Yllättäenkö tuntuu Blue Velvet vanhentuneemmalta Elefanttimiestä? Jos näin, niin syy tuskin voi piillä muussa kuin innokkaan jäljittelyn nakertavassa luonteessa.
Blue Velvetiä edeltävät kolme teosta David Lynchin filmografiassa käsittävät avantgardistisen Eraserheadin, biografisen Elefanttimiehen ja tieteisromaanisovituksen Dyyni. Tästä näkökulmasta vasta neljäs elokuva on kokonaan Lynchin oma "tarina". Siinä hän myöskin ensimmäistä kertaa muovaili post-capralaista ja -fordilaista americanaa, tunnustautuen amerikkalaiseksi elokuvantekijäksi eikä enää palannut kolmen ensimmäisensä henkiseen ilmastoon.
Bobby Vintonin ikivihreän iskelmän mukaan nimetty Blue Velvet toi siihen asti vain kauno- ja näytelmäkirjallisuudessa luodatut psykososiaaliset kauhufantasiat pop-elokuvan piiriin, mikä avasi suonen, josta etenkin 2000-lukulainen televisio on imenyt ahnaasti. Samasta lähteestä ammentavat myös myriadit uskottavat ja epäuskottavat amerikkalaiselokuvat, joissa yleisölle esitellään mitä mielikuvituksellisimpia seksuaalisia kauhuskenaarioita kuin Elefanttimiestä ikään. Niiden rinnalla neljännesvuosisadan ikäinen Blue Velvet vaikuttaa kesymmältä kuin ilmestyessään.
Kesy ei silti tunnu aivan kuvaavimmalta sanalta tarinalle, joka alkaa irti leikatusta korvasta ja keriytyy moninkertaisesti raiskatun naisen ympärille. Tämän julman tilanteen Lynch maalaa Technicolor-sävyin Hollywood-raameihin. Lumbertonin pikkukaupunki on anakronistinen paikka, jossa vallitsevat 1960-luvun alun arvot, käyttäytymiskoodit ja esineistö, mutta ilmassa tuntuu nykyajan henkäys. Omituinen postmoderni epäsuhtaisuus jatkuu keskushenkilöissä, joita esittävät selvästi yli-ikäiset Kyle MacLachlan ja Laura Dern, jotka muodostavat epävirallisen teinidekkariduon. Käyttämällä epäsopivia näyttelijöitä epäsuhtaisessa ympäristössä Lynch tekee elokuvastaan esityksen sen kuvaamasta maailmasta. Kaikesta tulee näytelmää, ja tarkasteltavana onkin elokuvien luoma kollektiivinen tajunta ja muisti, mistä ohjaaja-käsikirjoittaja tekee suvereenia pilkkaa.
Tämän muoviseen anakronismiin jämähtäneen yhteisön keskellä vaikuttaa mustan aukon tavoin Sinisen Daamin hallitsema paheen pesä, yökerho, jonka sovitus Vintonin hitistä on läpikotaisin moderni ja yhteensopimaton muun kaupungin kanssa. MacLachlan rakastuu Isabella Rossellinin symboloimaan kiellettyyn hedelmään, haukkaa reippaasti liian ison palan ja joutuu Dennis Hopperin psykoottiseen vaikutuspiiriin. Viattomuus matkalla manalaan.
Loppujen lopuksi tarina itsessään ei ole pääasia, vaan originelli tapa, millä se kerrotaan. Asetelma on melkein banaalin yksinkertainen, mutta Lynch kertoo sen MacLachlanin näkökulmasta, jolloin rakenteesta tulee sipulinkaltainen. Superkalliin Dyynin rinnalla Blue Velvet huokuu ekonomisuutta. Kuvauspaikkoja käytetään rajattu määrä ja näyttelijä hallitsee aina kohtausta. Seurauksena jotkut jaksot tuntuvat hiukan väkinäisiltä - tai vaihtoehtoisesti klaustrofobisilta. Katseluolosuhteilla saattaa olla arvaamaton merkitys: Orionissa nähty kopio kärsi epätasaisesta ääniraidasta, josta puuttui tilaääntä - eikä elokuvan sisään pääsemistä helpottanut myöskään moukkien siekailematon rapistelu.
Vertaillen Blue Velvet on pikemminkin upeiden kohtausten elokuvaa, kun taas Elefanttimies on suurenmoinen kokonaisuus. Blue Velvet on kuitenkin David Lynchin oman kuvan kannalta paljon olennaisempi, sillä kaikki mitä seurasi, on kulkenut sillä polulla, minkä Lynch Blue Velvetillä aurasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti