol of my individuality and my belief in personal freedom." - Sailor Ripley
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti