Ranskalaisen elokuvan maailmankuulu uusi aalto merkitsi konkreettisesti ennen kaikkea sitä, että studiosukupolvea seuranneet nuoret elokuvantekijät ottivat kameransa ja paljon edeltäjiään vähemmän rahaa ja menivät ulos kaduille kuvaamaan tarinoita ja ihmisiä suoraan tästä päivästä. Francois Truffaut'n Jules ja Jim on uuden aallon merkittävin epookki. Silti se on yhtä radikaali kuin Godardin Viimeiseen hengenvetoon.
Mainittu studiosukupolvi teki runsain mitoin epookkeja, tavallisesti hienostuneita ryppyotsaisuuteen saakka. Truffaut teki epookkia järjestelmällisesti vastoin perinteitä: Jules ja Jim on energinen, hauska, kuriton ja runollinen. Sen tuoreus hämmästyttää edelleen ja vaikuttaa kuin lasi lähdevettä, hörpättynä yhdellä kulauksella tai heitettynä arvaamatta kasvoille. Aikajana ojentuu vuoden 1912 ja noin 1920-luvun lopun väliin. Muuten elokuva on yksinkertaisesti ajaton. Henkilöt, joita kertoja seuraa, ovat Jules (saksalainen) ja Jim (ranskalainen, "nimi lausutaan englantilaisittain"). Heidän välilleen muodostuu erottamaton ystävyys. Maailmansodan puhjetessa molemmat pelkäävät juoksuhaudoissaan ampuvansa toisensa. Molemmat etsivät myös täydellistä naista ja löytävät sen Catherinessa, joka laajentaa pysyvästi duon trioksi.
Jules ja Jim on tietenkin romaanisovitus. Samalla kun se on palvovan uskollinen Henri-Pierre Rochén tarinalle, hengelle ja henkilöille, sen kerrontatyyli on jotain ihan muuta. Roché kirjoitti romaaninsa kirkkain, täydellisin lausein, etäisyyden päästä tarkkaillen. Truffaut ohjaa elokuvansa villillä intensiteetillä, joka loikkaa vauhdikkaasti kohtauksesta toiseen, joka pauhuttaa Georges Deleruen reipasta musiikkia estottomasti, joka ottaa kaiken irti nuoruuden levottomasta palosta ja joka rohkenee käyttää käsivarakuvausta. Ja rohkeata käsivarakuvaus onkin. Truffaut uskaltaa kuvata "väärin" enkä tiedä, johtuuko se elokuvantekijän vaistoista vai onko kaikki täysin harkittua, mutta tulokset ovat suurenmoisia. Heiluva, epävakaa kuva näyttää tuskin missään yhtä kauniilta.
Jules ja Jim kuvannee kaikki mahdolliset variaatiot miesten välisestä ystävyydestä. Kenties se kuvaa tätä ystävyyttä ihannoiden tai kenties se kuvaa ihanteellista ystävyyttä, jotakin, mikä kestää kaikki muutokset niin ajassa, politiikassa kuin ihmissuhteissa. Mutta he molemmat erehtyvät tärkeimmässä, naisissa. Ihannoimansa Catharinen he nostavat jalustalle, ja vaikka he osaavat löytää patsaasta virheitä, he eivät ymmärrä niiden merkitystä. Catharine ei koskaan saa kummaltakaan mieheltä haluamaansa eikä epätasapainoisuutensa vuoksi voikaan saada. Umpikuja on väistämätön, mutta typerä ja turhauttava, hirvittävä tragedia. Kirjassa Catharine olisi sietämätön, ellei hänet olisi kuvailtu Rochén kynästä niin hyvin; elokuvassa Catharine olisi sietämätön ellei Jeanne Moreau olisi suurenmoinen näyttelijä.
Kertomuksen päätyttyä toinen miehistä saa sanoa hyvästit elämänsä parhaille vuosille. Mitä sen jälkeen seuraa, sitä ei voi kukaan tietää. Voi ainoastaan toivoa, että noita vuosia osaa arvostaa. Mitä Truffaut'n elokuvaan tulee, voi siihen kohdistaa yhden ainoan moitteen, joka ei ole moite ollenkaan: kirja on vielä parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti