Vuoden hienoin juliste

Katsokaa nyt sitä. Monessa elokuvassa ei ole yhteensäkään yhtä paljon latausta kuin tässä julisteessa. Noista kasvoista voi lukea melkein koko ihmisen: hän ei taatusti tule pomppulinnalapsuudesta eikä työskentele vastaanottovirkailijana. Tätä miestä ovat muokanneet ankarat fyysiset olosuhteet ja valinnat, joissa kantilainen moraali on ollut vähäisimpänä faktorina. Jos kuvan laittaisi sanoiksi, kuuluisi lause vastaansanomattomasti: "Yksinäinen susi".

Ylläoleva kuva välähtää Joe Carnahanin elokuvassa The Grey. Ian McKenzie Jeffersin novelliin Ghost Walker perustuva The Grey kertoo öljy-yhtiön työntekijöistä, jotka joutuvat eloonjäämistaisteluun heitä kuljettaneen lentokoneen pudottua keskelle Alaskaa. Julisteen susimotiivi heijastelee pientä henkiinjääneiden ryhmää ahdistavaa susilaumaa. Liam Neeson esittää eräänlaista öljy-yhtiön "palkkasoturia", jonka tehtävä on suojella kentällä työskenteleviä muun muassa susilta. Siis selviytymisen asiantuntija, alfa-uros parhaasta päästä.

Kaiken kaikkiaan...kasassahan ovat täydellisen elokuvan ainekset.

Mutta elokuva muistuttaa monia muita elokuvia - eikä siinä mitään -, ennen muuta David Mametin kirjoittamaa Reunalla-teosta. No, The Greystä voi sanoa paljon kaikenlaista hyvää, mutta mikään Mamet ei kirjoittamiseen osallistunut Carnahan ole.

Kauniista tulevaisuudesta toiveita herättäneen Narcin esikoisenaan ohjannut Carnahan osaa kuvata fyysisyyttä ja konkreettista todellisuutta. Hän tietää, miten elokuvallistaa sellaisia katsojan mielikuvituksen varaan jääviä asioita kuin kylmyys, ruumiillinen uupumus ja kipu. Mutta tästä elokuvallisesta loistavuudesta nauttimaan pyrkivän täytyy samalla kahlata läpi kokonaisen suon verran onnetonta "kovaksikeitettyä" dialogia, jota ovat nakutelleet hemmotellut pikkupojat, jotka fantasisoivat, miten he toimisivat joutuessaan kovan paikan eteen. Toisin sanoen, sanailu kuulostaa täysin falskilta. Ja tämä johtaa yksiulotteisiin, melko naurettaviin hahmoihin. Harmi.

Elokuvan ongelmiin lukeutuu myös Neesonin hahmoon ympätty kehyskertomus. Muiston omaisissa kohtauksissa, joissa tämä Ottway nähdään vaimonsa kanssa, Carnahan pyrkii eteeriseen herkkyyteen, mutta yritys jää vajaaksi. Kohtaukset kiinnostavatkin ihan muista syistä. On nimittäin suuri houkutus nähdä Neesonin suorituksen projisoivan hänen menetyksen tunteitaan vuonna 2009 kuollutta vaimoa kohtaan. Koska kuvaukset on tehty alkuvuodesta 2011, ei ole ollenkaan mahdotonta, että Neeson on törmännyt The Greyn käsikirjoitukseen pian Natasha Richardsonin kuolettavan onnettomuuden jälkeen. Oli miten oli, The Greyn parasta tarjottavaa on irlantilaisjättiläisen mahtavan karismaattinen näyttelijäntyö, joka puhaltaa kastin muut mitättömyydet pois kankaalta. Tällainen elokuva vaatii epäonnistumisen välttääkseen keskushenkilön, johon voi samastua, joka tempaa katsojan mukaansa ja saa uskomaan vaikka sitten miten epäloogisiin juonenkäänteisiin. Voi pojat, että Carnahan teki tämän valinnan hyvin.

Nimittäin uskottavuuden rajoja The Grey osaa koetella. Sen antama tappajahaimainen* kuva susista reviirillään mellastavana kuolemanpartiona ei varmaan saa paljon sympatiaa eläintieteilijöiltä. Mutta Carnahanin ohjaajantaitojen ja Neesonin kykyjen varassa The Grey jaksaa kantaa.

Pari huomiota erikseen. Ensinnäkin tiedotettakoon, että elokuvasta löytyy yksi kohtaus lopputekstien jälkeen. Mitä itse en kaivannut. Ja toiseksi, digiprojisointi tekee The Greylle vielä enemmän hallaa kuin keskimäärin. Ihan suomeksi sanottuna digitoisto näyttää paskalta. Syy on väriskaalassa tai jossain.

* Ei viittaa tappajahaimaan.