Vaikka miten houkuttaisi, ei pidä astua Orionin porteista väsyneenä. Sisällä vaanivat seireeneinä valtakunnan tehokkaimmin uneen vaivuttavat pilven pehmeät penkkikeitaat, joiden uhriluku cinefiilien riveissä on jo aikaa kasvanut legendaarisiin mittoihin. Buñuelin Vapauden aave on mahdottoman hieno, mutta niinpä vain on rehellisyyden nimessä todettava, etten nähnyt elokuvan keskivaiheilta tarpeeksi uskaltautuakseni antamaan kaikin puolin pätevää todistusta. Suuresta elokuvasta on joka tapauksessa kyse, kekseliäästä ja hauskasta irvailusta porvarillisen maailman konventioiden kustannuksella.
Siksipä tässä kertoillaankin Buñuelin sijaan René Clairista (1898-1981). Oh la la! mikä löytö! Tähän asti René Clair on pysynyt nimenä, johon tuon tuostakin törmää erilaisissa elokuvan historioissa. KAVAn retrospektiivisen sarjan lähtölaukauksina toimineet ensimmäiset työt Entr'acte (1924) ja Paris qui dort (1924) hurmaavat välittömästi.
Vaikkakin Entr'acten ensimmäiset kuvat ovat epäonnistuneita, suttuisia ja hapuilevia. Tämä korostuu, kun Clair hetkeä myöhemmin avaa pellit ja pääsee kunnolla vauhtiin. Välisoittoa eli intermezzoa tarkoittava vartin mittainen Entr'acte on iloluontoinen elokuvallinen runo avantgardismin ja surrealismin hengessä. Selvästikin nuori, energinen ohjaaja on halunnut tallennella itselleen rakkaita pariisilaispaikkoja ja antaa mielikuvituksen lentää. Yhdellä katsannolla sen narratiivi - jos sellaista on - ei aukea, vaan päällimmäiseksi jää vaikutelma kuleshovilaisesta montaasi-irrottelusta, josta löytyy myös upeita hidastuksia ja kömpelöitä kaksoisvalotuksia. Pariisin katoilla liikutaan, shakkia pelataan, kiväärillä ammutaan; yhdessä vaiheessa menoon tulee jonkinlaista jatkuvuutta, kun mies ampuu ilmassa leijuvaa kookospähkinää, josta lehahtaa ilmoille lintu, joka asettuu miehen olkapäälle. Tämän miehen puolestaan ampuu, ehkä lintuun tähdännyt, toinen mies. Seuraa hautajaiset, ja minielokuvan pisimmässä jaksossa hautajaisvieraat ryntäävät joukolla alamäessä irti päässeiden ja absurdin pitkälle rullaavien ruumisvaunujen perään, kunnes vainaja nousee leposijaltaan ja taikoo kaikki näkymättömiin. Mitäpä siihen lisäämään?
Ensimmäinen koko illan elokuva Pariisi joka nukkuu on heti varmaa työtä. Kepeä ja ilmava teos sijoittuu yllättävästi fantasia- ja scifi-elokuvien helmien joukkoon. Tarina lähtee siitä, kun "Eiffel-tornin kolmostasanteen yövartija" huomaa aamulla, työvuoronsa päättyessä koko alla makaavan kaupungin nukkuvan. Muutaman muun hereille jääneen kanssa nuori mies ottaa kaupungin avaimet käsiinsä ja avaa kaikki kuviteltavissa olevat portit. Täydellisestä vapaudesta ei kuitenkaan seuraa täydellinen onni. Omituiselle ilmiölle löytyy meliésmäinen ratkaisu ja romanssikin seuraa.
Clair on varmasti joutunut näkemään paljon vaivaa saadakseen filmille mahtavat otokset täysin tyhjästä metropolista, mutta tyylin tanssillisuudessa ei näy hien pisaraakaan. Leikkisä elokuva tuntuu vaivattomalta. Silti siinä on vaateliasta kekseliäisyyttä, kuten Eiffel-tornin liikkuvasta hissistä kuvatussa otoksessa, jossa yövartijanuorukainen juoksee kierreportaita alaspäin. Ei ihme, että Clairista kohistiin heti ympäri maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti