Kestää hyvinkin nelisenkymmentä minuuttia ennen kuin selviää, miksi Martin Scorsese valitsi Brian Selznickin romaanin ohjattavakseen valkokankaalle. Mistä oikein on kyse tarinassa, joka seurailee Pariisin rautatieasemalla orpoutuneena hylkiönä elelevän pojan kummallista eloa? Elokuvasta, tietenkin.
Hugon viimein päästessä asiaan kokee valaistumisen, kun elokuvan varsinainen keskushenkilö paljastuu yhdeksi Scorsesen koti-idoleista ja elokuvan suurista merkkihenkilöistä. Vaikka tämä "salaisuus", jonka perässä päähenkilö juoksee puoli elokuvaa, paljastetaankin kaiketi kaikissa muissa Hugoa koskevissa artikkeleissa, jätetään se nyt edes tässä koskemattomaksi, koska kyseessä on elokuvan ainoa jännittävä asia.
Hugossa Scorsese käsittelee siis mieliaihettaan ja lempitaidettaan, jossa hänen mestaruutensa on kiistaton. Sitä paitsi alkuteoksen kirjoittaja on todellakin sukua Hollywoodin kultakauden tuottajalegendalle, ja on hauska kuvitella mielessään, millaisen tenttauksen kohteeksi Brian-parka on joutunut Scorsesen käsittelyssä.
Hugolla luonnonvoimainen mestariohjaaja rikkoo monia henkilökohtaisia ennätyksiään. Sopivia superlatiiveja ovat:
Hugo on ohjaajansa kallein elokuva - 170 miljoonaa dollaria.
Se on hänen uransa isoin kaupallinen floppi - kotimaan tuotot ovat tällä hetkellä vasta 62 miljoonaa.
Sillä on Scorsesen elokuvista eniten Oscar-ehdokkuuksia - 11.
Ja se on hänen huonoin elokuvansa.
Harmillisinta Hugossa on se, että se tuhoaa aivan hyvän lentävän lauseen "Scorsese ei osaa huonoa tehdä". Mutta Hugo ei ole enää edes keskinkertainen tai mukiinmenevä, kuten The Departed ja Gangs Of New York.
Hugo on huono. Se on Scorsesen ensimmäinen huono elokuva - jos jätetään laskuista useassakin mielessä omituinen anomalia Vapauden verinen laulu, jota kukaan ei edes ole nähnyt -, samoin kuin se on hänen ensimmäinen 3D-elokuvansa sekä lastenelokuvansa. Ehkä siinä on liikaa ensimmäisiä jopa Scorseselle.
Nimittäin, eivät Scorsesen taidot ole mihinkään ruostuneet. Kuva ja tilan haltuun otto ovat vankkaa osaamista ja ennen kaikkea kolmiulotteista ilmaisua ohjaaja käyttää taitavasti ja kypsästi. Mutta...kuka hitto haluaa nähdä Scorseselta lastenelokuvan?
Vaikka tekninen osaaminen on teoriassa korkeaa luokkaa, lastenelokuvan tyyliin sovitettuna Scorsese tekee mahalaskun. Hugo on korni, falski ja hämmästyttävän pinnallinen. Sen visuaalinen ilme on täynnä sentimentaalista, rypytöntä hohdetta, jossa etenkin kullalla on merkittävä sija. Tämä maalaustapa tekee kaikista ja kaikesta kameran eteen pannusta yksiulotteista ja muovista, ja asiaa pahentaa mestarillisen näyttelijäohjaajan katastrofaalinen, selittämätön epäonnistuminen näyttelijöiden kanssa. Lapsinäyttelijät tuovat joka kohtauksessa emootiot ja paatoksen puuduttavalla tavalla aivan pintaan kuin ala-asteen dickensiläisessä näytelmäsovituksessa. Ja kuitenkin molemmat ovat jo kokeneita näyttelijöitä, joista Chloë Moretz osoitti ilmiömäisiä lahjoja varastamalla supersankariparodia Kick-Assin täydelleen omiin taskuihinsa. Yhtään parempi ei ole esimerkiksi Ben Kingsley tai hiki otsassa parhaansa yrittävä Sacha Baron Cohen potentiaalisesti kerroksellisena sodassa vammautuneena vartijana, tarinan pellemäisenä ilkimyksenä.
Ja kuten huonojen elokuvien kanssa monesti käy, kun tarinankerronta ei jaksa kiinnostaa, huomio kiinnittyy epäolennaisuuksiin, jotka käyvät häiritseviksi. Kuten se, että Pariisiin sydämeen sijoittuvassa, ranskalaiselle elokuvaperinteelle (hehän siis KEKSIVÄT elokuvan) kumartavassa elokuvassa kaikki puhuvat englantia. Tai että mainittua elokuvaperinnettä käsittelevä nostalgiatrippi on tehty digitaalisella 3D-tekniikalla - vähempikin aiheuttaa kognitiivista dissonanssia. Todella mieltä korpeaa silloin, kun elokuvassa sataa sankasti, mutta sillai pehmeän sadunomaisesti (digitaalista) lunta, mutta yhtäkään hiutaletta ei näy henkilöiden hiuksilla tai vaatteilla.
Ehkäpä Hugo tosiaankin on peri-hollywoodilainen tendenssielokuva, jonka ISO AIHE on elokuvan katoavan historian kunnioittamisen palauttaminen tai pelastaminen tai jotakin sen suuntaista. Tässä se epäonnistuu kategorisesti niin ideologisessa, käytännöllisessä, älyllisessä, emotionaalisessa kuin moraalisessakin mielessä.
Mutta miksi uskoa minua? Paljon vakuuttavammat auktoriteetit ovat tuominneet Hugon: James Cameron kutsui Hugoa sen gaalanäytöksessä mestariteokseksi, minkä yksin pitäisi riittää varoitukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti